Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!
Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.
Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.
Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.
Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.
Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.
Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.
Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.
Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.
Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.
Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.
Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.
Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:
- Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
- Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
- Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
- Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
- Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.
Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.
Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.
1 kommentti:
Hyvä blogisivu. Minäkin voin sanoa näin luterilaisena, että juuri Pekka Ervastin kirjojen kautta hiffasin mistä kristinuskossa ja Raamatussa loppujen lopuksi on kysymys vaikka en teosofiksi ryhtynytkään. :)
Lähetä kommentti