MINUN TIENI

Tämä kirjoitus oli tämän blogin ensimmäinen julkaisu 15.10.2003, ja se on vuosien myötä jatkuvasti kasvanut ja laajentunut henkisen elämäni myötä. Juuri se tosiasia että tämä teksti yhä vain muokkautuu, pysyy tuoreena ja on ehdottomasti tämän blogin tärkein kirjoitus - kenties tärkein kirjoitus jonka ikinä olen tehnyt - sai minut päättämään että teen tästä kokonaan uuden sivun blogiini 27.10.2018.  22.2.2020 yhtenäistin tekstiä poistamalla eri värein tehdyt korostukset, mutta lisäämällä väliotsikot tein siitä toivoakseni sujuvammin luettavaa. Huom: toisessa blogissani julkaisen vanhoihin päiväkirjoihini perustuvaa sarjaa, Ecce Ego, jossa enemmän yksityiskohtia ja autenttista ajankuvaa. 
- Marko

Päivitetty viimeksi 3.2.2024


Etsikkoaika


Lapsuuden kotini ei ollut uskonnollinen, vain tapakristitty. Siinä suhteessa olen ollut muukalainen perheessäni, mutta niinpä minulle ei olekaan mitään tuputettu valmiina, vaan olen saanut rauhassa itse etsiä ja löytää, kenenkään myöskään paheksumatta valintojani. Kuulin uskonasioista ensimmäistä kertaa koulussa, ja se taisi tehdä pieneen lapseen suuren vaikutuksen. Mutta samainen pakkosyöttö aikaa myöten vieraannutti minut tyystin luterilaisesta kirkosta - monien hämmästykseksi en käynyt rippikoulua ja erosin heti täysi-ikäiseksi tultuani - ja sen myötä itseasiassa koko kristinuskosta useiksi vuosiksi: en tiennyt paremmasta, kaikki oli minulle yhtä ja samaa. Uskoin kyllä edelleen Jumalaan ja rukoilin, mutta Jeesus oli minulle vain historiallinen henkilö, ei sen enempää. Enkä lukenut saati tuntenut Raamattua. Olin unitaari-universalisti tietämättä sitä itse.

Noin 12-vuotiaana huomasin katselevani muita poikia sillä silmällä. Taisin ajatella, että toivottavasti se on ohimenevää, mutta kun se ei ollut, en kuitenkaan muista sen suurempaa kriisiä kokeneeni. Tietenkin minulla oli vielä matkaa täyteen itseni hyväksymiseen: se oli minun salaisuuteni. Samoihin aikoihin aloin myös lukea kirjoja parapsykologiasta ja ufoista: se oli perusta myöhemmälle henkiselle heräämiselleni. Kaksi punaista lankaa, henkisyys ja seksuaalisuus, kulkivat pitkään elämässäni rinnakkain mutta erillään, ja välillä pahasti solmussa, ennen kuin ne kutoutuivat harmonisesti elämäni kudokseen. 
Yläaste oli vaikea: olin koulukiusattu hiljaisuuteni takia, ja nuo kolme vuotta olivat yhtä helvettiä. Tavanomaiset homo-nimittelyt sen sijaan eivät minua hätkäyttäneet; nauroin vain sisäisesti, että "ettepäs tiedäkään kuinka oikeassa olette!" Paha olo kärjistyi koulun jälkeisenä syksynä syvään masennukseen ja itsemurha-ajatuksiin, mutta siitä oli vain yksi tie - ylöspäin! Koko sen jälkeinen elämäni on ollut oikeastaan yhtä nousukautta.

Tutustuin työelämään ja suoritin siviilipalveluksen, joka oli pelkästään positiivinen kokemus, mutta varsinainen käännekohta elämässäni oli Perheniemen ev. opistossa ravitsemus- ja luontaistietouden linjalla vietetty talvi, 1992-93: se oli henkisen kasvun aikaa...uusia ystäviä, uusia ajatuksia. Tuolloin ekologiset ja eettiset aatteet olivat olleet etualalla elämässäni - taisinpa olla jopa aika fanaattinen maailmanparantaja nuoruuden innossani, läheisteni kiusaksi asti - nyt heräsin myös henkiseen etsintään. (Huomautettakoon, että sittemmin opisto on muuttunut suuresti; vanhoja tuttuja linjoja ei enää ole - se on tänä päivänä lähinnä "raamattuopisto"; sellaiseen en olisi mennyt silloin enkä menisi nyt.)
Rantamaisemaa Perheniemessä, 1992

 Aloittaessani opistossa olin lukenut kirjan Wiccasta, mistä 1990-luvun alussa ennen internettiä ei vielä paljon tietoa ollut tarjolla, ja se innosti minua suuresti: ilmaisin kiinnostustani luontoyhteyteen ja Äiti Maahan lähinnä taiteellisesti. Wiccaa minusta ei tullut, mutta kiinnostustani en koskaan ole menettänyt.
Sitten hurahdin New Age-filosofiaan, ja seuraavat pari vuotta ahmin henkistä kirjallisuutta laidasta laitaan, poimien tiedonmurun sieltä, toisen täältä; harrastelin ahkerasti Tarot-kortteja, riimuja, kiviä...niin ikään reissasin harva se kuukausi ympäri maata milloin missäkin messuilla, päivillä tai kursseilla - rientäen henkisestä huvituksesta toiseen. Tänä päivänä voisin nimittää kaikkea tuota halveksuvasti huuhaaksi, mutta epäilemättä se oli kuitenkin välttämätön vaihe, joka minun piti käydä läpi omalla tielläni. Intoa minulla oli enemmän kuin ymmärrystä, mikä johti pahoihin ylilyönteihin: kun en enää tuntenut löytäväni yhteistä säveltä vanhan koulukaverin kanssa, sanouduin irti ystävyydestämme hyvin dramaattisesti ja sain vasta vuosia myöhemmin tietää ajaneeni hänet masennukseen ja itsemurha-ajatuksiin, vaikka suhteemme sittemmin korjautuikin hänen aloitteestaan, ainoastaan hiipuakseen taas pian luonnollisesti. Samalla takerruin uusiin ystäviini ja kyllästytin heitä pohdinnoillani; tulin tietoiseksi tästä vuosia myöhemmin kun itse kohtasin samanlaisia ihmisiä.
Uusi Valamo 1993, veistos

Kyllä noihin pariin vuoteen mahtui jotain arvokastakin, joka jäi elämään ja kantoi  hedelmää: välittömästi opiston lukuvuoden päätyttyä olin ortodoksiystävän innoittamana kaksi viikkoa talkoolaisena Uudessa Valamossa. Osallistuin kaikkiin jumalanpalveluksiin, joihin ehdin: Liturgia oli valtava elämys, joka nosti esiin kysymyksen, "olisiko tässä Kristus-jutussa sittenkin jotain perää?" Vielä samana kesänä tieni vei Vilppulaan, Ihmisyyden Tunnustajien Väinölä-yhteisöön, kesäteatteriin ja taidenäyttelyyn. Sieltä ostin ensimmäiset Pekka Ervastin kirjat ja palaset tuntuivat heti loksahtavan paikoilleen: "Tässähän on järkeä, näinhän sen täytyy olla!"
Kesäteatteri Väinölän yhteisössä, 1993
Näin yhdistyi jo varhain kaksi kokemusta - kultti (=seremoniallinen jumalanpalvelus), jossa voi kohdata elävän Kristuksen sydämen tasolla, sekä sellainen tieto Kristuksesta, joka vetoaa ymmärrykseen ja tekee oikeutta kristinuskolle: sydämen ja pään yhteys. Myöhemmin nämä kaksi saivat elää rinta rinnan, sulassa sovussa, mutta jo tuolloin, seuraavana kesänä, 1994, sain siitä esimakua osallistuessani Vapaan Katolisen Kirkon hiljentymispäiville.
Elämäni ensimmäinen ehtoollinen! Nyt sillä oli merkitystä, toisin kuin olisi ollut rippikoulussa. Lupasin tulla vuoden kuluttua uudelleen, ja vaikka kohtalo päätti toisin, siemen oli kylvetty.
VKK:n alttari hiljentymispäivillä 1994
Olin siis tullut tutuksi teosofian kanssa. Vaikka Pekka Ervast tuon liikkeen johtavana ja omintakeisena edustajana Suomessa kulki omaa tietään, on teosofia mielestäni kauttaaltaan niin itämaisen maailmasta-pako-ihanteen läpitunkema (puhumattakaan liikkeen synnyinajan, 1875, viktoriaanisista moraalikäsityksistä), että seksuaalisuus ylipäänsä nähdään jonain, josta pitää puhdistua. Minuun se ainakin vaikutti sillä tavoin. Varmasti voi olla niin korkeasti henkistyneitä ihmisiä, että seksuaalisuus on jäänyt heiltä turhana pois, eli toisin sanoen, se on muuntunut; mikään ei häviä. Mutta toisinpäin se ei toimi: ihminen ei "henkisty" itseään pakottamalla, se aiheuttaa vain patoutumia, jotka joskus ryöpsähtävät pintaan (kuten on nähty katolisen kirkon pedofilia-skandaalien yhteydessä!).
Pekka Ervast 1875-1934
Jossain vaiheessa tuntui että täytyy antaa tunnustusta antroposofialle, joka näytti olevan enemmän kiinni tässä ajassa ja sopivan paremmin länsimaiselle mielenlaadulle. Mutta: aivan kuten on raamattufundamentalisteja, jotka joka asiaan siteeraavat Raamattua, on myös fanaattisia antroja, jotka yhtälailla siteeraavat vain Steineria.
Voin joka tapauksessa sanoa Ervastin lailla, että teosofia johdatti minut Kristuksen luo!
Sittemmin olen ehkä etääntynyt monista hänen painotuksistaan, mutta kunnioitan Ervastia yhä "henkisenä oppi-isänä", jonka puoleen aina uudelleen voi kääntyä, ja joka aina yhtä lempeästi osaa neuvoa, rohkaista ja lohduttaa.

Toisena asiana täytyy mainita, että erään kirjan inspiroimana löysin itsestäni kyvyn parantavan energian välittämiseen, jota testasin kavereihini hyvällä menestyksellä, ja kävin sitten Reiki-kurssit I ja II. Olin tuolloin myös hyvin herkkä aistimaan energioita, minulla oli joitain voimallisia kokemuksia siitä.
Reikiin olen myöhemmin palannut monta kertaa, vaikka välillä en muutamaan vuoteen sitä harjoittanut syystä, josta kohta lisää. Reikin suhteen olen pysynyt puritaanina: vaikka Reiki-kenttä on sittemmin villiintynyt ja on syntynyt uusia alkuperäisestä poikineita suuntauksia, minä pitäydyn Usui Shiki Ryohoon. Reikin tehosta minulla on voimakkaita kokemuksia, ja pidän sitä ennen kaikkea itsehoitona. Jätän sikseen kaikki höpinät "Reiki-oppaista" yms., joilla ei ole mitään tekemistä puhtaan Reikin kanssa. Reikillä on myös omat myyttinsä, joita toisteltiin ainakin vielä silloin kun itse kurssit suoritin, mutta joiden historiallisuudesta ei ole takeita, ja nyttemmin se on jo tunnustettukin. Reiki on yksinkertaista ja se toimii. Se riittää.

Löytöjä ja ristiriitoja


Sitten tapahtui jotain järisyttävää, joka ravisti siihen astisen elämäni perustuksia; en suotta verrannut sitä uskonpuhdistukseen henkilökohtaisella tasolla - paljon joutavaa karisi pois, olennainen kirkastui: kohtasin ajassamme elävän gnostisen mysteeriokoulun. Sain katsella niin huimaaviin hengen korkeuksiin, etten koskaan ennen enkä jälkeen sen ole kokenut mitään niin voimakasta ja kokonaisvaltaista - kaivata Jumalaa kuin hukkuva ilmaa. Tämä saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta myöhempien tapahtumien valossa, mutta totuuden nimissä sekin on sanottava. Tänä päivänä se on jo niin hämärää ja kaukaista...
Lectorium Rosicrucianum, konferenssikeskus, Edshult, Ruotsi 1995

Minulle selvisi hyvin varhaisessa vaiheessa, että tällä tiellä homoseksuaalisuuden toteuttaminen nähtiin esteeksi; se ei minua edes yllättänyt, ja tuolloin se oli jopa jotenkin älyllisesti hyväksyttävissä - vaan ei sydämessä. Asia, joka ei sisimmässäni ollut minulle ongelma, tuotiin ulkoapäin eteeni ikään kuin ongelmana. Huomautettakoon, että raamatullisilla perusteluilla ei ollut asian kanssa tekemistä. Luulin olevani valmis elämään yksin, mutta yllättäen löysin itseni lyhyestä mutta sitäkin kiihkeämmästä elämänvaiheesta, johon kuuluivat alkoholikokeilut (olin ollut absolutisti koko ikäni) ja epätyydyttävät yhden yön suhteet (olin myös kokematon seksuaalisesti). Olin ajautunut erään vahvan persoonan vaikutuspiiriin, ja myös elämätön nuoruus vaati huomiota. Mutta sitten tapasin pitkäaikaisen avopuolisoni.

Ristiriidat repivät minua kahtaalle. Se oli pitkä ja tuskallinen prosessi. Vähän aikaa koetin jopa kieltää kaiken henkisen ja keskittyä kokonaan maalliseen menoon, mutta se ei onneksi kantanut pitkälle. Tuossa tilanteessa muistin miten hyvä minulla oli olla Vapaa Katolisen kirkon hiljentymispäivillä vuosia sitten, VKK:n ollessa ehdottoman homomyönteinen.
Olin vasta muuttanut maalta kaupunkiin, jossa VKK:lla ei ole seurakuntaa, mutta muistin joskus lukeneeni toisesta kirkkokunnasta, jonka pääperiaatteet ovat hyvin samankaltaiset, vaikka käytännössä ne ovatkin erilaisia.

Tampereen Kristiyhteisön alttari vanhassa kirkkotilassa
Niin hakeuduin erittäin tietoisesti Kristiyhteisöön, joka oli oljenkorteni ja liioittelematta pelasti minut henkiseltä kuolemalta. Alku ei ollut helppo - olihan tämä aivan erilainen kuin se liike, johon kuuluin, ja sehän toki olikin tarkoituksellinen valinta minulta - mutta sitä mukaa kuin kotiuduin uuteen yhteisöön, ero vanhasta helpottui huomattavasti. Erityisesti huomasin sen alkaessani käydä ehtoollisella, joka on avoin kaikille kristityille, myös ei-jäsenille. (Tuossa toisessa liikkeessä ehtoollinen käsitettiin täysin henkiseksi asiaksi: leipää ja viiniä ei tarjottu.)
Niin nais- kuin miespappienkin kanssa käymäni keskustelut olivat aina kannustavia; saatoin puhua intiimeistäkin asioista aivan suoraan. Tärkeintä minulle oli se, että kukaan ei voinut tulla kirkon nimissä sanomaan, kuinka minun tulisi elää tai ajatella - dogmeja ei ole. Tunsin olevani hyväksytty sellaisena kuin olen ja sittemmin olin täysin ulkona kaapista myös seurakunnassani (ja aktiivinen, näkyvä henkilö)! Myös se oli tärkeää, että se oli alun alkaen "meidän juttumme"; vaikka vain minä olin jäsen ja aktiivinen seurakunnassa - kumppanini kävi kirkossa ani harvoin, mutta oli myötämielinen ja se on pääasia.
 Vasta nyt tunsin täysin inkarnoituneeni tähän maailmaan, hyväksyneeni osani maan ihmisenä!
Saatoin sanoa olevani onnellinen; että minulla on perusasiat kunnossa. Sinut itseni kanssa, sovussa Jumalani kanssa: tämä on eheytymistä sanan varsinaisessa merkityksessä! Rakastaa Jumalaa - niin kuin Hän rakastaa minua - ja lähimmäistään niin kuin itseään. Pitkään olin tuntenut että henkisyys ja seksuaalisuus olivat kuin kaksi erillistä lankaa elämäni kudelmassa, ja nyt ne kietoutuivat harmonisesti yhteen. Elämänkatsomukseni myös punnittiin käytännössä ja havaittiin kantavaksi: todistetusti vaikeuksienkin keskellä minä säteilin, minussa oli sisäinen valo - näin ovat muut sanoneet. Ilman niitä kolhuja joita kohtalo on tuottanut, olisin tänään aivan eri ihminen - ja suoraan sanoen en usko, että pitäisin siitä ihmisestä!
Omakuva 1990-luvulta

Tässä kohtaa on paikallaan lisätä (vuonna 2012), että jätettyäni Kultaisen Ruusuristin kansainvälisen koulun - Lectorium Rosicrucianum - minulta kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin pystyin myöntämään edes itselleni, että kyseessä on ahdasmielinen lahko, jota voisi verrata vaikkapa Jehovan todistajiin, eikä vika ollut vain minussa etten "pystynyt sopeutumaan" ja "epäonnistuin". Kaikki esitettiin aina mitä ystävällisimmin hymyillen ja selitellen, että "jokainen omalla kohdallaan tulee sisäisesti huomaamaan, että asia on juuri näin". Puppua! Alusta lähtien kyse on aivopesusta jossa maailma esitetään mahdollisimman synkkänä, ja ainoa pelastus on tietenkin Kultainen Ruusuristi. En suosittele kenellekään - varoitan vakavasti!
Oppilas joutuu hyväksymään tietyt elämänsäännöt, joihin kuuluu liharuoan, alkoholin, tupakan, nahka- ja turkisvaatteiden sekä television katselun välttäminen. Ei siinä toki mitään - en kokenut tuossa vaiheessa luopuvani mistään tärkeästä, ja monia noista jo noudatin elämässäni muutenkin. Hän tulee vähitellen tietoiseksi myös monista muista vältettävistä asioista, kuten rock-musiikki, ja - kenties hivenen yllättäen - meditaatio ja monet vaihtoehtoiset hoitomuodot (mukaan lukien kaikki energian välityshoidot kuten Reiki). Niin ikään kaikista kirkoista ja niiden rituaaleista varoitetaan - ja kaikki muut esoteeriset liikkeet ovat myös väärässä. (Jotain liikkeen opista olen kertonut toisessa blogissani, kirjoituksessa Gnosis.)
Ja se homoseksuaalisuus; koulu suhtautuu siihen kuulemma "kielteisesti vaan ei tuomitsevasti" (mitä
se muka tarkoittaa?). Kuitenkin, perustaja J. van Rijckenborgh kirjoittaa asiasta erittäin suorasukaisesti, kutsuen homoseksuaalisuutta sairaudeksi, synniksi ja luonnottomuudeksi - aivan samoin kuin fundamentalistikristityt! 
Vaikka maailmankuva ja terminologia olivat hyvin erilaisia, olen kaiken kuulemani ja lukemani perusteella vuosia myöhemmin tullut huomaamaan että kokemukseni ei tainnut olennaisesti poiketa  kenenkään kokemuksesta, joka on ns. "tullut uskoon", "tehnyt uskonratkaisun", ja ajautunut mukaan fundamentalistiseen yhteisöön.
Toki omaksuin myös ajatuksia, jotka olen säilyttänyt näihin päiviin saakka. Ennen kaikkea ajatuksen siitä, että "Suuri Valkoinen Veljeskunta" - tai mitä nimeä nyt ikinä halutaankin käyttää, jos ylipäänsä sellaiseen uskoo (siihen en ota tässä kantaa) - ei koskaan toimi persoonallisesti ja vetoa ihmisen egoon. Se ei jätä sijaa "ylösnousseiden mestarien lähettiläille" ja heidän sanomilleen. Toinen ajatus on se, että ei voi puhua "menneistä elämistään" koska minä M.M. en ole koskaan ennen elänyt enkä tule enää uudelleen elämään maan päällä: opetukset käyttivät termiä "mikrokosmiset edeltäjät". Joten kaikki spekulointi siitä kuka minä olen ollut edellisissä inkarnaatioissani on täysin yhdentekevää.

"Vaeltakaa, älkää pysähtykö!"


Vuonna 2013 - 10 vuotta sen jälkeen kun alunperin julkaisin tämän kirjoituksen - kävi selväksi että  yksikään kirkko ei ole toista parempi. Yhteisö kuin yhteisö on jäsentensä summa, ja me olemme kaikki vain ihmisiä - samanlaisia kaikkialla, ja joka paikassa on kaikenlaisia ihmisiä: myös dogmaattisia fanaatikkoja. Olin tehnyt aloitteen joka oli hyvää vauhtia kantamassa hedelmää, kun sitä vastaan viime tipassa hyökättiin muutaman ihmisen toimesta. Tämä vahingoitti suuresti suhdettani Kristiyhteisöön - sekä yleensäkin uskontoon - pitkäksi aikaa. Mutta se oli vain se "viimeinen naula arkkuun"; muutos oli jo alkanut minussa aikaisemmin, sillä löysin esim. Facebook-päivityksen 9.5.2012 jossa viittasin asiaan: "Milloin olen ollut elämässäni näin hämmentynyt... ja kuitenkin se tuntuu tavallaan hyvältä: se osoittaa etten ole pysähtynyt - olen yhä matkalla." Sisäinen elämäni oli ollut käymistilassa ainakin yli vuoden, ja olin rukoillut jotain merkkiä. Vuoden kuluttua tästä päivityksestä totesin, että "en voi olla koskaan varma mihin seuraava askel minut johtaa - ja se on jännittävää!" Pari vuotta myöhemmin kirjoitin olevani kuin aavalla ulapalla, jossa ei näy maata missään suunnassa. Voin olla joka kerta kiitollinen siitä kun Elämä on... "potkaissut minua persuksiin" - se on antanut vauhtia eteenpäin! Olen siis myös kiitollinen siitä kun sain omakohtaisesti kokea miten kristityt käyttäytyvät epäkristillisesti; se ainakin osaltaan nopeutti prosessia, joka olisi ehkä tapahtunut ajallaan muutenkin. Sillä lienee paljonkin tekemistä sen kanssa mistä edellä kerroin, eli että viimeinkin kykenin näkemään objektiivisesti aikani Lectorium Rosicrucianumin oppilaana 1990-luvulla; sehän oli juuri se syy joka sai minut alun alkaen hakeutumaan Kristiyhteisöön. 

Loppujen lopuksi tämäkin vain palveli suurempaa hyvää: nk. "kutsumukseni", jota yritin toteuttaa monin tavoin, oli sittenkin vain hengellistä pätemisen tarvetta, halua olla opettaja muille. Kristiyhteisö oli minulle kerran "kaikki kaikessa", koska minun oli pakko selviytyäkseni hengellisestä kriisistäni sitoutua siihen syvästi. Nyt kun olin tehnyt viimein lopullisen pesäeron menneisyyteeni, kirkkonikin kävi minulle ahtaaksi - olin kasvanut sen yli. Niin tunsin tuolloin.
Koin myös nimityksen "kristitty" liian ahtaaksi kategoriaksi itselleni. En halunnut ostaa koko laatikkoa jossa on tuo leima, siinä on niin paljon turhaa sälää. Minä en tarvinnut kirkkoa, minä en tarvinnut uskontoa; uskonto ei tee ihmistä onnelliseksi - jos sen ottaa liian vakavasti, se tekee hulluksi.  Jumala ja kirkko, Jumala ja uskonto, ovat aivan eri asioita.

Keski-ikäisen elämänkokemuksen tuomalla viisaudella saatoin sanoa - katsoessani omaa elämääni taaksepäin - että nuoren ihmisen ei pitäisi tuhlata nuoruuttaan uskonnollisiin tai henkisiin haihatteluihin, vaan elää, kokea ja nauttia, tehden myös virheitä koska se kuuluu elämään! Helppo sanoa jälkiviisaasti, koska olin "tynnyrissä kasvanut", arka ja naiivi mammanpoika, jolle henkisyyteen suuntautuminen oli lähinnä pakotie pelottavasta maailmasta. Siksi kai hurahdinkin äärisuuntaukseen, jonka koko sanoma oli se, että maailma on paha ja siitä täytyy nousta pois.

Minua on aina puhutellut Tuomaan evankeliumissa Jeesuksen suuhun pantu lause: "Vaeltakaa, älkää pysähtykö!" Vain liike on elämää. Minä en koskaan ole lakannut etsimästä ja kyselemästä - myöskään epäilemästä ja kyseenalaistamasta.

Olen erittäin lukenut ihminen vaikka minulla ei mitään tutkintoja olekaan; olen perehtynyt eri uskontoihin ja henkisiin liikkeisiin meillä ja maailmalla; tunnen historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, kirkkohistoriaa, uskonnon filosofiaa, mytologiaa, esoteriaa, ateistista uskontokritiikkiä... Tietokirjallisuudesta saa älyllistä stimulaatiota, henkisestä kirjallisuudesta - ja myös henkistä polkua kulkeneiden ihmisten elämäkerroista - inspiraatiota, mutta myös fiktio ravitsee sielua, ja olenkin lukenut elämäni aikana paljon klassikoita, jotka ovat tehneet syvän vaikutuksen ja joista on tullut ikisuosikkeja, joiden pariin olen palannut uudelleen.

Yhteen kirjaan takertuvat ihmiset ovat vaarallisia ja on silkkaa tyhmyyttä rakentaa elämänsä tuhansia vuosia vanhojen kirjoitusten varaan! Tunnen Raamatun oikein hyvin; uskallan väittää, että paremmin kuin moni historiallisista faktoista piittaamaton ja kirjaimeen takertuva fundamentalisti.
Raamattu on parhaimmillaan aforismi-kokoelma ja huonoimmillaan vessapaperia: se on fakta, joka on uskallettava sanoa. Mutta samalla on sanottava, että maailmassa on paljon parempiakin aforismi-kokoelmia... ja laadukkaampaa vessapaperia. (Tiedän, että tämä on äärimmilleen kärjistetty lausunto, ja kertoo lähinnä omasta turhautumisestani kristinuskoon ja irtisanoutumisestani siitä.)
Evankeliumien kertomus Jeesuksesta kyllä todistaa hänen totuudellisuudestaan siinä miten radikaali hahmo Jeesus on yhä tänä päivänä: harvat ikinä kristikunnan historiassa ovat kulkeneet Jeesuksen jäljissä, vaikka monet yrittävät hänet omia ja väittävät häntä seuraavansa. Haluan tuntea ennemmin ihminen Jeesuksen, koska - Oshoa siteeraten - "sinä olet Jeesuksen olemisen tilanteessa: Kristus on vain unelma."

Mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän luulet, ja ennen kaikkea - sitä vähemmän luulet tietäväsi; sitä epätodennäköisemmin eksyt kuvittelemaan mistään liikoja, ja lopulta tajuat ettet oikeastaan tiedä mistään mitään. Yhdistyneenä elämänkokemukseen tieto on luja perusta jolta on hyvä ponnistaa tavoittamaan taivaita. Pyrin pikemminkin oppimaan pois kaikesta mieleeni tallentamastani tiedosta, mutta toistan: ensin on omattava mahdollisimman laajat tiedot - muuten olet vain tietämätön ja kaikkien tuulten vietävissä.

Muistan kuinka lapsena loin valtavia mielikuvitusmaailmoja, ja millaisella hartaudella - kirjaimellisesti - paneuduinkaan  pelkästään leikin valmisteluun ennen kuin edes aloin leikkiä; oivalsin että tällä oli suora yhteys myöhempään uskonnolliseen elämääni - sama leikki jatkui uskonnon nimissä. Rituaalit ja symbolit olivat minulle osa tätä leikkiä - "pyhää leikkiä", niin sanoakseni. Eräänlaista teatteria siis, mutta ei missään tapauksessa "tyhjänpäiväistä", vaan symbolit ja rituaalit ovat kieltä, joka koskettaa sellaisia mielen syvempiä kerroksia, joihin ei pääse käsiksi muuten - esim. vain lukemalla jotain inspiroivaa kirjaa - ja ne herättävät jotain tiedostamatonta, kätkettyä, vaikeasti määriteltävää. "Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta": se on luovuuden ja mielikuvituksen valtakunta; lapset elävät vielä taivasta tässä ja nyt, ja samalla nauttivat maailmasta kaikilla aisteillaan, tietämättä mitään "synnistä" ja "pahasta".  Lapsen kaltaisuutta, lapsenmielisyyttä, on antautua tähän leikkiin tosissaan mutta ei tosikkomaisesti. 

Suhteeni hengellisyyteen oli tullut hyvin ritualistiseksi ja symboliseksi - missä ei sinänsä ole mitään pahaa, jos se on silti elävää eikä vain rutiinimaista: yhä edelleen vanhan rukousnauhani katselu ja koskettelu liikuttaa jotain sisälläni - samalla kun kuitenkin arvostin sellaisia radikaaleja kuvainraastajia kuten J. Krishnamurti ja G.I. Gurdjieff, sen verran kuin heidän opeistaan tiesin, ja minua miellytti H.P. Blavatskyn alkuperäinen teosofia enemmän kuin myöhemmät vesitetyt versiot siitä, ja aloin harjoittaa zazen-meditaatiota kaikessa yksinkertaisuudessaan, käytyäni paikallisessa Zendossa. Totesin myös: "kerran gnostikko, aina gnostikko". Vaikka olin hylännyt yhden gnostilaisen liikkeen, gnostilaisuus on aivan yhtä monimuotoista kuin kristinusko. Voi olla että Lectorium Rosicrucianum edustaa gnostilaisuutta puhtaimmillaan tehdessään jyrkän eron tämän maailman ja jumalallisen maailman välillä, mutta nyt gnostilaisuus merkitsi minulle ennen kaikkea yksilöllistä vapautta (katso tässä blogissa: Usko ja tieto). 
Olin samassa tilanteessa kuin kerran aikaisemmin elämässäni, ajauduttuani eroon Lectorium Rosicrucianumista: erämaavaelluksella. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Vanhat käsitykset, vanhat epäjumalankuvat kaatuivat. Vanhan täytyy kuolla jotta uutta voi syntyä: se tuottaa kipua, mutta ne ovat synnytyskipuja.

Valontuoja

Ehtoollista kotialttarilla
Ensin olin vieraantunut kirkkouskonnollisuudesta ja loin oman vapaan kristinuskon muotoni, jossa olin itse oma pappini - nautin ehtoollistakin itsekseni kotona, ensin hengessä, kunnes olin valmis ottamaan ratkaisevan askeleen ja tekemään sen myös aineellisesti. Olin myös hyvin kiinnostunut kristinuskon ja erityisesti itämaisten uskontojen yhteydestä - rakensin iltahartaudestani kokonaisen Messun, jossa oli paljon lainattuja elementtejä; nimesinkin sen Jesu-Puja eli Christoksen jooga (lainattu idea, ei minun keksintöäni). Se oli erittäin yksityiskohtainen kaava aina eleitä myöten. Ote:
Kohottaen leipälautasta suitsukkeen myötä:
"Ylistetty olet Sinä, koko luomakunnan Siemen, jonka hyvyyden kautta meillä on tämä leipä, jonka maa on antanut ja ihmiskädet valmistaneet, symbolina Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, joka nousi kuolleista."
Kohottaen viinipikaria:
"Ylistetty olet Sinä, koko luomakunnan Kohtu, jonka hyvyyden kautta meillä on tämä viini, viinipuun anti ja ihmiskätten työ, symbolina Herrastamme Jeesuksesta Kristuksesta, pelastuksemme ensihedelmästä josta me olemme oksat." [...]
Tarjotin vasemmassa kädessä, oikea käsi leivän yllä:
"Minä olen Elämän Leipä, joka tulee taivaasta. Ottakaa ja syökää. Tämä on minun ruumiini - Mystinen Elämän ruumis - teidän puolestanne annettu. Sillä joka syö tätä leipää, on iankaikkinen elämä. Tehkää tämä minun muistokseni."
Oikea käsi pikarin yllä:
"Minä olen viinipuu, te olette oksat. Pysykää minussa niin minä pysyn teissä. Ottakaa ja juokaa. Tämä on minun vereni - merkki ikuisesta lupauksestani: Minä olen teidän kanssanne aina. Rakastakaa toisianne niin kuin minä rakastan teitä."
Kädet yhdessä rukouksessa: Isä meidän - aina ääneen, lopuksi resitoiden "AUM - AAMEN!"

Sitten vieraannuin koko kristinuskosta, tai uskonnosta ylipäänsä: jumalakäsitykseni oli pikku hiljaa muuttunut deistiseksi - löysin tämän nimen omille käsityksilleni; ei mitään uutta taivaan alla.  

Sekään ei riittänyt: vähitellen minua kiehtoivat yhä enemmän henkisyyden varjoisammat puolet; kapinoin perinteistä uskonnollisuutta ja vanhatestamentillista jumalakuvaa vastaan omaksumalla henkisen elämäni keskipisteeksi kaikkien kapinallisten arkkityypin: Luciferin. On yksi asia jos teini tekee näin, ja kokonaan toinen asia, astetta vakavampi, jos keski-ikäinen tekee niin, kaiken elämänkokemuksensa ja keräämänsä tiedon pohjalta. 
Tunnustauduin luciferistiksi. Tietenkään en pitänyt häntä persoonallisena olentona, vaan todellisen salatun jumaluuden edustajana gnostilaisittain, enkä pitänyt itsekkyyttä ihannoitavana asiana, vaikka saatoin kyllä tuntea sympatiaa myös filosofisia satanisteja kohtaan; olinhan lukenut Anton LaVeyn kirjoja ja katsonut dokumentteja hänestä. Tein silti eron satanismin ja luciferismin välillä, kuten myös Saatanan ja Luciferin hahmojen välillä (katso toisaalla blogikirjoitukseni "Valoa pimeyteen"). Toki tulkintoja on monia tässäkin, mutta pääsääntöisesti näen Saatanan edustavan materiaa, Luciferin henkeä. Paljon kertoo jo se, että astrologisesti Saatanan planeetta on Saturnus, Luciferin Venus, ja Venus on sekä Iltatähti että Aamutähti. Jolla ymmärrys on... Ehkä nykyään kuitenkin näen nämä hahmot saman kolikon kahtena puolena, kuten tuonnempana siteerattu Blavatsky. (Katso myös kokoamani käännös, Carl Jungin näkemys pahasta ja paholaisesta.)

Kunnia Pyhälle Hengelle, joka on luvannut voiton yli maan ja taivaan vapauden enkelille! Vapauden enkeli syntyi ennen ensimmäisen päivän koittoa, jopa ennen älyn heräämistä, ja Jumala kutsui häntä aamutähdeksi. 
Oi Lucifer! Vapaaehtoisesti ja halveksuvasti sinä irrotit itsesi taivaasta missä aurinko hukutti sinut loistoonsa, kyntääksesi omilla säteilläsi yön työstämättömiä peltoja! Sinä loistat kun aurinko laskee, ja sinun säkenöivä katseesi edeltää aamunkoittoa! Sinä laskeudut noustaksesi jälleen; sinä maistat kuolemaa ymmärtääksesi paremmin elämää! 
Maailman muinaisille ihanuuksille sinä olet iltatähti; orastavalle totuudelle aamunkoiton ihana tähti. Vapaus ei ole oikeus, sillä oikeus on tyranniaa. Vapaus on velvollisuuden vartija, koska se vaatii takaisin oikeuden. Lucifer, josta pimeät aikakaudet ovat tehneet pahan hengen, tulee todella olemaan valon enkeli, kun voitettuaan vapauden pahamaineisuuden hinnalla, hän käyttää sitä alistuakseen ikuiselle järjestykselle, vihkien siten vapaaehtoisen kuuliaisuuden ihanuudet. 

 Näin kirjoitti  Eliphas Levi, ranskalainen 1800-luvun okkultisti; sen sijaan Saatanasta hän kirjoitti:

Saatana on pelkästään tyyppi, ei todellinen henkilöhahmo. Se on jumalallista tyyppiä vastustava tyyppi, välttämätön vastustaja tälle mielikuvituksessamme. Se on epäaito varjo, joka tekee meille näkyväksi Jumalallisen äärettömän valon. Jos Saatana olisi todellinen henkilöhahmo, sitten olisi kaksi Jumalaa ja manikealaisten oppi olisi tosi. Saatana on absoluuttisen pahan kuvitteellinen käsite; käsite, joka on  välttämätön inhimillisen tahdon vapauden täydelliselle vahvistamiselle, joka tämän kuvitteellisen absoluutin avulla näyttää kykenevän tasapainottamaan jopa Jumalan koko voiman. Se on rohkein ja kenties ylevin inhimillisen ylpeyden unelmista. "Teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan", sanoi allegorinen käärme Raamatussa. Todella tehdä paha tiedoksi, on luoda paha Jumala, ja jos mikään henki voi ikuisesti vastustaa Jumalaa, ei ole enää yhtä Jumalaa vaan kaksi Jumalaa. Vastustaakseen ääretöntä, ääretön voima on välttämätön, ja kahden vastakkaisen äärettömän voiman täytyy neutraloida toisensa. Jos vastustus Saatanan osalta on mahdollista, Jumalan voimaa ei enää ole olemassa, Jumala ja paholainen tuhoavat toisensa, ja ihminen jää yksin; hän jää yksin Jumaltensa aaveen kanssa, sekasikiö-sfinksin, siivekkään härän kanssa, joka tasapainottaa ihmiskädessään miekkaa, josta häilyvät salamat ajavat inhimillisen mielikuvituksen yhdestä virheestä toiseen, ja valon itsevaltiudesta pimeyden itsevaltiuteen. 

Maallisen murheen historia ei ole muuta kuin Jumalten sodan romanssi, vielä päättymättömän sodan, kristillisen maailman yhä palvoessa Jumalaa paholaisessa ja paholaista Jumalassa. Voimien vastakkaisuus on anarkiaa dogmissa. Siten kirkolle, joka vahvistaa että paholainen on olemassa, maailma vastaa kammottavalla logiikalla: sitten Jumala ei ole olemassa; ja on turhaa etsiä pakotietä tästä argumentista keksimällä Jumalan yliherruus, joka sallisi paholaisen saada aikaan ihmisten kadotuksen; sellaisen salliminen olisi hirviömäistä, ja vertautuisi rikoskumppanuuteen, ja jumala joka voisi olla paholaisen rikostoveri, ei voi olla Jumala. Dogmien paholainen on ateismin personifikaatio. Filosofian paholainen on inhimillisen vapaan tahdon liioiteltu ihanne. Todellinen tai fyysinen paholainen on pahan magnetismia. Paholaisen korottaminen ei ole muuta kuin tämän kuvitteellisen persoonallisuuden välitöntä toteuttamista. Tämä pitää sisällään liioittelun yksilön minuudessa hulluuden perversiyden rajojen tuolle puolen, kaikkein rikollisimmilla ja järjettömimmillä teoilla. Tämän toiminnan tulos on sielun kuolema hulluuden kautta, ja usein jopa ruumiin kuolema, ikään kuin salaman iskusta, aivoperäisestä verentungoksesta. Paholainen alati anelee, mutta ei ikinä anna vastineeksi. Johannes kutsuu sitä "pedoksi" (la Bête) koska sen olemus on inhimillinen mielettömyys (la Bêtise humaine). 

Luciferin sinetti
mainitun blogini 
kuvitusta.

Aloitin jopa uuden blogin nimeltä "Ministry of Infernal Affairs", joka oli kyllä suomenkielinen, mutta halusin mukaan tuon sanaleikin jota on mahdoton kääntää. Poistin blogini kun elämäni mullistui, mistä kohta lisää; jälkeenpäin ajatellen se oli hiukan hätiköityä, ja olen katunutkin sitä: suuri työ meni hukkaan. Eihän siinä nimenomaan mitään pahaa ollut! Sain inspiraatiota mm. The Process Church of the Final Judgmentin omalaatuisesta teologiasta (alttarillani ollut käärme-symbolikin oli muokattu heidän symbolinsa mukaan). Tapani mukaan olin koonnut ja kääntänyt kirjoituksia teemaan liittyen, jotka muistaakseni käsittelivät mm. luciferismin erilaisia koulukuntia, satanismin historiaa, Baphometin symboliikkaa, Luciferin sinetin symboliikkaa, ristillä olevan käärmeen symboliikkaa, Venus-planeettaa, Wiccan, Theleman ja satanismin yhteyksiä, Jesidien uskoa ja Aleister Crowleyn yhteyttä siihen, vasemman käden polkua hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa, Blavatskyn mietteitä Kristuksesta ja Luciferista, rukousta buddhalaisuudessa, eukaristiaa thelemisestä näkökulmasta... 

Luciferistinen alttari,
itse tehty ja suunniteltu;
loppuvaiheessa alla 
oli vielä Luciferin sinetti. 
Jouduin itsekin murtautumaan läpi kulttuurillisten ehdollistumien ja ennakkoluulojen, jotka oli iskostettu päähäni, ja pidän sitä suurena rikkautena että voin nähdä molemmat puolet ilman pelkoa. Se on vain tasapainoa. Tämä lieneekin suurin hyöty, joka tällä sivupolulla käväisystä oli minun elämääni; ei Lucifer suotta merkitse "Valontuojaa"! (Tosin jälkiviisaasti voisi spekuloida, eikö pikemminkin juuri kristinusko ollut sananmukaisesti sivupolku minulle, kunnes se johti umpikujaan...)

Viimein Luciferina, uskollisena nimelleen, hän on valon kipinän kantaja, joka laskeutui planetaaristen sfäärien läpi korkeimmasta valosta alas aineeseen, pyrkien vapauttamaan sen pelastuksen tekona.
- Carl Jung

On mielenkiintoinen psykologinen ilmiö, että joillekin meistä irtautuminen kristinuskosta ja kaikesta lapsuuden aivopesusta vaatii sen että kääntyy tämän dualistisen opin sisään rakennetun vastavoiman, vastamyytin, puoleen. Mutta jos pysähtyy siihen, on paradoksaalisesti edelleen jäänyt roikkumaan kristillisperäiseen (pohjimmiltaan toki kristinuskoa vanhempaan) kuvastoon ja käsitteisiin. Kuitenkin jos ymmärtää Luciferin teologian kuvaamana pahan periaatteena, ei ole ymmärtänyt yhtään mitään. 

Esoteerinen filosofia ei myönnä sen paremmin hyvän kuin pahankaan per se olevan itsenäisesti olemassa luonnossa. Syy molempiin löytyy - mitä tulee kosmokseen - vastakohtien eli kontrastien välttämättömyydessä, ja ihmiseen liittyen hänen inhimillisessä luonnossaan, hänen tietämättömyydessään ja intohimoissaan. Ei ole olemassa paholaista eikä kertakaikkisen turmeltuneita, kuten ei ole absoluuttisen täydellisiä enkeleitäkään, vaikka saattaa olla valon henkiä ja pimeyden henkiä; siten LUCIFER - älyllisen valaistuksen ja ajattelun vapauden henki - on metaforisesti opastava majakka, joka auttaa ihmistä löytämään tiensä läpi elämän kivien ja hiekkasärkkien, sillä Lucifer on LOGOS korkeimmillaan, ja "Vastustaja" alimmassa aspektissaan - jotka kumpikin heijastuvat meidän egossamme. 
- H.P. Blavatsky: Salainen Oppi

Ehkä luciferismissani oli pohjimmiltaan kyse siitä, että minun piti integroida oma tukahdutettu ja kielletty varjopuoleni osaksi itseäni - enkeli ja demoni minussa syleilivät kiihkeästi toisiaan, lopulta sulautuen yhteen, kokonaiseksi IHMISEKSI. Jos olen muuttunut - ja tietenkin olen muuttunut - niin ehkä eniten sillä tavalla etten enää teeskentele olevani jotain muuta kuin olen... tai sanokaamme, että ainakin huomattavasti vähemmän. 
En usko absoluuttiseen pahaan. "Hyvä" ja "paha" tässä maailmassa ovat suhteellisia käsitteitä; ei ole mustaa ilman hitusta valkoista ja päinvastoin - jin ja jang. Elämän värit ilmenevät valon ja varjon kohdatessa (Goethen värioppia mukaillen). Kuulin myös aikoinaan ajatuksen, joka on niin ilmeinen ettei sitä tule helposti ajatelleeksi, ja se teki minuun suuren vaikutuksen: Me yleensä ajattelemme että maapalloa ympäröivä avaruus on pimeä, mutta itse asiassa se on täynnä auringon valoa, joka tulee näkyväksi ainoastaan osuessaan johonkin esteeseen, kuten planeettaan. Jos tämä ei herätä sinussa mitään syvällisempää, et ole kuten minä, enkä pysty auttamaan asiaa enempää. Toisin sanoen, nämä asiat näyttäytyvät minulle enemmän kuvanomaisina kuin täydellisinä ajatuksina, joista voisi muodostaa jonkin opinkappaleen. 

Edelleen seuraan kiinnostuneena  Azazelin Tähteä, joka pyrkii yhdistämään vasemman ja oikean käden polut omassa filosofiassaan, mutta yleisesti ottaen pidän sitä hiukan liian älyllisenä. Tosin juuri syvällisyys tekee siitä vakavasti otettavan, ja päivittäinen harjoitukseni tuossa vaiheessa edusti heidän palvonnallista puoltaan, eli Azazelin Ruusukko täydennettynä buddhalaisella Timanttipolun Intentiorukouksella ja latinankielisellä Isä meidän-rukouksella (Pater Noster). Rukousnauhan käyttöön olin perehtynyt jo aiemmin itsekseni opettelemalla - harjoitin vuosia sekä perinteistä Ruusukkorukousta että erilaisia variaatioita.
Myös "ehtoollinen" oli edelleen mukana, mutta perustelin sen enemmänkin Wiccan ja Theleman käytännöillä. Harkitsin rituaalitikarin hankkimista ja pakanallisen rituaalin lisäämistä harjoitukseeni (maaginen ympyrä, pentagrammi neljään ilmansuuntaan), mutta se ei ehtinyt toteutua... 

Eliphas Levi: Baphomet

Kannatan lämpimästi myös The Satanic Templeä, joka toimii nykyään myös Suomessa, ja edustaa täysin ateistista ja symbolista lähestymistapaa asiaan, jota voisi ehkä myös kritisoida eräänlaisena "Halloween-satanismina". Ks. myös kirjoitus, "Church of Satan vs. Satanic Temple", jossa vertaillaan heitä ja Anton LaVeyn 1960-luvulla perustamaa kirkkoa, sekä TST:n papin, Lilith Starrin nettisivu: hän on positiivinen esimerkki vakavasti otettavana satanistina; toisin sanoen, kunhan vakaumus on aito, uskoi sellaiseen olentoon tai ei, eikä vain nimellistä puuhastelua. Suomen seurakunnan toiminnasta en ole vielä täysin vakuuttunut näkemäni perusteella: myydään tuotteita, lahjoitetaan rahaa hyväntekeväisyyteen... ok. Kiva. Tosin elämme (onneksi) aivan erilaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa kuin Yhdysvalloissa, vaikka kyllä meilläkin olisi vielä paljon tehtävää esim. uskonnonvapauden suhteen. 
TST perustettiin 2013, jolloin minä aloin tympääntyä kristinuskoon, joten se ei vielä ollut niin laajalle levinnyt ja tunnettu kuin nykyään; jos olisin tiennyt heidänlaisestaan satanismin tulkinnasta, joka ei ole niin negatiivista kuin Church of Satanilla (tai sanokaamme että sellaiselta se saattaa ainakin vaikuttaa), minun ei ehkä olisi tarvinnut kikkailla nimien ja tulkintojen kanssa. Tosin välittömästi esoteerisen kristinuskon jälkeen tietynlainen esoteerinen lähestymistapa oli toki täysin ymmärrettävää. Nyt vuosien kuluttua uskon yhä vähemmän mihinkään. 
Olen myös kuunnellut podcastia, jonka yhdessä jaksossa ateistiset satanistit puhuvat teistisestä satanismista, ja etenkin sen suurimmasta ja tunnetuimmasta edustajasta Suomessa eli Azazelin Tähdestä, ja se oli yksiselitteisesti täysin ala-arvoista roskaa! Outoa, että he syyttivät AT:tä ylimielisyydestä ateistista satanismia kohtaan - jollaista minä en ole huomannut - ja sitten itse osoittivat äärimmäistä ylimielisyyttä; tästä myös keskusteltiin AT:n foorumilla, jonka podcastin tekijätkin panivat merkille, ja vielä seuraavassa jaksossa kuultiin yhden osallistujan tekemä "nokkela" pilkkakirjoitus. 
 Älykkyys on mielestäni hyvin "satanistinen" ominaisuus, ja AT on tässä tapauksessa osoittanut sitä paremmin, vaikka voikin olla eri mieltä mihin sitä kannattaisi käyttää; minustakin esim. "jumalan" ja Jeesuksen sekoittaminen keitokseen on vähintäänkin outoa. Mutta kusipäisyys ei ole eduksi kenellekään. Jonkin arvostelu puutteellisin tiedoin on vain ennakkoluuloista. Minulla taas on aidosti omakohtaista kokemusta ja sisäpiirin tietoa moneen suuntaan: se oikeuttaa minun esittämäni arvostelun. Sitä paitsi heillä oli myöhemmässä jaksossa vieraana Church of Satanin suomalainen jäsen, joka oikoi joitain harhakäsityksiä laveylaisesta satanismista, jota he ovat myös paljon kritisoineet.
Minä odotan vähän enemmän myös satanisteilta, olivatpa sitten ateisteja tai ei, mutta toisaalta... voiko ihmisiltä odottaa paljoakaan?

 Tähän liittyen, ainoastaan yksi TST:n seitsemästä opinkappaleesta ei ole täysin minun mieleeni: "Jokaisen vapautta on kunnioitettava, mukaanlukien oikeutta loukata." Tämä on amerikkalaista "sananvapautta", jota me emme tarvitse, ja mielestäni on hyvä että meillä on laki uskonrauhan rikkomisesta, joka luonnollisesti koskee mitä tahansa uskontoa.  Ihmisiä ja heidän katsomuksiaan tulee kunnioittaa... mutta toki vain niin kauan kuin he eivät niitä väkisin tyrkytä muille ja loukkaa muiden vapautta, hyökkää muiden katsomuksia vastaan. Mutta ehkäpä samaisen opinkappaleen jälkimmäinen osa sanoo juurikin sen: "Jos joku kajoaa toisen henkilökohtaiseen vapauteen, joutuu hän luopumaan myös omasta vapaudestaan." Esimerkkinä aihepiiri, jonka ympärillä The Satanic Templen aktivismi Suomessa on paljolti pyörinyt: jos ajattelet että sinulla on oikeus hyökätä seksuaalivähemmistöjä vastaan, koska raamattu sanoo... niin ensinnäkin: haista paska! Toiseksi, nämä asiat eivät ole lainkaan vertailukelpoisia. Seksuaalinen suuntautuminen on osa sinua koska olet syntynyt sellaiseksi, etkä voi sitä muuttaa; uskonto valitaan (tai, valitettavasti, siihen joskus myös kasvatetaan ilman omaa valintaasi). Toisin sanoen, homous ei ole valinta; uskontosi on (ja siitä voi parantua!). Joten usko mitä uskot, kunhan pysyt samanmielisen lahkosi piirissä rukoilemassa, etkä tule julkisuuteen tuomitsemaan "syntisiä" ja pyri muuttamaan koko yhteiskuntaa koskevia lakeja uskontosi mukaiseksi. Tänä päivänä olen sitä mieltä että vaikka tulkintoja on toki monia, kristinuskoon (ja kaikkiin abrahamilaisiin uskontoihin) on sisäänrakennettu monia hyvin ongelmallisia elementtejä, joita en nyt käy erittelemään: sen takia vaikka olisit liberaali kristitty, joudut näkemään vaivaa selittääksesi parhain päin nämä asiat, ja se on älyllistä itsepetosta. Katso myös julkaisuni, "Saatanan kunniaksi"

Koko elämäni mullistui täydellisesti 13.11.2015 kun avopuolisoni, jonka kanssa olin elänyt yhdessä lähes 19 vuotta, menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen. Siitä ja mitä sitten seurasi, kerron tarkemmin toisessa, kuolemaa käsittelevässä blogissani Ars Moriendi

Uusi elämänkatsomukseni jäi lyhytikäiseksi, mutta kävin kuitenkin melko syvällä. Vaikka tänä päivänä olen nimellisesti hylännyt luciferismin, enkö ole nyt luonnoltani enemmän luciferisti kuin ikinä? Sekin oli tarpeellinen vaihe, jonka avulla repäisin itseni irti kristinuskon rippeistäkin. Minä en ainoastaan hylännyt kristinuskoa, minä kielsin väärän jumalan - ja allekirjoitan sen yhä verelläni (gnostilaisittain tulkittuna - ja täysin metaforisesti puhuen)! 
Kristittyjen käyttäytyminen ja sen johdosta tuntemani (mielestäni oikeutettu) viha ja katkeruus käänsivät minut pois "jumalasta", jonka he ovat luoneet omaksi kuvakseen. Korostan, että ikävät tapahtumat vain nopeuttivat kehitystä, joka oli jo alkanut muutenkin. Uteliaisuus pimeyttä kohtaan ja flirttailu sen kanssa oli myös jo varhaisempaa, sisäsyntyistä. Edelleen saan inspiraatiota tästä symboliikasta; samaa ei voi sanoa suhteestani kristinuskoon (olen päivittänyt tätä kappaletta tarinastani vielä 2023: se on edelleen ajankohtainen ja tärkeä). 
En syty tuleen jos käyn kirkossa ja saatan jopa kokea hetken rauhoittumista, mutta en voi yhtyä mihinkään mitä siellä sanotaan - se on tyhjää sanahelinää. Saattaisin kyllä oksentaa, kuten Manaaja-elokuvan Regan-tyttö, jos joku tulee minulle henkilökohtaisesti tuputtamaan uskoaan. Ei minulla ole mitään fiksuja kristittyjä vastaan, mutta paljonkin kiihkoilevia hihhuleita vastaan. 
Minun enkelini on minun demonini, eli daimonini; inspiroijani yhtä lailla kuin riivaajani. 😇😈
YouTube-video: Blutengel - Morningstar. Tämä olisi minun valintani luciferistiseksi anthemiksi. (Genre ei todellakaan ole black metal, josta en välitä, vaan darkwave.) Bändi on saksalainen, ja engl. sanoitus hiukan tökkii minun korvaani, puhumattakaan siitä että video on kliseinen tuhmine nunnineen ja ylösalaisine risteineen (joka on muuten Pietarinristi!), mutta muuten se on hyvin voimaannuttava: "Follow the morningstar!"  

Yhä vieläkin voin sanoa, että esim. kertomus "syntiinlankeemuksesta" on hyvin voimakas allegoria - ja voimaannuttava, kun se tulkitaan toisin kuin perinteinen kristinusko on tulkinnut: silloin siinä ei ole sen paremmin "syntiä" kuin "lankeemustakaan" (myöskään alkuperäinen kertomus ei tunne käsitettä "syntiinlankeemus", eikä juutalaisuus; se keksittiin myöhemmin kirkon toimesta).
Kiusauksen ja lankeemuksen draama alkaa kun alkuperäinen passiivisen laajentumisen tila muuttuu tietyn teon aktiiviseksi laajentumiseksi. Käärmeen koko lähestymistapa ja vetovoima ilmaistaan inflatorisin termein - kun syötte tästä hedelmästä, silmänne avautuvat ja tulette olemaan Jumalan kaltaisia. Joten puun hedelmä syödään ja väistämättömät seuraukset kehittyvät. Se kaikki alkaa koska Aadam ja Eeva uskaltavat toimia halustaan olla Jumalan kaltaisia. Myytti kuvaa tietoisuuden syntyä rikoksena, joka vieraannuttaa ihmisen Jumalasta ja hänen alkuperäisestä esitietoisesta koskemattomuudestaan. Hedelmä symboloi selvästi tietoisuutta. Se on hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, joka merkitsee että se tuo tietoisuuden vastakohdista, tietoisuuden erityisen piirteen. Siten, tämän myytin ja sen perustalla lepäävien teologisten oppien mukaan, tietoisuus on perisynti, alkuperäinen hybris, ja kaiken pahan alkusyy ihmisluonnossa. Kuitenkin toiset ovat ymmärtäneet sen erilailla. Ofiitit, gnostilainen lahko, palvoi käärmettä. Heillä oli pohjimmiltaan sama näkemys kuin nykyaikaisella psykologialla. Heille käärme edusti henkistä periaatetta, symboloiden lunastusta orjuudesta demiurgille joka loi Eedenin puutarhan, ja säilyttäisi ihmisen tietämättömyydessä. Käärmettä pidettiin hyvänä ja Jahvea pahana. Psykologisesti käärme on gnosiksen periaate, tiedon eli kehkeytyvän tietoisuuden. Käärmeen kiusaus edustaa halua itseymmärrykseen ihmisessä ja symboloi individuaation periaatetta. Jotkut gnostilaiset lahkot jopa samaistivat käärmeen Eedenin puutarhassa Kristukseen. Kielletyn hedelmän syöminen merkitsee siirtymistä tiedostamattoman ykseyden ikuisesta tilasta Itsen kanssa (mieletön, eläimen tila) todelliseen, tietoiseen elämään tilassa ja ajassa. Lyhyesti, myytti symboloi egon syntymää. Tämän syntymäprosessin vaikutus on vieraannuttaa ego alkuperästään. Se siirtyy nyt kärsimyksen, konfliktin ja epävarmuuden maailmaan. Ei ihme että olemme vastahakoisia ottamaan askeleen suurempaan tietoisuuteen. 
- Edward F. Edinger, psykiatri, jungilainen analyytikko

Ulkoinen kohtalo auttoi minut henkiseen vallankumoukseen ja läpimurtoon: sekä syvä pettymykseni uskonnollisiin ihmisiin 2013, että puolisoni yllättävä kuolema 2015, olivat osa tätä prosessia joka vei minut pimeyden kautta Valoon, puhdistettuna ja kirkastettuna. Siitä mikä minulle aiemmin siinsi henkisenä ihanteena, tuli nyt käytännön todellisuutta. 

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa..."


Elämä on ihmeellisesti kantanut minua eteenpäin, jopa synkimmällä hetkellä, joten eiköhän se tee niin vastakin. Täytyy vain luottaa, ei antautua pelon ja huolen valtaan. Usein käytetyssä fraasissa lienee jotain perääkin: silloinkin kun minun on ollut vaikea uskoa Jumalaan, Jumala on uskonut minuun. Lempipsalmini 23 kiteyttää asian hyvin: "Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani; sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi." 

Vesi kantaa kun siihen luottaa; jos panikoit, hukut. Sellainen on myös elämän luonne. Voit joko myötäillä sen virtaa, tai asettua sitä vastaan. Henkisyys ei ole enää pinnalla elämässäni, mutta en sanoisi olevani materialistikaan. Ihminen on henki joka käyttää ruumista, ja jos todella elää, elää hengestä. Ei se välttämättä näy ulospäin, vaan tunnet vain olevasi elossa. Ruumista ja henkeä ei voi erottaa toisistaan, tai henkisyys jää leijailemaan sfääreissä elämästä irrallaan. Henkisintä mitä voit tehdä, on elää täysillä ja nauttia siitä! Puhtaasti henkeen siirrymme vasta sitten kuolemassa. Mielestäni olen nyt "henkisempi" kuin silloin kun yritin olla, nyt kun se ei ole sanoja, ajatuksia, ulkoisia koristeita - ei mitään mitä teen: minä olen. 
En väitä että henkisyyteni olisi ollut syy vaan ehkä pikemminkin seuraus siitä että en ollut löytänyt paikkaani tässä maailmassa; ajelehdin päämäärättä ja työttömyydestä oli tullut minulle suorastaan elämäntapa. Viime vuosina kun henkisyyden merkitys minulle on huomattavasti vähentynyt, olen hankkinut ammatin ja saanut vakituisen työpaikan - kumpikin on ensimmäinen elämässäni vaikka olin jo 40+. Olenko paremmin orientoitunut ympäröivään maailmaan kun henkisyyden ote minusta on höltynyt, vai toisin päin? Vaikea sanoa.

Meditaatiojakkara
Meditaation aloitin taas, koska se tekee hyvää mielelle, ja se on nimenomaan läsnäoloa tässä hetkessä! En halunnut lipsua vanhoihin tapoihini, joten kieltäydyin rukoilemasta. Se ei tarkoita etten olisi  uskonut Jumalaan: Jumala tietää parhaiten, eikä tarvitse neuvojasi. Siitä minulla on ensikäden kokemus. Ja vaikka epäröin esittää tätä ajatusta, koska en halua korostaa meditaation "uskonnollista" aspektia, niin eikö meditaatio tavallaan ole myös rukousta puhtaimmillaan: se on itsensä tyhjentämistä, pysähtymistä, hiljenemistä, avautumista, kuuntelemista, odottamista... se ei ole jonkin asian tahtomista ja anomista, ei vetoamista kehenkään tai mihinkään. Istumisen tarkoitus on vain istuminen.
Mieluummin käyttäisin sanaa Jumaluus, tai jopa Elämä, Maailmankaikkeus (vrt. Dao), joka ei loihdi mieleen kuvaa persoonallisesta olennosta, joka hyvän haltijattaren tavoin toteuttaa ihmisten pikkumaisia toiveita. Elämä tai Maailmankaikkeus ovat konkreettisesti olemassaolevia asioita ympärillämme, joista mekin olemme osa, jokainen voi niistä jotain havaita ja tietää, mutta samalla ne ovat niin laajoja käsitteitä että voivat helposti myös ylittää ihmisen ymmärryksen! Paras "määritelmä" löytyy mielestäni runollisuudessaan ja mystisyydessään ehkä maailman kauneimmasta pyhästä kirjasta, Tao-Te-King, heti ensimmäisessä lauseessa (Pekka Ervastin vuoden 1925 suomennoksen mukaan): "Se Tao, jota voidaan määritellä, ei ole Ikuinen Tao." 
Periaatteessa ajatusmaailmani ei ollut muuttunut siitä kun tunnustauduin luciferistiksi; ainoastaan silloinen pessimismi ja kyynisyys oli kaikonnut, eikä minulla ollut tarvetta verhota ajatuksiani synkkään symboliikkaan. 

Zen-buddhalaisuus viehätti minua, ja Isä meidän-rukouksesta, jota olen elämäni aikana paljon teoreettisesti tutkinut kuin myös hartaana lausunut, laadin oman zen-tulkintani, jossa sen lauseista tulee käytännöllisiä periaatteita jotka toteutuvat ensin meditaatiossa, sitten itse elämässä (mistä syystä en enää tarvitse tätä rukousta):
Isä taivaissa on Buddha-luonto eli Kristus meissä. Me olemme kaikki yhtä ja taivas on täällä, tietoisuudessamme ja sydämessämme, ehkä vielä kätkettynä siemenenä: se on korkea ihanne, edessä oleva päämäärä.
Jumalan nimeä ei voi lausua: pyhitämme sen hiljaisuudessa, joka on Jumalan henkäys; MINÄ OLEN osa pyhyyden valtamerta, maailmankaikkeuden värähtelevää rytmiä.
Valtakunta on henkinen keskus, joka avautuu meissä kun teemme sille tilaa sisimmässämme.
Yhdymme Isän tahtoon kun otamme elämän sellaisena kuin se on, eikä vain mielessä vaan myös ruumiissa - ajatuksesta kokemukseen.
ELÄMÄN LEIPÄÄ, Jumalallista Elämää, saamme aina ollessamme tässä hetkessä, tässä ruumiissa: NYT on ikuisuus.
Menneisyyttä ei ole olemassa, joten mitään emme ole velkaa, eikä meidän pidä jäädä roikkumaan kiinni muiden rikkeisiin meitä kohtaan vaan elää nykyisyydessä.
Ei ole dualismia, joten ei ole myöskään pahaa. Se on vain harhaa: erillisyyden tunto, jolla on juurensa itsekkyydessä. Pelasta minut itseltäni, vapauta minut egostani! 
Jälkeenpäin ajatellen tämä oli eräänlainen testamenttini kristinuskolle, ollessani jo niin sanotusti siirtymävaiheessa - onhan Isä meidän-rukous yksi yhteinen tekijä kristinuskossa, ja minullekin kristittynä se oli aina keskeinen: kokosin vuosikausia selityksiä ja tulkintoja rukouksen lauseille, enkä usko että edelleenkään mistään löytyy sen kattavampaa yhteenvetoa! (Valitettavasti se ei ole kokonaisuudessaan enää netissä, ja vaatisi liikaa vaivaa saattaa se sopivaan muotoon.) 

Itämainen ajattelu on kauan puhutellut minua; se tuntuu - en halua sanoa järkevämmältä... varmasti sitäkin, mutta se olisi nyt liian intellektuaalista - sanon siis luonnollisemmalta kuin perinteinen kristillinen maailmankäsitys. 

Toisaalta opin uudestaan arvostamaan sitä traditiota, johon olin kasvanut sisälle, omasta valinnastani: tämän blogin uusimmassa julkaisussa "Minun kirkkoni", kerron tarkemmin Kristiyhteisöstä ja suhteestani siihen. Puolisoni kuoleman myötä löysin taas sovun suhteessa Kristiyhteisöön.
Traditio kantoi ja aloin taas käydä kirkossa usein. Kristillinen kertomus ja kuvasto oli luonnollisesti minulle tutuin ja läheisin, sitoutumatta opillisiin näkemyksiin, ja samoin vuodenkierron juhla-ajat antavat vankat puitteet joiden sisällä kulkea; tosiasia, että kristilliset juhlat on vain päälleliimattu vanhoihin pakanallisiin juhliin, tekee niille minun silmissäni vain enemmän oikeutta, tuo lisää merkitystä.

Meditoiva Jeesus; kuva joka 
eri variaatioin puhutteli minua
suuresti yhdessä vaiheessa, 
koska siinä yhdistyy kristin-
usko ja itämainen viisaus.
Jos jotain, minun tieni todistaa vahvasti siitä että "totuus" on hyvin subjektiivinen asia. Totuus tänä päivänä ei ole minulle sama kuin totuus eilen, enkä silti voi kieltää että olen kokenut totuuden eri aikoina ja eri tavoin hyvin voimakkaasti - jopa siinä määrin että olen ollut fanaattinen "totuuden puolustaja", totuuden sellaisena kuin olen sen kulloinkin nähnyt. Olen itse käynyt läpi kaiken, mutta on vaikea tänä päivänä ymmärtää sitä mielenlaatua, että olisi olemassa objektiivinen, universaali, absoluuttinen Totuus. Näen vain "totuuksia", jotka ovat teorioita, mielipiteitä ja uskomuksia. Buddha vaikeni kun häneltä kysyttiin jumalista ja tuonpuoleisesta; hän ei välttämättä kieltänyt niitä, mutta niillä ei vain ole merkitystä tässä ja nyt. Ja zen-buddhalainen ajatelma sanoo, että jos kohtaat Buddhan tiellä, tapa hänet. Yhtä hyvin jos kohtaat Jeesuksen. Mielen käsitteet ovat esteitä, jotka on raivattava. Aivan kuten poistin runsaan ja rönsyilevän kotialttarini ja tyydyin meditoimaan tyhjän seinän edessä, samanlaisen siivouksen tein omassa päässäni.

Harjoitin meditaatiota, koska se tekee hyvää mielelle, mutta myös koska siinä mennään kaikkien sanojen ja ajatusten tuolle puolen, eikä tarvita uskoa mihinkään. Monille uskovaisille näyttää heidän uskonsa olevan sellainen, että jos heiltä riisuttaisiin kaikki tuonpuoleiset haihattelut, se jättäisi heidät niin paljaiksi että se voisi olla melkoinen shokki. 
Vaikka en usko mihinkään ainoaan oikeaan totuuteen, minulle on sittenkin olemassa vain yksi ainoa oikea totuus, ja se on se että olet totuudellinen itsellesi: ei ole mitään ulkoista auktoriteettia, ei ainuttakaan pyhää kirjaa tai henkistä opettajaa yli muiden; on vain yksi mestari - sisäinen mestari. 

Meidän kokemuksemme muokkaavat meitä ja meidän uskomuksiamme. Tämä on minun tieni, minun tarinani, ja olen ylpeä siitä koska se on ainutlaatuinen; minun ikiomani. Siitä on turha kenenkään tehdä mitään yleistäviä johtopäätöksiä tyyliin "A johtaa aina B:hen."

Ihmisellä ei loppujen lopuksi ole muuta kuin oma kokemuksensa johon nojautua; se mitä olet lukenut ja jota ehkä pidät totena, ei kuitenkaan ole omaasi - vain lainattua. Kun vertaan omaan kokemukseeni muiden tuntemieni ihmisten henkistä tietä, ja näen heidän pysyneen yhdessä ja samassa vakaumuksessa, se ei suinkaan ole "uskon lujuus" josta saan vaikutelman, vaan jähmettyminen ja pysähtyminen paikoilleen.
Minulla ei ole vastauksia kenellekään toiselle; en ylipäänsä itse enää tarvitse varmuutta mihinkään. 

Pidin edelleen reinkarnaatiota kaikkein järkevimpänä selityksenä ihmiselämälle, mutta jätin sittenkin myös sen avoimeksi. Kiehtovin on eräs buddhalainen tulkinta, jonka mukaan me jälleensynnymme jatkuvasti jo tässä elämässä: oma kokemukseni sanookin että tuskin tuntisin sitä ihmistä joka joskus olen ollut; niin suuresti olen muuttunut. Vaikka viime vuosina kohtalo on pistänyt elämäni uusiksi, tässä kirjoituksessa näkyy selvä suunta vuosien myötä ulkoisista tapahtumista yhä enemmän sisäisyyteen, joka varmasti on iän ja kypsymisen mukanaan tuomaa. Aika antaa myös perspektiiviä nähdä paremmin oma menneisyytensä syy-seuraussuhteineen. 

Virtaanastunut


Jälleen kerran, aivan yhtä-äkkiä ja yllätyksenä itsellenikin, vaikkakin kaiken edellä kerrotun valossa selvästi vuosien kehityksen tuloksena, demonstroin tosiasiaa että henkinen elämäni on TIE, jota kuljen eteenpäin - ajatteluni on kulkenut jo kauan tiettyyn suuntaan. 

Silti viimeisin käänne huhtikuussa 2018 ei ollut minkään pohdinnan tulosta, vaan pikemminkin "mystinen kokemus", ikään kuin olisin "tullut uskoon", mikäli näin kristillistä käsitettä voisi tässä yhteydessä käyttää. 


Melkein hävettää myöntää että jokin niin triviaali asia kuin Youtube-video, jolla Tina Turner lausuu mantraa Nam Myoho Renge Kyo, sai sen aikaan: se vain kosketti minua syvältä, herätti jotain jo olemassaolevaa... mantra jäi pyörimään päässäni, meni pari päivää ja aloin itse lausua sitä vähintään kahdesti päivässä. Kohta pystytin jo buddhalaisen alttarin kotiin. Kerron tästä tarkemmin toisessa blogissani

Miksi juuri tämä mantra eikä jokin muu, en tiedä; en edes ollut lukenut siitä aikaisemmin, mutta nyt perehdyttyäni asiaan, kaikki mitä siitä kerrotaan tuntuu vastaavan täydellisesti niihin kokemuksiin ja ajatuksiin joita minulla on ollut erityisesti 2015-vuoden lopusta alkaen. On kuin olisin löytänyt avaimen, jota olen kaivannut... virittäytyäkseni paremmin Maailmankaikkeuden rytmiin. 

Itse asiassa näin 1997 televisiosta elokuvan "Tina: What's Love got to do with it", missä Tina Turneria näyttelevä nainen lausuu mantraa; olin vieläpä japanilaisen ystävän seurassa, joka huomautti että hän lausui japania. Silloin se ei vielä jättänyt minuun sen kummempia jälkiä - paitsi että muistan sen yhä selvästi. 



Nichiren-buddhalaisuuden omaksuminen harjoituksen viitekehyksenä on myös luontevaa: se on ehdottoman tämänpuoleista ja positiivista - elämää varten: voima toteuttaa ja muuttaa asioita on sinussa itsessäsi... kuten olen kokenut. Toisin sanoen, kokemukseni perusteella harjoitus ei ole välttämätön, mutta ei ole helppoa pysyä "Elämän virrassa", tai "Maailmankaikkeuden rytmissä"...  Kaikki hyvä, mitä elämässäni on tapahtunut viime vuosina, on ollut ikään kuin sivutuotetta siitä että olen asennoitunut oikein elämään ja ollut harmoniassa elämän Lain kanssa, mutta yhtä lailla olen senkin jälkeen välillä myös pudonnut pois kurssista ja eksynyt, mistä on aiheutunut sisäistä kärsimystä. Joten kaikki mikä voi auttaa, on tervetullutta! Sitä paitsi voit tuntea harjoituksen kohottavan vaikutuksen välittömästi.
Reilut kolme vuotta puolisoni kuoleman jälkeen, joka muutti elämäni ja muutti minut, tajusin erästä kirjaa lukiessani että buddhalaisuudessa ensimmäinen vaihe henkisen kokemuksen tiellä on tosiaankin nimeltään "virtaanastunut". Sattumaako?

Tiedän että tämä voi näyttää hieman liian yksinkertaiselta ja järjettömältä, ja voi herättää ihmetystä miten näin valveutunut ihminen (vaikka itse sanonkin) voi sellaiseen haksahtaa. No, ehkä suurimmat asiat elämässä ovatkin yksinkertaisia ja järjettömiä, käytännön kokemuksen ja sydämen asioita. Niin rationaalinen realisti kuin saatan ollakin, minussa on aimo annos taipumusta mystiikkaan. Sitä paitsi en todellakaan ole kadottanut kriittistä mielenlaatuani: en niele purematta kaikkia väitteitä joita Nichiren-buddhalaisuuden nimissä esitetään, enkä aio liittyä mihinkään uuteen uskonnolliseen organisaatioon. 
Voi vaikuttaa kummalliselta että aion pysyä Kristiyhteisön jäsenenä ja tulen varmasti käymään kirkossa silloin tällöin, vaikka uusi harjoitukseni kyllä tyydyttää hengelliset tarpeeni täydellisesti (vai eroaako se mitenkään siitä kuinka moni kuuluu ev.lut. kirkkoon vain tavan vuoksi tai ulkokohtaisista syistä, vaikka uskoo eri tavalla?). Yhteisö ja traditio voivat olla tärkeitä, ja  myyteillä, symboleilla ja rituaaleilla on merkityksensä vaikka ei uskoisikaan kirjaimellisesti siihen mitä ne kuvaavat. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut - enhän enää aikoihin uskonut, vaikka välillä kävin aktiivisemmin kirkossa. Saatan jopa kokea rauhoittumista, myös ev.lut. kirkon Sateenkaarimessuissa, joissa käymme puolisoni kanssa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä siellä sanotaan - se voi olla jopa häiritsevää - vaan se on se tunnelma... 

Olen kertonut miten päädyin Kristiyhteisöön ja sen myötä ylipäänsä kristinuskoon. Se tapahtui hyvin paljon edesmenneen puolisoni takia; minä tavallaan "pakotin" itseni uuteen uskoon... olkoonkin, että sittemmin se kasvoi osaksi minua (vähän niin kuin minulla oli tapana aina sanoa että kasvoin rakastamaan puolisoani, ilman että olin koskaan rakastunut häneen: se oli ehkä päässäni enemmän kuin sydämessäni). Tänä päivänä buddhalaisuus on minun oma asiani, ja vain minun; se nousi suoraan sisimmästäni, yhtään pakottamatta. En edes etsinyt yhtään mitään, se vain tapahtui, hyvin luonnollisesti - ikään kuin se olisi aina ollut odottamassa kunnes olen kypsynyt tarpeeksi, aivan kuten vasta myöhemmällä iällä löysin elämäni rakkauden. Jo kristittynä minulla oli vuosikaudet kotialttari, säännöllinen hartaushetki ja rukousnauha, ja käytin esim. suitsuketta - mikä ei ollut osa minun traditiotani, vaan jotain minkä omaksuin omasta tahdostani - ja nyt jälkeenpäin voisi hyvin sanoa, että tietämättäni valmistauduin Nichiren-buddhalaisuutta varten; nuo elementit olivat minulle jo ennestään tuttuja, ja oli kuin olisin tullut kotiin. Mutta siinä missä kristittynä poimin ne ominpäin sieltä täältä osaksi harjoitustani, nyt ne liittävät minut vuosisatojen traditioon. Pienistä esoteerisista piireistä olen siirtynyt miljoonien harjoittajien valtavirtaan, mutta samalla säilytän itsenäisyyteni ja vapauteni, ja pohjimmiltani olen aina ollut luonnostani mystikko. 

Vaikka ensi kertaa kuulin mantran Nam Myoho Renge Kyo Tina Turnerin lausumana, se jo herätti jotain minussa itsessäni, ja kun aloin itse toistaa mantraa, ääni syntyy nimenomaan minussa ja kiirii ympäröivään maailmaan. On jotain opittua, mutta myös jotain aivan omaa. Jotain universaalia, jotain persoonallista. En rukoile ulkopuolellani olevaa vapahtajaa, vaan pyrin herättämään oman buddhaluontoni. Voisi kai sanoa, että löysin oman ääneni. 

Kun puolisoni kuoli, jo silloin kaukaiset hyvät muistot nousivat vahvasti pintaan. Vuosia myöhemmin näen pelkästään negatiiviset asiat, jotka saavat kyseenalaistamaan koko suhteen. Mutta totuus löytynee jostain siltä väliltä... yksinkertaisesti siksi että maailma ei ole musta-valkoinen. Aika on kaksiteräinen miekka: se antaa avaramman näköalan, mutta ehkä myös voi johtaa harhaan... tämän päivän silmin katsottuna asiat voivat näyttäytyä yksipuolisina: et enää edes tunne sitä ihmistä, joka joskus oli Sinä. Kaikki liittyy kaikkeen, ei niinkään maagisen ajattelun mielessä, vaan puhtaan psykologisesti. 
Kristittynä minulle oli tärkeää tutkia teologiaa, ja minun tapauksessani myös esoteerisia oppeja; ilmeisesti minun piti pystyä perustelemaan itselleni mahdollisimman "järkevästi" MIKSI uskoisin tähän (tämä blogi on täynnä esimerkkejä!)... aivan kuten rationalisoin "rakkauden" käsitteen. Jopa Isä meidän-rukouksen tulkinnasta kokosin vuosikausia informaatiota ymmärtääkseni sitä paremmin. Buddhalaisena opetukset ovat minulle toissijaisia (joskin myös oikeasti järkeviä, ilman turhan yliluonnollisia väitteitä): harjoitus - ja sen myötä kokemus, elämä - on ensisijainen. Niin, minä olen alkanut kyseenalaistaa myös silloisen kristinuskoni (enkä vain omaa uskoani, vaan kristinuskon sinänsä!) jota kesti lähes yhtä kauan kuin olin edesmenneen puolisoni kanssa; nuo kaksi asiaa samaistuvat mielessäni hyvin paljon, tuntuvat kulkevan käsi kädessä. 
Kun vuosia myöhemmin mietin, miten voisi selittää Maailmankaikkeuden toimivan kokemukseni mukaan niin että läheisen ihmisen täytyi kuolla jotta minä pääsen irti ja eteenpäin - mikä minussa olisi niin erityistä - Kristiyhteisön pastori antoi minulle uuden näkökulman: minun kokemukseni on minun näkökulmani asiaan, mutta edesmenneen puolisoni näkökulma on jotain muuta. 

Henki ja kokemus - olennainen ydin


Aikoinaan koin Kristiyhteisön jumalanpalveluksen yhtä vahvasti kuin nyt buddhalaisen harjoituksen - kuinka se on ikään kuin elämäni sydämen syke, josta virtaa voimaa... osoitus siitä että oli uskonto mikä hyvänsä, ei väliä mitä uskot: se mitä tunnet on totta, ei välttämättä se mitä ajattelet... ja henki on sama, oli muoto mikä hyvänsä. Tyypillisesti me vain puemme puhtaan kokemuksen oman maailmankatsomuksemme mukaiseen ajatusmuotoon. Me nimeämme ja kuvaamme asioita, koska sitähän me teemme... haluamme luokitella kaiken. Uskonnon puitteet - pyhät tekstit, rituaalit, opit - ovat pohjimmiltaan yhdentekeviä, mutta kun sisäistät tietyn tradition ja otat sen omaksesi, ne voivat auttaa suuntaamaan huomiosi siihen olennaiseen ytimeen joka voidaan vain kokea. Jotain toista traditiota edustavalle samat seikat saattavat olla häiriöksi, mutta voi myös oppia "katsomaan läpi" kaiken ulkoisen. Uskontojen erityiset opinkappaleet ovat ihmiskeksintöä (toisin kuin kristinusko, buddhalaisuus ei vetoa jumalalliseen ilmoitukseen); totta on se, että on olemassa elämän henkinen ulottuvuus, johon ihminen voi saada yhteyden; uskonnot tarjoavat erilaisia menetelmiä tätä varten. Uskonnollinen harjoitus parhaimmillaan auttaa ylittämään analysoivan, järkeilevän mielen. Uskonnollisissa opeissa sen sijaan pitäisi olla järkeä, jotta niillä on mitään arvoa. Pakko myöntää, että mielestäni buddhalaisuus kaikista uskonnoista on parhaiten tavoittanut olennaisen, koska se keskittyy ihmisen mieleen. Uskonto - eli uskonelämä tai uskonnollinen kokemus - kuuluu pohjimmiltaan psykologian alaan. 
Sen lisäksi että buddhalainen harjoitukseni ohittaa ajattelun, se on myös riippumaton tunteista: siten se eroaa kristillisestä rukouselämästäni, ja onkin lähempänä meditaatiota. Se on luonteva osa päivittäisiä rituaalejani, alkaen aamukahvin keitosta; ei erityinen pyhä hetki erillään ja irrallaan muusta, vaan vain minun elämääni, osa kokonaisuutta ja minua itseäni. Tällä en tietenkään tarkoita että harjoitus on samanarvoinen kuin kahvinkeitto, varsinkaan henkisen hyvinvointini kannalta. Totta kai harjoituksella on suurempi merkitys: mutta olen vain enempi tässä ja nyt, en pyri kohoamaan johonkin "korkeampaan" tilaan. 

Uskonnot ikään kuin maalaavat eteemme kuvia maailmasta, jota ei pohjimmiltaan voi ihmiskäsittein kuvata; jokaisen taiteilijan tulkinta ja jopa tekniikka on erilainen, vaikka aihe olisi sama. Tai kun itse yritän muotoilla käsitykseni uskonnosta - tai laveammin "henkisyydestä" - sanoiksi, se on kuin kirjoittaisin runoa, mutta usein huomaa, että jonkun toisen kohdalla se on kuin hän ratkaisisi matemaattista yhtälöä - täysin erilainen lähestymistapa, kuin puhuisimme eri kieltä; jälkimmäinen sopii paremmin maallisiin asioihin, mutta ei missään tapauksessa henkisiin: siitä seuraa vain dogmaattisia opinkappaleita, joista aletaan kiistellä!
Perimmäisestä totuudesta ei voi muodostaa ajatusta, jonka voisi pukea sanoiksi; jos sanot, "jumala on olemassa", siinä on ajatus, siinä on sanat - se ei ole "totuus": se on vain sokeaa hapuilua. En sano, että kaikki mitä siihen ympärille on kasattu - esim. Buddhan opit - olisi hyödytöntä; osa voi olla hyvinkin käyttökelpoista, eläessämme ruumiillisina olentoina tässä aineellisessa maailmassa, mutta sitä ei pitäisi erehtyä pitämään itsetarkoituksena; ne ovat "sopivia keinoja", kuten Buddha sanoo Lootus-sutrassa. Perimmäinen totuus on inhimillisen ymmärryksen tuolla puolen. 

Toisin kuin raamatun kertomukset, Lootus-sutran kehyskertomus ei yritäkään ankkuroitua tiukasti historiaan: on helppo nähdä sen ylihistoriallisuus, ajattomuus - se on peräisin Ikuisuuden sfääristä ja puhuu symbolien kieltä, kuten kaikki autenttiset pyhät tekstit. 

Voi varmasti sanoa, että se että luin aikoinaan hyvin paljon historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta, vaikutti suuresti siihen että aloin vieraantua kristinuskosta, mutta se ei ole mielestäni ollenkaan huono asia: kysehän on yksinkertaisesti asetelmasta tosiasiat vs. kuvitelmat
Vaikka ei kuvittelussa ole sinänsä mitään pahaa; sillä perustalla, mielen symbolisella tasolla, toimii esim. uuspakanuus (ja paljolti toki myös buddhalaisuus monine mytologisine buddhineen ja bodhisattvoineen), mutta jos ajatellaan ihan tosissaan että se mitä kuvittelet on oikeasti totta, silloin olet vain pahasti harhaantunut. Se on totta sinulle mielen tasolla. En tiedä osaanko ilmaista käsitystäni ymmärrettävästi... Vaikka olin ollut kiinnostunut Wiccasta kauan ennen kuin minusta tuli kristitty, ollessani syvimmilläni kristinuskon lokerossa saatoin joskus kummastella miten jotkut voivat uskoa vanhoihin pakanajumaluuksiin. En pystynyt näkemään että kristinuskon jumaluuteen uskominen on loppujen lopuksi aivan yhtä kummallista, ja sitten kun vapauduin kristinuskosta luciferismin myötä - joka oli paljolti sukua uuspakanuudelle - tajusin toden teolla miten voi "uskoa" toisiin jumaliin, tai ainakin työskennellä niiden energioiden kanssa. (Katso toisessa blogissani käännös, "Ihmisistä ja jumalista".) Ihminen joka sanoo rakastavansa jumalaa yli kaiken, tarkoittaa tosiasiassa rakastavansa omaa käsitystään jumalasta yli kaiken. 

Ihmiset kuvittelevat palvovansa jumaluutta, vaikka ovat nähneet siitä vain kuvia, on ne sitten muovattu puusta, kullasta, alabasterista, tai esitetty maalauksena tai sanoina tai ideoina. 
Se joka kieltäytyy näkemästä Jumalan hänelle esitetyissä kuvissa saattaa olla muita lähempänä Hänen oikeaa kuvaansa.
- Amin Maalouf: Valon puutarhat

Sen sijaan että asiat olisivat objektiivisesti katsoen juuri "niin kuin on kirjoitettu", tai niin kuin sinulle on opetettu, ne voivat olla totta sinulle: uskomuksilla on psykologinen vaikutuksensa joka tapauksessa, ja uskomuksesta riippuen se voi olla joko positiivinen tai negatiivinen. Se on melkein itsestään selvää, ja ei kuitenkaan ole kaikille, varsinkaan fanaattisille uskoville. Eli mitä tulee erityisiin opinkappaleisiin, ei toki ole ihan samantekevää mitä uskot, sillä eivät kaikki uskomukset ole hyvästä. Onhan esim. aivan eri asia, pitääkö helvettiä todellisena paikkana, missä jotkut viettävät ikuisuuden rangaistuksena, vai tilapäisenä mielentilana, johon voi itse vaikuttaa. Liian usein uskonnon nähdään sekoittavan ihmisen pään ja vieraannuttavan normaalista elämästä sen sijaan että se olisi positiivinen voimavara elämässä!

Tina Turner on sanonut: "Ehkä lakkasin lausumasta Herran rukousta ja siirryin buddhalaisuuteen, koska tarvitsin uusia sanoja - tarvitsin virvoitusta - päästäkseni seuraavalle askelmalle. Huomasin, että Herran rukouksen lausumisella ja mantran lausumisella oli samankaltainen vaikutus minuun. Mutta lausuin mantraa pidempiä aikoja ja useammin kuin ikinä olin lausunut Herran rukousta. Minulla ei ollut tätä systeemiä Herran rukoukselle, ja se on systeemi, joka toimii minulla."
Allekirjoitan omalta osaltani. Aito näkökulman vaihdos ylipäänsä tuo tuoreutta elämään.

Katsomukseni ei ole "sekä-että", enkä valikoi jotain sieltä ja jotain tuolta, toisin kuin kristillisyyteni loppuvuosina, jolloin päivittäinen rukoushetkeni sisälsi paljon itämaisia lainoja, varsinkin hindulaisuudesta: identifioidun 100% buddhalaiseksi. On ehdottomasti hyödyllistä noudattaa yhtä traditiota uskonnon harjoituksessaan, se antaa selkeät rajat ja suuntaviivat hengelliselle elämällesi, etkä vain hyppelehdi sinne tänne päämäärättä. 
Ja täytyy vielä lisätä, että esim. teosofiaan perehtyneenä en tänä päivänä myöskään katso suopeasti sitä että länsimaalaiset poimivat itämaisia oppeja osaksi omaa katsomusjärjestelmäänsä, tulkiten niitä uusiksi tuon järjestelmän puitteissa - jopa ottaen Buddhan mukaan, mutta antaen hänelle osittain uuden roolin. Esimerkkinä antroposofinen näkemys Buddhasta Kristuksen edeltäjänä ja tien valmistajana. EI! Koen tuon melkeinpä loukkaavana! 
Buddhalaisuus on itsenäinen maailmankatsomus, joka tulee toimeen omillaan. Buddhalaisuus puhtaana buddhalaisuutena! Samalla toki tiedostan, että buddhalaisuuskin on kehittynyt eri tavalla eri kulttuureissa, jakautunut lukuisiin koulukuntiin, ja esimerkiksi juuri Nichiren on tulkinnut sitä omalla tavallaan, mutta kuitenkin buddhalaisuuden sisällä ja sen omilla ehdoilla. 

En enää vuosiin pitänyt itseäni kristittynä, vaan elin uskonnollisessa tyhjiössä, en rukoillut enää, ja vähät välitin teologisista kysymyksistä joita joskus niin innokkaasti tutkin (mistä tämänkin blogin kirjoituksissa yllin kyllin esimerkkejä). 
Buddhalaisuudesta minua on aiemmin ehkä eniten vieroittanut käsitys että se on pelkkää älyllistä filosofiaa, ja että buddhalaisena on omaksuttava tietyt elämäntapasäännöt, kuten pidättäydyttävä alkoholista ja liharuoasta. Nichiren-buddhalaisuus on aivan omanlaisensa ja tulkitsee radikaalisti uudelleen perinteisiä buddhalaisia oppeja. (Mutta niin ikään vasta vuosia buddhalaisuutta harjoittaneena tutustuin paremmin Buddhan viiteen ohjeeseen, ja ymmärsin etteivät ne ole niin yksioikoisia kuin kuvittelin!)
Perinteisessä muodossa en olisi kyennyt buddhalaisuutta omaksumaan. Myös Zen oli minulle ennen kaikkea meditaatio-metodi: niin kiinnostavaa kuin se muutoin saattaa ollakin, se on minusta aika epämääräistä ja vaikea tavoittaa ymmärryksellä. Siksi teinkin siitä oman tulkintani, jota kutsuin "zeniksi". Nichiren-buddhalaisuuden uskonnollisempi lähestymistapa sopii sittenkin minulle paremmin. Aiemmat pohdintani henkisyyden roolista elämässäni voi nyt nähdä niinkin, että kristinusko tuonpuoleisuudessaan ylläpiti minussa epäkäytännöllista haaveilua; buddhalaisuus pitää minut jalat maassa ja kiinni elämässä.

Olen aina ylpeillyt uskontojen tuntemuksellani, mutta buddhalaisuuden suhteen se on selvästikin ollut melko pinnallista - kuinka muutenkaan voisi olla, niin kauan kuin katselet sitä ulkoapäin. Toisaalta olen ilmiselvästi myös tarvinnut tietyn elämän kypsyyden omaksuakseni buddhalaisuuden, sillä kuten olen edellä pohdiskellut, olen nimenomaan elämänkokemukseni kautta tullut ymmärtämään esim. sen buddhalaisen ajatuksen, että ei ole olemassa todellista, pysyvää itseä; kaikki muuttuu kaiken aikaa. 
Jälleensyntymiseen olen uskonut aina, mutta en persoonallisen sielun kuolemattomuuteen; tämäkin saa nyt uutta vahvistusta buddhalaisuudesta - kokosin aiheesta kirjoituksen toiseen blogiini: Buddhalaisuus, kuolema ja uudelleen syntyminen. 
Buddhalaisuuden opit ovat hyvin loogisia, ja ne voi hyvin ottaa työhypoteeseina joiden avulla voi jäsentää maailmaansa. Monet kristinuskon opit vaativat ihmiseltä enemmän sokeaa uskoa auktoriteettiin. Kristinuskon kera olen vapautunut myös syyllisyydestä: en usko syntiin, eikä minulla ole enää "synnintuntoa". Tietenkään se ei tarkoita, että olen vapaa tekemään sellaista minkä tiedän selvästi olevan väärin. Kannattaa tutustua Buddhan etiikkaan - esim. blogissani Homo Spiritus: Buddhalaisuus ja HLBTQ-ihmiset, on hiukan kerrottu aiheesta. 
Ja tietenkin olen koonnut ja kääntänyt blogikirjoituksen myös aiheesta Buddhalaisuus ja kristinusko!

Laskin että maailmankatsomukseni on muuttunut (radikaalisti, kertakaikkisesti, pieniä vaihteluita huomioimatta) NELJÄ kertaa näiden +50 elinvuoteni kuluessa. Joku saattaisi pitää minua hengellisenä tuuliviirinä, mutta jok'ikinen kerta on syntynyt sisäisestä pakosta - kahdesti äkillisestä kokemuksesta, jolloin ei ollut kyse niinkään omasta valinnasta, vaan pikemminkin "valituksi tulemisesta", ja kahdesti pidemmän prosessin kautta, jolloin oli pakko valita toisin. Aina olen ollut erittäin vakavissani ja täysillä mukana siinä mihin olen päätynyt. Ihmisen tulee kuunnella vain sydäntään ja raivata omat polkunsa. Toisen ihmisen uskon vilpittömyyttä on turha kyseenalaistaa, kun et ole kulkenut minun kengissäni.

Minun uskontoni ovat kaikki uskonnot eikä mikään niistä. Ihmisille on opetettu, että heidän tulee tunnustaa jotain uskoa niin kuin he katsovat kuuluvansa johonkin heimoon tai sukuun. Ja minä sanon heille: teille on valehdeltu. Etsikää jokaisesta uskonkappaleesta, jokaisesta käsityksestä sen valoa säteilevä ydin ja hylätkää kaikki turha mikä sitä ympäröi. Se, joka kulkee minun tietäni, voi rukoilla Ahuramazdaa ja Mithraa ja Kristusta ja Buddhaa. Niihin temppeleihin jotka minä rakennan voi jokainen tulla omine rukouksineen. 
Minä kunnioitan kaikkia uskontoja, ja se minun rikokseni onkin kaikkien silmissä. Kristityt eivät kuuntele mitä hyvää puhun Nasaretilaisesta, he moittivat etten puhu pahaa juutalaisista ja zarathustralaisista. Maagit eivät kuule kun ylistän heidän profeettaansa, he haluavat kuulla että panettelen Kristusta ja Buddhaa. Sillä kun he kokoavat uskovien lauman, eivät he kokoa sitä rakkauden vaan vihan ympärille, ja vain muita vastaan he pitävät yhtä. He tunnistavat veljensä vain siitä mikä on kielletty ja julistettu pannaan. Ja minä, Mani, en suinkaan ole kaikkien ystävä vaan pian kaikkien vihollinen. Minun rikokseni on se että haluan saattaa heidät sovintoon toistensa kanssa.
- Amin Maalouf: Valon puutarhat

Rohkenen uskoa että minun kokemukseni antaa minulle melko poikkeuksellisen perspektiivin näihin asioihin. En ajattele, että ennen olin "väärässä", ja nyt tiedän totuuden; ymmärrän vain entistä paremmin ja näen laajemmin. Kaikki kokemukset kasvattavat meitä, niistä tulee osa meitä; vaikka tietoisesti jätät jotain taaksesi, se on jättänyt sinuun jälkensä. Gnostilaisuus ja jopa Luciferismi ovat minussa edelleen vahvasti läsnä - enkä tarkoita tietoisina ajatuksina, eri aatteiden sekoituksena, vaan luonnostaan sen henkisen sukulaisuuden kautta joka näillä suuntauksilla on.  C.G. Jung on yhdysside, joka sitoo tämän kaiken yhteen. Katso käännökseni, "Buddhalaisuus ja gnostilaisuus" sekä "Buddhalaisuus ja Luciferismi", ja "Carl Gustav Jungin ajatuksia uskonnosta." Lucifer on Valontuoja, ja valaistuminen on tavoite buddhalaisuudessa; ihminen itse pyrkii ja saavuttaa, tavoite on hänessä itsessään - mikään ulkoinen jumaluus ei sitä lahjoita armossaan! Yksilöstä ja hänen psyykestään on kysymys. Voisi sanoa, että nyt luciferismi on minulla sisäistettyä, joten symbolit ja nimet eivät ole enää tärkeitä. 
Näkökulma on laajentunut kulkiessani askel askeleelta eteenpäin, ja jokainen askel on ollut tärkeä tuodessaan minut lähemmäs sitä missä olen nyt. Pitää nähdä suurempi kuva, eikä takertua yksityiskohtiin. Eikö "totuus" ole aika pieni, jos siitä ei näe aina vain enemmän ja enemmän... jopa niin, että se tuntuu muuttuvan aivan toiseksi, ja pohjimmiltaan ei kuitenkaan: se olennainen ydin - "valoa säteilevä ydin", yllä olevan lainauksen mukaan - on koko ajan pysynyt samana; symbolit ja käsitteet ovat vaihtuneet toisiin, jotka kulloinkin ovat enemmän puhutelleet. Tavallaan olen ikään kuin aloittanut ympyrän kehältä ja tullut pikku hiljaa yhä lähemmäs keskustaa, vetäytynyt ulkoisista asioista enemmän ja enemmän omaan sisimpään, ikään kuin luopunut naamioista joita olen käyttänyt ja tullut siksi mitä olen. 

Noli foras ire, in te ipsum redi. In interiore homine habitat veritas. (Älä kadota itseäsi ulkopuoliseen; palaa sisäänpäin. Totuus asustaa ihmissydämen sisällä.)

Tällaista intoa en ole pitkään aikaan tuntenut hengellisessä mielessä. Meditaatiosta ja kirkossa käymisestä huolimatta hengen elämäni alkoi olla aika kuivaa. Nyt minussa itsessäni pulppuaa kirkas lähde: Se tuottaa välitöntä iloa joka kumpuaa sisältäpäin! Buddhalaisuus on minulle uusi alku puhtaalta pöydältä.
Matka jatkuu...


Elämäni ulkoisista tapahtumista kokosin kirjoituksen toiseen blogiini 50 v. päiväni kunniaksi!

Ei kommentteja: