"Jumala ei rankaise ketään, jumalattomuus rankaisee itse itsensä. Jotkut uskovat Jumalalla olevan ominaisuuksia, joita pitäisivät epäinhimillisinä ihmisillä." - Irma WeisenVertauksen mukaisesti (Matt.13:24-30) sekä luste että nisu saavat kasvaa yhdessä elonkorjuuseen saakka, jolloin luste erotetaan ja heitetään tuleen. Jo mm. kirkkoisä Gregorius Nyssalainen (n.335-394), Basileios Suuren (n.330-379) nuorempi veli, vuodesta 372 Nyssan kaupungin piispa, aikana jolloin kristikunnassa vielä oli elävää tietoa, on selittänyt tämän vertauksen siten, että pelto on ihmissydän, johon elämän kuluessa kerääntyy sekaisin hyvää ja pahaa, mutta kuolemassa tapahtuu erotus: paha poltetaan, hyvä korjataan talteen, mutta molemmat puolet meidän on koettava elämässämme kasvaaksemme sisäisesti.(1 Hän opetti, että kuolemattomat sielumme on luotu hyviksi, emmekä kykene muuttamaan niitä toisenlaisiksi. Voimme kyllä saastuttaa niiden pintakerrosta, mutta emme kykene tekemään niistä pahoja. Sielussa ei nimittäin ole osia, joita pystyisimme irrottelemaan tai rikkomaan, niin että ne menisivät pilalle. Siksi jokaisen ihmisen sielu pyrkii pohjimmiltaan kohti hyvää. Toisten matka perimmäiseen hyvyyteen on pitkä ja vaivalloinen, toisten lyhyempi, mutta kaikki tulevat saavuttamaan päämääränsä.(4
"Jokainen ihminen on tulella suolattava" (Mark.9:49), joko hänen täytyy puhdistaa itsensä katumuksella ja mietiskelyllä, tai luonto tekee sen vastoin hänen tahtoaan. Todellinen rakkaus on tuli, joka polttaa pois kaiken arvottoman, mutta sille joka kieltää rakkauden ja jatkaa itsekästä elämäänsä, se tuli on hävityksen tuli. Tuli koskee kaikkea aineellista, ulkokohtaista; ihmisen ikuiseen olemukseen ei hävityksen tuli vaikuta, sillä se on ikään kuin tulta itsessään. Maailmassa palavat himojen tulet ja niiden vastapainona pyhyyden tuli, ilman niitä ei olisi elämää. "Jos suola käy suolattomaksi" (Mark.9:50), jos sielu on ollut aivan kuin eloton, kun siitä puuttuu kaikki itsenäinen toiminta - kun se ei ole "kylmä" eikä "palava" - siinä ei ole mitään mikä voisi kuolemaa vastustaa.
Helvetti on henkisen olemuksemme disharmoniaa Jumalaa kohtaan; kun suhtaudumme disharmonisesti kaikkeen kauniiseen ja hyvään, henkisesti terveeseen ja puhtaaseen, valoon ja elämään, se painaa meitä alaspäin henkiseen tuskaan ja onnettomuuteen. Jos mielessäsi on rakkautta, se tuottaa rakkautta myös elämääsi. Se on taivaan merkitys. Jos mielessäsi on pelkoa, se tuottaa pelkoa myös elämääsi. Tätä tarkoittaa helvetti(2. "Helvetti vetäytyy sieluun eikä sielu helvettiin" (Oscar Busch). Ihmiset takertuvat pelkoihinsa paljon syvemmin kuin luottavat rakkauden voimaan. Deepak Chopra kirjoittaa, että ihmiset ottavat osaa kaikkien taivaiden ja helvettien luomiseen kulttuureissa ympäri maailman, kuvittelemalla näitä ulottuvuuksia ja sitten uskomalla omiin luomuksiinsa. Yksikään lapsi ei ole niin tulisesti rakastettu kuin mielen lapsi. Rakkaus, usko ja kiintymys ovat voimakkaita luovia työkaluja.
Helvetti on henkisen olemuksemme disharmoniaa Jumalaa kohtaan; kun suhtaudumme disharmonisesti kaikkeen kauniiseen ja hyvään, henkisesti terveeseen ja puhtaaseen, valoon ja elämään, se painaa meitä alaspäin henkiseen tuskaan ja onnettomuuteen. Jos mielessäsi on rakkautta, se tuottaa rakkautta myös elämääsi. Se on taivaan merkitys. Jos mielessäsi on pelkoa, se tuottaa pelkoa myös elämääsi. Tätä tarkoittaa helvetti(2. "Helvetti vetäytyy sieluun eikä sielu helvettiin" (Oscar Busch). Ihmiset takertuvat pelkoihinsa paljon syvemmin kuin luottavat rakkauden voimaan. Deepak Chopra kirjoittaa, että ihmiset ottavat osaa kaikkien taivaiden ja helvettien luomiseen kulttuureissa ympäri maailman, kuvittelemalla näitä ulottuvuuksia ja sitten uskomalla omiin luomuksiinsa. Yksikään lapsi ei ole niin tulisesti rakastettu kuin mielen lapsi. Rakkaus, usko ja kiintymys ovat voimakkaita luovia työkaluja.
Kallistos Waren mukaan helvetti on minä itse vailla yhteyttä muihin ihmisiin.
Jos ihminen sitoutuu aistitodellisuuteen niin, ettei muuta ajattelekaan, hän voi juuttua fyysiseen niin, että on sielullisesti helvetissä. Joka johtaa itsetuntemuksensa vain maallisista asioista, kadottaa kaiken itsensä tuntemisen kun materia häviää. Alkukristillisellä ajalla tunnettiin käsitys seitsemästä taivaasta, jotka ovat seitsemän erilaista tajunnantilaa, eri asteisia, mutta kaikki taivaisiin kuuluvia; kolme alinta olivat "epäpyhiä", joita myös helveteiksi on kutsuttu(1. Kirkkoisä Origenes (n.185-251), joka syntyi Aleksandriassa kristittyyn perheeseen, tunnetaan patristisen kauden tuotteliaimpana kristillisenä kirjailijana. Oppinut kirkkoisä Jeremia kutsui häntä "suurimmaksi kirkon opettajaksi apostolien jälkeen". Hän oli kuuluisin helvettiopin kyseenalaistaja. Hänen oli mahdotonta ajatella, että helvetti olisi ikuinen, sillä silloin kaikkivaltiaan Jumalan tahto kaikkien ihmisten pelastamiseksi ei toteutuisi (ja paholainen näyttäisi voittavan osaksi!). Origenes päätyi ajattelemaan, että helvetti on prosessi, jossa ihminen parannetaan taivaskuntoon ("Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä." Ilm.21:27). Hänen käsityksensä mukaan Jumalan luomistyön lopullisena päämääränä oli kaikkien järjen saaneiden olentojen, jopa Saatanankin, palauttaminen alkuperäiseen jumalalliseen yhteyteen. Kuinka ajallisista synneistä voisi seurata iankaikkinen rangaistus? Epäsuhta rikkomuksen ja rangaistuksen suuruuden välillä osoittaa, että kysymys ei ole oikeudenmukaisuudesta! "Silmä silmästä, hammas hampaasta", julistaa Vanha testamentti puolustaen kaikessa armottomuudessaan kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta.
"Helvetissä kaikille annetaan yllin kyllin ruokaa ja sitten metrin pituiset syömäpuikot. Jokaisella on niin paljon ruokaa kuin hän ikinä tarvitsee, mutta koska syömäpuikot ovat liian pitkät, kukaan ei koskaan saa ruokaa suuhunsa. Taivaassa kuva on täsmälleen samanlainen. Jokainen saa tarvittavan ruoan, mutta sielläkin syömäpuikot ovat metrin mittaiset. Tosin taivaassa ihmiset ovat oppineet käyttämään syömäpuikkoja ruokkiakseen toisiaan. Jo pelkkä myötätuntoinen ele voi hetkessä muuttaa helvetin taivaaksi." - Vietnamilainen kansantarina(5"Meidät tuomitaan sen pahan tähden, jota olemme tehneet, mutta erityisesti sen hyvän tähden, jonka olemme jättäneet huomaamatta ja sen tosiasian tähden ettemme ole rakastaneet lähimmäistämme." (Pyhä Maksimos Tunnustaja)
Jos ihminen sitoutuu aistitodellisuuteen niin, ettei muuta ajattelekaan, hän voi juuttua fyysiseen niin, että on sielullisesti helvetissä. Joka johtaa itsetuntemuksensa vain maallisista asioista, kadottaa kaiken itsensä tuntemisen kun materia häviää. Alkukristillisellä ajalla tunnettiin käsitys seitsemästä taivaasta, jotka ovat seitsemän erilaista tajunnantilaa, eri asteisia, mutta kaikki taivaisiin kuuluvia; kolme alinta olivat "epäpyhiä", joita myös helveteiksi on kutsuttu(1. Kirkkoisä Origenes (n.185-251), joka syntyi Aleksandriassa kristittyyn perheeseen, tunnetaan patristisen kauden tuotteliaimpana kristillisenä kirjailijana. Oppinut kirkkoisä Jeremia kutsui häntä "suurimmaksi kirkon opettajaksi apostolien jälkeen". Hän oli kuuluisin helvettiopin kyseenalaistaja. Hänen oli mahdotonta ajatella, että helvetti olisi ikuinen, sillä silloin kaikkivaltiaan Jumalan tahto kaikkien ihmisten pelastamiseksi ei toteutuisi (ja paholainen näyttäisi voittavan osaksi!). Origenes päätyi ajattelemaan, että helvetti on prosessi, jossa ihminen parannetaan taivaskuntoon ("Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä." Ilm.21:27). Hänen käsityksensä mukaan Jumalan luomistyön lopullisena päämääränä oli kaikkien järjen saaneiden olentojen, jopa Saatanankin, palauttaminen alkuperäiseen jumalalliseen yhteyteen. Kuinka ajallisista synneistä voisi seurata iankaikkinen rangaistus? Epäsuhta rikkomuksen ja rangaistuksen suuruuden välillä osoittaa, että kysymys ei ole oikeudenmukaisuudesta! "Silmä silmästä, hammas hampaasta", julistaa Vanha testamentti puolustaen kaikessa armottomuudessaan kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta.
Jeesus kertoo paimenesta, joka lähti etsimään yhtä kadonnutta lammasta ja etsi kunnes löysi; kuinka Jumala saattaisi olla toisenlainen jos Jumala on rakkaus!(3 Kuka isä laittaisi lapsensa kärsimään ikuisesti? Olemmeko me siis parempia kuin Jumala? Eihän Jumala voi syyllistyä kostamiseen, pahan maksamiseen pahalla! Jos helvettiin uskotaan, olisi ainakin lakattava puhumasta Jumalan rakkaudesta.
Origeneen mielestä "tuli" ei tarkoita meidän tuntemaamme ulkoista tulta, vaan omantunnon syytösten synnyttämää moraalista tuskaa sielussa. Kukin sielu sytyttää siis oman omantuntonsa tulen helvetissä. Emme koe tätä tuskaa nykyisen elämämme aikana kovin voimakkaasti, koska ruumiimme estää sielua tajuamasta moraalista tilaansa. Origeneen oppia kaikkien pelastumisesta (Apokatastasis) ei julistettu avoimesti kaikille vastaantulijoille. Sitä pidettiin teologisen viisauden viimeisenä salaisuutena, eräänlaisena aurinkona, joka lämmittää ihanasti, mutta saattaa turmella katsojansa silmät. Sitä voivat tuhoutumatta katsoa vain hengellisesti ja moraalisesti vahvimmat kristityt. Rivikristittyjen massoille se ei sovi. Jos he kuulisivat kaikkien lopulta pelastuvan, he palaisivat synnin lyhytaikaisiin nautintoihin ajatellen, että niitä ehtii sitten sovittaa kuoleman jälkeen.(4 Origenes perustaa käsityksensä kaiken ennalleen palauttamisesta Pietarin saarnaan Apt.3:12-26.
Origeneen ja hänen seuraajiensa mukaan yksinkertaiselle enemmistölle riittää pyrkimys elämän parantamiseen, rangaistuksen pelko ja palkkion toivo. Kristinuskon varsinainen sisältö koskee hengellisiä kristittyjä, joiden päämääränä on jumalallistuminen: heistä tulee välittömän jumalayhteyden muuttamia uusia luomuksia (mm. Kol.2:9-10). Ortodoksisessa opetuksessa Jumalan Kuvalla viitataan luontoisuuden ontologiseen perustaan, jonka varassa ihmisen kutsumuksena on kasvaa täyteen Jumalan kaltaisuuteen. Kun Kristus otti Jumalana omakseen ihmisluonnon, hän teki mahdolliseksi meille ottaa osaa hänen jumaluudestaan, pyrkiä hänen kaltaisekseen ja pelastua hänessä.
Irenaeus Lyonilainen ilmeisesti ensimmäisenä esitti, että ihminen on kuva, mutta pyrkii kaltaisuudeksi. Ortodoksinen jumalallistuminen (kr. theosis) tarkoittaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoista hyväksymistä, joka ilmenee myös käytännön toimintana. Theosis tai lat. deificatio viittaa ihmisen "jumalallistumiseen" kahdella tasolla: eheytymisen ja yhteyden mielessä. Diadokhos Fotikelainen kirjoitti: "Kaikissa meissä, jotka olemme ihmisiä, on Jumalan kuva. Kuitenkin vain niissä, jotka suuressa rakkaudessa ovat sitoneet vapautensa Jumalaan, on myös hänen kaltaisuutensa."
Mestari Eckart selittää, että meistä kaikista voi tulla Jumalan Poikia. Jeesus itse ilmaisee samanlaisia ajatuksia vedotessaan Vanhan testamentin jakeeseen (Ps.82:6): "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?" (Joh.10:34, v. 1933 käännös)
Origeneen mielestä "tuli" ei tarkoita meidän tuntemaamme ulkoista tulta, vaan omantunnon syytösten synnyttämää moraalista tuskaa sielussa. Kukin sielu sytyttää siis oman omantuntonsa tulen helvetissä. Emme koe tätä tuskaa nykyisen elämämme aikana kovin voimakkaasti, koska ruumiimme estää sielua tajuamasta moraalista tilaansa. Origeneen oppia kaikkien pelastumisesta (Apokatastasis) ei julistettu avoimesti kaikille vastaantulijoille. Sitä pidettiin teologisen viisauden viimeisenä salaisuutena, eräänlaisena aurinkona, joka lämmittää ihanasti, mutta saattaa turmella katsojansa silmät. Sitä voivat tuhoutumatta katsoa vain hengellisesti ja moraalisesti vahvimmat kristityt. Rivikristittyjen massoille se ei sovi. Jos he kuulisivat kaikkien lopulta pelastuvan, he palaisivat synnin lyhytaikaisiin nautintoihin ajatellen, että niitä ehtii sitten sovittaa kuoleman jälkeen.(4 Origenes perustaa käsityksensä kaiken ennalleen palauttamisesta Pietarin saarnaan Apt.3:12-26.
Origeneen ja hänen seuraajiensa mukaan yksinkertaiselle enemmistölle riittää pyrkimys elämän parantamiseen, rangaistuksen pelko ja palkkion toivo. Kristinuskon varsinainen sisältö koskee hengellisiä kristittyjä, joiden päämääränä on jumalallistuminen: heistä tulee välittömän jumalayhteyden muuttamia uusia luomuksia (mm. Kol.2:9-10). Ortodoksisessa opetuksessa Jumalan Kuvalla viitataan luontoisuuden ontologiseen perustaan, jonka varassa ihmisen kutsumuksena on kasvaa täyteen Jumalan kaltaisuuteen. Kun Kristus otti Jumalana omakseen ihmisluonnon, hän teki mahdolliseksi meille ottaa osaa hänen jumaluudestaan, pyrkiä hänen kaltaisekseen ja pelastua hänessä.
Irenaeus Lyonilainen ilmeisesti ensimmäisenä esitti, että ihminen on kuva, mutta pyrkii kaltaisuudeksi. Ortodoksinen jumalallistuminen (kr. theosis) tarkoittaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoista hyväksymistä, joka ilmenee myös käytännön toimintana. Theosis tai lat. deificatio viittaa ihmisen "jumalallistumiseen" kahdella tasolla: eheytymisen ja yhteyden mielessä. Diadokhos Fotikelainen kirjoitti: "Kaikissa meissä, jotka olemme ihmisiä, on Jumalan kuva. Kuitenkin vain niissä, jotka suuressa rakkaudessa ovat sitoneet vapautensa Jumalaan, on myös hänen kaltaisuutensa."
Mestari Eckart selittää, että meistä kaikista voi tulla Jumalan Poikia. Jeesus itse ilmaisee samanlaisia ajatuksia vedotessaan Vanhan testamentin jakeeseen (Ps.82:6): "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?" (Joh.10:34, v. 1933 käännös)
Kenenkään ei tarvitse kuoleman jälkeen lausua tuomiota: tuomio on sisäinen. Jokainen tuomitsee itse itsensä - itsessään synnintekijän elämä tuomitsee hänet. Juudas Iskariot petettyään Herransa hirtti itse itsensä. Jumala ei ole milloinkaan heittänyt ketään helvettiin eikä milloinkaan tule heittämään, mutta ihminen itse kietoutuneena syntiin luo itselleen itse helvetin; Jumala ei ole koskaan helvettiä luonut. (6 Ketään ei voi siirtää taivaaseen edes armon avulla, ellei hän armon avulla ole siellä. Eikä ketään voi vastoin tahtoaan tuomita kadotukseen, jos joku on sisäisesti vapaa kadotuksesta. Lampaat ja vuohet eroavat omasta aloitteestaan. Ei kukaan saata olla onnellinen helvetin pimeydessä eikä myöskään synnin tuhoaman elämän jälkeen onnellinen valossakaan; mihin hyvänsä synnintekijä menee, hän on helvetissä.(6
Onko kadotus ikuinen vai ei, se ei riipu Jumalasta vaan meistä itsestämme. Kysymys on teoreettinen. Ei luulisi kenenkään olevan niin taipumaton, että tekee ikuisesti vastarintaa Jumalalle. Jokaisen ihmisen kadotus on hänen elämänsä tyhjyys ja hänen sisäinen tuskansa hänen itsekkyytensä tähden, ja jos tuska puuttuu, kadotus on suurempi, koska kadotuksen muuttuminen taivaaksi on silloin etäämmällä. Ei voi tulla kysymykseen, että ei-kristityn sisäinen tuomio lähtisi samoista perusteista kuin kristityn. Ajatus, että "pakanat" tuomittaisiin ulkoapäin annetulla tuomiolla kadotukseen, on epäkristillinen. Se perustuu väärään käsitykseen sekä kadotuksesta että Jumalasta. Maailmankirjallisuuden ehkä hurjimmat ja yksityiskohtaisimmat kuvaukset helvetin tuskista ovat syntyneet buddhalaisuuden piirissä. Hindulaisten Bhagavadgita antaa ymmärtää, että helvetti voisi olla jopa "länsimaisittain" syntisen ikuinen osa, uudelleensyntymisestä toiseen kerta kerralta pirullisempi ilman toivoa. Vuorovaikutuksella ja yhteisellä taustalla on epäilemättä merkitystä.
On raamatullisesti perusteltua, että tuomio on suhteellinen ja vastuusta riippuva; "Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan." (Luuk.12:47-48)
Monessa uskovassa on viha, joka vaatii: Jumalan täytyy tuomita. "Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!" (Luuk.15:30) Tuhlaajapojan vanhemman veljen henki vaatii tuomiota.(3 Arkkityyppien draamasta kertovassa Ilmestyskirjassa puhutaan syyttäjästä, joka syytti veljiämme Jumalan edessä päivin ja öin. Syyttäjä on niiden ihmisten arkkityyppi, jotka ottavat tavakseen arvostella ja tuomita muita.(5 Jos näemme vain roskan toisen silmässä, emme näe ollenkaan hirttä omassa silmässämme. Jeesus rukoili hänet ristiinnaulinneiden puolesta.
Onko kadotus ikuinen vai ei, se ei riipu Jumalasta vaan meistä itsestämme. Kysymys on teoreettinen. Ei luulisi kenenkään olevan niin taipumaton, että tekee ikuisesti vastarintaa Jumalalle. Jokaisen ihmisen kadotus on hänen elämänsä tyhjyys ja hänen sisäinen tuskansa hänen itsekkyytensä tähden, ja jos tuska puuttuu, kadotus on suurempi, koska kadotuksen muuttuminen taivaaksi on silloin etäämmällä. Ei voi tulla kysymykseen, että ei-kristityn sisäinen tuomio lähtisi samoista perusteista kuin kristityn. Ajatus, että "pakanat" tuomittaisiin ulkoapäin annetulla tuomiolla kadotukseen, on epäkristillinen. Se perustuu väärään käsitykseen sekä kadotuksesta että Jumalasta. Maailmankirjallisuuden ehkä hurjimmat ja yksityiskohtaisimmat kuvaukset helvetin tuskista ovat syntyneet buddhalaisuuden piirissä. Hindulaisten Bhagavadgita antaa ymmärtää, että helvetti voisi olla jopa "länsimaisittain" syntisen ikuinen osa, uudelleensyntymisestä toiseen kerta kerralta pirullisempi ilman toivoa. Vuorovaikutuksella ja yhteisellä taustalla on epäilemättä merkitystä.
On raamatullisesti perusteltua, että tuomio on suhteellinen ja vastuusta riippuva; "Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan." (Luuk.12:47-48)
Monessa uskovassa on viha, joka vaatii: Jumalan täytyy tuomita. "Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!" (Luuk.15:30) Tuhlaajapojan vanhemman veljen henki vaatii tuomiota.(3 Arkkityyppien draamasta kertovassa Ilmestyskirjassa puhutaan syyttäjästä, joka syytti veljiämme Jumalan edessä päivin ja öin. Syyttäjä on niiden ihmisten arkkityyppi, jotka ottavat tavakseen arvostella ja tuomita muita.(5 Jos näemme vain roskan toisen silmässä, emme näe ollenkaan hirttä omassa silmässämme. Jeesus rukoili hänet ristiinnaulinneiden puolesta.
(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. WSOY 1993. (3 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (4 Kari Kuula: Helvetin historia. Kirjapaja Oy 2006. (5 Elizabeth Clare Prophet & Patricia R. Spadaro: Sydämen Alkemia. Lumina Osk.2007. (6 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti