9.8.07

Kristinusko ja kirkko

Päivitetty viimeksi 22.4.2015

 

"Kristinusko on kaikkien Idän Viisaitten mietiskelyjen hedelmä, sillä ne syntyivät uudestaan Jeesuksessa Kristuksessa." - Eliphas Lévi


Pääsiäistapahtumassa kaukana oleva tulevaisuus oli ilmaantunut välähdyksenomaisesti esiin "jo nyt". Siitä johtuen ei kyetty henkisesti näkemään riittävän tarkasti ajallisesti pitkää väliaikaa pääsiäisestä viimeiseen päivään, vaan alkukristittyjen keskuudessa vallitsi pian tapahtuvan maailmanlopun odotus. Paljon käytetyn sanonnan mukaan varhaiskristityt julistivat Jeesuksen paluuta, mutta tulikin kirkko. Voisi myös pohtia, olisiko kristinuskoa myöskään ilman Platonia. Raamatun kääntäjät korvasivat yhteen kokoontunutta ryhmää tarkoittavan heprealaisen termin qaahaa kreikan "kansankokouksella", ekklesia. Tertullianus sanoi: "Missä tahansa on kolme henkilöä, vaikka he ovatkin maallikkoja, siellä on Kirkko."
Augustinus (354-430): "Se mitä nykyään nimitetään kristilliseksi uskonnoksi, oli olemassa jo vanhoina aikoina, eikä se puuttunut ihmissuvun alkuaikoina, ennen Kristuksen ilmestymistä lihassa, mistä alkaen tosiuskontoa, jo aikaisemmin olemassa ollutta, alettiin nimittää kristilliseksi". Augustinuksen ajattelutavan mukaan oli henkeä etsivä sielu Kristus-tapahtuman jälkeen toisissa tilanteissa kuin sitä ennen. Hän oli varma siitä, että se mitä mystikko mysteerivalmistuksen avulla etsi, oli Jeesuksessa Kristuksessa ilmestynyt ulkoiseen historialliseen maailmaan. Sveitsiläinen teologi Karl Barth väitti mm. että kristinusko on Jumalan yritys tavoittaa ihmiskunta, kun taas muut uskonnot ovat ihmiskunnan yritys tavoittaa Jumala.
Kristinusko ei syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen syntyi, eikä kristinusko syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli. Historian Jeesus oli juutalainen elämänsä loppuun asti. 
Sanaa "kristitty" käytettiin ensimmäisen kerran Syyrian Antiokiassa, joka oli hellenistikristittyhen tärkein keskus ja samalla kristinuskon toinen keskus Jerusalemin jälkeen. Sinne oli Jerusalemista paennut monia vainottuja hellenistejä ja se oli myös kristillisen pakanalähetystyön keskus. Jo noin vuoden 300 tienoilla Armeniasta tuli ensimmäinen virallisesti kristitty kansakunta. Jo ennen Konstantinus Suurta itäistä Rooman valtakuntaa hallinnut Galerius oli tunnustanut kristinuskon sallituksi uskonnoksi v. 311. Vuonna 313 kristinusko sai keisari Konstantinukselta laillisen uskonnon aseman nk. Milanon suvaitsevaisuusediktin myötä, joka takasi vapaan uskonnonharjoituksen Rooman valtakunnan alueella. Vainojen aikana valtiolle takavarikoitu seurakuntien omaisuus palautettiin. Konstantinuksen aikana kristittyjä oli ehkä kuusi miljoonaa. Konstantinuksen hallituskausi oli pisin sitten Augustuksen, ja sen aikana kristinusko kulki laittomasta virallisesti suvaituksi, lailliseksi, suosituksi.
Kerrotaan, että ennen lokakuussa 312 käytyä taistelua kilpailevaa keisaria Maxentiusta vastaan, Konstantinus näki näyssä ristin ja enkelin, joka sanoi: "In hoc signo vincit" ("Voita tämän merkin alla"). Mikäli vaikkapa Martin Luther King olisi saanut saman viestin, tämä olisi saattanut tulkita sen tarkoittavan: "Voita vain ristin kautta, älä miekan, voita kärsivän rakkauden tien kautta, älä väkivaltaisen pakkovallan kautta." Konstantinus ymmärsi näyn toisin ja korvasi Rooman viireissä ja aseissa keisarillisen kotkan Khi-Ro-merkillä ja aloitti verilöylyn. Konstantinus voitti taistelun, mutta jotkut kristityt ovat sitä mieltä, että todellinen taistelu kuitenkin hävittiin; taistelu Jeesuksen mullistavasta opista, jonka mukaan meidän tulisi rakastaa vihollistamme.(5
Keisari Konstantinuksen uskontopolitiikkaa ei voi selittää yksinomaan hänen henkilökohtaisella vakaumuksellaan. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Yksi sen keskeisistä periaatteista kuului: jos et kykene voittamaan vastustajaa, liittoudu sen kanssa. Rooman valtioaate ja kristinusko liittyivät yhteen. Aiemmin marginaalisen ja osittain vainotunkin vähemmistöryhmän kultista tuli yksi uuden politiikan keskeisistä rakennusaineista. Koska oli edullista kuulua valtakunnan johdon suosimaan uskontoon, yhä useammat omaksuivat kristinuskon. Joukoittain kirkkoon liittyneiden ihmisten parissa oli paljon niitä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti. Kristinusko palveli Konstantinuksen valtakunnan yhdistämistarkoitusta kuitenkin ainoastaan, jos sen opit ja käytännöt standardisoitaisiin, joten hän pyrki sovittamaan kiistakysymykset määräyksellä. Kun se epäonnistui, hän kutsui piispat yhteen ja määräsi heidät sopimaan erimielisyytensä kirkon ja valtakunnan hyväksi. Termin oikeaoppisuus käyttö ennen Nikaian konsiilia v. 325 on anakronismi. Sana edellyttää tunnustetun, ainakin puolivirallisen standardin, ja vuosina jolloin kristinusko oli lainsuojaton uskonto Rooman valtakunnassa, sellaista standardia ei ollut olemassa.
Konstantinus säilytti tittelinsä Pontius Maximus roomalaisen jumalpanteonin ylipappina kuolemaansa asti, ja perinteiset pakanajuhlat ja tavat jatkuivat keisarin valvonnan alla. Hänet kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa, joka tosin oli verraten yleinen tapa tuohon aikaan, jotta maksimaalinen määrä syntejä tulisi pestyksi pois. Samalla kertaa Konstantinus oli suuri kirkon hyväntekijä, lahjoittaen suuret määrät rahaa ja maata, mm. maan jolla nykyinen lateraanipalatsi sijaitsee, ja hän rakennutti suuren kirkon Pietarin kunniaksi paikalle, missä on nykyinen Pietarin kirkko Vatikaanissa. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa lännen Roomasta idän Bysanttiin, jonka hän risti Konstantinopoliksi, Konstantinuksen kaupungiksi (nyk. Istanbul). Keisarin läsnäolo kaupungissa nosti sen merkitystä myös kirkollisessa mielessä, ja kilpailu Rooman ja Konstantinopolin välillä valtakunnan päivinä ennakoi kilpailua, joka kehittyi kirkon itäisen ja läntisen haaran välillä.
Vähitellen kristinusko vakiintui Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Kirkon kasvu teki mahdolliseksi, että keisari Theodosius Suuri (k. 395) antoi vuonna 380 säädöksen, jolla kristinusko sai keisarillisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa ja vuonna 392 hän kielsi muiden uskontojen julkisen harjoittamisen. Laki merkitsi kohtalokasta iskua myös katolisen kristinuskon kanssa kilpailleille kristinuskon muodoille, ja samoihin aikoihin vahvistettiin myyttiä alkuperäisestä yhtenäisestä kristinuskosta. Nimitykset "oikeaoppisuus" (ortodoksia) ja "harhaoppisuus" (kerettiläisyys, heresia) kertovat pikemminkin käyttäjänsä arvostuksista ja näkökulmista kuin todellisista rakenteista. Niitä käyttäessä tulee tyypillisesti kuvanneeksi omaa ryhmäänsä ja sen hyväksymiä käsityksiä oikeaoppisiksi ja vastaavasti kilpailevia ryhmiä ja omista poikkeavia käsityksiä harhaoppisiksi.(6
Sekä Pietari että Paavali matkasivat Roomaan joskus ennen 60-luvun puoliväliä, ja molemmat menehtyivät Neron vainoissa. Näiden kahden miehen liittyessä Rooman seurakunnan varhaispäiviin, se antoi kirkolle suuren auktoriteetin sen kiistoissa kilpailijoidensa kanssa oikeudesta vaatia itselleen kristinuskon oikeaa muotoa. Koska Rooma oli valtakunnan suurin kaupunki, sen seurakunnasta tuli myös nopeasti suurin valtakunnassa. Se oli myös rikkain, koska se houkutteli kasvavaa määrää kauppiaita ja yläluokan jäseniä. Roomalaisuus (romanitas) selitettiin kristillisen uskon perustaksi ja muita uskontoja ja kristinuskon haaroja alettiin nopeasti kohdella epäroomalaisina.
Voitto Viro kirjoittaa: "Sinä hetkenä, jolloin kristinuskosta tuli valtionuskonto, kristityt saivat kaksi isänmaata. Kumpaakin rakastaessaan he eivät kyenneet rakastamaan kumpaakaan...kun orjasta tulee valtias, hänestä tulee hirmuvaltias. Kristityn kutsumuksena oli olla orja, Kristuksen ja jokaisen lähimmäisensä orja. Valtiaana kristitystäkin tuli hirmuvaltias." [...]
"Kirkon kohtalona on, sitten kun siitä on tullut olemassaolevan valtion suosima, olla aina ajastaan jäljessä. Se muuttuu hyökkääjästä puolustajaksi. Se puolustaa laitoksiaan, asemaansa, etujaan, oikeuksiaan. Vallankumouksellisena sillä ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Hyväksyessään tietyn katsomuksen ja tyytyessään siihen se on samalla jäänyt ajastaan jälkeen. Sillä aika ei tyydy entisyyteen, aika tähtää tulevaan. Koko elämä rakentuu kuoleman ihmeelle. Sijoittuessaan laitoksena muiden laitosten joukkoon se sanoutuu irti vallankumouksesta. Vain heikko puolustautuu. Väkevä hyökkää." [...]
"Kristinusko on puku johon kirkko on pukenut Kristuksen hengen kahden vuosituhannen kuluessa."

Keskiajan kristikuntaa on verrattu vapaana rehottavaan kukkaketoon ja silloista elämänasennetta on usein kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi. Luterilaisuus toi vapaana rehottavan kedon tilalle tasaisen, hoidetun nurmikon ja uuden ajattelutavan, jota voi luonnehtia paikalleen asettumiseksi. Kristittynä elämiseen oli enää yksi esivallan ylhäältä päin antama malli: luterilaisuudesta tuli yhteisöllistä, tiukasti valvottua uskoa. Se oli opetusta, joka oli omaksuttava. Se oli yhteistä jumalanpalvelusta, johon oli osallistuttava. Käytännössä reformaatio johti patriarkaalisen ajattelun vahvistumiseen. Varhainen protestantismi oli vahvasti maskuliinista. Uskonpuhdistuksessa uskonto puhdistettiin naiseudesta ja kristinuskon naisihanteeksi vaihtui ahkera Martta(1. "Missä uskonpuhdistuksen henkäys on kulkenut, on mystillisyyden ihana kukka kuihtunut kuin erämaan tuulen polttamana." (Annie Besant) Vaikka Luther onnistuikin erottamaan kirkkonsa paavin vallasta ja toimi samalla esikuvana monissa muissakin maissa, Konstantinuksen aikaansaamaa valtion ja kirkon liittoa ei todellisuudessa purettu. Protestanttiset maat ajoivat oman protestanttisen kirkkonsa etuja samalla virkaintoisella vimmalla kuin katolinen kirkko, jota vastaan ne 0livat kapinoineet.(5 Ruotsi-Suomessa reformaatio toteutettiin korostetusti ylhäältä käsin, se ei ollut kansanliike.

Mutta: "Emme ole kristinuskon lopussa, vaan alussa" (Christian Morgenstern).
Filosofi Schelling on kirjoittanut kristinuskon kolmesta tietoisuusasteesta: pietarilainen, paavalilainen, johanneslainen. Pietarilaista kristinuskoa edustaa katolinen kirkko, idässä ja lännessä. Paavalilaista protestanttiset kirkot; johanneslainen kristinusko tekee vasta tuloaan.
Johannes, se opetuslapsi jota Jeesus rakasti, joka ainoana heistä seisoi mestarinsa ristin juurella ja sittemmin kirjoitti evankeliumeista syvällisimmän sekä sai vastaanottaa näyn ihmiskunnan tulevaisuudesta. Rudolf Steinerilta kuulemme, että Johannes ei ollut kukaan muu kuin kuolleista herätetty Lasarus. Myös johtaviin raamatuntutkijoihin lukeutuva professori William Brownlee toteaa, että "neljännen evankeliumin sisäisten todisteiden mukaan johtopäätös on, että rakastettu opetuslapsi on Betanian Lasarus" (vain Johanneksen evankelimi kertoo Lasaruksesta: "Herra, katso, se, joka on sinulle rakas, sairastaa" Joh.11:3)(2. Lasaruksen kuolema oli viimeinen vanhan ajan mysteerivihkimys, jossa kandidaatti kolme vuorokautta käyskenteli tuonen tuvilla ja oppi elämän ja kuoleman salaisuudet. Johannes on vihkimysnimi. Nyt Kristus itse toimi hierofanttina; Hänen koko maan päällisestä elämästään oli tuleva suuri mysteeridraama, vanhojen mysteereiden täyttymys: salaisuudet oli paljastettu, esirippu kaikkein pyhimpään repesi!

"Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa." (Joh.16:12)
Ihmiskunnan kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vastaan rimpuillen. Voitto Viro kirjoitti vuonna 1965: "Kristus antaa meille rauhan, mutta hän ei jätä meitä rauhaan. Kaikki huononee meidän käsissämme sukupolvien vaihtuessa. meillä on aina vaarana tehdä uskosta museo, vaikka se tarkoitettiin vallankumoukseksi. Itse asiassa uskon perusteet eivät muutu, mutta meidän tapamme uskoa on aina muuttamisen tarpeessa."

Pekka Ervast menee rohkeasti niinkin pitkälle, että hän väittää, että kun Rooman kirkko 300-luvulla pääsi valtaan, ei enää ole voinut puhua mistään "kristikunnasta": kristinuskon toteuttaminen on jäänyt yksilöiden ja pienten ryhmien asiaksi. Kristinusko ei koskaan alusta saakka ole ollut yksi, "siististi sidottu paketti." Tällainen käsitys voi johtua vain puutteellisesta ja yksipuolisesta kirkkohistorian tuntemuksesta. Monimuotoisuus ilmenee jo UT:n sisällä. Ainuttakaan "kristillistä valtiota" ei ole olemassa, se on sula mahdottomuus! Ajatellaan vaikka vain asepalvelusta ja valan vannomista, joista esim. kveekarit ovat perinteisesti pidättyneet Kristuksen opin mukaan. Kansa voi olla kristitty vain jos jokainen kansalainen sitä on. Yksilöt yksilöinä seuraavat Kristusta.

Jo juutalaiset papit vastustivat ankarasti Kristusta ja Hänen oppiaan, kuten tänäkin päivänä juuri kirkkojen piirissä taistellaan totuutta vastaan. Kuninkaanpojan häihin (Matt.22:1-14) kutsuttiin toki ensin pappeja, opettajia, kirjanoppineita, jotka kuitenkin ylenkatsoivat kutsua. Herodeksen aikaiset juutalaiset hengenmiehet katsoivat Jumalan ilmoituksen päättyneen ja tutkivat vain vanhoja ilmoituksia, kuitenkin niiden syvemmän ymmärryksen kadottaneina: he eivät kyenneet tunnistamaan Kristusta! Myös tänään oppineet hengenmiehet ajattelevat Jumalan ilmoituksen päättyneen Uuteen Testamenttiin, eikä kylmä materialistinen äly enää tavoita kristinuskon henkisten sisältöjen ymmärtämystä. Tieto henkisistä sisällöistä tulee nytkin herodiaanisen valtapiirin ulkopuolelta(3.
Perinteinen kristinusko on ollut laajasti sosiaali-poliittinen, kulttuurillinen ilmiö, joka on huolehtinut lähinnä kollektiivisesta uskosta ja ajattelusta; uskonto tutussa muodossa, instituutiot ja säännöt. Monet kristityt pitivät yhtenä harhaopin vaaroista sitä, että se rohkaisee papiston ja sen arvovallan vastustamiseen. Piispa Irenaeus kritisoi ankarasti gnostilais-kristittyjä siitä, että he uskalsivat kokoontua ilman piispan lupaa, ja että kaikkien vihittyjen katsottiin saaneen karismaattisen kyvyn Pyhän Hengen suoraan inspiraatioon. Kokouksen alussa vedettiin arvalla, kuka toimi papin roolissa, kuka jakoi piispana sakramentin, kuka luki jumalanpalvelustekstit jne. Roolit kiersivät jatkuvasti henkilöltä toiselle. Niin miehet kuin naisetkin osallistuivat tasavertaisesti arpojen nostamiseen. Kirkkoisät hyökkäsivät gnostilaisuutta vastaan myös siksi, että naisilla oli siinä tällainen asema. Tertullianus kauhistelee, että kaikilla oli yhtäläinen sisäänpääsy, he kuuntelivat ja rukoilivat yhtäläisesti - jopa pakanatkin, jos joku sattui tulemaan... Rauhansuudelma jaettiin kaikkien tulijoiden kanssa, sillä he eivät välittäneet mielipide-eroista!

Kristillisen kirkon tilaa halki vuosisatojen kuvaa hyvin Jeesuksen sana, "Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin" (Joh.16:32).
Bernard Shaw on sanonut: "Tähän asti ihmiskunta on aina päästänyt irti Barabbaan. Entä jos nyt kokeeksi päästettäisiin irti myös Kristus." Fedor Dostojevski katsoi, että kirkko on langennut kaikkiin niihin kolmeen kiusaukseen, joilla Saatana yritti vietellä Jeesuksen luopumaan tiensä kulkemisesta: leivän, vallan ja ihmeiden palvonnan kiusaukseen.
Viinitarhavertauksessaan (mm. Matt.21:33-46) Jeesus viittaa pojalla itseensä. Niin on kristillisen kirkon historian aikana Jeesus usein "heitetty ulos" ja Hänen perintöänsä käytetty miten on mielitty. Lopputuloksena "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä"(4.
Zen-buddhalaiset sanovat: "Pese suusi joka kerta kun lausut sanan 'Buddha!'" Kristinuskon uusi elämä alkaa tismalleen silloin, kun joku kykenee nousemaan kirkossa ylös ja sanomaan: "Peskää suunne joka kerta kun sanotte 'Jeesus!'" [...] Käyttäen hänen omia sanojaan: "On teille hyväksi, että menen pois, sillä jos en mene pois, Puolustaja (Pyhä Henki) ei voi tulla teidän tykönne." Tai kuten enkeli sanoi opetuslapsille, jotka tulivat etsimään Jeesuksen ruumista haudasta: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä. Hän on noussut ylös ja mennyt edellänne..." Kristillinen jumalisuus ei kuitenkaan päästä häntä menemään, vaan jatkaa elävän Kristuksen etsimistä historiallisen kertomuksen kuolleesta kirjaimesta. Niin kuin Jeesus sanoi juutalaisille: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä niissä te luulette teillä olevan ikuisen elämän."(7



(1 Ahola - Antikainen - Salmenvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002. (2 Michael Baigent, Richard Leigh & Henry Lincoln: Pyhä Veri, Pyhä Graal. Bazar kustannus oy 2005. (3 Kristiyhteisö-lehti 4/1986: Helmer Knutar, Herodes ja tietäjät. (4 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (5 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (6 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (7 Alan Watts; kirjassa Zenin ilosanoma, WSOY 1976.

Ei kommentteja:

Klikkaamalla banneria pääset kyseiselle sivulle: