Platonin sanoin "ihminen on sielu, joka käyttää ruumista."
Sieluntoimintoja voidaan ehkä verrata kävelyyn ja aivoja, hermostoa, lattiaan, jolla kävely tapahtuu.
Ihminen elää sisäisten kokemusten maailmassa, joka on ainoa todellisuus, josta voimme olla varmoja: muusta todellisuudesta meillä on vain välillistä tietoa tajunnan välityksellä. Nykyihmiseltä puuttuu yleisesti taju sielullisen erikoislaadusta; se pyritään esineellistämään fyysisen kaltaiseksi tai palauttamaan fyysiseen. Ihmiskuva jää todellista ahtaammaksi.
Sielunelämä on ensi sijassa aistillista, tunteellista ja mielikuvallista tajuntaa ympäristöstä, myös oman ruumiin tiloista. Sellainen on myös eläimellä. Mutta ihmisellä on lisäksi itsetajunta. Eläimelläkin on älykkyyttä, "ajattelua", mutta ihmisessä älykkyys tulee tietoiseksi. Ihminen tietää mitä ajattelee, tuntee, tahtoo. Itsetajunta on ihmisellä ilmeisesti uusi ja vielä verraten heikko ominaisuus, joka hukkuu helposti tajunnan aaltoiluun.
"Henki uinuu kivessä, hengittää kasvissa, liikkuu eläimessä ja tulee tietoiseksi ihmisessä." (Friedrich von Schelling)
Itsetajuntaan sisältyy tunto jonkinlaisesta sielunelämän keskipisteestä, joka on tietoisten sisäisten aktien tekijä. Sitä tarkoitan sanalla "minä" kun sanon MINÄ ajattelen. Sitä voi luonnehtia eräänlaiseksi ihmisyyden ydinvoimaksi, joka antaa vaikutelman "samana pysymisestä" (identiteetistä) tajunnan vaihtuvien sisältöjen virrassa.
Ihmisyyden laadut näyttävät muodostavan neljä sisäkkäistä järjestelmää, jotka ovat toisiinsa hierarkkisessa suhteessa siten, että "ylempi" pyrkii säätelemään "alempaa." Ruumiillisuutemme elollisuus säätelee - antaa muodon - ruumiillisuutemme epäorgaanisille aineille ja voimille. Sielu "käyttää" ruumista, ilmaisee ja toteuttaa tajunnan impulsseja. Ja tajunnan piirissä ilmenee sitä säätelevä ylempi prinsiippi, itsetajunta, minä, josta käsin pyrkii muodostumaan jokin järjestys usein sekavaan sielunelämään.
Ihminen on jäsentynyt kokonaisuus, ensinnäkin ruumiillinen olento, pitkän luonnonevoluution tulos, jossa voidaan erottaa fyysinen järjestelmä, hienorakenteinen mekanismi; toiseksi elollinen järjestelmä, joka syntyy, kasvaa, elää ja kuolee. Voidaan kysyä, onko elollinen oma laatunsa ja lainalaisuutensa, joka muodostaa elottomista aineista ja voimista väliaikaisen kokonaisuuden.
Elollisuus ilmenee ruumiin rytmisissä toiminnoissa (aineenvaihdunta, hengitys, verenkierto, unen ja valvetilan vaihtelu). Vallitseva biologinen ajattelu haluaa rajoittua fysikaalis-kemiallisiin voimiin, mutta sille on edelleen ongelma, miten elimistön kokonaisuus eli muoto, muodostuu ja pysyy yllä.
Sielu on tavallaan hengen perusta, mutta ne eivät ole sama asia, koska henki tiedostaa sielun ja koetaan arvokkaammaksi kuin sielu. Henki on lähinnä sisäistä toimintaa ja yhteydessä tietoisen tahdon kanssa. Hengessä yksilö ylittää itsensä biologisena olentona. Henki on usein yritetty torjua ihmiskuvasta.
Henkenä ihmiselle on mahdollista kohota myös itsessään olevan luonnon, ruumiin ja sielun, halujensa, egoisminsa yläpuolelle. Henkisiä ovat itsetajuntaa edellyttävät toiminnat, kuten ajattelu ja korkeampien arvojen tajuaminen.
Henkisen toiminnan liikkeellepanijana on varsinainen minä. Se on olemisen taso, joka selittää ihmisen kyvyn "arkipäiväisen itsensä" ylittämiseen, totuudellisuuteen ja eettisyyteen, ja joka koetaan vain elämällä se. Ihminen kykenee tiedostamaan itsensä minäolennoksi ja kysymään: Kuka minä olen?(1
Ihmistä voidaan verrata kasviin: kukka on henki. Varsi on sielu. Juuret ovat ruumis. Myös: Minä eli Henki on puutarhuri, puutarha on sielumme ja maaperä on ruumiimme. Tai: Minä on taiteilija, sielu hänen taideteoksensa ja ruumis kankaansa. Sielu ei ole henki eikä aine, vaan niiden välinen suhde. Sielu on aineen kannalta katsoen henkeä ja hengen kannalta katsoen ainetta. Blavatskyn mukaan aine on henkeä sen alimmalla tasolla ja henki on ainetta sen korkeimmalla tasolla. Mitään täysin kuollutta ainetta ei ole. Kirkko on sekoittanut käsitteet henki ja sielu samoin kuin yleinen kielenkäyttö käyttäessään molempia lausetapoja vuorotellen merkityksessä henki. Kuitenkin jo Paavali erotti ne varmasti toisistaan sanoessaan ihmisen olevan henki, sielu ja ruumis (mm. 1 Tess.5:23). Perry Stone kirjassaa Parantava ateria (Kuva ja Sana 2009) esittää mielenkiintoisen yhteyden:
Jerusalemin temppeli Ihmisruumis
Ulommainen piha Ruumis
Sisäpiha Sielu
Kaikkein pyhin Henki
"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen..." (Hepr.4:12, v. 1938 käännös). Erottelu sielun ja hengen välillä on perustavanlaatuinen. Sen kieltäminen on mystikoiden kokemusten kieltämistä. Ihmisen on täysin mahdotonta tulla täysin vapaaksi huolimatta kaikista maailman psykologisista tempuista, jos hän ei saavuta jälleen yhteyttä henkeensä ja juurru lujasti siihen. Henki on paikka, jossa Jumala asuu ja jossa me olemme Jumalan kuva, aivan kokonaan oma itsemme. Meidän henkemme on avoimuutta Jumalaa kohtaan ja kykyä ottaa vastaan Jumala (vrt. Room.8:16).(4
Enemmistö ihmisistä kuolee välittämättä siitä ja tietämättä sitä, onko elämällä mitään tarkoitusta vai eikö ole, onko ihmisellä olemuksessaan jotain jumalallista vai onko hän pelkkä nahkasäkki joka sisältää lihaa, verta, luita, hermoja ja lihaksia. He ovat vieraita omalle itsellensä. Ennen kuin alamme mietiskellä uraamme, saattaisi olla viisaampaa mietiskellä itseämme.
Ei ole epäilystäkään siitä että sinä olet olemassa. Sitä tiedät että
olet tässä ja että olet tietoinen olento, mutta sinä olet totutun asenteen takia pitänyt selvänä, että tämä minä oli ruumis. Vaikkapa puolet ruumiistasi olisi leikattu pois ja sinä silti eläisit, tietoisuus minän olemassaolosta pysyisi heikentymättömänä ja aivan yhtä voimakkaana kuin ennen. Egon tajuaminen, minä-tietoisuus, ei ole erottamattomasti sidottu tietoisuuteen fyysisestä ruumiista.
Jos olet syvästi vajonnut ajatuksiisi, sinä et edes kuule sanoja jotka joku sanoo sinulle. Kuulet todellisuudessa tajunnallasi, mielelläsi. Fyysinen korva on vain väline, minä joka kuulee on enemmän mieli kuin ruumis. Ruumis ei ole sinä. Se ei ole sielu.
Sanot totuttuun tapaan "minun ruumiini", sillä vaikka et tietoisesti havaitse sitä, jokin sinussa saa sinut automaattisesti käyttämään tätä possessiivista omistusmuotoa, joka ilmaisee että ruumis kuuluu sinulle, jolloin se ei ole sama kuin sinä.
Unitila on mentaalinen tila, tajunta joka toimii itsessään. Joukko ajatuksia, jotka kulkevat tietoisuuden kautta. Jos minä voi erottaa itsensä niin täydellisesti ruumiista, että se elää uudelleen unessa, joka on sarja ajatuksia ja mielikuvia, silloinhan uni ei ole mitään muuta kuin mieli, tajunta. Uni olisi todiste, että ihminen on ruumiista erillinen tajunta ja että sielu ei ole mitän muuta kuin tämä tietoisuus.
Syvässä unessa ei ole mitään tietoisuutta egosta. Kun heräät, minä palaa olemaan. Jos minä olisi vain ruumis, ei olisi mitään joka eläisi tuon ajallisen sielun kuoleman yli jota sanomme uneksi, sinä et voisi koskaan vaipua uneen. Ruumis ei voisi menettää tietoisuuttaan kuolematta, jos sen ainoa tajunta olisi se itse.
Tuntemukset, tunteet ja tunteenomaiset mielialat ovat osa sisäistä rakennettasi, mutta eivät se osa, joka pysyy kautta elämäsi muuttumattomana kuten "minä", ego. Egoismi, yksilöllisyys, halut ja muistot ovat perimmälti vain mielen eri asteita. Ne ovat ajatuksia. Itseasiassa ei ajatusten ja tunteitten välillä ole mitään eroa, paitsi että ajatukset muuttuvat vielä nopeammin. Kun ne ovat kuolleet, sinä jatkat elämistä. Syvässä unessa kaikki ajatukset häviävät. Ellei minä olisi muuta kuin ajatuksia, se siis voisi lakata olemasta nukkuessa. Kuinka sinä saattaisit tietää, että sinulla on jatkuvasti muuttuvia ajatuksia, ellei sinussa olisi jotain kiinteää ja muuttumatonta, minkä vastakohdan avulla saattaisit nähdä ja tajuta eron. Täytyy olla jokin osa sinua joka ei muutu, jotta voisit saada käsityksen siitä että kaikki muu muuttuu.
Se mikä on tietoinen jostakin kohteesta on Tietoisuus. Kuka tuntee sen? SE joka havaitsee ja jota itseään ei havaita. Tajunta on ruumiissa oleva havaitsija, ja tuo jokin toinen on tajunnan sisällä oleva havaitsija. Me sanomme "minun tajuntani". Se merkitsee jotain joka on tajunnan taustalla. Se jokin on minä, yksilön Todistaja. Mikä muodostaa tajunnan? Fyysiset aistimykset, vai ajatukset vai tunteet? "Minä" sisältää kaikki nämä ainekset, mutta se ei täysin tyhjenny niihin.
Ihminen ei ole kahlehditty katoavaiseen minäänsä, hän vain uskoo olevansa. Tämä usko perustuu illuusioon, että viisi aistia ovat ihmisen elämässä hänen tietoisesti toimivat apulaisensa ja siksi aistein havaittava maailma on kestävä ja todellinen maailma. Aistit pettävät häntä ja hän pettää itseänsä.(2
Meillä on henkis-fyysinen ruumis, näkymätön muotohahmo, joka antaa muodon ja pitää koossa aineen, joka on vain lainassa luonnolta ja samaa olemusta kuin esim. kivikunta. Kaikki ruumiin solut uusiutuvat aika ajoin, mutta ruumis säilyy samana. Kuollessaan ihminen menettää ruumiinsa.
Ruumiin muotohahmo luotiin ihmisen hengen tueksi ja sielun tukikohdaksi. Syntiinlankeemuksen johdosta se on joutunut liian läheiseen suhteeseen aineen kanssa ja kulkee sen kera luonnollisen häviön tietä. Ilman ruumiin koossapitävää ja muotoa antavaa voimaa ihmistä uhkaa ennen pitkää henkinen "häipyminen", "katoaminen" henkisen maailman äärettömyyksiin. Juuri tämä pakottaa ihmisen etsimään uutta ruumiillistumista maan päällä lujittaakseen minävoimaansa ja kokeakseen ruumiin tunnon.
Kristus henkisti ruumiinsa, muotohahmonsa, läpikotaisin; Hän voitti sen lopullisesti omakseen kuolemalta mahdollistaakseen sen kerran meille kaikille. Ei siis ole ristiriitaa jälleensyntymisen ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä, eivätkä ne ole sama asia kuten jotkut väittävät!(3
Pythagoraan mukaan kun sielu on kokonaan tullut hengeksi, ei hän kadota yksilöllisyyttään, vaan hän tekee sen täydelliseksi yhtymällä alkukuvaansa Jumalassa.
1 Tess.5:23:n perusteella Origenes ajattelee, että hengessään ihminen kykenee partisipoimaan Pyhän Hengen kautta Jumalaan. lankeemus kuitenkin lamaannutti hengen alkuperäisen voiman eikä ihminen langenneena pysty ilman Logoksen apua ja opastusta saavuttamaan alkuperäistä suhdetta Jumalaan. Ilmaisulla "sielu" Origenes viittaa lankeemuksen jälkeiseen tilaan - sielulla hän ymmärtää siis langennutta ymmärrystä.
Klemens Aleksandrialaisen mukaan koska Kristus-Logos on Isän kuva ja kaltaisuus, järjellisellä sielulla varustettu ihminen kykenee Logoksen koulussa kasvamaan kuvan kaltaisuuteen, heijastamalla itseään Kristus-Logoksen esikuvaan. Logoksen ilmestyminen ruumiissa todistaa ihmisruumiin ontologisesta hyvyydestä. "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta sinä oppisit ihmiseltä sen, miten ihminen voi tulla Jumalaksi", hän kirjoittaa Protreptikos-teoksessaan.
Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo: "Kun opitte tuntemaan itsenne, silloin teidät tunnetaan ja te ymmärrätte olevanne elävän Isän lapsia. Jollette opi tuntemaan itseänne, te elätte köyhyydessä ja olette köyhyys."
"Teidät pelastaa se, mikä on sisimmässänne, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, se, mikä teiltä puuttuu, vie teidät tuhoon."
Suufilainen ajatus: "Se, joka tuntee itsensä, tuntee Herransa."(5
(1 Reijo Wilenius: Mihin maailma menee. WSOY 1991. (2 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (3 Hans-Werner Schroeder: Ylösnousemusruumiin ymmärtämiseksi. Kristiyhteisö 1/1990. (4 Wilfrid Stinissen: Syvemmälle rukoukseen. Kirjapaja Oy 2004.
(5 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009.
Sieluntoimintoja voidaan ehkä verrata kävelyyn ja aivoja, hermostoa, lattiaan, jolla kävely tapahtuu.Ihminen elää sisäisten kokemusten maailmassa, joka on ainoa todellisuus, josta voimme olla varmoja: muusta todellisuudesta meillä on vain välillistä tietoa tajunnan välityksellä. Nykyihmiseltä puuttuu yleisesti taju sielullisen erikoislaadusta; se pyritään esineellistämään fyysisen kaltaiseksi tai palauttamaan fyysiseen. Ihmiskuva jää todellista ahtaammaksi.
Sielunelämä on ensi sijassa aistillista, tunteellista ja mielikuvallista tajuntaa ympäristöstä, myös oman ruumiin tiloista. Sellainen on myös eläimellä. Mutta ihmisellä on lisäksi itsetajunta. Eläimelläkin on älykkyyttä, "ajattelua", mutta ihmisessä älykkyys tulee tietoiseksi. Ihminen tietää mitä ajattelee, tuntee, tahtoo. Itsetajunta on ihmisellä ilmeisesti uusi ja vielä verraten heikko ominaisuus, joka hukkuu helposti tajunnan aaltoiluun.
"Henki uinuu kivessä, hengittää kasvissa, liikkuu eläimessä ja tulee tietoiseksi ihmisessä." (Friedrich von Schelling)
Itsetajuntaan sisältyy tunto jonkinlaisesta sielunelämän keskipisteestä, joka on tietoisten sisäisten aktien tekijä. Sitä tarkoitan sanalla "minä" kun sanon MINÄ ajattelen. Sitä voi luonnehtia eräänlaiseksi ihmisyyden ydinvoimaksi, joka antaa vaikutelman "samana pysymisestä" (identiteetistä) tajunnan vaihtuvien sisältöjen virrassa.
Ihmisyyden laadut näyttävät muodostavan neljä sisäkkäistä järjestelmää, jotka ovat toisiinsa hierarkkisessa suhteessa siten, että "ylempi" pyrkii säätelemään "alempaa." Ruumiillisuutemme elollisuus säätelee - antaa muodon - ruumiillisuutemme epäorgaanisille aineille ja voimille. Sielu "käyttää" ruumista, ilmaisee ja toteuttaa tajunnan impulsseja. Ja tajunnan piirissä ilmenee sitä säätelevä ylempi prinsiippi, itsetajunta, minä, josta käsin pyrkii muodostumaan jokin järjestys usein sekavaan sielunelämään.
Ihminen on jäsentynyt kokonaisuus, ensinnäkin ruumiillinen olento, pitkän luonnonevoluution tulos, jossa voidaan erottaa fyysinen järjestelmä, hienorakenteinen mekanismi; toiseksi elollinen järjestelmä, joka syntyy, kasvaa, elää ja kuolee. Voidaan kysyä, onko elollinen oma laatunsa ja lainalaisuutensa, joka muodostaa elottomista aineista ja voimista väliaikaisen kokonaisuuden.Elollisuus ilmenee ruumiin rytmisissä toiminnoissa (aineenvaihdunta, hengitys, verenkierto, unen ja valvetilan vaihtelu). Vallitseva biologinen ajattelu haluaa rajoittua fysikaalis-kemiallisiin voimiin, mutta sille on edelleen ongelma, miten elimistön kokonaisuus eli muoto, muodostuu ja pysyy yllä.
Sielu on tavallaan hengen perusta, mutta ne eivät ole sama asia, koska henki tiedostaa sielun ja koetaan arvokkaammaksi kuin sielu. Henki on lähinnä sisäistä toimintaa ja yhteydessä tietoisen tahdon kanssa. Hengessä yksilö ylittää itsensä biologisena olentona. Henki on usein yritetty torjua ihmiskuvasta.
Henkenä ihmiselle on mahdollista kohota myös itsessään olevan luonnon, ruumiin ja sielun, halujensa, egoisminsa yläpuolelle. Henkisiä ovat itsetajuntaa edellyttävät toiminnat, kuten ajattelu ja korkeampien arvojen tajuaminen.
Henkisen toiminnan liikkeellepanijana on varsinainen minä. Se on olemisen taso, joka selittää ihmisen kyvyn "arkipäiväisen itsensä" ylittämiseen, totuudellisuuteen ja eettisyyteen, ja joka koetaan vain elämällä se. Ihminen kykenee tiedostamaan itsensä minäolennoksi ja kysymään: Kuka minä olen?(1
Ihmistä voidaan verrata kasviin: kukka on henki. Varsi on sielu. Juuret ovat ruumis. Myös: Minä eli Henki on puutarhuri, puutarha on sielumme ja maaperä on ruumiimme. Tai: Minä on taiteilija, sielu hänen taideteoksensa ja ruumis kankaansa. Sielu ei ole henki eikä aine, vaan niiden välinen suhde. Sielu on aineen kannalta katsoen henkeä ja hengen kannalta katsoen ainetta. Blavatskyn mukaan aine on henkeä sen alimmalla tasolla ja henki on ainetta sen korkeimmalla tasolla. Mitään täysin kuollutta ainetta ei ole. Kirkko on sekoittanut käsitteet henki ja sielu samoin kuin yleinen kielenkäyttö käyttäessään molempia lausetapoja vuorotellen merkityksessä henki. Kuitenkin jo Paavali erotti ne varmasti toisistaan sanoessaan ihmisen olevan henki, sielu ja ruumis (mm. 1 Tess.5:23). Perry Stone kirjassaa Parantava ateria (Kuva ja Sana 2009) esittää mielenkiintoisen yhteyden:
Jerusalemin temppeli Ihmisruumis
Ulommainen piha Ruumis
Sisäpiha Sielu
Kaikkein pyhin Henki
"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen..." (Hepr.4:12, v. 1938 käännös). Erottelu sielun ja hengen välillä on perustavanlaatuinen. Sen kieltäminen on mystikoiden kokemusten kieltämistä. Ihmisen on täysin mahdotonta tulla täysin vapaaksi huolimatta kaikista maailman psykologisista tempuista, jos hän ei saavuta jälleen yhteyttä henkeensä ja juurru lujasti siihen. Henki on paikka, jossa Jumala asuu ja jossa me olemme Jumalan kuva, aivan kokonaan oma itsemme. Meidän henkemme on avoimuutta Jumalaa kohtaan ja kykyä ottaa vastaan Jumala (vrt. Room.8:16).(4
Enemmistö ihmisistä kuolee välittämättä siitä ja tietämättä sitä, onko elämällä mitään tarkoitusta vai eikö ole, onko ihmisellä olemuksessaan jotain jumalallista vai onko hän pelkkä nahkasäkki joka sisältää lihaa, verta, luita, hermoja ja lihaksia. He ovat vieraita omalle itsellensä. Ennen kuin alamme mietiskellä uraamme, saattaisi olla viisaampaa mietiskellä itseämme.
Ei ole epäilystäkään siitä että sinä olet olemassa. Sitä tiedät että
olet tässä ja että olet tietoinen olento, mutta sinä olet totutun asenteen takia pitänyt selvänä, että tämä minä oli ruumis. Vaikkapa puolet ruumiistasi olisi leikattu pois ja sinä silti eläisit, tietoisuus minän olemassaolosta pysyisi heikentymättömänä ja aivan yhtä voimakkaana kuin ennen. Egon tajuaminen, minä-tietoisuus, ei ole erottamattomasti sidottu tietoisuuteen fyysisestä ruumiista.Jos olet syvästi vajonnut ajatuksiisi, sinä et edes kuule sanoja jotka joku sanoo sinulle. Kuulet todellisuudessa tajunnallasi, mielelläsi. Fyysinen korva on vain väline, minä joka kuulee on enemmän mieli kuin ruumis. Ruumis ei ole sinä. Se ei ole sielu.
Sanot totuttuun tapaan "minun ruumiini", sillä vaikka et tietoisesti havaitse sitä, jokin sinussa saa sinut automaattisesti käyttämään tätä possessiivista omistusmuotoa, joka ilmaisee että ruumis kuuluu sinulle, jolloin se ei ole sama kuin sinä.
Unitila on mentaalinen tila, tajunta joka toimii itsessään. Joukko ajatuksia, jotka kulkevat tietoisuuden kautta. Jos minä voi erottaa itsensä niin täydellisesti ruumiista, että se elää uudelleen unessa, joka on sarja ajatuksia ja mielikuvia, silloinhan uni ei ole mitään muuta kuin mieli, tajunta. Uni olisi todiste, että ihminen on ruumiista erillinen tajunta ja että sielu ei ole mitän muuta kuin tämä tietoisuus.
Syvässä unessa ei ole mitään tietoisuutta egosta. Kun heräät, minä palaa olemaan. Jos minä olisi vain ruumis, ei olisi mitään joka eläisi tuon ajallisen sielun kuoleman yli jota sanomme uneksi, sinä et voisi koskaan vaipua uneen. Ruumis ei voisi menettää tietoisuuttaan kuolematta, jos sen ainoa tajunta olisi se itse.
Tuntemukset, tunteet ja tunteenomaiset mielialat ovat osa sisäistä rakennettasi, mutta eivät se osa, joka pysyy kautta elämäsi muuttumattomana kuten "minä", ego. Egoismi, yksilöllisyys, halut ja muistot ovat perimmälti vain mielen eri asteita. Ne ovat ajatuksia. Itseasiassa ei ajatusten ja tunteitten välillä ole mitään eroa, paitsi että ajatukset muuttuvat vielä nopeammin. Kun ne ovat kuolleet, sinä jatkat elämistä. Syvässä unessa kaikki ajatukset häviävät. Ellei minä olisi muuta kuin ajatuksia, se siis voisi lakata olemasta nukkuessa. Kuinka sinä saattaisit tietää, että sinulla on jatkuvasti muuttuvia ajatuksia, ellei sinussa olisi jotain kiinteää ja muuttumatonta, minkä vastakohdan avulla saattaisit nähdä ja tajuta eron. Täytyy olla jokin osa sinua joka ei muutu, jotta voisit saada käsityksen siitä että kaikki muu muuttuu.
Se mikä on tietoinen jostakin kohteesta on Tietoisuus. Kuka tuntee sen? SE joka havaitsee ja jota itseään ei havaita. Tajunta on ruumiissa oleva havaitsija, ja tuo jokin toinen on tajunnan sisällä oleva havaitsija. Me sanomme "minun tajuntani". Se merkitsee jotain joka on tajunnan taustalla. Se jokin on minä, yksilön Todistaja. Mikä muodostaa tajunnan? Fyysiset aistimykset, vai ajatukset vai tunteet? "Minä" sisältää kaikki nämä ainekset, mutta se ei täysin tyhjenny niihin.
Ihminen ei ole kahlehditty katoavaiseen minäänsä, hän vain uskoo olevansa. Tämä usko perustuu illuusioon, että viisi aistia ovat ihmisen elämässä hänen tietoisesti toimivat apulaisensa ja siksi aistein havaittava maailma on kestävä ja todellinen maailma. Aistit pettävät häntä ja hän pettää itseänsä.(2
..."Persoonallinen ihminen sellaisena kuin hänet tunnemme taipumuksineen, haluineen ja ajatuksineen ei ole koko ihminen, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän vääristynyt 'aineeseen heijastunut kuva' ihmisen todellisesta Minästä, hänen hengestään eli kuolemattomasta sielustaan. Tämä Minä kahlehdittuna elimistöön, joka kuuluu fyysiseen ilmiömaailmaan, elää itse puhtaasti älyllisessä maailmassaan. Se on jumalallinen kaikkialla olevan elämän kipinä, ja siinä piilevät sen ominaisuudet: tieto, hyvä tahto ja kyky; alkuperältään puhtaasti henkisenä se ei koskaan voi tahraantua pahasta, so. ajatuksista tai haluista, jotka ovat ristiriidassa maailmankaikkeuden harmonian kanssa. Mutta juuri siksi, että tämä Minä on vain siemen, jossa jumalalliset ominaisuudet piilevät mahdollisuuksina, täytyy sen kasvaa maaperässä, jossa sen luonto voi kypsyä. Tämä maaperä on rajoitettu, ilmiöllinen elämä aineellisessa ruumiissa. 'Henki inkarnoituu', kuten sanotaan; koko Minä ei astu ruumiiseen; se vain elähdyttää ruumista, niin että siihen syntyy tietoisuus, ja maaelämän aikana siihen sitten kehittyy persoonallinen itsetietoisuus. Hengen lihaksitulon tarkoituksena on tietysti, että se heräisi tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan eli tulisi itsetietoiseksi. Tämä voi tapahtua vain siten, että hengen heijastus aineeseen, ruumiillinen itsetajunta, henkevöityy niin, että molemmat minuudet eivät enää ole toisistaan erillään kuten kaksi rantaa, joita silta yhdistää, vaan ne sulavat yhteen yhdeksi ainoaksi Minäksi, ainoaksi yliruumiilliseksi, ylipersoonalliseksi itsetajunnaksi. Jotta tämä tulisi mahdolliseksi tarvitaan kuitenkin pitkä persoonallisen ihmisen puhdistus.
Henki tahtoo luontonsa mukaisesti sitä mikä on järkevää ja hyvää - sen tahto on sellainen, mitä me kutsumme epäitsekkääksi; ruumiillinen tietoisuus sitä vastoin pyrkii luontonsa mukaisesti siihen, mikä on järjetöntä ja pahaa, mikä aikaansaa epäsopua maailmassa - sen tahto on sellainen, mitä me kutsumme itsekkääksi. Tällaiseen pitkään puhdistustyöhön ei yksi lyhyt maallinen elämä riitä. Se jatkuu sen tähden ruumiillisen kuoleman jälkeen; väitetään jopa, että henki, korkeampi Minä, monta kertaa inkarnoituu eri ruumiisiin - mikä myös näkyy olleen yleinen usko vanhalla ajalla, samoin kuin vielä tänä päivänä kaikki itämaiset uskonnot julistavat tätä oppia jälleensyntymisestä eli reinkarnaatiosta."
(Pekka Ervast: Tulevaisuuden uskonto. Ihmisyyden tunnustajat 2001.)
Meillä on henkis-fyysinen ruumis, näkymätön muotohahmo, joka antaa muodon ja pitää koossa aineen, joka on vain lainassa luonnolta ja samaa olemusta kuin esim. kivikunta. Kaikki ruumiin solut uusiutuvat aika ajoin, mutta ruumis säilyy samana. Kuollessaan ihminen menettää ruumiinsa.Ruumiin muotohahmo luotiin ihmisen hengen tueksi ja sielun tukikohdaksi. Syntiinlankeemuksen johdosta se on joutunut liian läheiseen suhteeseen aineen kanssa ja kulkee sen kera luonnollisen häviön tietä. Ilman ruumiin koossapitävää ja muotoa antavaa voimaa ihmistä uhkaa ennen pitkää henkinen "häipyminen", "katoaminen" henkisen maailman äärettömyyksiin. Juuri tämä pakottaa ihmisen etsimään uutta ruumiillistumista maan päällä lujittaakseen minävoimaansa ja kokeakseen ruumiin tunnon.
Kristus henkisti ruumiinsa, muotohahmonsa, läpikotaisin; Hän voitti sen lopullisesti omakseen kuolemalta mahdollistaakseen sen kerran meille kaikille. Ei siis ole ristiriitaa jälleensyntymisen ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä, eivätkä ne ole sama asia kuten jotkut väittävät!(3
Pythagoraan mukaan kun sielu on kokonaan tullut hengeksi, ei hän kadota yksilöllisyyttään, vaan hän tekee sen täydelliseksi yhtymällä alkukuvaansa Jumalassa.
1 Tess.5:23:n perusteella Origenes ajattelee, että hengessään ihminen kykenee partisipoimaan Pyhän Hengen kautta Jumalaan. lankeemus kuitenkin lamaannutti hengen alkuperäisen voiman eikä ihminen langenneena pysty ilman Logoksen apua ja opastusta saavuttamaan alkuperäistä suhdetta Jumalaan. Ilmaisulla "sielu" Origenes viittaa lankeemuksen jälkeiseen tilaan - sielulla hän ymmärtää siis langennutta ymmärrystä.
Klemens Aleksandrialaisen mukaan koska Kristus-Logos on Isän kuva ja kaltaisuus, järjellisellä sielulla varustettu ihminen kykenee Logoksen koulussa kasvamaan kuvan kaltaisuuteen, heijastamalla itseään Kristus-Logoksen esikuvaan. Logoksen ilmestyminen ruumiissa todistaa ihmisruumiin ontologisesta hyvyydestä. "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta sinä oppisit ihmiseltä sen, miten ihminen voi tulla Jumalaksi", hän kirjoittaa Protreptikos-teoksessaan.
Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo: "Kun opitte tuntemaan itsenne, silloin teidät tunnetaan ja te ymmärrätte olevanne elävän Isän lapsia. Jollette opi tuntemaan itseänne, te elätte köyhyydessä ja olette köyhyys."
"Teidät pelastaa se, mikä on sisimmässänne, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, se, mikä teiltä puuttuu, vie teidät tuhoon."
Suufilainen ajatus: "Se, joka tuntee itsensä, tuntee Herransa."(5
(1 Reijo Wilenius: Mihin maailma menee. WSOY 1991. (2 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (3 Hans-Werner Schroeder: Ylösnousemusruumiin ymmärtämiseksi. Kristiyhteisö 1/1990. (4 Wilfrid Stinissen: Syvemmälle rukoukseen. Kirjapaja Oy 2004.
(5 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti