15.10.03

MINUN TIENI

(Päivitetty 12.7.2018)
Lapsuuden kotini ei ollut uskonnollinen, vain tapakristitty. Siinä suhteessa olen ollut muukalainen perheessäni, mutta niinpä minulle ei olekaan mitään tuputettu valmiina, vaan olen saanut rauhassa itse etsiä ja löytää, kenenkään myöskään paheksumatta valintojani. Kuulin uskonasioista ensimmäistä kertaa koulussa, ja se taisi tehdä pieneen lapseen suuren vaikutuksen. Mutta samainen pakkosyöttö aikaa myöten vieraannutti minut tyystin luterilaisesta kirkosta - monien hämmästykseksi en käynyt rippikoulua ja erosin heti täysi-ikäiseksi tultuani - ja sen myötä itseasiassa koko kristinuskosta useiksi vuosiksi: en tiennyt paremmasta, kaikki oli minulle yhtä ja samaa. Uskoin kyllä edelleen Jumalaan ja rukoilin, mutta Jeesus oli minulle vain historiallinen henkilö, ei sen enempää. Enkä lukenut saati tuntenut Raamattua. Olin unitaari-universalisti tietämättä sitä itse.

Noin 12-vuotiaana huomasin katselevani muita poikia sillä silmällä. Taisin ajatella, että toivottavasti se on ohimenevää, mutta kun se ei ollut, en kuitenkaan muista sen suurempaa kriisiä kokeneeni. Tietenkin minulla oli vielä matkaa täyteen itseni hyväksymiseen: se oli minun salaisuuteni.
Yläaste oli vaikea: olin koulukiusattu hiljaisuuteni takia, ja nuo kolme vuotta olivat yhtä helvettiä. Tavanomaiset homo-nimittelyt sen sijaan eivät minua hätkäyttäneet; nauroin vain sisäisesti, että "ettepäs tiedäkään kuinka oikeassa olette!" Paha olo kärjistyi koulun jälkeisenä syksynä syvään masennukseen ja itsemurha-ajatuksiin, mutta siitä oli vain yksi tie - ylöspäin! Koko sen jälkeinen elämäni on ollut oikeastaan yhtä nousukautta.

Tutustuin työelämään ja suoritin siviilipalveluksen, joka oli pelkästään positiivinen kokemus, mutta varsinainen käännekohta elämässäni oli Perheniemen ev. opistossa ravitsemus- ja luontaistietouden linjalla vietetty talvi: se oli henkisen kasvun aikaa...uusia ystäviä, uusia ajatuksia. Tuolloin ekologiset ja eettiset aatteet olivat olleet etualalla elämässäni - taisinpa olla jopa aika fanaattinen maailmanparantaja nuoruuden innossani, läheisteni kiusaksi asti - nyt heräsin myös henkiseen etsintään. (Huomautettakoon, että sittemmin opisto on muuttunut suuresti; vanhoja tuttuja linjoja ei enää ole - se on tänä päivänä lähinnä "raamattuopisto"; sellaiseen en olisi mennyt silloin enkä menisi nyt.)
Rantamaisemaa Perheniemessä, 1992

 Aloittaessani opistossa olin lukenut kirjan Wiccasta, mistä 1990-luvun alussa ennen internettiä ei vielä paljon tietoa ollut tarjolla, ja se innosti minua suuresti: ilmaisin kiinnostustani luontoyhteyteen ja Äiti Maahan lähinnä taiteellisesti. Wiccaa minusta ei tullut, mutta kiinnostustani en koskaan ole menettänyt.
Sitten hurahdin New Age-filosofiaan, ja seuraavat pari vuotta ahmin henkistä kirjallisuutta laidasta laitaan, poimien tiedonmurun sieltä, toisen täältä; harrastelin ahkerasti Tarot-kortteja, riimuja, kiviä...niin ikään reissasin harva se kuukausi ympäri maata milloin missäkin messuilla, päivillä tai kursseilla - rientäen henkisestä huvituksesta toiseen. Tänä päivänä voisin nimittää kaikkea tuota halveksuvasti huuhaaksi, mutta epäilemättä se oli kuitenkin välttämätön vaihe, joka minun piti käydä läpi omalla tielläni. Intoa minulla oli enemmän kuin ymmärrystä, mikä johti pahoihin ylilyönteihin: kun en enää tuntenut löytäväni yhteistä säveltä vanhan koulukaverin kanssa, sanouduin irti ystävyydestämme hyvin dramaattisesti ja sain vasta vuosia myöhemmin tietää ajaneeni hänet masennukseen ja itsemurha-ajatuksiin, vaikka suhteemme sittemmin korjautuikin hänen aloitteestaan, ainoastaan hiipuakseen taas pian luonnollisesti. Samalla takerruin uusiin ystäviini ja kyllästytin heitä pohdinnoillani; tulin tietoiseksi tästä vuosia myöhemmin kun itse kohtasin samanlaisia ihmisiä.
Uusi Valamo 1993, veistos

Kyllä noihin pariin vuoteen mahtui jotain arvokastakin, joka jäi elämään ja kantoi  hedelmää: välittömästi opiston lukuvuoden päätyttyä olin ortodoksiystävän innoittamana kaksi viikkoa talkoolaisena Uudessa Valamossa. Osallistuin kaikkiin jumalanpalveluksiin, joihin ehdin: Liturgia oli valtava elämys, joka nosti esiin kysymyksen, "olisiko tässä Kristus-jutussa sittenkin jotain perää?" Vielä samana kesänä tieni vei Vilppulaan, Ihmisyyden Tunnustajien Väinölä-yhteisöön, kesäteatteriin ja taidenäyttelyyn. Sieltä ostin ensimmäiset Pekka Ervastin kirjat ja palaset tuntuivat heti loksahtavan paikoilleen: "Tässähän on järkeä, näinhän sen täytyy olla!"
Kesäteatteri Väinölän yhteisössä, 1993
Näin yhdistyi jo varhain kaksi kokemusta - kultti (=seremoniallinen jumalanpalvelus), jossa voi kohdata elävän Kristuksen sydämen tasolla, sekä sellainen tieto Kristuksesta, joka vetoaa ymmärrykseen ja tekee oikeutta kristinuskolle: sydämen ja pään yhteys. Myöhemmin nämä kaksi saivat elää rinta rinnan, sulassa sovussa, mutta jo tuolloin, seuraavana kesänä, sain siitä esimakua osallistuessani Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville.
Elämäni ensimmäinen ehtoollinen! Nyt sillä oli merkitystä, toisin kuin olisi ollut rippikoulussa. Lupasin tulla vuoden kuluttua uudelleen, ja vaikka kohtalo päätti toisin, siemen oli kylvetty.
VKK:n alttari hiljentymispäivillä 1994
Olin siis tullut tutuksi teosofian kanssa. Vaikka Pekka Ervast tuon liikkeen johtavana ja omintakeisena edustajana Suomessa kulki omaa tietään, on teosofia mielestäni kauttaaltaan niin itämaisen maailmasta-pako-ihanteen läpitunkema (puhumattakaan liikkeen synnyinajan, 1875, viktoriaanisista moraalikäsityksistä), että seksuaalisuus ylipäänsä nähdään jonain, josta pitää puhdistua. Minuun se ainakin vaikutti sillä tavoin. Varmasti voi olla niin korkeasti henkistyneitä ihmisiä, että seksuaalisuus on jäänyt heiltä turhana pois, eli toisin sanoen, se on muuntunut; mikään ei häviä. Mutta toisinpäin se ei toimi: ihminen ei "henkisty" itseään pakottamalla, se aiheuttaa vain patoutumia, jotka joskus ryöpsähtävät pintaan (kuten on nähty katolisen kirkon pedofilia-skandaalien yhteydessä!).
Pekka Ervast 1875-1934
Jossain vaiheessa tuntui että täytyy antaa tunnustusta antroposofialle, joka näytti olevan enemmän kiinni tässä ajassa ja sopivan paremmin länsimaiselle mielenlaadulle. Mutta: aivan kuten on raamattufundamentalisteja, jotka joka asiaan siteeraavat Raamattua, on myös fanaattisia antroja, jotka yhtälailla siteeraavat vain Steineria.
Voin joka tapauksessa sanoa Ervastin lailla, että teosofia johdatti minut Kristuksen luo!
Sittemmin olen ehkä etääntynyt monista hänen painotuksistaan, mutta kunnioitan Ervastia yhä "henkisenä oppi-isänä", jonka puoleen aina uudelleen voi kääntyä, ja joka aina yhtä lempeästi osaa neuvoa, rohkaista ja lohduttaa.

Toisena asiana täytyy mainita, että erään kirjan inspiroimana löysin itsestäni kyvyn parantavan energian välittämiseen, jota testasin kavereihini hyvällä menestyksellä, ja kävin sitten Reiki-kurssit I ja II. Reikiin olen myöhemmin palannut monta kertaa, vaikka välillä en muutamaan vuoteen sitä harjoittanut syystä, josta kohta lisää. Reikin suhteen olen pysynyt puritaanina: vaikka Reiki-kenttä on sittemmin villiintynyt ja on syntynyt uusia alkuperäisestä poikineita suuntauksia, minä pitäydyn Usui Shiki Ryohoon. Reikin tehosta minulla on voimakkaita kokemuksia, ja pidän sitä ennen kaikkea itsehoitona. Jätän sikseen kaikki höpinät "Reiki-oppaista" yms., joilla ei ole mitään tekemistä puhtaan Reikin kanssa. Reikillä on myös omat myyttinsä, joita toisteltiin ainakin vielä silloin kun itse kurssit suoritin, mutta joiden historiallisuudesta ei ole takeita. Reiki on yksinkertaista ja se toimii. Se riittää.

Sitten tapahtui jotain järisyttävää, joka ravisti siihen astisen elämäni perustuksia; en suotta verrannut sitä uskonpuhdistukseen henkilökohtaisella tasolla - paljon joutavaa karisi pois, olennainen kirkastui: kohtasin ajassamme elävän gnostisen mysteeriokoulun. Sain katsella niin huimaaviin hengen korkeuksiin, etten koskaan ennen enkä jälkeen sen ole kokenut mitään niin voimakasta ja kokonaisvaltaista - kaivata Jumalaa kuin hukkuva ilmaa. Tämä saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta myöhempien tapahtumien valossa, mutta totuuden nimissä sekin on sanottava. Tänä päivänä se on jo niin hämärää ja kaukaista...
Lectorium Rosicrucianum, konferenssikeskus, Edshult, Ruotsi 1995

Minulle selvisi hyvin varhaisessa vaiheessa, että tällä tiellä homoseksuaalisuuden toteuttaminen nähtiin esteeksi; se ei minua edes yllättänyt, ja tuolloin se oli jopa jotenkin älyllisesti hyväksyttävissä - vaan ei sydämessä. Asia, joka ei sisimmässäni ollut minulle ongelma, tuotiin ulkoapäin eteeni ikään kuin ongelmana. Huomautettakoon, että Raamatullisilla perusteluilla ei ollut asian kanssa tekemistä. Luulin olevani valmis elämään yksin, mutta yllättäen löysin itseni lyhyestä mutta sitäkin kiihkeämmästä elämänvaiheesta, johon kuuluivat alkoholikokeilut (olin ollut absolutisti koko ikäni) ja epätyydyttävät yhden yön suhteet (olin myös kokematon seksuaalisesti). Olin ajautunut erään vahvan persoonan vaikutuspiiriin, ja myös elämätön nuoruus vaati huomiota. Mutta sitten tapasin pitkäaikaisen avopuolisoni.

Ristiriidat repivät minua kahtaalle. Se oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Vähän aikaa koetin jopa kieltää kaiken henkisen ja keskittyä kokonaan maalliseen menoon, mutta se ei onneksi kantanut pitkälle. Tuossa tilanteessa muistin miten hyvä minulla oli olla Vapaa Katolisen kirkon hiljentymispäivillä vuosia sitten, VKK:n ollessa ehdottoman homomyönteinen.
Olin vasta muuttanut maalta kaupunkiin, jossa VKK:lla ei ole seurakuntaa, mutta muistin joskus lukeneeni toisesta kirkkokunnasta, jonka pääperiaatteet ovat hyvin samankaltaiset, vaikka käytännössä ne ovatkin erilaisia.

Tampereen Kristiyhteisön alttari vanhassa kirkkotilassa
Niin hakeuduin erittäin tietoisesti Kristiyhteisöön, joka oli oljenkorteni ja liioittelematta pelasti minut henkiseltä kuolemalta. Alku ei ollut helppo - olihan tämä aivan erilainen kuin se liike, johon kuuluin, ja sehän toki olikin tarkoituksellinen valinta minulta - mutta sitä mukaa kuin kotiuduin uuteen yhteisöön, ero vanhasta helpottui huomattavasti. Erityisesti huomasin sen alkaessani käydä ehtoollisella, joka on avoin kaikille kristityille, myös ei-jäsenille. (Tuossa toisessa liikkeessä ehtoollinen käsitettiin täysin henkiseksi asiaksi: leipää ja viiniä ei tarjottu.)
Niin nais- kuin miespappienkin kanssa käymäni keskustelut olivat aina kannustavia; saatoin puhua intiimeistäkin asioista aivan suoraan. Tärkeintä minulle oli se, että kukaan ei voinut tulla kirkon nimissä sanomaan, kuinka minun tulisi elää tai ajatella - dogmeja ei ole. Tunsin olevani hyväksytty sellaisena kuin olen ja sittemmin olin täysin ulkona kaapista myös seurakunnassani (ja aktiivinen, näkyvä henkilö)! Myös se oli tärkeää, että se oli alun alkaen "meidän juttumme"; vaikka vain minä olin jäsen ja aktiivinen seurakunnassa - kumppanini kävi kirkossa ani harvoin, mutta oli myötämielinen ja se on pääasia.
 Vasta nyt tunsin täysin inkarnoituneeni tähän maailmaan, hyväksyneeni osani maan ihmisenä!
Saatoin sanoa olevani onnellinen; että minulla on perusasiat kunnossa. Sinut itseni kanssa, sovussa Jumalani kanssa: tämä on eheytymistä sanan varsinaisessa merkityksessä! Rakastaa Jumalaa - niin kuin Hän rakastaa minua - ja lähimmäistään niin kuin itseään. Pitkään olin tuntenut että henkisyys ja seksuaalisuus olivat kuin kaksi erillistä lankaa elämäni kudelmassa, ja nyt ne kietoutuivat harmonisesti yhteen. Elämänkatsomukseni myös punnittiin käytännössä ja havaittiin kantavaksi: todistetusti vaikeuksienkin keskellä minä säteilin, minussa oli sisäinen valo - näin ovat muut sanoneet. Ilman niitä kolhuja joita kohtalo on tuottanut, olisin tänään aivan eri ihminen - ja suoraan sanoen en usko, että pitäisin siitä ihmisestä!
Omakuva 1990-luvulta

Tässä kohtaa on paikallaan lisätä (vuonna 2012), että jätettyäni Kultaisen Ruusuristin kansainvälisen koulun - Lectorium Rosicrucianum - minulta kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin pystyin myöntämään edes itselleni, että kyseessä on ahdasmielinen lahko, jota voisi verrata vaikkapa Jehovan todistajiin, eikä vika ollut vain minussa etten "pystynyt sopeutumaan" ja "epäonnistuin". Kaikki esitettiin aina mitä ystävällisimmin hymyillen ja selitellen, että "jokainen omalla kohdallaan tulee sisäisesti huomaamaan, että asia on juuri näin". Puppua! Alusta lähtien kyse on aivopesusta ja pelottelutaktiikasta, jossa maailma esitetään mahdollisimman synkkänä ja ainoa pelastus on tietenkin Kultainen Ruusuristi. En suosittele kenellekään - varoitan vakavasti!
Oppilas joutuu hyväksymään tietyt elämänsäännöt, joihin kuuluu liharuoan, alkoholin, tupakan, nahka- ja turkisvaatteiden sekä television katselun välttäminen. Ei siinä toki mitään - en kokenut tuossa vaiheessa luopuvani mistään tärkeästä, ja monia noista jo noudatin elämässäni muutenkin. Hän tulee vähitellen tietoiseksi myös monista muista vältettävistä asioista, kuten rock-musiikki, ja - kenties hivenen yllättäen - meditaatio ja monet vaihtoehtoiset hoitomuodot (mukaan lukien kaikki energian välityshoidot kuten Reiki). Niin ikään kaikista kirkoista ja niiden rituaaleista varoitetaan - ja kaikki muut esoteeriset liikkeet ovat myös väärässä. 
Ja se homoseksuaalisuus; koulu suhtautuu siihen kuulemma "kielteisesti vaan ei tuomitsevasti" (mitä
se muka tarkoittaa?). Kuitenkin, perustaja J. van Rijckenborgh kirjoittaa asiasta erittäin suorasukaisesti, kutsuen homoseksuaalisuutta sairaudeksi, synniksi ja luonnottomuudeksi - aivan samoin kuin fundamentalistikristityt! 
Vaikka maailmankuva ja terminologia olivat hyvin erilaisia, olen kaiken kuulemani ja lukemani perusteella vuosia myöhemmin tullut huomaamaan että kokemukseni ei tainnut olennaisesti poiketa  kenenkään kokemuksesta, joka on ns. "tullut uskoon", "tehnyt uskonratkaisun", ja ajautunut mukaan fundamentalistiseen yhteisöön.
Toki omaksuin myös ajatuksia, jotka olen säilyttänyt näihin päiviin saakka. Ennen kaikkea ajatuksen siitä, että "Suuri Valkoinen Veljeskunta" - tai mitä nimeä nyt ikinä halutaankin käyttää, jos ylipäänsä sellaiseen uskoo (siihen en ota tässä kantaa) - ei koskaan toimi persoonallisesti ja vetoa ihmisen egoon. Se ei jätä sijaa "ylösnousseiden mestarien lähettiläille" ja heidän sanomilleen. Toinen ajatus on se, että ei voi puhua "menneistä elämistään" koska minä M.M. en ole koskaan ennen elänyt enkä tule enää uudelleen elämään maan päällä: opetukset käyttivät termiä "mikrokosmiset edeltäjät". Joten kaikki spekulointi siitä kuka minä olen ollut edellisissä inkarnaatioissani on täysin yhdentekevää.

Vuonna 2013 - 10 vuotta sen jälkeen kun alunperin julkaisin tämän kirjoituksen - kävi selväksi että  yksikään kirkko ei ole toista parempi. Yhteisö kuin yhteisö on jäsentensä summa ja me olemme kaikki vain ihmisiä - samanlaisia kaikkialla, ja joka paikassa on kaikenlaisia ihmisiä: myös dogmaattisia fanaatikkoja. Olin tehnyt aloitteen joka oli hyvää vauhtia kantamassa hedelmää, kun sitä vastaan viime tipassa hyökättiin muutaman ihmisen toimesta. Tämä vahingoitti suuresti suhdettani Kristiyhteisöön - sekä yleensäkin uskontoon - pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi tämäkin vain palveli suurempaa hyvää; nk. "kutsumukseni", jota yritin toteuttaa monin tavoin, oli sittenkin vain hengellistä pätemisen tarvetta, halua olla johtaja ja opettaja muille.
Kristiyhteisö oli minulle kerran "kaikki kaikessa", koska minun oli pakko selviytyäkseni hengellisestä kriisistäni sitoutua siihen syvästi. Nyt kun olin tehnyt viimein lopullisen pesäeron menneisyyteeni, kirkkonikin kävi minulle ahtaaksi - olin kasvanut sen yli. Niin tunsin tuolloin.
 Koin myös nimityksen "kristitty" liian ahtaaksi kategoriaksi itselleni. En halunnut ostaa koko laatikkoa jossa on tuo leima, siinä on niin paljon turhaa sälää. Minä en tarvinnut kirkkoa, minä en tarvinnut uskontoa; uskonto ei tee ihmistä onnelliseksi - jos sen ottaa liian vakavasti, se tekee hulluksi.  Jumala ja kirkko, Jumala ja uskonto, ovat aivan eri asioita.

Keski-ikäisen elämänkokemuksen tuomalla viisaudella saatoin sanoa - katsoessani omaa elämääni taaksepäin - että nuoren ihmisen ei pitäisi tuhlata nuoruuttaan uskonnollisiin tai henkisiin haihatteluihin, vaan elää, kokea ja nauttia, tehden myös virheitä koska se kuuluu elämään! Helppo sanoa jälkiviisaasti, koska olin "tynnyrissä kasvanut" arka ja naivi mammanpoika, jolle henkisyyteen suuntautuminen oli lähinnä pakotie pelottavasta maailmasta. Siksi kai hurahdinkin äärisuuntaukseen, jonka koko sanoma oli se että maailma on paha ja siitä täytyy nousta pois. Minua on aina puhutellut Tuomaan evankeliumissa Jeesuksen suuhun pantu lause: "Vaeltakaa, älkää pysähtykö!" Vain liike on elämää. Minä en koskaan ole lakannut etsimästä ja kyselemästä - myöskään epäilemästä ja kyseenalaistamasta. 
Olen erittäin lukenut ihminen vaikka minulla ei mitään tutkintoja olekaan; olen perehtynyt eri uskontoihin ja henkisiin liikkeisiin meillä ja maailmalla; tunnen historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, kirkkohistoriaa, uskonnon filosofiaa, mytologiaa, esoteriaa, ateistista uskontokritiikkiä... Yhteen kirjaan takertuvat ihmiset ovat vaarallisia ja on silkkaa tyhmyyttä rakentaa elämänsä tuhansia vuosia vanhojen kirjoitusten varaan! Tunnen Raamatun oikein hyvin; uskallan väittää, että paremmin kuin moni historiallisista faktoista piittaamaton ja kirjaimeen takertuva fundamentalisti. Raamattu on parhaimmillaan aforismi-kokoelma ja huonoimmillaan vessapaperia: se on fakta, joka on uskallettava sanoa. Evankeliumien kertomus Jeesuksesta kyllä todistaa hänen totuudellisuudestaan siinä miten radikaali hahmo Jeesus on yhä tänä päivänä: harvat ikinä kristikunnan historiassa ovat kulkeneet Jeesuksen jäljissä, vaikka monet yrittävät hänet omia ja väittävät häntä seuraavansa. Haluan tuntea ennemmin ihminen Jeesuksen, koska - Oshoa siteeraten - "sinä olet Jeesuksen olemisen tilanteessa: Kristus on vain unelma." 
 Mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän luulet, ja ennen kaikkea - sitä vähemmän luulet tietäväsi; sitä epätodennäköisemmin eksyt kuvittelemaan mistään liikoja, ja lopulta tajuat ettet oikeastaan tiedä mistään mitään. Yhdistyneenä elämänkokemukseen tieto on luja perusta jolta on hyvä ponnistaa tavoittamaan taivaita. Pyrin pikemminkin oppimaan pois kaikesta mieleeni tallentamastani tiedosta, mutta toistan: ensin on omattava mahdollisimman laajat tiedot - muuten olet vain tietämätön ja kaikkien tuulten vietävissä. 


 Muistan kuinka lapsena loin valtavia mielikuvitusmaailmoja, ja millaisella hartaudella - kirjaimellisesti - paneuduinkaan  pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä; oivalsin että tällä oli suora yhteys myöhempään uskonnolliseen elämääni - sama leikki jatkui uskonnon nimissä. Rituaalit ja symbolit olivat minulle osa tätä leikkiä - "pyhää leikkiä", niin sanoakseni. Eräänlaista teatteria siis, mutta ei missään tapauksessa "tyhjänpäiväistä", vaan symbolit ja rituaalit ovat kieltä, joka koskettaa sellaisia mielen syvempiä kerroksia, joihin ei pääse käsiksi muuten - esim. vain lukemalla jotain inspiroivaa kirjaa - ja ne herättävät jotain tiedostamatonta, kätkettyä, vaikeasti määriteltävää. "Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta": se on luovuuden ja mielikuvituksen valtakunta; lapset elävät vielä taivasta tässä ja nyt, ja samalla nauttivat maailmasta kaikilla aisteillaan, tietämättä mitään "synnistä" ja "pahasta".  Lapsen kaltaisuutta, lapsenmielisyyttä, on antautua tähän leikkiin tosissaan mutta ei tosikkomaisesti. 
 Suhteeni hengellisyyteen oli tullut hyvin ritualistiseksi ja symboliseksi - missä ei sinänsä ole mitään pahaa, jos se on silti elävää eikä vain rutiinimaista: yhä edelleen vanhan rukousnauhani katselu ja koskettelu liikuttaa jotain sisälläni - samalla kun kuitenkin arvostin sellaisia radikaaleja kuvainraastajia kuten J. Krishnamurti ja G.I. Gurdjieff, sen verran kuin heidän opeistaan tiesin, ja aloin harjoittaa zazen-meditaatiota kaikessa yksinkertaisuudessaan, käytyäni paikallisessa Zendossa. Totesin myös: "kerran gnostikko, aina gnostikko". Vaikka olin hylännyt yhden gnostilaisen liikkeen, gnostilaisuus on aivan yhtä monimuotoista kuin kristinusko. Voi olla että Lectorium Rosicrucianum edustaa gnostilaisuutta puhtaimmillaan tehdessään jyrkän eron tämän maailman ja jumalallisen maailman välillä, mutta nyt gnostilaisuus merkitsi minulle ennen kaikkea yksilöllistä vapautta (katso tässä blogissa: Usko ja tieto). 
Olin samassa tilanteessa kuin kerran aikaisemmin elämässäni, ajauduttuani eroon Lectorium Rosicrucianumista: erämaavaelluksella. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Vanhat käsitykset, vanhat epäjumalankuvat kaatuivat. Vanhan täytyy kuolla jotta uutta voi syntyä: se tuottaa kipua, mutta ne ovat synnytyskipuja.
Ehtoollista kotialttarilla
Ensin olin vieraantunut kirkkouskonnollisuudesta ja loin oman vapaan kristinuskon muotoni, jossa olin itse oma pappini - nautin ehtoollistakin itsekseni kotona. Sitten vieraannuin koko kristinuskosta, tai uskonnosta ylipäänsä: jumalakäsitykseni oli pikku hiljaa muuttunut deistiseksi - löysin tämän nimen omille käsityksilleni; ei mitään uutta taivaan alla.  Sekään ei riittänyt: vähitellen minua kiehtoivat yhä enemmän henkisyyden varjoisammat puolet; kapinoin perinteistä uskonnollisuutta ja vanhatestamentillista jumalakuvaa vastaan omaksumalla henkisen elämäni keskipisteeksi kaikkien kapinallisten arkkityypin: Luciferin. Tunnustauduin luciferistiksi. Tietenkään en pitänyt häntä persoonallisena olentona, vaan todellisen salatun jumaluuden edustajana gnostilaisittain, enkä pitänyt itsekkyyttä ihannoitavana asiana, vaikka saatoin kyllä tuntea sympatiaa myös filosofisia satanisteja kohtaan. Tein silti eron satanismin ja luciferismin välillä, kuten myös Saatanan ja Luciferin hahmojen välillä (katso toisaalla blogikirjoitukseni "Valoa pimeyteen"). Aloitin jopa uuden blogin nimeltä "Ministry of Infernal Affairs", joka oli kyllä suomenkielinen, mutta halusin mukaan tuon sanaleikin jota on mahdoton kääntää. Poistin blogini kun elämäni mullistui, mistä kohta lisää; jälkeenpäin ajatellen se oli hiukan hätiköityä, ja olen katunutkin sitä: suuri työ meni hukkaan. 
Luciferistinen alttari
Jouduin itsekin murtautumaan läpi kulttuurillisten ehdollistumien ja ennakkoluulojen, jotka oli iskostettu päähäni, ja pidän sitä suurena rikkautena että voin nähdä molemmat puolet ilman pelkoa. Se on vain tasapainoa. En usko absoluuttiseen pahaan. "Hyvä" ja "paha" tässä maailmassa ovat suhteellisia käsitteitä; ei ole mustaa ilman hitusta valkoista ja päinvastoin - jin &jang. Elämän värit ilmenevät valon ja varjon kohdatessa (Goethen värioppia mukaillen). Edelleen seuraan kiinnostuneena Azazelin Tähteä, joka pyrkii yhdistämään vasemman ja oikean käden polut omassa filosofiassaan. 

Koko elämäni mullistui täydellisesti 13.11.2015 kun avopuolisoni, jonka kanssa olin elänyt yhdessä lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti sairaskohtaukseen. Siitä ja mitä sitten seurasi, kerron tarkemmin toisessa, kuolemaa käsittelevässä blogissani Ars Moriendi
Uusi elämänkatsomukseni jäi lyhytikäiseksi, mutta kävin kuitenkin melko syvällä. Vaikka tänä päivänä olen nimellisesti hylännyt luciferismin, enkö ole nyt luonnoltani enemmän luciferisti kuin ikinä? Ulkoinen kohtalo auttoi minut henkiseen vallankumoukseen ja läpimurtoon: sekä syvä pettymykseni uskonnollisiin ihmisiin 2013, että puolisoni yllättävä kuolema 2015, olivat osa tätä prosessia joka vei minut pimeyden kautta Valoon, puhdistettuna ja kirkastettuna. Siitä mikä minulle aiemmin siinsi henkisenä ihanteena, tuli nyt käytännön todellisuutta. 
Elämä on ihmeellisesti kantanut minua eteenpäin, jopa synkimmällä hetkellä, joten eiköhän se tee niin vastakin. Täytyy vain luottaa, ei antautua pelon eikä huolen valtaan. Usein käytetyssä fraasissa lienee jotain perääkin: silloinkin kun minun on ollut vaikea uskoa Jumalaan, Jumala on uskonut minuun. Lempipsalmini 23 kiteyttää asian hyvin: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." Vesi kantaa kun siihen luottaa; jos panikoit, hukut. Sellainen on myös elämän luonne. Voit joko myötäillä sen virtaa, tai asettua sitä vastaan. Henkisyys ei ole enää pinnalla elämässäni, mutta en sanoisi olevani materialistikaan. Ihminen on henki joka käyttää ruumista, ja jos todella elää, elää hengestä. Ei se välttämättä näy ulospäin, vaan tunnet vain olevasi elossa. Ruumista je henkeä ei voi erottaa toisistaan, tai henkisyys jää leijailemaan sfääreissä elämästä irrallaan. Henkisintä mitä voit tehdä, on elää täysillä ja nauttia siitä! Puhtaasti henkeen siirrymme vasta sitten kuolemassa. Mielestäni olen nyt "henkisempi" kuin silloin kun yritin olla, nyt kun se ei ole sanoja, ajatuksia, ulkoisia koristeita - ei mitään mitä teen: minä olen. 
En väitä että henkisyyteni olisi ollut syy vaan ehkä pikemminkin seuraus siitä että en ollut löytänyt paikkaani tässä maailmassa; ajelehdin päämäärättä ja työttömyydestä oli tullut minulle suorastaan elämäntapa. Viime vuosina kun henkisyyden merkitys minulle on huomattavasti vähentynyt, olen hankkinut ammatin ja saanut vakituisen työpaikan - kumpikin on ensimmäinen elämässäni vaikka olen jo 40+. Olenko paremmin orientoitunut ympäröivään maailmaan kun henkisyyden ote minusta on höltynyt, vai toisin päin? Vaikea sanoa.


Meditaatiojakkara
Meditaation olen taas aloittanut koska se tekee hyvää mielelle, ja se on nimenomaan läsnäoloa tässä hetkessä! En halua lipsua vanhoihin tapoihini, joten kieltäydyn rukoilemasta. Se ei tarkoita etten uskoisi Jumalaan: Jumala tietää parhaiten, eikä tarvitse neuvojasi. Siitä minulla on ensikäden kokemus. Ja vaikka epäröin esittää tätä ajatusta koska en halua korostaa meditaation "uskonnollista" aspektia (tai kääntäen uskonnonkin voi pelkistää psykologiaan), niin eikö meditaatio tavallaan ole myös rukousta puhtaimmillaan: se on itsensä tyhjentämistä, pysähtymistä, hiljenemistä, avautumista, kuuntelemista, odottamista... se ei ole jonkin asian tahtomista ja anomista, ei vetoamista kehenkään tai mihinkään. Istumisen tarkoitus on vain istuminen.
Mieluummin käyttäisin sanaa Jumaluus, tai jopa Elämä, Maailmankaikkeus (vrt. Dao), joka ei loihdi mieleen kuvaa persoonallisesta olennosta joka hyvän haltijattaren tavoin toteuttaa ihmisten pikkumaisia toiveita. Periaatteessa ajatusmaailmani ei ole muuttunut siitä kun tunnustauduin luciferistiksi; ainoastaan silloinen pessimismi ja kyynisyys on kaikonnut, eikä minulla ole tarvetta verhota ajatuksiani synkkään symboliikkaan. 

Zen-buddhalaisuus viehättää minua, ja Isä meidän-rukouksesta, jota olen elämäni aikana paljon teoreettisesti tutkinut kuin myös hartaana lausunut, olen laatinut oman zen-tulkintani, jossa sen lauseista tulee käytännöllisiä periaatteita jotka toteutuvat meditaatiossa:
Isä taivaissa on Buddha-luonto eli Kristus meissä. Me olemme kaikki yhtä ja taivas on täällä, tietoisuudessamme ja sydämessämme, ehkä vielä kätkettynä siemenenä: se on korkea ihanne, edessä oleva päämäärä.
Jumalan nimeä ei voi lausua: pyhitämme sen hiljaisuudessa, joka on Jumalan henkäys; MINÄ OLEN osa pyhyyden valtamerta, maailmankaikkeuden värähtelevää rytmiä.
Valtakunta on henkinen keskus, joka avautuu meissä kun teemme sille tilaa sisimmässämme.
Yhdymme Isän tahtoon kun otamme elämän sellaisena kuin se on, eikä vain mielessä vaan myös ruumiissa - ajatuksesta kokemukseen. 
ELÄMÄN LEIPÄÄ, Jumalallista Elämää, saamme aina ollessamme tässä hetkessä, tässä ruumiissa: NYT on ikuisuus.
Menneisyyttä ei ole olemassa, joten mitään emme ole velkaa, eikä meidän pidä jäädä roikkumaan kiinni muiden rikkeisiin meitä kohtaan vaan elää nykyisyydessä.
Ei ole dualismia, joten ei ole myöskään pahaa. Se on vain harhaa: erillisyyden tunto, jolla on juurensa itsekkyydessä. Pelasta minut itseltäni, vapauta minut egostani! 
Itämainen ajattelu on kauan puhutellut minua; se tuntuu - en halua sanoa järkevämmältä, varmasti sitäkin, mutta se olisi nyt liian intellektuaalista - sanon siis luonnollisemmalta kuin perinteinen kristillinen maailmankäsitys. 

Toisaalta opin uudestaan arvostamaan sitä traditiota, johon olen kasvanut sisälle, omasta valinnastani: tämän blogin uusimmassa julkaisussa "Minun kirkkoni", kerron tarkemmin Kristiyhteisöstä ja suhteestani siihen. Traditio kantaa ja aloin taas käydä kirkossa usein. Kristillinen kertomus ja kuvasto oli luonnollisesti minulle tutuin ja läheisin, sitoutumatta opillisiin näkemyksiin, ja samoin vuodenkierron juhla-ajat antavat vankat puitteet joiden sisällä kulkea; tosiasia, että kristilliset juhlat on vain päälleliimattu vanhoihin pakanallisiin juhliin, tekee niille minun silmissäni vain enemmän oikeutta, tuo lisää merkitystä.
Meditoiva Jeesus

Jos jotain, minun tieni todistaa vahvasti siitä että "totuus" on hyvin subjektiivinen asia. Totuus tänä päivänä ei ole minulle sama kuin totuus eilen, enkä silti voi kieltää että olen kokenut totuuden eri aikoina ja eri tavoin hyvin voimakkaasti - jopa siinä määrin että olen ollut fanaattinen "totuuden puolustaja", totuuden sellaisena kuin olen sen kulloinkin nähnyt. Olen itse käynyt läpi kaiken, mutta on vaikea tänä päivänä ymmärtää sitä mielenlaatua että olisi olemassa objektiivinen, universaali, absoluuttinen Totuus. Näen vain "totuuksia", jotka ovat teorioita, mielipiteitä ja uskomuksia. Buddha vaikeni kun häneltä kysyttiin jumalista ja tuonpuoleisesta; hän ei välttämättä kieltänyt niitä, mutta niillä ei vain ole merkitystä tässä ja nyt. Ja zen-buddhalainen ajatelma sanoo että jos kohtaat Buddhan tiellä, tapa hänet. Yhtä hyvin jos kohtaat Jeesuksen. Mielen käsitteet ovat esteitä, jotka on raivattava. Aivan kuten olen poistanut runsaan ja rönsyilevän kotialttarini ja tyydyn meditoimaan tyhjän seinän edessä, samanlaisen siivouksen olen tehnyt omassa päässäni.
Harjoitan meditaatiota, koska se tekee hyvää mielelle, mutta myös koska siinä mennään kaikkien sanojen ja ajatusten tuolle puolen, eikä tarvita uskoa mihinkään. Monille uskovaisille näyttää heidän uskonsa olevan sellainen että jos heiltä riisuttaisiin kaikki tuonpuoleiset haihattelut, se jättäisi heidät niin paljaiksi että se voisi olla melkoinen shokki. 
Vaikka en usko mihinkään ainoaan oikeaan totuuteen, minulle on sittenkin olemassa vain yksi ainoa oikea totuus, ja se on se että olet totuudellinen itsellesi: ei ole mitään ulkoista auktoriteettia, ei ainuttakaan pyhää kirjaa tai henkistä opettajaa yli muiden; on vain yksi mestari - sisäinen mestari. Siinä mielessä allekirjoitan täysin Theleman lain: Tee mitä tahdot. 

Meidän kokemuksemme muokkaavat meitä ja meidän uskomuksiamme. Tämä on minun tieni, minun tarinani, ja olen ylpeä siitä koska se on ainutlaatuinen; minun ikiomani. Siitä on turha kenenkään tehdä mitään yleistäviä johtopäätöksiä tyyliin "A johtaa aina B:hen."
Ihmisellä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin oma kokemuksensa johon nojautua; se mitä olet lukenut ja jota ehkä pidät totena, ei kuitenkaan ole omaasi - vain lainattua. Kun vertaan omaan kokemukseeni muiden tuntemieni ihmisten henkistä tietä, ja näen heidän pysyneen yhdessä ja samassa vakaumuksessa, se ei suinkaan ole "uskon lujuus" josta saan vaikutelman, vaan jähmettyminen ja pysähtyminen paikoilleen.
Minulla ei ole vastauksia kenellekään toiselle; en ylipäänsä itse enää tarvitse varmuutta mihinkään. 

 Pidän edelleen reinkarnaatiota kaikkein järkevimpänä selityksenä ihmiselämälle, mutta jätän sittenkin myös sen avoimeksi. Kiehtovin on eräs buddhalainen tulkinta, jonka mukaan me jälleensynnymme jatkuvasti jo tässä elämässä: oma kokemukseni sanookin että tuskin tuntisin sitä ihmistä joka joskus olen ollut; niin suuresti olen muuttunut. Vaikka viime vuosina kohtalo on pistänyt elämäni uusiksi, tässä kirjoituksessa näkyy selvä suunta vuosien myötä ulkoisista tapahtumista yhä enemmän sisäisyyteen, joka varmasti on iän ja kypsymisen mukanaan tuomaa. Aika antaa myös perspektiiviä nähdä paremmin oma menneisyytensä syy-seuraussuhteineen. 

Jälleen kerran aivan yhtä-äkkiä ja yllätyksenä itsellenikin, vaikkakin kaiken edellä kerrotun valossa selvästi vuosien kehityksen tuloksena, demonstroin tosiasiaa että henkinen elämäni on TIE jota kuljen eteenpäin - ajatteluni on kulkenut jo kauan tiettyyn suuntaan. Silti viimeisin käänne ei ollut minkään pohdinnan tulosta, vaan pikemminkin "mystinen kokemus", ikään kuin olisin "tullut uskoon", mikäli näin kristillistä käsitettä voisi tässä yhteydessä käyttää. 

Melkein hävettää myöntää että jokin niin triviaali asia kuin Youtube-video, jolla Tina Turner lausuu mantraa Nam Myoho Renge Kyo, sai sen aikaan: se vain kosketti minua syvältä, herätti jotain jo olemassaolevaa... mantra jäi pyörimään päässäni, meni pari päivää ja aloin itse lausua sitä vähintään kahdesti päivässä. Kohta pystytin jo buddhalaisen alttarin kotiin. Kerron tästä tarkemmin toisessa blogissani
Miksi juuri tämä mantra eikä jokin muu, en tiedä; en edes ollut lukenut siitä aikaisemmin, mutta nyt perehdyttyäni asiaan, kaikki mitä siitä kerrotaan tuntuu vastaavan täydellisesti niihin kokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla on ollut erityisesti 2015-vuoden lopusta alkaen. On kuin olisin löytänyt avaimen, jota olen kaivannut... virittäytyäkseni paremmin Maailmankaikkeuden rytmiin. 
Itse asiassa näin 1997 televisiosta elokuvan "Tina: What's Love got to do with it", missä Tina Turneria näyttelevä nainen lausuu mantraa; olin vieläpä japanilaisen ystävän seurassa, joka huomautti että hän lausui japania. Silloin se ei vielä jättänyt minuun sen kummempia jälkiä - paitsi että muistan sen yhä selvästi. 
Nichiren buddhalaisuuden omaksuminen harjoituksen viitekehyksenä on myös luontevaa: se on ehdottoman tämänpuoleista ja positiivista - elämää varten: voima toteuttaa ja muuttaa asioita on sinussa itsessäsi... kuten olen kokenut. Toisin sanoen, kokemukseni perusteella harjoitus ei ole välttämätön, mutta ei ole helppoa pysyä "Elämän virrassa" tai "Maailmankaikkeuden rytmissä"... joten kaikki mikä voi auttaa, on tervetullutta! Sitä paitsi voit tuntea sen kohottavan vaikutuksen välittömästi. 
Tiedän että se voi näyttää hieman liian yksinkertaiselta ja järjettömältä, ja voi herättää ihmetystä miten näin valveutunut ihminen (vaikka itse sanonkin) voi sellaiseen haksahtaa. No, ehkä suurimmat asiat elämässä ovatkin yksinkertaisia ja järjettömiä, käytännön kokemuksen ja sydämen asioita. Niin rationaalinen realisti kuin saatan ollakin, minussa on aimo annos taipumusta mystiikkaan. Sitä paitsi en todellakaan ole kadottanut kriittistä mielenlaatuani: en niele purematta kaikkia väitteitä joita Nichiren buddhalaisuuden nimissä esitetään, enkä aio liittyä mihinkään uuteen uskonnolliseen organisaatioon. 
Voi vaikuttaa kummalliselta että aion pysyä Kristiyhteisön jäsenenä ja tulen varmasti käymään kirkossa silloin tällöin, vaikka uusi harjoitukseni kyllä tyydyttää hengelliset tarpeeni täydellisesti. Yhteisö ja traditio voivat olla tärkeitä, ja  myyteillä, symboleilla ja rituaaleilla on merkityksensä vaikka ei uskoisikaan kirjaimellisesti siihen mitä ne kuvaavat. Kuitenkaan katsomukseni ei ole mitään "sekä-että", enkä valikoi jotain sieltä ja jotain tuolta: identifioidun 100% buddhalaiseksi. Enhän enää vuosiin pitänyt itseäni kristittynä, ja vähät välitin teologisista kysymyksistä joita joskus niin innokkaasti tutkin (mistä tämänkin blogin kirjoituksissa yllin kyllin esimerkkejä). Buddhalaisuudesta minua on aiemmin ehkä eniten vieroittanut käsitys että se on pelkkää filosofiaa, ja että buddhalaisena on omaksuttava tietyt elämäntapasäännöt - kuten pidättäydyttävä alkoholista ja liharuoasta; Nichiren buddhalaisuus on aivan omanlaisensa. 

Tällaista intoa en ole pitkään aikaan tuntenut hengellisessä mielessä. Meditaatiosta ja kirkossa käymisestä huolimatta hengen elämäni alkoi olla aika kuivaa. Nyt minussa itsessäni pulppuaa kirkas lähde: Se tuottaa välitöntä iloa joka kumpuaa sisältäpäin! 
Matka jatkuu...
 

Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle: