Filon Aleksandrialainen (n.20 eKr.-n.50 jKr.), vanhin juutalainen filosofi, jonka teokset ovat suurimmaksi osaksi säilyneet, oli lähtöisin Aleksandriassa vaikuttaneesta varakkaasta kreikankielisestä juutalaisperheestä. Hän ei ilmeisesti osannut lainkaan hepreaa, vaan nojautui täysin VT:n kreikankieliseen käännökseen, Septuagintaan, jota hän tulkitsi ennemmin kreikkalaisen filosofian kuin juutalaisen oppineisuuden valossa. Filon jäi juutalaisen valtakulttuurin marginaaliin, mutta hänen filosofiansa lankesi otolliseen maaperään kristittyjen parissa - ammensihan hän samasta kreikkalais-filosofisesta perinnöstä kuin apostoli Paavali ja evankelista Johannes. Filonin ajattelun keskiössä oli Logos, sekä Jumalan ja maailman välillä vaikuttava välittävä prinsiippi, että Jumalan ilmenemismuoto. Hän kutsui sitä myös Jumalan esikoispojaksi, mikä vaikutti syvästi kristillisiin käsityksiin. Filonin mukaan Jumala on maailman ehdoton ja suvereeni kuningas, jolla on palveluksessaan henkivartijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka toimivat kuninkaan käskystä hänen asettamiensa säädösten mukaan, ja tähän perustuvat universumin järjestys ja toiminta. Ehdottoman monoteismin näkökulmasta Filon arvioi aikansa uskontoja ja pitää outona sitä, että polyteistisissä uskonnoissa palvotaan ja kumarretaan kuninkaan palveluksessa olevia orjia (vrt. Room.1:25). Eräässä oraakkelin julistuksessa Apollo toteaakin, että korkein jumaluus on jopa heitä, jumalia, korkeampi:
400-luvun alussa jopa Hippon piispa Augustinus myönsi oppineessa kiistassa platonilaisten filosofien kanssa, että oli oikeutettua kutsua hyviä enkeleitä jumaliksi, koska pyhä kirjoitukset käyttivät sanaa "jumalat" puhuessaan "jumalten jumalasta" ja "jumalten herrasta".(1
Herra Sebaot voidaan kääntää suurin piirtein "sotajoukkojen Jahveksi", eikä sotajoukoilla tarkoiteta maallisia armeijoita, vaan jatkuvaa määrältään loputtomien taivaallisten olentojen läsnäoloa. Taivaallisesta hovista käytetään usein ilmausta bene ha-elohim - Jumalan pojat. Kanaanilaisessa mytologiassa kyse on alun perin itsenäisistä jumalista, jotka israelilainen mytologia alentaa Jahven hovimiehiksi. 1 Mooseksenkirjassa on kohta, jossa Jumalan pojat alkavat himoita maan naisia, he makaavat näiden kanssa ja synnyttävät jättiläisten rodun (1 Moos.6:1-2, 4). Psalmien kirjassa on merkillinen 82. psalmi, joka antaa ymmärtää, että Jumala ei tuomitse ainoastaan ihmisiä vaan myös luomiaan taivaallisia olentoja, jotka myös voivat tehdä syntiä. Danielin kirjassa Jumala on passiivinen, hän istuu kunniapaikalla mutta ei toimi itse. Hänen sijaansa aktiivisesti toimii koko joukko enkeliruhtinaita (Dan.10:13, 20-21).
Taivaallisia hierarkioita koskeva mystiikka kirkastui Hesekielin vaunuissa, mutta sitä ruokkivat myös Jesajan samansuuntaiset ilmestykset (Jes.6) sekä eräiden ilmestyskirjojen näkymät. Nämä tulkinnat hedelmöittivät myöhemmin keskiajalla kehittynyttä juutalaista kabbalaa (hepr. kabbala, vastaanottaminen, perimätieto) eli VT:n monisäikeistä hengellistä tulkintaa. Juutalaisen ilmestyskirjallisuuden kuvasto suodattui kristilliseen mystiikkaan ennen kaikkea 400-500-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Pseudo-Dionysioksen mystiikan myötä. Teoksessaan De Caelestis hierarchia, Pseudo-Dionysios Areiopagita sijoittaa vanhatestamentillisen enkeliopin uusplatonisen metafysiikan kehyksiin ja jakaa taivaalliset olennot kolmeen hierarkiaan ja jokaisen hierarkian puolestaan kolmeen kuoroon:
Itsestäänsyntynyt, kasvattamaton, äiditön,Uusplatonikko Iamblikhos 300-luvulla kuvaa jumalmaailmaa seuraavasti: on olemassa 474 eriasteista jumalallista olentoa; 360 taivaallista valtaa, 72 planetaarista valtaa, ja 42 maallista valtaa. Nykyään nämä luvut on helppo löytää: on olemassa lukemattomia tietosanakirjoja, mytologisia ja uskontojen historiaan liittyviä tietokirjoja, niistä en on helppo löytää. Jo pelkästään Roomassa oli kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen mitä erilaisinta jumalaa ja jumalatarta. Alkuaikojen kristityille ei olisi juolahtanut mieleenkään sanoa: näitä jumalia ei ole olemassa. He sanoivat jotain muuta, ja niin sanoi myös Iamblikhos: "Syy siihen, miksi kansoilla on erilaisia jumalia, on yksin siinä, että yksi kansa on valinnut 474:stä kaksitoista tai seitsemäntoista, toinen kansa kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi, kolmas kansa kolme tai neljä, ja niin edelleen. Ja korkein, tärkein, joka tiettynä aikana on astunut alas maan päälle, on Kristus." Toisin sanoen varhaiset kristityt sanoivat ensimmäisinä vuosisatoina: on olemassa monipuolinen jumalten taivas, ja eri kansat ovat valinneet näistä jumalista heille kuuluvat, heille sopivat jumalat; kaikkien yläpuolella istuu kuitenkin valtaistuimellaan itsestään selvästi Kristus.(2
voittamaton,
nimeämätön, moniniminen, tulessa asuva,
sellainen on jumala (theos), me olemme osa
jumalaa, enkeleitä (angeloi)...
400-luvun alussa jopa Hippon piispa Augustinus myönsi oppineessa kiistassa platonilaisten filosofien kanssa, että oli oikeutettua kutsua hyviä enkeleitä jumaliksi, koska pyhä kirjoitukset käyttivät sanaa "jumalat" puhuessaan "jumalten jumalasta" ja "jumalten herrasta".(1
Herra Sebaot voidaan kääntää suurin piirtein "sotajoukkojen Jahveksi", eikä sotajoukoilla tarkoiteta maallisia armeijoita, vaan jatkuvaa määrältään loputtomien taivaallisten olentojen läsnäoloa. Taivaallisesta hovista käytetään usein ilmausta bene ha-elohim - Jumalan pojat. Kanaanilaisessa mytologiassa kyse on alun perin itsenäisistä jumalista, jotka israelilainen mytologia alentaa Jahven hovimiehiksi. 1 Mooseksenkirjassa on kohta, jossa Jumalan pojat alkavat himoita maan naisia, he makaavat näiden kanssa ja synnyttävät jättiläisten rodun (1 Moos.6:1-2, 4). Psalmien kirjassa on merkillinen 82. psalmi, joka antaa ymmärtää, että Jumala ei tuomitse ainoastaan ihmisiä vaan myös luomiaan taivaallisia olentoja, jotka myös voivat tehdä syntiä. Danielin kirjassa Jumala on passiivinen, hän istuu kunniapaikalla mutta ei toimi itse. Hänen sijaansa aktiivisesti toimii koko joukko enkeliruhtinaita (Dan.10:13, 20-21).
Taivaallisia hierarkioita koskeva mystiikka kirkastui Hesekielin vaunuissa, mutta sitä ruokkivat myös Jesajan samansuuntaiset ilmestykset (Jes.6) sekä eräiden ilmestyskirjojen näkymät. Nämä tulkinnat hedelmöittivät myöhemmin keskiajalla kehittynyttä juutalaista kabbalaa (hepr. kabbala, vastaanottaminen, perimätieto) eli VT:n monisäikeistä hengellistä tulkintaa. Juutalaisen ilmestyskirjallisuuden kuvasto suodattui kristilliseen mystiikkaan ennen kaikkea 400-500-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Pseudo-Dionysioksen mystiikan myötä. Teoksessaan De Caelestis hierarchia, Pseudo-Dionysios Areiopagita sijoittaa vanhatestamentillisen enkeliopin uusplatonisen metafysiikan kehyksiin ja jakaa taivaalliset olennot kolmeen hierarkiaan ja jokaisen hierarkian puolestaan kolmeen kuoroon:
I hierarkia: Isä
- Serafim - Serafit - Rakkauden henget
- Kherubim - Kerubit - Harmonian henget
- Thronoi - Valtaistuimet - Tahdon henget
- Kyriotetes - Herraudet - Viisauden henget
- Dynamis - Voimat - Liikkeen henget
- Eksousiai - Vallat - Muodon henget
- Arkhai - Hallitukset - Persoonallisuuden henget
- Arkhangeloi - Arkkienkelit - Tulen henget
- Angeloi - Enkelit - Elämän pojat
Esim. kun Kristus evankeliumeissa käyttää valtaa, kyse on kirjaimellisesti siitä, että Eksousiai-olennot toteuttavat Hänen tahtonsa. Sama koskee voimaa, joka viittaa "voimiin", Dynamis-olentoihin. "Herra" - Kyrios - on taas kyrioteettien eli herruuksien voimista vaikuttava.
Enkelit ovat Jumalalle kuin auringonsäteet auringolle. Aivan kuten ruumis yksittäisine osineen ei ole ihminen, vaan palvelee hänen ilmituojanaan, samankaltaisesti Jumala käyttää enkelikuntia ruumiina ja jäseninä luodakseen ja ylläpitääkseen maailmaa, samalla tavoin kuin me käytämme käsivarsiamme ja käsiämme työskennelläksemme maan päällä.
Danten Divina Comediassa kuvataan kaikkein korkeinta taivasta äärettämän lumivalkoisen ruusun muodossa, minkä lehdet muodostavat vaipan toisensa jälkeen salatun jumaluuden ympärille. Ruusu muodostuu niistä lukemattomista olennoista, jotka palvelevat Korkeinta ja ruusu on ristin keskuksena.
(1 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (2 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.
Enkelit ovat Jumalalle kuin auringonsäteet auringolle. Aivan kuten ruumis yksittäisine osineen ei ole ihminen, vaan palvelee hänen ilmituojanaan, samankaltaisesti Jumala käyttää enkelikuntia ruumiina ja jäseninä luodakseen ja ylläpitääkseen maailmaa, samalla tavoin kuin me käytämme käsivarsiamme ja käsiämme työskennelläksemme maan päällä.
Danten Divina Comediassa kuvataan kaikkein korkeinta taivasta äärettämän lumivalkoisen ruusun muodossa, minkä lehdet muodostavat vaipan toisensa jälkeen salatun jumaluuden ympärille. Ruusu muodostuu niistä lukemattomista olennoista, jotka palvelevat Korkeinta ja ruusu on ristin keskuksena.
(1 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (2 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti