RAKKAUS ON JUMALASTA 4/4: KIRKOT JA HOMOLIITTOJEN SIUNAUS

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 4 numerossa 1/2005, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten.

Päivitetty 18.2.2019

1968 USA:ssa pastori Troy Perry, kun hänet oli erotettu helluntaiseurakunnasta tunnustauduttuaan avoimesti homoksi, perusti protestanttisen kirkon nimeltä Metropolitan Community Church eli MCC, joka suuntaa sanomansa pääasiallisesti "sateenkaarikansalle", "hlbt-ihmisille" (homoille, lesboilla, biseksuaaleille ja trans-ihmisille). Tänä päivänä kirkkokunta on levinnyt ympäri maailman, kolmisensataa kirkkoa parissakymmenessä maassa - nykyään myös Suomessa - joka puhuu selvää kieltään siitä, että sille on tarvetta. Kuitenkin sopii kysyä, onko tarkoituksenmukaista gettoutua uskonnollisellakin elämänalueella?

Toisenlainen esimerkki löytyy Australiasta, jossa 1973 pastori Mario Schoenmaker siunasi kahden ihmisen, Elisabethin ja Agnesin liiton. Tämä Rakkauden Liitto-seremonia (The Covenant of Love) oli rakkauden teko kahdesta syystä: ensinnäkin oli pariskunnan rakkaus, jonka he halusivat tunnustaa julkisesti, ja toiseksi rakkaus, joka ilmaistiin siunauksen suomisena heidän suhteelleen. Tapauksesta nousi valtava kohu mediassa, mutta on merkillepantavaa, että perustava motivaatio koko tapahtuman takana - RAKKAUS - mainittiin ainoastaan lainauksen yhteydessä pastori Mariolta. Toistuvasti hän puhui rakkaudesta, ja toistuvasti rakkaus haudattiin ylenmääräisen tuomitsemisen ja mitättömyyksien alle. Hän sanoi: "Kristuksessa me olemme vapaat... ja kirkon pitäisi istuutua (tai kenties polvistua) ja tarkastella uudelleen luovan rakkauden ihmettä. Paria, jonka olen liittänyt yhteen Rakkauden Liittoon, pitäisi onnitella ja kunnioittaa. Heidän oli rakkaus, johon harvoin olen törmännyt... heidän oli omistautuminen toisilleen, joka minun ajattelutapani mukaan on puhtaasti jumalallista... sillä RAKKAUDELLA, kaikella rakkaudella täytyy aina olla jumalallinen alkuperä."

Pastori Mario jatkoi valitsemaansa tietä, vaikka joutui kirkkonsa tutkimuksen kohteeksi. Osittain näiden tapahtumien seurauksena hänen johdollaan syntyi 1975 uusi, "Australian riippumaton kirkko"  - The Independent Church of Australia (nykyiseltä nimeltään Rosa Veritas), esoteerinen ja mystinen kristillinen liike, joka on sitoutunut henkisen vapauden, ihmisarvon, yksilöllisyyden ja rakkauden periaatteille.

1960-70 luvuilla vaikutti myös ainakin Englannissa ja Amerikassa omaperäinen kirkkokunta, The Process Church of the Final Judgment, joka vihki samaa sukupuolta olevia pareja samalla tavalla kuin vastakkaista sukupuolta olevia.

Internetin aikakaudella koko maailma on hetkessä edessämme, ja on hyvä havaita, että se on täynnä lukemattomia kirkkokuntia, jotka eivät ainoastaan toivota homoja tervetulleiksi, vaan lisäksi siunaavat heidän parisuhteensa!

Suomessakin toimii teosofisen liikkeen piiristä noussut Vapaa Katolinen Kirkko, jonka piispain synodi 1997 päätti, että joskaan vihkiminen ei ole mahdollista, pappi voi piispan luvalla siunata tällaisen suhteen "papin tai piispan vakavan henkilökohtaisen harkinnan jälkeen".

 2013 käänsin Suomen Kristiyhteisön lehteen tohtori Nail Michael el Arifin kirjoituksen - joka oli puolestaan käännös saksankielestä - Pohjois-Amerikan Kristiyhteisön uutiskirjeestä, josta seuraavat otteet: "Kristiyhteisö on nyt pannut alulle siunauksen parisuhteelle. Seitsenpiiri [Kristiyhteisön johto. - suom.huom.] oli nimittänyt komitean nimeltä siunausryhmä. Ryhmän ehdotuksesta Seitsenpiiri on nyt päättänyt, että kuka tahansa pappi saa antaa yllä luonnostelemani kaltaisen siunauksen (kulttinen päätös, tarkoituksenmukainen puhe, ja yksilölliset elementit jotka voivat edeltää tai seurata tätä). [...]

"Se ei pelkästään jätä tilaa yksilöllisille elementeille, vaan itse asiassa vaatii niitä. Tosiasia, että lukuun ottamatta kulttista päätöstä, ei ole vakiintunutta riittiä, merkitsee että jokaisen parin täytyy työskennellä papin kanssa luodakseen omat sanansa, muotonsa ja sisältönsä, tai ainakin päättää omaksua sisällön heitä edeltäneiltä pareilta, siinä määrin kuin näitä on saatavilla. Ajan mittaan nämä voivat sitten edesauttaa parisuhteen siunauksen riitin luomisessa." ["Kulttinen päätös" - vakiintuneen suomenkielisen nimen mukaisesti - on lyhyt rituaali, joka päättää usein esim. seminaarit ja vastaavat tapahtumat, ja sitä käytetään myös iltahartautena. Se on hyvin pelkistetty ja sisältää viikon evankeliumin lukemisen ja Isä meidän-rukouksen.] Minulla on ollut ilo olla tässä asiassa uuden ajan airut Suomen Kristiyhteisössä, tämän artikkelisarjan yllämainitussa lehdessä julkaistun alkuperäisversion myötä. Kristiyhteisön rituaalit ovat myös ei-jäsenten käytettävissä, ja on hyvä tiedostaa että toiminta on kirkollisveron sijasta vapaaehtoisten lahjoitusten varassa. Kristiyhteisössä myös heteroparit käyvät ensin maistraatissa läpi siviilivihkimisen ennen avioliiton sakramenttia. Kristiyhteisön sakramenttitekstit ovat peräisin Rudolf Steinerilta, eikä niitä muuteta: avioliiton sakramentissa puhutaan "miehestä" ja "naisesta", joten sitä ei voi käyttää. Jotkut kokevat tämän ongelmana, mikä oli minulle yllätys kun kuulin asiasta, koska en ollut itse ajatellut sitä niin. Siunaus mikä siunaus, se on minusta pääasia; ev. lut. kirkossa avioliitto ei ole sakramentti, enkä nykyään hirveästi näe eroa käsityksessä. En koe että avioliitto "sakramenttina" olisi yhtään "pyhempi"; eihän esim. hautaan siunaus Kristiyhteisössä ole sakramentti, mutta tekeekö se siitä vähemmän pyhän kuin kaste? En usko! Sitä paitsi tosiasia, että siunauksesta tehdään yksilöllinen, parin näköinen, antaa sille mielestäni vielä suuremman arvon kuin jokin valmis kaava. 

Suomessa toimii myös Gnostilainen Kirkko, jonka häämessun kaava on sama kaikille pareille. 

Tänä päivänä samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaus on ajan vaatimus kirkoille, jotka tahtovat pysyä mukana ihmistietoisuuden kehityksessä, joka kuuluu Jumalan suunnitelmaan!

Tosin itseasiassa jo alkukirkossa vihittiin samaa sukupuolta olevia pareja liittoon keskenään, ja nimenomaan keskinäisen kiintymyksen ja rakkauden perusteella, kun taas avioliitto oli 1100-luvulle asti lähinnä ylimystön omaisuusjärjestelyjä varten. Tämä "veljesliitto" tai "veljeksi tekemisen toimitus" muistutti paljon avioliiton siunausta. 1300-luvulla homovainojen yleistyessä Länsi-Euroopassa, liitot kiellettiin. Ortodoksisessa kirkossa käytäntö jatkui paikoin 1900-luvun alkuun asti. Oli myös pyhimyspareja, tunnetuimpana 200-luvulla eläneet Sergios ja Bakkos. (Ks. esim. "Synti vai siunaus; homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta", Kirjapaja oy 2003.)

Tietenkin on epätodennäköistä, että tämä kirkollinen toimitus olisi alun alkaen tarkoitettu parisuhteen siunaukseksi tänä päivänä käytävän keskustelun mielessä, mutta epäilemättä sitä kuitenkin käytettiin paljon siinä tarkoituksessa.

Minun ja edesmenneen avopuolisoni suhteen alkuaikoina en pitänyt tarpeellisena edes kihlausta.

Oltuamme yhdessä kaksi vuotta, suoritimme eräänä keväisenä iltana kahden keskisen sormusten vaihto-rituaalin järven rannalla, iso kivi alttarinamme ja Raamattu sen päällä. Vahvistimme sen seuraavana aamuna käymällä yhdessä ehtoollisella Kristiyhteisössä. Kihlauskin oli meille pyhä ja ennen kaikkea meidän näköisemme. 

Tällaisen rituaalin kautta, jossa pari julistaa julkisesti tunteet ja sitoumukset, jotka he ovat yksityisesti säilyttäneet välillään, ja heidät ohjataan tunnistamaan Jumalan siunaus ja täydellinen rakkaus heijastuneena toinen toisissaan, siunaus voi heidän kauttaan levitä laajempaan yhteisöön. Kahden ihmisen rakkaus ilmentää aina Jumalan rakkautta ja muistuttaa meitä korkeimmasta kutsumuksestamme rakastaa Jumalaa ja rakastaa toinen toistamme. Rakkaudesta tulee todellista myös ystäville, omaisille ja muille osallistujille, auttaen hävittämään pelkoa ja ennakkoluuloa kenties aiemmin tuntematonta kohtaan. Niin ikään heillä on mahdollisuus ilmaista oma tukensa ja siunauksensa konkreettisesti läsnäolollaan. Sellaisten kokemusten kautta asenteita voidaan muuttaa.

Homoliittojen irrallaan oleminen yhteisön liturgisesta elämästä - vaikka juridisesti ovatkin päteviä - pelaa maallisen ideologian pussiin, jonka mukaan liitot ovat vain yksityisiä sopimuksia yksilöiden kesken, jotka eivät ole vastuussa muille kuin toisilleen. Kristilliset liitot ovat vastuunalaisia Hänelle, joka tulee luoksemme sakramenteissa ja rituaaleissa. Jeesus Kristus on jokaisen liiton Herra, ja tämän Herruuden välittää kirkko Hänen ruumiinaan (ja kirkko olemme me!).

Kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ovat toinen toisilleen Jumalan lahja Häntä vastaan kapinoivan langenneen maailman keskellä, siksi kirkonkaan ei pidä hylätä heitä "ulkoisen olemassaolon pimeyteen".

Kristilliset liitot luovat uutta elämää, aivan kuten Jumala ei ole sulkeutunut itseensä vaan luo elämää kaikissa muodoissaan. Tätä ei pidä käsittää vain lasten hankkimisena; jollain tavalla jokaisen kristillisen liiton täytyy laajentaa elämän rajoja, olla tuottava ja runsas.

"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa" sanottiin ihmiselle ennen sukupuolten erottamista. Voisiko ajatella, että tämä kehotus suunnattiin mikrokosmiselle ihmiselle, ihmiselle omana pienoismaailmanaan, niin kuin Isän tahdon Isä meidän-rukouksen merkityksessä täytyy tapahtua meissä, meidän elämässämme, ja siten meidän kauttamme maailmassa?

"Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä". (Joh.15:5)

[Tänä päivänä olen naimisissa: solmimme liiton nykyisen puolisoni kanssa keskellä viikkoa maistraatissa virka-aikaan, vain yhden ulkopuolisen todistajan läsnäollessa, eikä mitään juhlia pidetty. Vihkijä puhui hyvin, olin tyytyväinen, enkä kaivannut mitään muuta. Toki sitä edelsi se että tuleva avioliittomme kuulutettiin Sateenkaarimessussa, ja pappi rukoili puolestamme siellä; aloite tähän ei tullut meiltä, mutta kyllä se lämmitti mieltä.]