Sivut

"Resurget sol fugiens"?

Tämä minua koskettanut lause, jonka olen omaksunut motokseni, on peräisin Pekka Ervastin romaanista Haaveilija:
- Olkoon liittomme nimi Resurget. Ihanne oli kadonnut silmistäni, mutta se tuli takaisin. Niin uskon edeskinpäin, että jos ihanne himmenee hetkeksi, niin se kirkastuu taas. Ja resurget merkitsee: se on nouseva jälleen.
Ja olkoon tunnuslauseemme: resurget sol fugiens, vielä paistaa pakeneva päivä, sillä aurinko on elämää suovan ihanteen symboli. Niis kestäköön liittomme läpi elämän, ja auttakoon meitä totuuden ja hyvyyden ihanne. Olkoon elämämme kuin pyhiinvaellus luvattua, toivottua maata kohti, ja jos joskus taipaleella eksymme oikealta tieltä, muistakaamme, että yön synkimmänkin jälkeen päivä koittaa, muistakaamme liittomme tunnuslausetta: Resurget sol fugiens.

Kenelle tämä EI ole tarkoitettu...

...Hänelle, joka kulkee laput silmillä läpi elämän, nähden vain oman tiensä ja kuvitellen, että se sopii kaikille - tai mikä vielä pahempaa, on ainoa oikea!
Hänelle, joka näkee syntiä ja harhaoppia erilaisissa elämäntavoissa ja katsomuksissa ja tuomitsee kanssaihmisiään helvettiin!
Nykyajan kirjanoppineille ja fariseuksille! Teille minulla ei ole muuta sanottavaa kuin: jättäkää minut rauhaan "toivottomana tapauksena"! Jos haluat kertoa minulle, että olen "Perkeleestä" tms., säästäkäämme toisiltamme aikaa ja vaivaa!
ÄLKÄÄ SIIS VAIVAUTUKO KOMMENTOIMAAN KIRJOITUKSIANI - kommentit vaativat minun hyväksyntäni näkyäkseen! Olemme yhtä mieltä vain siitä, että meillä ei ole mitään yhteistä, joten eiköhän jätetä asia siihen. "Keskustelu" (lue: väittely) kanssanne on turhaa: minä en pyri käännyttämään ketään jonka mielestä kristinusko on tietynlainen oppirakennelma ja homoseksuaalisuus on syntiä - suuntaan sanomani niille, jotka jo ajattelevat samalla tavoin, ja voivat saada vahvistusta tai lisävalaistusta. Kenenkään ei ole pakko lukea blogejani - miksi siis kiusaatte itseänne? En minäkään lue teidän sepustuksianne.

Koetelkaa kaikkea

Olen koonnut tähän blogiin ajatuksia, jotka ovat auttaneet minua itseäni paremmin ymmärtämään kristillisiä totuuksia, ainakin jossain vaiheessa matkaani; ei niin että välttämättä olisin pitäytynyt kaikissa käsityksissä joita olen kirjannut ylös. Enkä missään tapauksessa esitä niitä ehdottomasti hyväksyttävinä dogmeina, vaan haluan vain tarjota ajattelemisen aihetta - ja kenties uusia oivalluksia. Paavali on muotoillut tämän periaatteeksi: "Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää" (1 Tess.5:21). Ja myös hän sanoi: "Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet" (1 Kor.2:10). Sillä: "Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden" (Joh.16:13). Tarvitaan vain suuri sydän ja avoin mieli. Huomattava on myös, etten kaikissa asioissa ole halunnut esittää yhtenäistä teoriaa, esim. pahan ongelmaan yhtä selkeää ratkaisua, tai mitä kristittynä oleminen tarkoittaa.

Koska kirjoituksia on rajallinen määrä, olen nyt koonnut niistä linkkiluettelon viereiseen sivupalkkiin, jotta näet yhdellä silmäyksellä kaikki otsikot ja voit helposti vilkaista haluamaasi kirjoitusta!

31.1.17

MINUN KIRKKONI

 Päivitetty 14.10.2017

Tämä kirjoitus on koottu kolmesta eri tekstistä, joista kaksi on eri aikoina ollut tässä blogissa, mutta poistettu sittemmin. Ensimmäinen niistä oli myös tämän blogin ensimmäisiä julkaisuja 2003, jossa suitsutin estottomasti Kristiyhteisöä, jossa olin siihen aikaan hyvin aktiivinen ja uskollinen jäsen. Jälkimmäinen taas oli hyvin kriittinen kirjoitus kun luottamustani Kristiyhteisöön horjutti pahasti muutaman ihmisen toiminta 2013, jonka otin hyvin henkilökohtaisesti. Joskus on vaikea nähdä korkeaa ihannetta raadollisen ihmisluonnon läpi. Enää ei ole tarvetta palata siihen sen kummemmin. Olen kertonut henkisestä tiestäni, myös tiestäni Kristiyhteisön jäsenyyteen, tässä blogissa, ja toisessa blogissani Ars Moriendi kerron henkilökohtaisesta tragediasta joka toi minut takaisin muutaman vuoden harhailun jälkeen. Tämä ”uusi” kirjoitus pyrkii olemaan tasapainottava: ei liian fanaattinen, silti kiitosta antava kun se on paikallaan; ei negatiivinen, mutta kuitenkin kriittinen jos siihen on tarvetta. Se syntyi nykyisestä elämäntilanteestani, jossa Kristiyhteisöllä on taas paikkansa elämässäni, mutta en ole sattuneesta syystä kovin aktiivinen, eivätkä uskonnolliset kysymykset muutenkaan ole enää pinnalla elämässäni; en pohdi syntyjä syviä enkä juurikaan lue henkistä kirjallisuutta. Voin sanoa ainoastaan että en ole ateisti; muuten en oikeastaan tiedä mihin uskon. Kuitenkin minulla on niin vahva omakohtainen kokemus kaiken tarkoituksenmukaisuudesta ja - rohkenenko sanoa - johdatuksesta, että en voi olla myöskään agnostikko. Tässä kirjoituksessa olen säilyttänyt tietyt vuosien takaiset painotukset, koska en halua väheksyä asioita jotka minua joskus syvästi puhuttelivat ja voivat kenties puhutella jotakuta toistakin. Julkaisen tämän nimenomaan kunnioituksesta Kristiyhteisöä kohtaan ja kiitollisuudesta sen johdosta mitä se on minulle antanut. Kaikenlainen ”ainoan oikean totuuden” tyrkyttäminen on minulle vierasta ja vastenmielistä. Siteeraan paitsi Kristiyhteisön edustajia, myös muita lähteitä jotka ovat lisänneet omaa ymmärrystäni, ja kerron lisäksi joistain omista oivalluksistani. Ikävää Kristiyhteisöön olen kieltämättä tuntenut pitkästä aikaa, nyt kun en ole enää voinut siellä käydä välimatkan takia, ja jäsenenä tulen joka tapauksessa pysymään, ja minut jonain päivänä siunataan hautaan Kristiyhteisön menoin. Riippumatta siitä kuinka harvoin käyn Kristiyhteisössä, olen luonut siihen uuden henkisen suhteen. Kristiyhteisö on ja pysyy minun kirkkonani, jossa eniten tunnen olevani kotonani.
(Näiden rivien kirjoittamisen jälkeen olen muuttanut takaisin vanhaan kotikaupunkiini, mutta mitään seurakunta-aktiivia minusta tuskin silti enää tulee.)

Kirkko ja jumalanpalvelus

Mikä on Kirkon tarkoitus? Kirjassa ”Pyhä Sofia-Kolminaisuus”, Robert A. Powell viittaa Kristuksen sanoihin Pietarille, ”ruoki minun lampaitani”, ja toteaa tämän merkitsevän sakramenttien, etenkin ehtoollisen sakramentin vaalimista uskollisten ravitsemiseksi. Powell jatkaa, että ”täyttämällä tätä tehtävää kirkko on välittänyt ja välittää edelleen Kristus-impulssia läpi aikojen”. Hän sanoo myös että ”tässä mielessä kirkon tehtävä ei ole ’kehittyä’ vaan ’ylläpitää’”. Tähän liittyen joku on myös todennut että Kristus nimenomaan EI sanonut, ”tee kokeita minun rotillani” tai ”opeta uusia temppuja minun koirilleni.” Mutta sen sijaan Hän sanoi myös: ”Teille on annettu taivasten valtakunnan avaimet…”Avata ihmismielille ja sydämille henkiset valtakunnat, ihmissielun henkinen alkuperä ja kohtalo. Ja myös: ”Minkä te sidotte maan päällä, se on sidottu taivaassa, ja minkä te vapautatte maan päällä, se on vapautettu taivaassa.” Sitoa sieluja yhteen vapaudessa – muodostaa vapaa hengen yhteisö.

Kristiyhteisön ensimmäinen arkkiyliohjaaja, entinen evankelinen kirkkoherra, Friedrich Rittelmeyer, on kirjoittanut: "Kristus johtaa meidät elämään, joka on leipää, ja leipään, joka on elämää. Hän kutsuu meidät "kuninkaalliselle aterialle". Yhä elävämmin tulemme ymmärtämään, että oikea, Kristuksen mukainen jumalanpalvelus ei löydy sieltä, missä Kristuksen sanaa vain kuunnellaan, kuten protestanttisessa saarnajumalanpalveluksessa, vaan Kristuksen mukainen jumalanpalvelus löytyy sieltä, missä Kristus on paljon välittömämmin ruokana kuin konsanaan puhutussa sanassa. Koska Kristus on leipä, hän ilmenee aterialla. Siksi ihmisen vihkitoimitustakaan ei ole tarkoitettu yksinomaan kuultavaksi tai vain vietettäväksi, vaan kaikkine yksityiskohtineen vastaanotettavaksi sielun ravintona." (Meditaatio. Karisto 1990)

"Kristillisen elämän ensimmäiset sydämenlyönnit kuullaan Jumalan ja kristittyjen yhteisön kohtaamisessa kultissa", toteaa Kai Peltonen, TT (”kultti” pitää ymmärtää sanan alkuperäisessä merkityksessä: seremoniallinen jumalanpalvelus!), ja romanialaisen uskontotieteilijän Mircea Eliaden mukaan nopeassa rytmissä eläviltä moderneilta kaupunkilaisihmisiltä on kadonnut uskonnollinen vastaanottokyky, eikä heidän kokemusmaailmassaan ole sijaa Pyhyyden kohtaamiselle. Aikuinen uskonnollisuus vaatii ymmärrystä, mutta emme silti saisi unohtaa lapsenomaista aistiriemua, jota seremoniallisuus vaalii - ja ilman että se pelkistetään pelkäksi symboliikaksi: Mysteerille on jätettävä sijaa.

Helmer Knutar, Suomen Kristiyhteisön ensimmäinen pappi, kirjoitti vuonna 1984: "Kristiyhteisön tunnusomaisina piirteinä ovat seurakuntaelämän ehtoolliskeskeisyys ja yleensäkin sakramenttien korostettu asema, opillinen vapaus ja kaikkien totisten kristittyjen tunnustaminen veljiksi Kristuksen ylösnousseen ruumiin ja veren voimassa. Vuodenkiertoon liittyvissä jumalanpalveluksen aikarukouksissa ja juhlissa ilmenee lisäksi syvällä tavalla jatkuva tietoinen yhteys Kristuksen nykyisyyteen ihmiskunnan kehityksen johtajana."

Jatkoksi edelliseen, Pohjois-Amerikan Kristiyhteisön web-sivulla on sanottu hyvin selkeästi: "Vaikka Kristiyhteisö ei väitä olevansa kirkko jokaiselle, se ei totisesti ole vain tietyille ihmisille avoin, vaan toivottaa tervetulleeksi rotuun, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta kaikki, jotka etsivät kirkkoa, joka yhdistää sakramentaalisen yhtenäisyyden uskon vapauteen." Myös uskontunnustuksessamme sanotaan: "Yhteisöt, joiden jäsenet tuntevat Kristuksen itsessään, saavat tuntea yhdistyneensä yhteen kirkkoon, johon kuuluvat kaikki, jotka tunnistavat Kristuksen parannuksen tuovan vallan".

Kristus on viinipuu, eri kirkot ovat oksia (tietenkin ”Kristuksen Kirkko” on pohjimmiltaan näkymätön, ja siihen kuuluu ihmisiä kaikista uskonnoista ja niiden ulkopuolelta). Kaikki oksat saavat ravintonsa samasta lähteestä. Rukoilemme kaikkien totisten kristittyjen puolesta ja ehtoolliselle kirkossamme on kuka tahansa tervetullut. Ehtoollinen on Jumalan varauksettoman rakkauden osoitus meitä kohtaan: se on lahja, jokaisen ihmisen perusoikeus; ei ole ihmisten tehtävä erotella kuka on arvollinen tai kelvollinen sen vastaanottamaan.

Kristiyhteisö on ennen kaikkea kulttiyhteisö. Ihmisen vihkitoimitus, ehtoollissakramenttimme, on se mistä on kysymys, se tekee Kristiyhteisöstä sen mitä se on: on turha selittää teoreettisesti sitä mikä pitää kokea (ja silti pientä yritystä tässäkin kirjoituksessa siihen suuntaan). Jos voi hyväksyä sakramenttien sisällön ja tuntee niistä jotain saavansa, voi löytää tiensä Kristiyhteisön jäsenyyteen: se on elämää, ei oppia. Kristiyhteisö on pieni mutta maailmanlaajuinen; missä tahansa päin maailmaa menetkin kirkkoon, kohtaat tutut muodot ja värit, ja vaikka kieli vaihtelee, sisältö on sama: siinä on ensimmäisen helluntain henkeä. Kuulin arkkiyliohjaajamme vuosia sitten sanovan, että kierrellessään eri seurakunnissa ympäri maailmaa, hän kokee aina tulevansa kotiin, koska meille alttari on lähinnä Kotia ja voimme tuntea olevamme veriveljiä ja -sisaria, enemmän sukua kuin omien sukulaistemme kanssa.

Minulla ei ole syytä sen paremmin suositella kuin olla suosittelematta Kristiyhteisöä kenellekään. Jeesuksen neuvo - "Tulkaa, niin näette" (Joh.1:39) - sanoo kaiken tarpeellisen.

(Tässä blogissa myös kirjoitukset "Uskonto ja kristittynä oleminen" ja "Kristinusko ja kirkko", sekä toisessa blogissani käännösteksti A.P. Shepherd: Hengentiede ja kristilliset kirkot, joka valottaa Rudolf Steinerin antroposofian suhdetta kristinuskoon.)

”Ihmisen Vihkitoimitus”?

”Nimen tarkoituksena on vain ilmaista konkreettisesti, että palvelemme Jumalaa vain silloin, kun autamme häntä hänen ihmistä koskevan suunnitelmansa toteuttamisessa. Se taas tapahtuu nimenomaan Kristukseen liittymällä.” (Rudolf Frieling: Kristinusko ja Uudelleen Ruumiillistuminen) ”Vielä emme ole ’ihmisiä’… Ihmisenä oleminen on edessä oleva korkea päämäärä. Sen me voimme saavuttaa vain Kristukseen pitäytymisellämme, sillä että aina ruumista ja verta myöten pyrimme hänen yhteyteensä. Silloin hän vihkii meidät ihmiseksi, ihmiseksi, jonka lopullinen päämäärä ja muoto on oleva Jumalan kuva.” (Rudolf Frieling: Kristinuskon Olemus)

Ihmisen vihkitoimitukseen saavat osallistua konfirmaatioiän ylittäneet. Sitä ennen on erillinen Lasten kirkko. Ihmisen vihkitoimituksen tehtävä on muuttaa maailma, ja se tapahtuu ihmisten kautta, jotka vastaanottavat ehtoollisen muuntuneet substanssit. Aiheesta on ilmestynyt erinomainen kirja, Hans-Werner Schroeder: Ihmisen vihkitoimituksen kokemisesta; kultti ja kaksitoista aistia (Kirjokanta Oy 2007).

Värit, alttaritaulut, juhla-ajat…
Tampereen seurakunnan alttari
Violetti väri täytyy olla vähintään alttarin taustalla – yleensä se värittää koko kirkkosalin (sininen ja punainen yhdessä, hiukan enemmän sinistä: aktiivinen vastaanottavaisuus tai vastaanottava aktiivisuus sielun asenteena). Kristiyhteisön alttarilla pitää olla aina kuva sekä Ristiinnaulitusta että Ylösnousseesta – siellä missä ei ole maalattua taulua, käytetään yleensä samoja taidejäljennöksiä ympäri maailman. ”Ristin ja ylösnousemuksen kaksinaisuudessa vältämme sisäisen näkemyksen yksipuolisuuden. Tietoisuudestamme ei saa kadota, että kuolemanpiirin läpi vaeltaminen on osa korkeamman elämän saavuttamista…” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen kokemisesta)

Liturgisia värejä on seitsemän; niiden ei ole tarkoitus niinkään symboloida mitään, kuin puhua suoraan sielullemme. Myös musta on käytössä passion aikana ja hautajaisissa. Henkilökohtaisesti olen aina kokenut hyvin vahvasti passion mustan vaihtumisen pääsiäisen kirkkaan punaiseen – pääsiäisen sanoma tulee silmin nähtäväksi! Vuodenkierron juhla-ajat ovat: Adventti, Joulu, Loppiainen (Epifania), Passio, Pääsiäinen, Taivaaseen astuminen, Helluntai, Juhannus, Mikael. Juhlattomina väliaikoina on Trinitatis, Kolminaisuuden aika, jonka väri on samainen violetti. ”Alttarin muodot heijastavat jotain Isän ikuisuusrauhasta; alttarin väreissä tunnemme jotain Pojan kokemuksista hänen vaelluksensa ajalta maan päällä ihmiskunnan parissa; itsensä Hengenmaailman valo tulee näkyviin sytytettäessä alttarin seitsemän kynttilää.” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen Kokemisesta) Papin asukokonaisuus: musta villainen talari, valkoinen pellavainen alba, silkkinen kasukka juhlaajan väreissä (vrt. fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis), sekä vyö ja stoola juhla-ajan väreissä ja musta kolmikulmainen baretti.
(Ihmisen olemuspuolista, katso kirjoitus "Ihminen, tunne itsesi!")

Toimitus jakautuu neljään perusosaan:

  • Evankeliumi: Hyvän Uutisen kuuleminen enkelten valtakunnasta; Kuuleminen muuttuu kuuntelemiseksi; SANA lasketaan kuin siemen sydämiimme. Evankeliumin julistamisesta rakentuu henkemme. 
  • Uhri: Itsemme uhraaminen vastauksena; Sielun antaumus; Kannamme ajatuksemme ja tunteemme, sisimmän olemuksemme, kohti Kristusta. Se on sama ele kuin kasveilla, niiden avatessa kukkansa auringonvalossa. Uhraamisen puhdistustapahtumasta rakentuu sielumme. 
  • Muuntuminen: Uhratun muuntuminen; Sielun rauhassa Kristuksen läsnäolo; Kohtaamme vastauksen uhriin, kun Jumalan Rakkaus alkaa loistaa leivän ja viinin ylle, kuin maahan loistavan auringon lämpö, tuoden kasvun ja muuntumisen voimia. Muuntumisvaiheesta rakentuu elämänjärjestelmämme. 
  • Ehtoollinen: Uudistumisen vastaanottaminen henkis-fyysisessä muodossa; Paluu Kristuksen myötä maailmaan; Jokainen yksilö voi yhdistyä muuntuneeseen leipään ja viiniin, jotka nyt kantavat Kristuksen voimaa, jopa fyysiseen ruumiiseemme ja tiedostamattomaan olemukseemme saakka. Uusi elämän siemen joka voi voittaa kuoleman, haluaa nyt kasvaa ja kypsyä jokaisessa ihmisessä ja jokaisen ihmisen kautta. Muuttamalla itsemme aineellisuutemme ytimeen saakka, ja kantamalla rauhan siunausta työhömme, me voimme todella muuttaa maailman. Kommuunion kokemuksesta rakentuu uusi fyysinen ruumiimme. 
Kristuksen opetus elää evankeliumissa. Hänen uhrinsa Golgatalla työskentelee uhrissa. Kuoleman elämäksi muuntamisen teko herätetään muuntumisessa. Elävä Kristus yhdistyy ehtoollisessa yksilöön ja yhteisöön, mahdollisuutena henkistää elämä maan päällä.

Olemme matkalla Emmauksen tiellä (Luuk.24); Ylösnoussut itse puhuu meille (evankeliumi) ja saa sydämemme palavaksi, hehkumaan kuin hiili suitsutusastiassa, rukouksen kohotessa savuna ylös (uhri). Hän tulee sisään ja jää meidän luoksemme (muuntuminen), ja viimein aterioimme Hänen kanssaan ja lähdemme sanansaattajina maailmaan (ehtoollinen). Tämä on oma tulkintani: koen metaforien puhuvan usein suoremmin kuin teologisten selitysten – suoraan sydämeen.

Rituaalitekstit 

Rituaalitekstit ovat ainoastaan papeilla, ja seurakunta saa ne kuullakseen. Kaikki sakramenttitekstit ovat peräisin Rudolf Steinerilta. Niitä ei koskaan muuteta. Ainoastaan erikielisiä käännöksiä tarkistetaan ajoittain. Edes uskontunnustusta ja Isä meidän rukousta ei lausuta yhteen ääneen. Vain yhdessä tai kahdessa kohtaa on lyhyt laulu. Nk. epistola on Vihkitoimituksen alussa, ja toistuu sen lopussa, mutta se ei ole raamatuntekstiä, vaan Rudolf Steinerin antama teksti, joka vaihtuu juhlaaikojen myötä (kutsutaan myös aikarukoukseksi). Papit kääntävät usein evankeliumitekstin itse kreikasta, jota opiskellaan seminaarissa (Ihmisen vihkitoimituksessa luetaan ainoastaan Uutta Testamenttia). ”Tämän kuulemisen kautta oma puhuminen voi syventyä tulevan viikon seuraavina päivinä, voi saada uutta ainesta. Ikään kuin ulkopuolelta vastaanotetut sanat voivat sitten syntyä jälleen uudelleen omaan puhumiseen kuin kuulemisesta käsin. Omassa puhumisessa voi tuoda läsnä olevaksi vihkitoimituksen puhumisen, antaa siellä havaitun voiman virrata mukana. Tämä ei kuitenkaan olisi samalla tavalla mahdollista, jos sanat puhuttaisiin yhteen ääneen, kuten on tosin tavanomaista muissa kristillisissä kirkoissa.” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen Kokemisesta)

Käytännöllistä tietoa

Jokainen osa alkaa ristinmerkein: seurakunta tekee kolme pientä ristinmerkkiä kolmella sormella otsan, leuan ja rinnan kohdalle (ajattelu, tahto, tunne), pappi tekee yhden suuren aurinkoristin, joka symboloi ylösnousemusta, ja tunnetaan myös kelttiläisenä ristinä (kuva ohessa). Ainoastaan evankeliumin luvun ajaksi noustaan seisomaan. Polvistumisia ei ole. Kolehtia ei kerätä toimituksessa; sitä varten on keräysastia kirkkosalin ulkopuolella. Jokainen osa päättyy papin tervehdykseen, johon vastaa ainoastaan oik. puoleinen ministrantti, avustaja, kuten muihinkin papin sanoihin. Ministrantteja on kaksi. Se on vapaaehtoinen tehtävä, ei virka johon vihitään. He seisovat ”pylväinä” oikealla ja vasemmalla. Papin rituaalikirja siirretään aina osan vaihtuessa alttarin puolelta toiselle: vasen – vastaanottavainen puoli, oikea – aktiivinen puoli. 
Saarna on lyhyt ja voidaan jättää poiskin. Pappi riisuu kasukan ja laittaa baretin päähänsä sen merkiksi, että nyt hän opettaa omin sanoin; Kristiyhteisössä on opetusvapaus, kunhan opetus ei ole ristiriidassa sakramenttien sisällön kanssa. 
Uskontunnustuksen ajaksi pappi riisuu myös stoolan sen merkiksi, että hän lausuu uskontunnustuksen yhtenä seurakunnan jäsenenä. Uskontunnustuksessa on 12 lausetta. Vanhan kirkon perinteiset uskontunnustukset hyväksytään, mutta omamme pyrkii ilmaisemaan samat asiat nykyaikaiselle ihmiselle. Siihen ei sisälly sanoja ”minä uskon” tai ”me uskomme” – joka olisi liian vaativaa – vaan todetaan että ”niin on”; se jättää ihmisen vapaaksi hyväksymään sen mitä voi, mutta se voi olla virike elämänpituiseen meditatiiviseen työskentelyyn.
Ehtoollisosaan siirryttäessä kuulija voi kiinnittää huomiota siihen että Kristusta puhutellaan nyt latinankielisellä puhuttelumuodolla "Kristee" [Christe]; suomenkielestä ei vastaavaa löydy, ja sillä tahdottaneen ilmaista että Kristus on nyt tullut hyvin lähelle, aineeseen asti.
Ehtoollinen on kaikille avoin, vaikka sitä ei erikseen sanota. Ehtoollisviini on rypälemehua - "ylösnousemuksen makeus kuoleman katkeruuden sijasta", sanoi muuan ystävä kerran - johon sekoitetaan vettä. Leivät ovat seurakuntalaisten leipomasta, ohueksi viipaloidusta vuokaleivästä muotilla otettuja; eivät sula suussa, pakko pureskella. 
Ehtoollisella seistään; pappi antaa leivän suoraan suuhun; seuraavaksi juodaan viiniä yhteismaljasta, johon ainoastaan pappi saa koskea käsin: tälläiset pienetkin yksityiskohdat ovat itselleni muodostuneet hyvin tärkeiksi – mikä olisikaan parempi kuva yhteisöllisyydestä. Lopuksi pappi antaa jokaiselle erikseen rauhan siunauksen. Sairasehtoollista voidaan viedä suoraan vihkitoimituksesta (molemmat elementit), mutta muutoin pappi nauttii sakastissa loput leivät ja viinin. 
Ihmisen vihkitoimitus kestää n. 50 min. Valokuvaus tms. ei ole suotavaa Kristiyhteisön toimituksissa – ei edes häissä ja konfirmaatiossa. Kristiyhteisön suitsuke on Weledan varta vasten valmistamaa, ja sisältää frankincensia, mirhaa ja katajaa – hyvin omaperäinen ja ihastuttava tuoksu, johon en ole missään muualla törmännyt, vaikka paljon olen ollut suitsukkeiden kanssa tekemisissä. 

Edellä erikseen mainitsemattomat lähteet: The Christian Community in Southern Africa, nettisivu; The Christian Community in North-America, nettisivu; Hans-Werner Schröder: Magia ja Kristillinen kultti; Eberhard Kurras: Kristinuskon Uudistuminen.

Kristus meissä 

Ihmisen vihkitoimitus, Kristiyhteisön sakramentaalisen elämän sykkivä sydän, ulkoisesti vaatimaton, sisäisesti juhlallinen hetki, tulee sitä merkityksellisemmäksi, mitä säännöllisemmän suhteen siihen luo. Sanat ja tapahtumat alttarilla virtaavat lävitseni, saaden sydämeni kielet värähtelemään ja niiden kaiku soi pitkään koko olemuksessa: kun pääsen vihkitoimitukseen sisälle ja sisäistän sen, elän sen mukana ja se elää minussa - Kristus minussa, minä hänessä... Kristuksen hehkuvan rakkauden vitaalisen valoveren virta kantaa minua pyhästä arkeen, ja kerran ajasta yliajalliseen. Myös henkilökohtainen rukouselämä saa siitä vahvistusta. Pekka Ervast on todennut, että ymmärtääksemme Kristusta pro nobis, meidän puolestamme, tulisi ensin tuntea Christus in nobis, Kristus meissä. Yksi tie tähän on varmasti messu, Kristiyhteisössä ihmisen vihkitoimitus.

"'Minä pysyn teissä.' Tämä Kristuksen sana toteutuu eukaristiassa, ehtoollisen salaisuudessa, silloinkin kun sydämemme ei tuntuvalla tavalla siihen vastaa ja sellaisenkin ihmisen kohdalla, jokatuskin rohkenee sitä toivoa." - Taizén veli Roger.

Ensikertalaista ihmisen vihkitoimituksessa saattaa ihmetyttää seurakunnan näennäinen passiivisuus, mikä on tietenkin vain asian ulkoinen puoli. Vaikka on alttari, pappi, puvut, rituaalit, tapahtuma on mielestäni jotain sukua kveekarien hiljaiselle hartaudelle, mutta sen sijaan että uppoudutaan meditatiivisesti omaan sisäisyyteen, se on pikemminkin avautumista ja laajenemista ulospäin yhdessä muiden kanssa. Yhteinen rukous ei merkitse vain yhdessä ääneen lausumista; rukous on aina ennen kaikkea sisäistä työtä, ei sanoja. Kveekarien kanssa yhteistä on myös dogmittomuus. Lisäksi kveekarit puhuvat "sisäisestä valosta" (ennen suoremmin "sisäisestä Kristuksesta") ja Ihmisen vihkitoimituksessa meitä muistutetaan toistuvasti papin tervehtiessä seurakuntaa: Kristus teissä!

Minua on aina viehättänyt Ihmisen vihkitoimituksessa juuri se ettei se sisällä mitään seurakunnan pakonomaista ulkoista osallistumista. Kuten Alfred Heidenreich, Rudolf Steinerin aikalainen ja Kristiyhteisön pappi, on kirjoittanut: ”Suorittaessaan Ihmisen vihkitoimitusta, selebroiva pappi ja seurakunta tekevät yhteistyötä. Avustajat, jotka edustavat seurakuntaa, vastaavat selebrantille, ja tämä vahvistaa yhteistyön toistuvasti Ihmisen vihkitoimituksen edetessä. Yhteistyö on sisäistä toimintaa. Seurakuntaa ei pelkästään puhutella, eikä meditaatioita yksinkertaisesti vain lueta seurakunnalle. Myöskään ei ole ulkoisia liikkeen tai ilmaisun muotoja, kuten toistuvaa polvistumista tai seisomaan nousemista. Yhteistyö on puhtaasti henkistä aktiivisuutta. Tätä varten (missä tahansa vaiheessa länsimaisen sivistyksen piirissä) istumaasento on sopivin. Tässä suhteessa Ihmisen vihkitoimitus tuo mieleen hyvän kveekarikokouksen hiljaisen intensiteetin. Mutta sen sijaan että odotettaisiin yksilön antavan henkilökohtaisen sanoman, kokoontuminen yhdistyy yhteisessä teossa, jonka kautta vehnän aines ja rypäleen mehu (jotka on valmistettu tähän käyttöön ikimuistoisista ajoista muinaisten Mysteerien kautta) vastaanottavat Kristuksen auran. Tässä seurakunta on totisesti niiden yhteisö, jotka työskentelevät Kristuksen kanssa maan muuntamiseksi, eli raamatullisella kielellä niiden, jotka todellisuudessa ja aktiivisesti ovat sitoutuneet tässä ja nyt rakentamaan Uutta Jerusalemia."

Kristuksen läsnäolo 

Siteeraan vielä Rittelmeyeria, jonka kokemus on kuin suoraan omasta sydämestäni tutustuessani aikoinaan Kristiyhteisöön: "Ihmisen vihkitoimituksen sisäisesti yksinäisimmän kokemisen keskellä koin Kristuksen todella olevan loistavana läsnä leivässä ja viinissä. Samassa tiesin myös: Nyt on tehtäväsi evankelisessa kirkossa päättynyt. Elämäni uuteen käänteeseen vaikutti yksin tämä kokemus: Kristus loistavan elävänä, itsensä Pyhän Juhlan maisissa anneissa ihmisille antavana."
Minäkin saatoin sanoa omasta puolestani että rakastan kirkkoani, koska rakastan Kristusta joka antaa itsensä minulle leivässä ja viinissä.

Samasta tilaisuudesta, Rittelmeyerin selebroimasta ensimmäisestä Ihmisen vihkitoimituksesta 16.9.1922 Dornachissa, kirjoitti mukana ollut Albert Steffen päiväkirjassaan: "Pystyn sanomaan, että Kristus oli mukana, sillä sillä hetkellä kun leipä ja viini siunattiin, näin hänen ylösnousseen valoruumiinsa hahmon."..."Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Kristuksen hahmona edessäni. Hänen kätensä olivat ojentuneet sivuille ja pään ympärillä loisti valo. Samalla koin, että hän paransi ja pyhitti. Hän oli siinä läsnä ja on yhä. Tämä varmuus tekee minusta hänen seuraajansa."
(Kristiyhteisö-lehti 1/2004)

Kolmantena eräs ensimmäisistä Kristiyhteisön papeista, Rudolf Meyer, kuvaili useaan kertaan hänen selebroidessaan toistunutta kokemusta: "Näin ehtoollisleipiä kohottaessani kuinka käsieni yllä, niitä seuraten tai myös ne läpäisten, liikkuivat valon läpäiseminä toiset kädet. Samoin tapahtui, kun kohotin maljan. Yritin ensin selittää tapahtuman optiseksi harhaksi. Mutta se toistui uudelleen tietyissä kohdissa eikä sitä voinut poistaa toimituksesta. Voimakas ja samalla autuaallinen järkytys läpäisi minut. En voinut puhua tästä enkä voinut selittää sitä. Kun sitten kerroin kreivitär Keyserlingkille tapahtuneesta, hän sanoi heti: 'Sehän oli Kristus, Hän halusi sanoa teille: Minun käteni ovat sinun kätesi.' - Tuollaiset kokemukset, edellyttäen että ne ovat aitoja, eivät säännönmukaisesti koskaan haalistu vaan voimistuvat. 33 vuotta myöhemmin tämä sakramentaalinen kokemus oli laajentunut Hänen, joka on läsnä muuntumisessa, täydellisen läsnäolon kokemukseksi." (Kristiyhteisö-lehti 2/2003)

Nämä ovat toki vain yksittäisten ihmisten kokemuksia, mutta ne kertovat ainakin siitä miten vakavasti Kristiyhteisössä suhtaudutaan ylipäänsä Henkisen maailman olemassaoloon. Vihkitoimitus ei ole vain paikalla olijoita varten: sen uskotaan koskettavan koko maata ja ihmiskuntaa, mukaanlukien vainajat ja henkiset olennot.

Jotkut puhuvat ”elävästä kristillisyydestä” vastakohtana ”muodolliselle kristillisyydelle”, johon he yleensä lukevat sakramenttikeskeiset kirkkokunnat, ymmärtämättä että muoto voi palvella Henkeä ja täyttyä Elämällä, kuten leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri, Elämän leipä ja Hengen viini – oppi jonka he yleensä kieltävät... mutta uskovat kuitenkin että Jumalan Poika inkarnoitui ihmisruumiiseen. Kauneimmankin maljan tarkoitus on vain siinä että sen voi täyttää.

Luther ja ehtoollinen

Lutherilla oli vielä syvä - joskin hämärä - aavistus ehtoollisen mysteeristä: kerrotaan, että kun siunattua viiniä kerran läikkyi lattialle, hän ryntäsi oitis nuolemaan sen ja käski höylätä tuon kohdan lattiasta ja polttaa lastut. Suosittelen seuraavia teologisia tutkimuksia: Kaarlo Arffman, "Mitä oli luterilaisuus?", Yliopistopaino; Jari Jolkkonen, "Uskon ja rakkauden sakramentti - opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa", Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2004. Saatat yllättyä... itselleni se oli silmiä avaava oivallus, kun totesin että juuri noinhan Kristiyhteisössä ajatellaan ja tehdään. Tajusin aivan suotta väheksyneeni Lutheria, koska käsitykseni hänen ajatuksistaan perustui nykypäivän luterilaisuuteen. Seuraavassa joitain poimintoja jälkimmäisestä kirjasta, jaoteltuna positiivisiin ja negatiivisiin piirteisiin. Huomaa, että positiivisia on paljon enemmän, joskin huomionarvoista on myös se, että tämän päivän ev. lut. kirkko ei niitä yleensä noudata, ja edes kirkossakäyvät jäsenet niistä tuskin tietävät:

• Luther ei kiellä ehtoollisen ja Kristuksen sovitusuhrin yhteyttä... Kristuksen sovituskuolemaon ainutkertainen, mutta sillä on yhteys kirkon viettämään eukaristiaan.
• Lutherin mukaan Kristuksen läsnäolo leivässä ja viinissä on objektiivinen eikä riipu vastaanottajan uskosta eikä papin hengellisestä tilasta.
• Sekä transsubstantiaatio-opin että Lutherin oman käsityksen perusajatuksena on lopulta reaalipreesenssi, Kristuksen olemuksellinen ja todellinen läsnäolo konsekroidussa ehtoollisleivässä ja viinissä. Sen tunnustaminen on Lutherille ensisijaista, läsnäolon tavan selittäminen tai käytetty terminologia toissijaista. "Minun puolestani kukin saa pitäytyä kumpaan tahansa käsitykseen", hän toteaa. 
• Kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa todetaan, että vaikka luterilaisen käsityksen mukaan leipä ei lakkaa olemasta leipää, konsekroitu leipä ei ole myöskään tavallista leipää, ja tässä mielessä luterilaisetkin voivat puhua "muuttumisesta" , kuten itäinen traditio. 
• Ajatus Lutherin messu-uhriopista ei ole vain mahdollinen, vaan myös välttämätön, siitä yksinkertaisesta syystä, että myös Uusi Testamentti puhuu uhrista. Esim. v. 1520 ehtoollissaarnassa: "Näistä sanoista opimme... että messua ei ole vain luvallista, vaan myös hyödyllistä kutsua uhriksi." Luther puhuu seurakunnan itsensä antamisesta ehtoollisessa tapahtuvana "hengellisenä" uhraamisena. Uhraaja ei ole vain vihitty pappi, vaan koko seurakunta, ja uhrilahja ei ole Kristuksen ruumis ja veri vaan kristityn koko persoona: kristitty antaa Jumalalle itsensä, tahtonsa, kiitoksensa ja ylistyksensä. 
• Keskiajalla liityttiin jo VT:n tuntemaan yleisitämaiseen käytäntöön, jossa maljaan sekoitettiin ennen konsekraatiota pieni määrä vettä. Tuomas Akvinolainen luettelee tapaan neljä syytä: Kristuksen uskotaan tehneen niin; se symboloi Kristuksen kärsimystä ristillä (jossa kyljestä vuoti veri ja vesi); se ilmaisee sakramentin vaikutusta eli Kristuksen ja kristityn yhdistymistä; vesi viittaa kasteeseen ja ehtoollisen neljänteen vaikutukseen, joka on pelastus. 
• Kyrillos Jerusalemilaisen (n. 315-387) katekeesien kuvauksen mukaan ehtoollisviini jaettiin yhteismaljasta kaikille sakramentille osallistuville. Ehtoollisviinin jakamista myös maallikoille Luther perusteli mm. sillä, että tapa oli säilynyt Kreikan kirkossa noihin päiviin saakka. Nykylääketieteessä on jonkin verran tutkittu yhteismalja-käytäntöön liittyviä mahdollisia terveysriskejä: infektiotartunnan mahdollisuutta pidetään lähinnä teoreettisena. 
• Luther suositti leivän jakamista suoraan suuhun, koska se on perinteinen käytäntö ja ilmaisee selvemmin sakramentin kunnioittamista. 
• Hän suhtautui periaatteessa hyväksyvästi messun aikana ja sen yhteydessä tapahtuvaan sakramenttiadoraatioon, kuten leivän ja maljan kohottamiseen eli elevaatioon. Se on reaalipreesensin ilmaus ja ja seuraus, ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen palvomista. 
• Vielä Lutherin aikana sekä ylijääneiden elementtien maahan kaatamista että niiden sekoittamista konsekroimattomiin elementteihin pidettiin vääränä ja kiellettynä: Luther antoi hyväksyntänsä näin menetelleen papin viralta panolle. Hän salli sakramentin säilyttämisen sitä varten varatussa sakramenttilippaassa sairaiden kommuuniota varten. 
• Suitsutuksen Luther jätti vapaaehtoiseksi.

• Ehtoollisrukousta on pidetty messun keskeisimpänä ja pyhimpänä kohtana ja sen Luther poisti: tämä on herättänyt eniten kriittistä keskustelua yli tunnustuskuntarajojen. Kaanonrukous oli pitkälti valmis jo 300-luvun lopulla ja Kristus itse myös "kiitti" eli luki nauttimista edeltävän kiitosrukouksen ja juuri sen perusteella ehtoollista kutsutaan eukaristiaksi.
• Luther ei ymmärtänyt tarpeeksi liturgian ulkoisten riittien ja uskon näkyvien ilmaisumuotojen teologista merkitystä, vaan piti niitä vähättelevästi inhimillisinä asioina. Luther oli ehtoollisopissaan selkeä ja syvällinen, mutta liturgikkona "epäkäytännöllinen" ja suhtautui liturgisiin muotoihin "välinpitämättömästi", tehden ehtoollisliturgiasta pelkän "torson". Samantyyppistä kritiikkiä ovat esittäneet monet luterilaiset. Esim. Yngve Brillioth v. 1930 totesi tutkimuksessaan, että Luther oli hyvä teologi mutta huono liturgikko, ja erityisesti ehtoollisrukouksen poistaminen oli onneton ratkaisu, sillä ehtoollisesta amputoitiin samalla sen sydän. 
• Sanan ylikorostuminen avasi vähitellen tien rationalismille ja pedagogisuudelle, jolloin messun juhlaluonne jäi taka-alalle... Mitä enemmän kansa nähtiin saarnan ja opetuksen objektina, sitä enemmän seurakunta passivoitui. Reformaatio synnytti paradoksaalisesti lopulta samoja epäkohtia, joista se alunperin syytti keskiajan kirkkoa ja joista se halusi eroon. Luterilaisuuden myöhemmässä kehityksessä loitonnuttiin Lutherinkin näkemyksistä. 
• Luther hylkäsi leivän murtamisen symbolin, vaikka asetuskertomuksen mukaan Kristus "mursi" leivän ja leivän murtaminen oli ehtoollisen ensimmäinen nimitys.

Olemme syntyneet Jumalasta, mutta Jumala antoi meille vapauden, ja tuossa vapaudessa olemme kulkeneet pitkän matkan vieraantuen syntyperästämme. Vapaudessa meidän on myös käännyttävä Jumalan puoleen ja annettava itsemme Hänen haltuunsa. Kukaan ei meitä siihen pakota. Se on uhrimme, kultainen maljamme, vihkisavumme..."Emme voi sinun edessäsi tekoja tehdä"...* minun täytyy vain tehdä tilaa, jotta hän voi tehdä työtään minussa ja minun kauttani: "Ota minut vastaan sen vuoksi, että olet itsesi minulle antanut".* Lepään hänen läsnäolonsa loisteessa, hengittäen pyhyyden ilmaa. (* = Muistinvarainen sitaatti ihmisen vihkitoimituksen rukouksista.)
Yllä mainitussa Jari Jolkkosen kirjassa puhutaan Lutherin käsityksestä sanoin, jotka voisivat yhtä hyvin olla Kristiyhteisöstä: "Ehtoollinen 'laskeutuu alas', kun taas rukous 'nousee ylös'. Ehtoollinen on sakramentti ja testamentti, joka tulee Jumalalta meille papin välityksellä ja pyytää uskoa. Rukous on uhri ja hyvä teko, joka lähtee ja nousee meidän uskostamme Jumalan luo papin palvelun välityksellä ja pyytää kuulemista."

Sinä olet Kristus

Johtuen menneisyydestäni henkisellä tiellä, alkaessani käydä Kristiyhteisössä minulle tuotti eniten vaikeuksia saada otetta ajatuksesta, että Jumala on todella inkarnoitunut ihmiseksi ja kävellyt maan päällä. Silti jokin veti minut kulttiin aina uudelleen, säännöllisesti, ja sakramentin toistuvan kokemisen kautta tulin vähitellen sydämessäni tuntemaan hänet vanhempana veljenäni, lähimpänä ystävänäni. Kristus ei ollut enää epämääräinen ja abstrakti "kosminen prinsiippi"; hän kulki vierelläni! Maailmankatsomuksellinen muutokseni tapahtui siis kokemuksen kautta; ajatuksellisesti se tuotti alussa suuria vaikeuksia ennen kuin saatoin sanoa: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika" (Matt.16:16); "Minun Herrani ja minun Jumalani!" (Joh.20:28). Paradoksaalista onkin, että juuri "harhaoppinen" Kristityhteisö - niin kuin monet haluavat sen nähdä - toi minut kristillisten perustotuuksien eteen: Jumalan inkarnaatio, ristinkuolema ainutkertaisena lunastustekona, Hänen ylösnousemuksensa!
Ylösnoussut; Vincenzo Foppa, n. 1490-1515
Mitä tulee Kristuksen persoonaan, muutama lainaus, jotka selventävät omaa suhdettani – tätä haluan korostaa - kysymykseen:
”Miksi kiistelisin kristittynä kristityn kanssa ajatuksista, siitä mikä kummankin mielestä on totuus? Sehän se tässä tärkeintä olisi, että me kukin rakastaisimme Kristusta...” kirjoitti ev.lut. kirkkoherra Voitto Viro.

 Bulgarialainen henkinen Mestari Beinsa Douno, johon esim. Rudolf Steiner tiettävästi viittasi arvostavasti, kirjoittaa, kuinka ihmiset yleensä jakavat Kristuksen eri aspekteihin, kuten ”historiallinen”, ”kosminen”, ”mystinen”, ja hän toteaa: ”Jätä sivuun nämä Kristuksen määrittelyt ja erittelyt! Tiedä, että on vain yksi Kristus, suuren Rakkauden Kristus, joka nykyään on aktiivinen maailmassa ja ihmisten sieluissa.” […] ”Kaikki suuret sielut tuntevat hänet, eivätkä he koskaan väittele siitä kuka tai mikä hän on, mitä hän oli, missä hän on nyt, mitä asemaa hän pitää ’mestareiden hierarkiassa’ ja niin edelleen.”

Tanskalaisen J. Anker Larsenin syvällisessä romaanissa ”Martta ja Maria”, käydään seuraavanlainen vuoropuhelu: 
 - ”Mitä sinä ajattelet Kristuksesta?”
 - ”Että hän on maailman vapahtaja.” 
- ”Mutta oleta – että hän ei koskaan olisi elänyt.”
-”Silloin hän varsinkin on maailman vapahtaja. Sillä silloin on hänen hahmonsa meidän oman henkemme heijastusta. Silloin se on ihmiskunta itse, joka on käsittänyt päämääränsä ja koonnut tien, totuuden ja elämän olennoksi, joka on meidän silmiemme nähtävissä. Kenties hän on elänyt, kenties ei. Se ei ole ratkaisevaa. Mutta elääkö hän, se on ratkaisevaa…”
Dostojevskin mukaan ”Kristus on sulautunut täydellisesti ihmiskuntaan, ja ihminen pyrkii muuttumaan ihanteekseen, Kristuksen Minäksi.”

(Tässä blogissa myös kirjoitukset "Kristus" ja "Ylösnousemus, Taivaaseen astuminen ja Toinen tuleminen", jotka ovat paljon velkaa Rudolf Steinerin kristologisille ajatuksille.)

Kriittinen silmäys

Alkuvuosina Kristiyhteisössä otin vastaan kaiken lukemani ja kuulemani sellaisenaan – se oli kenties välttämätöntä siinä vaiheessa, kuten olen kuvannut toisaalla tässä blogissa - ja minulla saattoi olla taipumusta jopa jonkinasteiseen fanaattisuuteen. Kristiyhteisö ei väitä olevansa ”ainoa oikea” kirkko, mutta kuuluin aiemmin henkiseen liikkeeseen joka todella piti itseään ainoana oikeana, ja toin tämän mielenlaadun mukanani. Sittemmin aloin ajatella itse. Esitän tietysti omia mielipiteitäni enkä halua loukata ketään, mutta haluan ottaa esiin myös ne asiat joista en välttämättä ole samaa mieltä tai joiden suhteen olen hiukan epäileväinen.

Itsekin olen aikoinaan toistanut kuulemaani fraasia, että "Rudolf Steiner nouti uudet, ajanmukaiset sakramentit Henkisestä maailmasta", kunnes tajusin miten ylimielinen tuollainen lausunto on: sehän sanoo itseasiassa, että "meidän sakramenttimme ovat parhaimmat - ajanmukaiset ja suoraan Henkisestä maailmasta" (eli "taivaasta" perinteisellä kielellä)! Minä sanon että Rudolf Steiner ihmisenä on ne laatinut oman ymmärryksensä pohjalta. Kaikki muu on turhaa mystifiointia. Ei se itse asiaa huononna.

Ei Kristiyhteisössä palvota Steineria. Toki voi törmätä ihmisiin, joille hän on ikään kuin profeetta jonka jokainen sana on jumalallinen Totuus, ja se heille suotakoon. Hänen nimensä oli kyllä alussa minulle tae siitä, että ”täällä täytyy olla jotain syvempää”, mutta yhtälailla toisille ihmisille se on (suotta) kuin varoitusmerkki. On kyllä totta, että Rudolf Steinerin ajatukset tulevat varmasti siinä sivussa tutuiksi, mutta itsestäänselvästi ne eivät sittenkään kuulu samaan pakettiin. Vai voiko kotonaan olla vain niin kauan kuin ei kyseenalaista mitään mitä pidetään itsestäänselvyytenä?
- Kysyn vain, en väitä mitään. Sen sijaan että pohditaan "mitä Rudolf Steiner sanoi", kristillisessä kirkossa on syytä pohtia "mitä Jeesus Kristus sanoi".

Dogmittomuuteen suhtaudun pienellä varauksella, ja siitä kirjoittaa Diane Vera mielestäni osuvasti: "Ei ole mahdollista eliminoida dogmia täydellisesti. Jos ryhmä ihmisiä on yhtä mieltä ajatuksesta että 'dogmeja ei tule olemaan', silloin tuosta ajatuksesta itsestään on siten tullut ryhmän dogmi - tai täsmällisemmin, metadogmi (dogmi dogmeista). Lisäksi aina kun mikä tahansa ihmisryhmä tulee yhteen mitä tahansa yhteistä tarkoitusta varten, yhteinen tarkoitus on ryhmän dogmi. Mutta on monia asioita joita yhdistynyt ihmisryhmä voi suorittaa, joita sen yksittäiset jäsenet eivät voisi suorittaa (ainakaan läheskään niin helposti) kokonaan itsekseen. Joten ehdoton kielto dogmille - jos se olisi loogisesti mahdollista - rajoittaisi kovasti inhimillistä saavutusta." Onhan epäilemättä totta, että koska Ihmisen vihkitoimitus on Kristiyhteisössä niin keskeinen, on pakko jossain määrin uskoa mitä siitä sanotaan jos haluaa sitä ymmärtää ja luoda siihen suhteen.

Kristiyhteisön pitäessä itseään "uskonnollisen uudistamisen liikkeenä", minä mietin joskus onko se omien rajojensa sisällä kuitenkin turhan jäykkä; onko uudistamisen nimissä heitetty pois liikaakin vanhaa traditiota; onko Kristiyhteisö jämähtänyt paikoilleen ja katsoo taaksepäin, "Rudolf Steiner sitä ja Rudolf Steiner tätä..." Silloin kun Kristiyhteisö perustettiin, se oli epäilemättä jotain aivan uutta, mutta ei kenties enää vuosikymmeniin.
Toisaalta - aivan tuoreena oivalluksena itsellenikin - jakaisin seuraavan ajatuksen: Kenties uudistaminen tapahtuukin pohjimmiltaan yksilötasolla, yhä uudelleen ja uudelleen? Enkö itse ole elävä esimerkki tästä; minä olen muuttunut, elämäni on muuttunut, elämänkatsomukseni ja elämänasenteeni ovat muuttuneet, myös suhteeni Kristiyhteisöön on muuttunut, mutta pysyy, ja arvostan Kristiyhteisöä edelleen. Vain liike - sananmukaisesti - on elämää.
Joka tapauksessa paradoksaalisesti Kristiyhteisön vahvuus on siinä, että siellä vallitsee viehättävän vanhanaikainen tunnelma, jota on vaikea enää löytää perinteisistä kirkkokunnista; pyhä on vielä pyhää ja hartaus arvossaan. Ei ole muuta syytä käydä kirkossa, kuin että minusta tuntuu hyvältä. Kun yli vuoden tauon jälkeen pääsin käymään Ihmisen vihkitoimituksessa, se sama vanha Rauha täytti minut yhä. Ei ole väliä mitä ajattelen asioista: Ihmisen vihkitoimitus on kokonaisvaltainen elämys -  sielu lepää ja samalla kaikkia aisteja ravitaan tervehdyttävästi, vastapainona hektiselle ja teknistyneelle elämällemme.
Uskonnollinen elämänalue onkin vahvasti tunteiden kanssa tekemisissä. Sekä uskonnon hyödyt että sen haitat ovat ihmisen korvien välissä. Niinpä asian kääntöpuolena järkevätkin ihmiset saattavat käyttäytyä joskus järjettömästi.

Rehellisyyden nimissä, lähes parinkymmenen vuoden kokemuksella olen pannut merkille, että Kristiyhteisössä on ollut paljon ristiriitoja ihmisten välillä – joilta itsekään en ole välttynyt. Jopa pappien kesken on ollut yhteistyövaikeuksia vuosien varrella. En väitä että tämä olisi tyypillisesti Kristiyhteisön ongelma; pikemminkin olen taipuvainen uskomaan että se on vajavaisten ihmisten ongelma yhteisössä, joka antaa yksilöille vapauden ajatella itsenäisesti. Olen kuulunut aiemmin myös niin hierarkkisesti ylhäältä päin johdettuun liikkeeseen, että tällaisia ongelmia ei näyttänyt rivijäsenten keskuudessa ilmenevän - kaikki vain mukautuivat odotuksiin ja sääntöihin - eivätkä he myöskään saaneet tietoa liikkeen johtoportaasta kuin valikoiden... puhumattakaan siitä että johtajia pidettiin yli-ihmisinä. Se on taas aivan omanlaisensa ongelma ja paljon vakavampi. Nämä ovat kaksi ääripäätä. Vapauden lieveilmiöt ovat vain sen luontaisia sivuvaikutuksia; jälkimmäisessä tapauksessa ihmisyyden yksilöllisen monimuotoisuuden sijasta ihmisten odotettiin ”luopuvan itsestään” ja muodostavan ”ryhmäykseyden”.

Ihmisten varassa hyvätkin asiat ovat maan päällä; verratkaa Jeesuksen elämää ja opetuksia kristikunnan historiaan ja päätelkää itse. Joka paikassa olen esimerkiksi törmännyt aivan samaan vahvaan ME-henkeen, joka on toki tietyssä määrin oikeutettukin - kyllä omastaan saa ylpeä olla, mutta ei sen pidä antaa sokaista siltä mitä hyvää muualla on. Tietenkään mikään uskonnollinen liike tai yhteisö ei voi olla täydellinen maan päällä, koska me kaikki olemme epätäydellisiä ihmisiä. Eikä mikään ylipäänsä sovi kaikille. Jokin voi olla korkeintaan parasta minulle tällä hetkellä; se on aina subjektiivinen kokemus. Jos halutaan välttää ns. ”lahkolaisuuden” leimaa, on syytä unohtaa hengellinen ylimielisyys, omaan ”erinomaisuuteensa” sulkeutuminen.

Kristiyhteisö ei olemukseltaan ole lahko, mutta siihen voi kuulua yksittäisiä ihmisiä joilla on lahkolainen mentaliteetti. Ja niin on myös ev.lut. kirkossa. Muiden muassa. Kristiyhteisö on yksi kirkkokunta muiden joukossa - ei sen parempi tai huonompi. Toki on syytä muistaa, että Kristiyhteisössä naispappeus on hyväksytty itsestäänselvyytenä perustamisesta saakka v. 1922, ja nyt myös samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen on hyväksytty, mikä on merkittävä edistysaskel Kristiyhteisölle itselleen ja merkki siitä että se pystyy yhä kehittymään ja pysymään edelläkävijänä moniin vanhoihin kirkkokuntiin nähden.

Katsaus tulevaisuuteen

Jeesus käytti sanontaa, ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa” (Joh.4:23). Tulevaisuus on jo täällä. Se ei tule koko ihmiskunnalle kerralla, vaan vähitellen yksittäisille ihmisille. ”Ahdas portti” ja ”kaita tie” sopivat vain yksilöille jotka kulkevat edellä; ”leveä portti” ja ”lavea tie” ovat massoja varten jotka seuraavat perässä. Vertauksen ”eksynyt lammas” ei suinkaan ole huonossa asemassa: yksilön pitää lähteä kokemuksen tielle, kulkea omia polkujaan, eikä seurata laumaa. Se mikä on ”turvallista” ei aina ole ihmiselle parasta – se on paikalleen pysähtymistä; kehitys vaatii riskien ottamista. Oman tiensä kulkijan on oltava valmis kestämään myös yksinäisyyttä. Vaikka emmekö me kaikki viime kädessä seiso yksin oman sielumme sisäisessä Pyhätössä Hengen edessä?

Ihmiskunta kokonaisuudessaan ei koskaan ole samassa kohtaa, eikä mikään henkinen virike voi olla ”vanhentunut” niin kauan kuin on ihmisiä joita se puhuttelee; monet meistä vastaanottavat vielä suurimmatkin asiat aistien välityksellä: tarvitsemme tällaista apua, eikä siinä ole mitään pahaa. Toisaalta ihmiset ovat nykyään niin yksilöityneitä, että eivät mielellään sitoudu mihinkään. "Uskon omalla tavallani" on usein kuultu fraasi. Uskonelämä onkin ilman muuta henkilökohtainen asia ajattelun ja elämäntavan alueella, mutta ilman yhteisöllisyyttä ja osallisuutta sakramenteista se saattaa menettää huomattavasti voimaansa, kuten edesmennyt katolinen pappi ja yli kirkkokuntarajojen suosittujen hartauskirjojen kirjoittaja, Henri J.M. Nouwen kirjoittaa: "Rukous yhteisön kielenä on kuin äidinkieltämme. Aivan kuten lapsi oppii kielen vanhemmiltaan, sisaruksiltaan ja ystäväpiiriltä, mutta kehittää siihen vielä omia ainoalaatuisia ilmaisujaan, siten myös yksilöllinen rukouselämämme kehittyy rukoilevan yhteisön hoivassa." (Erämaasta puutarhaan. Kirjapaja 2002) Ja toinen katolinen pappi, Opus Dei-järjestön perustaja, Josemaria Escriva de Balaguer, kirjoittaa: "'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee', sanoo Herra. Leipä ja sana! Hostia ja rukous! Ilman niitä et voi elää yliluonnollista elämää." (Tie. Okeanos Oy 1999. ”Hostia” on katolinen nimitys siunatulle ehtoollisleivälle.)

Ehkä tulevaisuutta kuitenkin on että pappeus avautuu yhä enemmän tavallisille ihmisille - ei vain uskonnon ammattilaisille - ja toimii heidän jokapäiväisessä elämässään; ja myös ehtoollisen sakramentti vapautuu institutionaalisuuden kahleista eikä ole enää erikoistuneiden virantoimittajien yksinoikeutta. Sama Ilmestyskirja, joka kuvaa taivaallista kulttia alttareineen, kynttilöineen, suitsukkeineen, ja jonka kuva maanpäällinen kultti on, toteaa myöhemmin, tapahtumien edetessä ja seitsemännen sinetin avautuessa: "taivaassa syntyi hiljaisuus, ja sitä kesti puolen tunnin verran." (Ilm.8:1). Tässä sanattomassa hiljaisuudessa voi myös löytää yliaineellisen leivän ehtoollisen; minusta itsestäni tulee malja, jonka täyttää Kristuksen läsnäolo. Yhteisö - yhteys, kommuunio – voi olla myös enemmän kuin vain samaan organisaatioon kuuluvat tai saman katon alla kokoontuvat ihmiset. Jeesus ei perustanut kirkkoa saati uskontoa, Hän antoi henkisen vallan kansalle. Muistan aina kuinka eräs Kristiyhteisön pappi sanoi vuosia sitten, että kirkkojen ja pappien perimmäinen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Tänä päivänä olen ymmärtänyt tuon paremmin kuin koskaan. Paul Brunton viittasi samaan asiaan kirjoittaessaan: ”Kun ihminen on oppinut rakentamaan hiljaisen kirkon omaan sydämeensä ja olemaan jumalanpalvelusta toimittava pappi omalle itsellensä, silloin uskonto on suorittanut hänen kohdallaan todellisen tehtävänsä.”

Totta kai ajattelin välillä pitkään itse kuuluvani tuollaiseen ”edelläkävijöiden” ryhmään, ja tunsin tiettyä ylpeyttä sen johdosta, katsoen alentuvasti ”tavallisia” uskonnollisia ihmisiä. Varma merkki siitä, ettet sittenkään ole vielä kypsä. Ja kohdatessani kriisin elämässäni, tarvitsin jälleen Kristiyhteisöä.

Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen - "MINÄ OLEN Tie, Totuus ja Elämä"!

Suomen Kristiyhteisön nettisivu

Kristiyhteisö Wikipediassa

6.12.10

Pyhä Kolminaisuus

(Tämä teksti oli aiemmin osa suurempaa kokonaisuutta, josta se on erotettu omaksi kappaleekseen!)

Jopa hindulaisuudessa tiedetään, että jumalpanteonin takana on Brahman, ainoa tosi oleva, aina yksi ja vain yksi, maailmansielu, josta kaikki ilmennyt on lähtöisin, vastakohtien absoluuttinen ykseys jota ihminen ei voi ymmärtää ja josta voidaan sanoa korkeintaan "se ei ole sitä eikä tätä" (Aivan samoin Ristin Johannes totesi Jumalasta, nada, nada - "ei tämä eikä tuo"). Ja vieläpä Korkein Olento voidaan nähdä eri aspekteina, kolmiyhteytenä (trimurti): Brahma (ilman n-päätettä) on luova aspekti, kuin Isä, kosminen mieli; Vishnu säilyttävä, kuin Poika, kosminen herra; ja Shiva kuin Pyhä Henki, huonojen asioiden tuhoaja maailmankaikkeuden uudistamiseksi, transsendentti jumaluus. Hindulaisuuden käsitys Brahmanista vastaa Filon Aleksandrialaisen, Jeesuksen aikalaisen (n.20 eKr.-41 jKr.), jumalakäsitystä. Tämä hellenistijuutalaisuuden huomattavin edustaja oli VT:n kirjojen selittäjä, teologi ja mystikko, jonka vaikutus Klemens Aleksandrialaiseen ja kirkkoisiin kuten Origenes, Gregorius Nyssalainen ja Ambrosius oli voimallinen. Juutalaiset pitivät häntä harhaoppisena, mutta kristityt arvostivat hänen ajatteluaan suuresti.
Antiikin maailmassa arvostettiin monoteismin ajatusta. Erityisesti oppineisto ajatteli mielellään että eri kulteissa ja uskonnoissa palvottiin samaa jumaluutta, joskin häntä kutsuttiin eri nimillä. Aleksandrialainen juutalainen Aristeas kirjoittaa, että "kansat palvovat Jumalaa, joka on koko maailman luoja ja kaitsija. Mekin (juutalaiset) palvomme häntä, paitsi että meillä on eri nimi hänelle. Toiset kutsuvat häntä nimellä Zeus." Varhaiskristillinen julistus vetosi usein tähän ajatukseen ja esitti, että kristityt puhuvat siitä Jumalasta, mitä pakanat tietämättään palvovat (näin Paavali Apostolien teoissa). (20

Niin ikään hindulaisuuden traditio tuntee uskonnonfilosofisen käsitteen "saccidananda". Myöhäisten Upanisadien eräiden kohtien mukaan Brahman voidaan määritellä kolmella käsitteellä: "sat" (oleminen), "cit" (tietoisuus, intelligenssi) ja "ananda" (autuus). Keshub Chandra Sen (1838-1884) lienee ensim. joka yhdisti tämän kristilliseen kolminaisuusoppiin: Isä on Sat, itse oleminen, "Ääretön Jumala". Poika emanoituu Isästä ja on koko luomakunnan läpäisevä Logos, Cit, jonka takia "kaikki järki ihmisessä on Kristus-järkeä, kaikki rakkaus Kristus-rakkautta, kaikki voima Kristus-voimaa". Pojassa Jumala laskeutuu ihmisyyden pohjaan asti, joten Keshub kutsuu Poikaa "Matkustavaksi Jumalaksi". Soteriologia (pelastusoppi) kuuluu Triniteetin kolmannen persoonan alueeseen. Pyhä Henki nostaa ihmisyyden taivaaseen, joten Pyhä Henki on "Palaava Jumala". Pyhä Henki on Ananda, Uuden Testamentin "Lohduttaja".(5 Buddhalaisuudessa on oppi Buddhan kolmesta ruumiista, mikä merktsee, että Buddha voi ottaa emanaatioruumiin esiintyessään ihmisenä maan pinnalla. Buddha asettuu autuusruumiiseen esiintyessään ylimaallisissa maailmoissa, ja dharmaruumiissa Buddha on täysin vailla inhimillisiä ominaisuuksia ja yhtä kaikkien buddhien sekä itse opin kanssa. Samanaikaisesti nämä "ruumiit" ovat vain yhden ja saman todellisuuden eri ilmenemismuotoja.(18
1 Moos. 18 Aabraham ja Saara saavat vieraita telttamajaansa Mamren tammistoon. Ensin sanotaan, että "Herra ilmestyi hänelle", sitten "kolme miestä seisoi hänen edessänsä". Välillä Aabraham vaikuttaa puhuvan yhdelle, välillä kolmelle. Aihe on tuttu venäläisestä Andrei Rublevin Pyhän Kolminaisuuden ikonista vuodelta 1422. Siinä kolme miestä on kuvattu tärkeimpinä arkkienkeleinä: Gabriel, Rafael, Mikael, joiden nimet merkitsevät "Jumalan mies"/"Jumala on voimani"; "Jumala on parantanut"; "Se, joka on Jumalan kaltainen". Kolme patriarkkaa - Aabraham, Iisak ja Jaakob - ilmensivät kukin tiettyä Pyhän Kolminaisuuden ominaisuutta: Aabraham - Isän näkökulma (perustamisen virike), Iisak - Pojan näkökulma (uhrin virike), Jaakob - Pyhän Hengen näkökulma (uhrin avulla tapahtuvan tarkoituksen toteuttamisen virike). Vanha testamentti on Isän testamentti, Uusi testamentti on Pojan testamentti ja Ilmestyskirja on Pyhän Hengen testamentti.(17
"Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, tapahtui että ihmiset kumarsivat Pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti sinusta nimittäen sinua rakkaaksi pojaksensa, ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala, joka ilmestyit ja valistit maailman." (Varhaiskristillinen hymni, tropari) (7
Theofilos Antiokialainen, Eusebioksen kirkkohistorian mukaan Antiokian seurakunnan kuudes piispa apostolien jälkeen, syntyjään mesopotamialainen, näyttää olevan ensimmäinen jumala-ajattelija, joka formuloi klassisen käsityksen Jumalan kolminaisuudesta: Jumalan olemus koostuu kolmesta konstitutiivisesta tekijästä, jotka ovat isyys, järjellisyys (logos) ja viisaus. Jumala on Isä, joka synnyttää iankaikkisuudessa Logoksensa eli Poikansa, ja Pyhä Henki viisautena on heidän välisensä yhdistävä side.
De Principiis-teoksessaan Origenes jakaa uskonlauseet kahteen luokkaan: kristinuskoon sisältyy joukko uskonlauseita, jotka on välttämättä uskottava, mikäli tahtoo saavuttaa pelastuksen; sitten on sellaisia, joiden pohjalta voidaan käydä teologista keskustelua. Ehdottomasti uskottavien uskonlauseiden tarkastelun Origenes aloittaa trinitaaristen persoonien esittelyllä.(9
Karthagon seurakunnassa Pohjois-Afrikassa vaikuttanut Tertullianus (k. noin 220) käytti ensimmäisenä käsitettä "Kolminaisuus" - tres personae in una substantia; kolme persoonaa yhdessä jumalallisessa olemuksessa. Ajatus kolmen yhteydestä oli antiikin kulttuurissa yleisesti tunnettu ajatusmalli. Johanneksen evankeliumissa kolminaisuusoppi esiintyy viimeistellympänä kuin yhdessäkään toisessa Uuden testamentin kirjassa. Trinitaarinen salaiuus loistaa kirkkaimpana selostuksessa Jeesuksen jäähyväispuheesta: "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti."

Matteuksen evankeliumin lopun kehotusta kastaa "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ei ole voitu osoittaa myöhemmäksi lisäykseksi, vaikka sitäkin on väitetty. Evankeliumi on syntynyt viimeistään 80-luvulla. 2.Kor. lopussa Paavali sanoo: "Olkoon teidän kanssanne Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus." "Näistä sanoista käy selvästi ilmi kolminaisuuden ykseys, sillä hän, joka ottaa vastaan Kristuksen armon, saa sen samalla yhtä lailla sekä Isän myöntämänä että Pyhän Hengen lahjoittamana", kirjoittaa aleksandrialainen Didymos Sokea (310-398); "Itse Pyhää Henkeäkin nimitetään armoksi näin: 'Hän häpäisee sitä armon henkeä, jolla hänet on pyhitetty.'" Gal.4:4-6:ssa Paavali ilmaisi uskoaan trinitaarisin käsittein. (9
Augustinus
luki luomiskertomuksen kristillisen kolminaisuusopin avulla nähden Jeesuksen ja Pyhän Hengen olleen Jumalan Sanan ja Jumalan Hengen välityksellä osallisia jo itse luomistapahtumassa. Augustinuksen mukaan kunkin trinitaarisen persoonan itsenäinen rooli voidaan analysoida esille tutkimalla luomistyön lopputulosta eli ihmistä (Room.1:20). Tutkiessaan ontologista peruskysymystä, miksi olen olemassa ja mikä tai kuka on olemiseni alku, Augustinus lähestyy Kolminaisuuden ensimmäisen persoonan eli Isän olemusta ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan Isä on Oleminen itse (esse ipsum).
Seuraavaksi hän analysoi itseään tietävänä olentona ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan tietämisen sielunkyvyssä ilmenee triniteetin toisen persoonan luomistyön osuus: ihmisen järjellisyys todistaa Logoksen osuudesta ihmisen luomiseen.
Kolmanneksi Augustinus tarkastelee itseään siltä kannalta, että hän on tahtova ja tavoitteita itselleen asettava olento. Isän ja Pojan välisenä rakkauden siteenä Pyhä Henki lahjoitti ihmiselle luomisessa tahtomisen ja rakastamisen kyvyn. Tämän kyvyn voimasta sielu joutuu liikkeeseen ja sen kohottamana ihminen pyrkii ja kurottautuu kohti Korkeinta Hyvää (bonum ipsum). Ihminen oli ennen lankeemusta imago Trinitatis ja rakasti Jumalaa koko sydämestään, koko sielustaan ja koko mielestään.(9
Alkukirkon useat uskontunnustukset kertovat kolminaisuusopin vähittäisestä kehittymisestä. Pyhä Patrick, joka vei kristinuskon Irlantiin, käytti apilaa, jonka lehti jakautuu kolmeen yhtä suureen osaan, kuvaamaan Kolminaisuuden ajatusta - kolme yhdessä ja yksi kolmessa.
Mestari Eckhart (n.1260-1327/1328) esitti, että Pyhä Kolminaisuus muodostui jumaluuden sisäisenä emanaationa, jossa Jumala ryöppysi kiehuvana itsensä yli (lat. bullitio) ja sai siten itsestään ja silti itsenään pysyen aikaan "ylikiehuneet" Logoksen ja Pyhän Hengen. Eckhart uskoi Kolminaisuuden takaiseen yhteen ja jakamattomaan jumaluuden ytimeen, jota hän luonnehti usein saksan ilmauksella Grunt, maa, maaperä, perusta. Nämä ajatukset olivat radikaaleja ja kirkon kannalta opillisesti tuomittavia.(10 Mestari Eckhart menee joskus jopa niin pitkälle, että väittää kolminaisuuden Jumalan olevan olemassa ainoastaan ihmisen mielessä.(18
 Maksimos Tunnustaja sanoo: "Vaikka me palvomme kaiken tuolla puolen olevaa Jumalaa kolminaisuutena ja ykseytenä, hän ei ole kolme eikä yksi sellaisena kuin me tunnemme nämä luvut."

Irenaeus kertoo teoksessaan Epideixis, että vain kristityt tunsivat Jumalan Isänä. Juutalaiset tuntevat hänet vain lainantajana ja pakanat luojana tai kaikkivaltiaana. Origenes kertoi käyneensä läpi Vanhan testamentin ja päätyi tulokseen, että rukousten osoittaminen nimenomaan Isälle on kristillinen erityispiirre.(9 Termiä Isä oli kyllä käytetty Toorassa Jahvesta, Israelin Jumalasta, mutta ainoastaan yleisessä, yhteisöllisessä tai kosmisessa merkityksessä: "Valojen Isä" tai "Israelin Isä", ja viittauksia on suhteellisen vähän. Yksikään ihminen ei olisi tohtinut kutsua Jumalaa henkilökohtaiseksi isäkseen.(19 Myöhemmiltä vuosisadoilta tunnemme kyllä juutalaisia rukouksia, joissa nimitys esiintyy. Synagogarukouksessa sanotaan esim. seuraavasti: "Anna meille, Isämme, sinulta tuleva tieto ja ymmärrys sekä harkinta joka tulee sinun laistasi. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat meille tiedon". Tästä tiedämme että ainakin UT:n jälkeen myös juutalaisissa teksteissä puhutaan Jumalasta Isänä.
Mystikko Heinrich Suso (n. 1295-1366) puhui Jumalasta sekä miehenä että naisena, ja Juliana Norwichlainen (1342-k. 1416 jälk.) sanoi: "Niin totta kuin Jumala on Isämme, on hän myös meidän Äitimme." Afrahat Persialainen nimittää Pyhää Henkeä "äidiksi". Jesajan kirjassa Jumala on "kuin taistelija" (42:13) ja myös "kuin synnyttäjä" (42:14).
Vengal Chakkarain (1880-1958) teologinen perusidea on yksinkertaisesti se, että Pyhä Henki on Kristuksen Henki, jopa "Jeesus itse": Jeesus Kristus on Jumalan inkarnaatio, kun taas Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen inkarnaatio inhimillisessä kokemuksessa. Chakkarai näkee helluntain inkarnaation kolmantena vaiheena Jeesuksen syntymän ja ylösnousemuksen jälkeen: "Henki tuli, ja kristillisen sisäisen kokemuksen suuri draama alkoi - syvällinen vallankumous vaikutti rotumme sisäiseen psykologiaan". Historian Jeesuksen sijaan Chakkarai haluaa asettaa keskukseen Henkenä läsnä olevan "spirituaalisen Kristuksen". Chakkarai näkee Pyhän Hengen työn hiljaisena "sisäisenä asujana". Nimenomaan Pyhä Henki tekee Kristuksen sisäiseksi ja läsnä olevaksi uskovan sydämessä.(5
Yhdysvalloissa asuvan korealaisteologin Jung Young Leen mielestä jin/jang-ajattelun avulla voidaan kuvata myös kolminaisuus paremmin kuin länsimaisessa teologiassa. Pyhä Henki on Muutoksen Henki. Se on jin, reseptiivinen, ja sikäli se on analoginen Taon kanssa, sillä Tao käsitetään aktiiviseksi ilman passiivista toimintaa. Muutos (Luoja, Isä) on jin eli Henki suhteessa Sanaan (=Poika) eli luomisvoiman ja luomisprosessin keskukseen, joka on jang. Henki on jin, vastaanottava Jumalan ilmoittavalle ja pelastavalle toiminnalle, ja Jumala-Luoja on jang suhteessa Henkeen, jiniin. Toisaalta Henki-jin on Sana-jang ja päinvastoin, koska molemmat ovat osallisina Muutokseen eli Luojaan. Koko ajan tapahtuu liikettä ykseydestä moneuteen, yhdestä kolmeen ja päinvastoin. Tämä on muutoksen arkkityyppi. Koko ajan on käynnissä ekspansio ja kontraktio, ykseyden jakaantuminen ja jakaantuneiden yhdistyminen.(8
Kiinalaisiin uskontoihin perehtynyt Julia Ching on huomauttanut, että sanaa Dao/Tao (”Tie”) ”käytetään Johanneksen evankeliumin alun käännöksissä – ’Alussa oli Tao’ – ja että siinä siksi kaikuu myös ’minä olen tie, totuus ja elämä.’ Taon nähdään siis olleen olemassa jo ennen universumin syntyä muuttumattomana ensimmäisenä periaatteena, jopa kaiken olevaisen esi-isänä, jonka kautta kaikki on syntynyt.” Laotse sanoi: "Tao synnytti yhden, yksi on synnyttänyt kahden, kaksi kolmen ja kolme kaikki olennot."
Sana Qi taas, joka viittaa elämänenergiaan kiinalaisessa lääketieteessä, tarkoittaa ilmaa, hengitystä, elämän henkäystä, ja kiinalainen teologi Chang Ch’un-shen on käyttänyt qi-sanaa jopa käännöksenä Pyhälle Hengelle.(6
Rudolf Steiner: "Voisi myös sanoa, 'Pyhä Henki' on Kristuksen (miehisen) Poikaprinsiipin (naisellinen) äitiprinsiippi." Tai kuten Virginia Sease muotoilee: "Maria on Sofia-olemuksen mainen heijastus ja osa kolminaisuutta liittyen Pyhään Henkeen." Myös Theofilos Antiokialainen samaisti Sofian ja Pyhän Hengen. Monissa vanhoissa Raamatun kielissä, kuten hepreassa ja arameassa, sana Pyhä Henki on feminiinisukuinen. Rudolf Steiner sanoo myös, että veressä elää Isä Jumala, hän johdattaa ihmisen aineelliseen elämään. Poika Jumala elää sielullis-henkisessä, hän taas johdattaa ihmisen pois aineellisesta elämästä. Ylevänä syntymisen ja kuolemisen yläpuolella on kolmas, joka on lähtöisin molemmista, joka liittyy tasa-arvoisesti molempiin, jumalalliseen Isään ja jumalalliseen Poikaan: Pyhä Henki. Niinpä sanomme: siirtyminen yliaistisesta aistiseen: "Ex Deo nascimur". Siirtyminen aistisesta yliaistiseen: "In Christo morimur". Molempien yhtyminen, liitto sen kanssa, missä ei syntymällä eikä kuolemalla kummallakaan ole enää olemusta, Hengen avulla tapahtuva ylösnousemus: "Per Spiritum Sanctum reviviscimus." (21
Sadhu Sundar Singh kertoo, kuinka kerran hurmostilassa jouduttuaan kolmanteen taivaaseen (johon Paavali temmattiin), hän katseli ympärilleen ja kysyi: "Mutta missä on Jumala?" Ja hänelle vastattiin: "Jumala ei ole täällä näkyvissä yhtä vähän kuin maan päällä, sillä Jumala on ääretön. Mutta Kristus on täällä, Hän on Jumala, Hän on näkymättömän Jumalan kuva, ja vain Hänessä me näemme Jumalan niin taivaassa kuin maan päällä." Ja Kristuksesta hän näki virtaavan ikään kuin valon ja rauhan aaltoja, jotka vierivät pyhien ja enkelien lomitse ja lävitse tuoden kaikkialle virvoitusta niin kuin lämmin vesi virkistää puut. Ja tämän sadhu ymmärsi Pyhäksi Hengeksi.(12 Kolminaisuuden idea ei ole kokonaan vieras inhimilliselle kokemukselle: esim. vesi säilyttää kemiallisen identiteettinsä riippumatta siitä ottaako se jään, nesteen vai höyryn muodon.(13
Voidaan jopa sanoa, että Kristuksen olemus itse paljastaa Kolminaisuuden salaisuuden. Yhdistäessään jumalallisen ja inhimillisen luonnon persoonansa ykseydessä hän osoittaa sen etäisyyden, joka vallitsee Isän ja Pojan välillä, ja sen kuinka se tulee voitetuksi itsenäisessä persoonassa, Pyhässä Hengessä. Jeesus elää lakkaamatta, Hengen välityksellä, suhteessa Isään. Jumala Kolminaisuutena on sosiaalinen ja yhteisöllinen Jumala. Jumala on Kolminaisuus, koska tarvitaan enemmän kuin yksi, jotta voitaisiin osoittaa rakkautta. Sama mikä pätee ihmiseen, pätee myös Jumalaan. Hän ei ole sulkeutunut itserakkaus, vaan Kolminaisuus, avoin ja vastaanottava. Rakkaus, joka jaetaan. Isä ja Jeesus ovat aina yhdessä, kuin kaksiyhteytenä, tai paremminkin Kolmiyhteytenä: Isä prinsiippinä, Jeesus Isän välineenä ja Henki Isän liikkeellepanevana voimana. Kaikki kolme ovat kokonaan sitoutuneina samaan tehtävään: Isä aloitteentekijänä, Henki liikkeellepanijana, ohjaamassa Jeesusta Isän tahdon suuntaan, ja Jeesus suostumassa Hengen johdatukseen ja siten toteuttamassa Isän tahtoa. Sama trinitaarinen leima pitäisi olla kaikessa, mitä ihminen tekee. Hän ei saa toteuttaa tehtäviään yksin, itsellisenä olentona, vaan täysin jättäytyneenä Pojan yhteyteen ja sitä tietä, Jeesuksen lailla ja hänen kanssaan, Isän työkaluna, jota Henki aktivoi.(15
"'Jumala on Henki', hän (Jeesus) sanoi (Joh.IV:24), ja Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä selitetään Jumalakäsite tavalla, joka itse asiassa tulkitsee saman totuuden uusin sanoin. Siinä sanotaan: 'Jumala on rakkaus' (IV:8). Mitä on näet rakkaus? Kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, heidät on yhdistetty näkymättömin sitein, jotka pakottavat heitä elämään enemmän tai vähemmän sopusoinnussa, ikään kuin he olisivat yksi ajatus ja yksi tahto; sillä rakkaus on yhteen liittävä voima. Universaalinen rakkaus on ex analogia se voima tai se elämä, joka ohjaa kaikki elävät olennot toistensa luo ja sitoo ne yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi; eli toisin sanoin ilmaistuna: Jumala on maailmankaikkeuden yhdistävä elementti, se ykseys, joka on ilmennysten moninaisuuden perusta, voimien voima, myriadien muotojen taakse kätketty Henki." - Pekka Ervast
"Hän (Kristus) ja Isä olivat yhtä. Siksi Hän oli rakkautta (agape) sillä lailla kuin Jumala on rakkautta. Hän tuli siis rakkaudesta ihmiskuntaan auttaakseen ihmiskuntaa. Tämä on siitä lähtien ollut Hänen tehtävänsä, ja sitä Hän jatkuvasti tekee sakramenttien kautta ja monella muulla tavalla." - Piispa F. W. Pigott; Vapaa katolinen kirkko 1/1998
(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.

Enkelit

(Tämä teksti oli aiemmin osa suurempaa kokonaisuutta, josta se on erotettu omaksi kappaleekseen!)
Filon Aleksandrialainen (n.20 eKr.-n.50 jKr.), vanhin juutalainen filosofi, jonka teokset ovat suurimmaksi osaksi säilyneet, oli lähtöisin Aleksandriassa vaikuttaneesta varakkaasta kreikankielisestä juutalaisperheestä. Hän ei ilmeisesti osannut lainkaan hepreaa, vaan nojautui täysin VT:n kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan, jota hän tulkitsi ennemmin kreikkalaisen filosofian kuin juutalaisen oppineisuuden valossa. Filon jäi juutalaisen valtakulttuurin marginaaliin, mutta hänen filosofiansa lankesi otolliseen maaperään kristittyjen parissa - ammensihan hän samasta kreikkalais-filosofisesta perinnöstä kuin apostoli Paavali ja evankelista Johannes. Filonin ajattelun keskiössä oli Logos, sekä Jumalan ja maailman välillä vaikuttava välittävä prinsiippi, että Jumalan ilmenemismuoto. Hän kutsui sitä myös Jumalan esikoispojaksi, mikä vaikutti syvästi kristillisiin käsityksiin. Filonin mukaan Jumala on maailman ehdoton ja suvereeni kuningas, jolla on palveluksessaan henkivartijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka toimivat kuninkaan käskystä hänen asettamiensa säädösten mukaan, ja tähän perustuvat universumin järjestys ja toiminta. Ehdottoman monoteismin näkökulmasta Filon arvioi aikansa uskontoja ja pitää outona sitä, että polyteistisissä uskonnoissa palvotaan ja kumarretaan kuninkaan palveluksessa olevia orjia (vrt. Room.1:25). Eräässä oraakkelin julistuksessa Apollo toteaakin, että korkein jumaluus on jopa heitä, jumalia, korkeampi:
Itsestäänsyntynyt, kasvattamaton, äiditön, 
voittamaton,
nimeämätön, moniniminen, tulessa asuva,
sellainen on jumala (theos), me olemme osa
jumalaa, enkeleitä (angeloi)...
 Uusplatonikko Iamblikhos 300-luvulla kuvaa jumalmaailmaa seuraavasti: on olemassa 474 eriasteista jumalallista olentoa; 360 taivaallista valtaa, 72 planetaarista valtaa, ja 42 maallista valtaa. Nykyään nämä luvut on helppo löytää: on olemassa lukemattomia tietosanakirjoja, mytologisia ja uskontojen historiaan liittyviä tietokirjoja, niistä en on helppo löytää. Jo pelkästään Roomassa oli kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen mitä erilaisinta jumalaa ja jumalatarta. Alkuaikojen kristityille ei olisi juolahtanut mieleenkään sanoa: näitä jumalia ei ole olemassa. He sanoivat jotain muuta, ja niin sanoi myös Iamblikhos: "Syy siihen, miksi kansoilla on erilaisia jumalia, on yksin siinä, että yksi kansa on valinnut 474:stä kaksitoista tai seitsemäntoista, toinen kansa kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi, kolmas kansa kolme tai neljä, ja niin edelleen. Ja korkein, tärkein, joka tiettynä aikana on astunut alas maan päälle, on Kristus." Toisin sanoen varhaiset kristityt sanoivat ensimmäisinä vuosisatoina: on olemassa monipuolinen jumalten taivas, ja eri kansat ovat valinneet näistä jumalista heille kuuluvat, heille sopivat jumalat; kaikkien yläpuolella istuu kuitenkin valtaistuimellaan itsestään selvästi Kristus.(2

 400-luvun alussa jopa Hippon piispa Augustinus myönsi oppineessa kiistassa platonilaisten filosofien kanssa, että oli oikeutettua kutsua hyviä enkeleitä jumaliksi, koska pyhä kirjoitukset käyttivät sanaa "jumalat" puhuessaan "jumalten jumalasta" ja "jumalten herrasta".(1
 Herra Sebaot voidaan kääntää suurin piirtein "sotajoukkojen Jahveksi", eikä sotajoukoilla tarkoiteta maallisia armeijoita, vaan jatkuvaa määrältään loputtomien taivaallisten olentojen läsnäoloa. Taivaallisesta hovista käytetään usein ilmausta bene ha-elohim - Jumalan pojat. Kanaanilaisessa mytologiassa kyse on alun perin itsenäisistä jumalista, jotka israelilainen mytologia alentaa Jahven hovimiehiksi. 1 Mooseksenkirjassa on kohta, jossa Jumalan pojat alkavat himoita maan naisia, he makaavat näiden kanssa ja synnyttävät jättiläisten rodun (1 Moos.6:1-2, 4). Psalmien kirjassa on merkillinen 82. psalmi, joka antaa ymmärtää, että Jumala ei tuomitse ainoastaan ihmisiä vaan myös luomiaan taivaallisia olentoja, jotka myös voivat tehdä syntiä. Danielin kirjassa Jumala on passiivinen, hän istuu kunniapaikalla mutta ei toimi itse. Hänen sijaansa aktiivisesti toimii koko joukko enkeliruhtinaita (Dan.10:13, 20-21). 

Taivaallisia hierarkioita koskeva mystiikka kirkastui Hesekielin vaunuissa, mutta sitä ruokkivat myös Jesajan samansuuntaiset ilmestykset (Jes.6) sekä eräiden ilmestyskirjojen näkymät. Nämä tulkinnat hedelmöittivät myöhemmin keskiajalla kehittynyttä juutalaista kabbalaa (hepr. kabbala, vastaanottaminen, perimätieto) eli VT:n monisäikeistä hengellistä tulkintaa. Juutalaisen ilmestyskirjallisuuden kuvasto suodattui kristilliseen mystiikkaan ennen kaikkea 400-500-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Pseudo-Dionysioksen mystiikan myötä. Teoksessaan De Caelestis hierarchia, Pseudo-Dionysios Areiopagita sijoittaa vanhatestamentillisen enkeliopin uusplatonisen metafysiikan kehyksiin ja jakaa taivaalliset olennot kolmeen hierarkiaan ja jokaisen hierarkian puolestaan kolmeen kuoroon:
I hierarkia: Isä
  • Serafim - Serafit - Rakkauden henget
  • Kherubim - Kerubit - Harmonian henget
  • Thronoi - Valtaistuimet - Tahdon henget
II hierarkia: Poika
  • Kyriotetes - Herraudet - Viisauden henget
  • Dynamis - Voimat - Liikkeen henget
  • Eksousiai - Vallat - Muodon henget
III hierarkia: Pyhä Henki
  • Arkhai - Hallitukset - Persoonallisuuden henget
  • Arkhangeloi - Arkkienkelit - Tulen henget
  • Angeloi - Enkelit - Elämän pojat
  Esim. kun Kristus evankeliumeissa käyttää valtaa, kyse on kirjaimellisesti siitä, että Eksousiai-olennot toteuttavat Hänen tahtonsa. Sama koskee voimaa, joka viittaa "voimiin", Dynamis-olentoihin. "Herra" - Kyrios - on taas kyrioteettien eli herruuksien voimista vaikuttava.
Enkelit ovat Jumalalle kuin auringonsäteet auringolle.  Aivan kuten ruumis yksittäisine osineen ei ole ihminen, vaan palvelee hänen ilmituojanaan, samankaltaisesti Jumala käyttää enkelikuntia ruumiina ja jäseninä luodakseen ja ylläpitääkseen maailmaa, samalla tavoin kuin me käytämme käsivarsiamme ja käsiämme työskennelläksemme maan päällä.
 Danten Divina Comediassa kuvataan kaikkein korkeinta taivasta äärettämän lumivalkoisen ruusun muodossa, minkä lehdet muodostavat vaipan toisensa jälkeen salatun jumaluuden ympärille. Ruusu muodostuu niistä lukemattomista olennoista, jotka palvelevat Korkeinta ja ruusu on ristin keskuksena.

(1 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (2 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.

14.1.09

Bloggaajien kollehta


Pyhä Isidorus, Internetin suojeluspyhimys

"Oi Pyhä Jumala, koska olet kaiken oivalluksen ja viisauden lähde,
ole meidän ja kaikkien bloggaajien kanssa kaikkialla.
Aivan kuten kuulemme Hengen puhuvan noiden ympärillämme olevien kautta seurakunnissamme ja yhteisöissämme,
auta meitä myös näkemään henki lähimmäistemme sanoissa kyberavaruudessa. Auta meitä tekemään blogosfääristä paikka,
joka edistää toinen toisiltamme oppimista ja uskon jakamista avoimesti.
Pysäytä kätemme kun haluamme julkaista jotain, joka ei ilmaise rakkautta,
jota sinä käsket meitä osoittamaan toisille,
ja auta meitä reagoimaan rakentavasti turhautumiseen ja suuttumukseen,
joita bloggaajatoverimme joskus ilmaisevat.
Me rukoilemme tätä sen jumalallisen rakkauden nimissä,
joka loisti Jeesuksen kasvoilla,
muistaen profeettojasi ja marttyyrejäsi kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina."
Aamen.
(Netistä löytynyttä; suomennettu englannista)

7.2.08

Voitto Viron mietteitä uskosta

Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!

Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.

Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.

Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.

Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.

Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:
  1. Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
  2. Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
  3. Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
  4. Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
  5. Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.
Ehkä tästä kiihkoilusta voisi jotain hyvääkin löytää, selittämällä asioita parhain päin. Uskonnoliset asiat merkitsevät ihmiselle hyvin paljon. Ei ole yhdentekevää, mitä mieltä ollaan, koska vakaumukset säätelevät ihmisen toimintaa. Kaikki kiihkoilu on haitaksi asialle, jota sillä ajetaan. Kiihkoilevasta asenteesta voinee päästä vapautumaan tutustumalla itseensä, tajuamalla, miten omatkin vakaumukset muuttuvat ja ymmärtämällä, ettei Kristuksen asiaa ole koskaan voitu ajaa kiihkolla.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.

Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.

Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.

Palautetta lukijoilta

Päivitetty 16.1.2009
Palaute on aina tervetullutta, ja pidätän oikeuden julkaista siitä parhaita paloja, anonyymisti.

"Ilahduttavat sivut sinulla."

"Halusin vain kiittää tuosta Homo Spiritus-blogista, sai sekä hymyilemään että ajattelemaan että nauramaan."

"Olenhan useat kerrat Isä meidän-rukouksen joukossa ääneen lausunut, mutta vasta nyt sinulta saadun herätteen kautta aloin todella pohtia sen sisältöä. Et siis ole tehnyt turhaa työtä. Ainakin yksi on opetustasi kaivannut." (Koskee blogia Christus Mysticus)

"Sinulla on sana hyvin hallussa."

"...En ole homo enkä oikeastaan kristittykään... kuitenkin uskon että olet oivaltanut jotain, tulin tähän tulokseen jo www sivujasi hetken katseltuani."

"...Tarkemmin keskityin 'elämäntarinaasi', joka oli mielestäni mielenkiintoinen ja tahdon kiittää sinua avoimesta asenteestasi... Työsi ei mene hukkaan!"

"Wow mitkä blogit!"

"... Kiitos myös Sinulle blogistasi!!!
- Yhdyn täysin rinnoin elämänkatsomuksellisen sielunveljeni (Sinä, Marko) kirjoituksiin!!!"

"Hi, Marko--I enjoyed your blog entry on Bulgakov's The Holy Grail and The Eucharist. I have called attention to this at the Bulgakov community on LiveJournal (link below) as readers
of the Bulgakov journal will also be interested in what you have written." (Koskee blogia Via Veritas Vita)

Olen tosi iloinen, että suomesta löytyy tuon uskomuksen ääneen kertojia, että on harras kristitty Jeesuksen löytäneenä, mutta näkee kaiken syvemmässä valossa ja osaa yhdistää ns. mikro makro kosmoksen. Antaa tilaa sille hengelle, että voi tutkia ja kuunnella kokonaisuuksia. Mun mielestä tää kokemus kiteytyy niin hyvin siihen että: 'se jolla on silmät, se nähköön ja jolla korvat, se kuulkoon'

"Olen tässä lueskellut blogejasi ja täytyy sanoa, että mahtavaa tekstiä! Viime aikoina olen joutunut pohtimaan, mitä usko todella merkitsee minulle; kirjoituksistasi olen löytänyt vastaukset moniin mieltäni askarruttaneisiin kysymyksiin. Ei muuta kuin että jatka samaan malliin! :)"

"I have come across one of your web sites: Via Veritas Vita and very much enjoy the open and honest integration of Christianity and gay male sexuality."

Materiaalin käyttö

Materiaaliani saa käyttää - lähteeseen viitaten ja minulle ilmoittaen - poikkeuksena kaikenlaiset uskonnolliset tms. keskustelupalstat, joita inhoan yli kaiken - eikä missään tapauksessa sellaisessa yhteydessä jossa sanomaani käytetään esimerkkinä edustamiani asioita vastaan!!!

(Tarkistan aika ajoin backlink checkerillä mihin kirjoituksiani on mahdollisesti linkitetty.)

Jos tunnet jonkun, jolle voisit suositella blogejani, olisitko niin ystävällinen! Kiitos mielenkiinnostasi! :)