Pyhä Kolminaisuus

Jopa hindulaisuudessa tiedetään, että jumalpanteonin takana on Brahman, ainoa tosi oleva, aina yksi ja vain yksi, maailmansielu, josta kaikki ilmennyt on lähtöisin, vastakohtien absoluuttinen ykseys jota ihminen ei voi ymmärtää ja josta voidaan sanoa korkeintaan "se ei ole sitä eikä tätä" (Aivan samoin Ristin Johannes totesi Jumalasta, nada, nada - "ei tämä eikä tuo"). Ja vieläpä Korkein Olento voidaan nähdä eri aspekteina, kolmiyhteytenä (trimurti): Brahma (ilman n-päätettä) on luova aspekti, kuin Isä, kosminen mieli; Vishnu säilyttävä, kuin Poika, kosminen herra; ja Shiva kuin Pyhä Henki, huonojen asioiden tuhoaja maailmankaikkeuden uudistamiseksi, transsendentti jumaluus. Hindulaisuuden käsitys Brahmanista vastaa Filon Aleksandrialaisen, Jeesuksen aikalaisen (n.20 eKr.-41 jKr.), jumalakäsitystä. Tämä hellenistijuutalaisuuden huomattavin edustaja oli VT:n kirjojen selittäjä, teologi ja mystikko, jonka vaikutus Klemens Aleksandrialaiseen ja kirkkoisiin kuten Origenes, Gregorius Nyssalainen ja Ambrosius oli voimallinen. Juutalaiset pitivät häntä harhaoppisena, mutta kristityt arvostivat hänen ajatteluaan suuresti.

Antiikin maailmassa arvostettiin monoteismin ajatusta. Erityisesti oppineisto ajatteli mielellään että eri kulteissa ja uskonnoissa palvottiin samaa jumaluutta, joskin häntä kutsuttiin eri nimillä. Aleksandrialainen juutalainen Aristeas kirjoittaa, että "kansat palvovat Jumalaa, joka on koko maailman luoja ja kaitsija. Mekin (juutalaiset) palvomme häntä, paitsi että meillä on eri nimi hänelle. Toiset kutsuvat häntä nimellä Zeus." Varhaiskristillinen julistus vetosi usein tähän ajatukseen ja esitti, että kristityt puhuvat siitä Jumalasta, mitä pakanat tietämättään palvovat (näin Paavali Apostolien teoissa). (20

Niin ikään hindulaisuuden traditio tuntee uskonnonfilosofisen käsitteen "saccidananda". Myöhäisten Upanisadien eräiden kohtien mukaan Brahman voidaan määritellä kolmella käsitteellä: "sat" (oleminen), "cit" (tietoisuus, intelligenssi) ja "ananda" (autuus). Keshub Chandra Sen (1838-1884) lienee ensim. joka yhdisti tämän kristilliseen kolminaisuusoppiin: Isä on Sat, itse oleminen, "Ääretön Jumala". Poika emanoituu Isästä ja on koko luomakunnan läpäisevä Logos, Cit, jonka takia "kaikki järki ihmisessä on Kristus-järkeä, kaikki rakkaus Kristus-rakkautta, kaikki voima Kristus-voimaa". Pojassa Jumala laskeutuu ihmisyyden pohjaan asti, joten Keshub kutsuu Poikaa "Matkustavaksi Jumalaksi". Soteriologia (pelastusoppi) kuuluu Triniteetin kolmannen persoonan alueeseen. Pyhä Henki nostaa ihmisyyden taivaaseen, joten Pyhä Henki on "Palaava Jumala". Pyhä Henki on Ananda, Uuden Testamentin "Lohduttaja".(5 Buddhalaisuudessa on oppi Buddhan kolmesta ruumiista, mikä merktsee, että Buddha voi ottaa emanaatioruumiin esiintyessään ihmisenä maan pinnalla. Buddha asettuu autuusruumiiseen esiintyessään ylimaallisissa maailmoissa, ja dharmaruumiissa Buddha on täysin vailla inhimillisiä ominaisuuksia ja yhtä kaikkien buddhien sekä itse opin kanssa. Samanaikaisesti nämä "ruumiit" ovat vain yhden ja saman todellisuuden eri ilmenemismuotoja.(18

1 Moos. 18 Aabraham ja Saara saavat vieraita telttamajaansa Mamren tammistoon. Ensin sanotaan, että "Herra ilmestyi hänelle", sitten "kolme miestä seisoi hänen edessänsä". Välillä Aabraham vaikuttaa puhuvan yhdelle, välillä kolmelle. Aihe on tuttu venäläisestä Andrei Rublevin Pyhän Kolminaisuuden ikonista vuodelta 1422. Siinä kolme miestä on kuvattu tärkeimpinä arkkienkeleinä: Gabriel, Rafael, Mikael, joiden nimet merkitsevät "Jumalan mies"/"Jumala on voimani"; "Jumala on parantanut"; "Se, joka on Jumalan kaltainen". Kolme patriarkkaa - Aabraham, Iisak ja Jaakob - ilmensivät kukin tiettyä Pyhän Kolminaisuuden ominaisuutta: Aabraham - Isän näkökulma (perustamisen virike), Iisak - Pojan näkökulma (uhrin virike), Jaakob - Pyhän Hengen näkökulma (uhrin avulla tapahtuvan tarkoituksen toteuttamisen virike). Vanha testamentti on Isän testamentti, Uusi testamentti on Pojan testamentti ja Ilmestyskirja on Pyhän Hengen testamentti.(17

"Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, tapahtui että ihmiset kumarsivat Pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti sinusta nimittäen sinua rakkaaksi pojaksensa, ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala, joka ilmestyit ja valistit maailman." (Varhaiskristillinen hymni, tropari) (7
Theofilos Antiokialainen, Eusebioksen kirkkohistorian mukaan Antiokian seurakunnan kuudes piispa apostolien jälkeen, syntyjään mesopotamialainen, näyttää olevan ensimmäinen jumala-ajattelija, joka formuloi klassisen käsityksen Jumalan kolminaisuudesta: Jumalan olemus koostuu kolmesta konstitutiivisesta tekijästä, jotka ovat isyys, järjellisyys (logos) ja viisaus. Jumala on Isä, joka synnyttää iankaikkisuudessa Logoksensa eli Poikansa, ja Pyhä Henki viisautena on heidän välisensä yhdistävä side.
De Principiis-teoksessaan Origenes jakaa uskonlauseet kahteen luokkaan: kristinuskoon sisältyy joukko uskonlauseita, jotka on välttämättä uskottava, mikäli tahtoo saavuttaa pelastuksen; sitten on sellaisia, joiden pohjalta voidaan käydä teologista keskustelua. Ehdottomasti uskottavien uskonlauseiden tarkastelun Origenes aloittaa trinitaaristen persoonien esittelyllä.(9
Karthagon seurakunnassa Pohjois-Afrikassa vaikuttanut Tertullianus (k. noin 220) käytti ensimmäisenä käsitettä "Kolminaisuus" - tres personae in una substantia; kolme persoonaa yhdessä jumalallisessa olemuksessa. Ajatus kolmen yhteydestä oli antiikin kulttuurissa yleisesti tunnettu ajatusmalli. Johanneksen evankeliumissa kolminaisuusoppi esiintyy viimeistellympänä kuin yhdessäkään toisessa Uuden testamentin kirjassa. Trinitaarinen salaiuus loistaa kirkkaimpana selostuksessa Jeesuksen jäähyväispuheesta: "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti."
Matteuksen evankeliumin lopun kehotusta kastaa "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ei ole voitu osoittaa myöhemmäksi lisäykseksi, vaikka sitäkin on väitetty. Evankeliumi on syntynyt viimeistään 80-luvulla. 2.Kor. lopussa Paavali sanoo: "Olkoon teidän kanssanne Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus." "Näistä sanoista käy selvästi ilmi kolminaisuuden ykseys, sillä hän, joka ottaa vastaan Kristuksen armon, saa sen samalla yhtä lailla sekä Isän myöntämänä että Pyhän Hengen lahjoittamana", kirjoittaa aleksandrialainen Didymos Sokea (310-398); "Itse Pyhää Henkeäkin nimitetään armoksi näin: 'Hän häpäisee sitä armon henkeä, jolla hänet on pyhitetty.'" Gal.4:4-6:ssa Paavali ilmaisi uskoaan trinitaarisin käsittein. (9
Augustinus luki luomiskertomuksen kristillisen kolminaisuusopin avulla nähden Jeesuksen ja Pyhän Hengen olleen Jumalan Sanan ja Jumalan Hengen välityksellä osallisia jo itse luomistapahtumassa. Augustinuksen mukaan kunkin trinitaarisen persoonan itsenäinen rooli voidaan analysoida esille tutkimalla luomistyön lopputulosta eli ihmistä (Room.1:20). Tutkiessaan ontologista peruskysymystä, miksi olen olemassa ja mikä tai kuka on olemiseni alku, Augustinus lähestyy Kolminaisuuden ensimmäisen persoonan eli Isän olemusta ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan Isä on Oleminen itse (esse ipsum).
Seuraavaksi hän analysoi itseään tietävänä olentona ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan tietämisen sielunkyvyssä ilmenee triniteetin toisen persoonan luomistyön osuus: ihmisen järjellisyys todistaa Logoksen osuudesta ihmisen luomiseen.
Kolmanneksi Augustinus tarkastelee itseään siltä kannalta, että hän on tahtova ja tavoitteita itselleen asettava olento. Isän ja Pojan välisenä rakkauden siteenä Pyhä Henki lahjoitti ihmiselle luomisessa tahtomisen ja rakastamisen kyvyn. Tämän kyvyn voimasta sielu joutuu liikkeeseen ja sen kohottamana ihminen pyrkii ja kurottautuu kohti Korkeinta Hyvää (bonum ipsum). Ihminen oli ennen lankeemusta imago Trinitatis ja rakasti Jumalaa koko sydämestään, koko sielustaan ja koko mielestään.(9
Alkukirkon useat uskontunnustukset kertovat kolminaisuusopin vähittäisestä kehittymisestä. Pyhä Patrick, joka vei kristinuskon Irlantiin, käytti apilaa, jonka lehti jakautuu kolmeen yhtä suureen osaan, kuvaamaan Kolminaisuuden ajatusta - kolme yhdessä ja yksi kolmessa.
Mestari Eckhart (n.1260-1327/1328) esitti, että Pyhä Kolminaisuus muodostui jumaluuden sisäisenä emanaationa, jossa Jumala ryöppysi kiehuvana itsensä yli (lat. bullitio) ja sai siten itsestään ja silti itsenään pysyen aikaan "ylikiehuneet" Logoksen ja Pyhän Hengen. Eckhart uskoi Kolminaisuuden takaiseen yhteen ja jakamattomaan jumaluuden ytimeen, jota hän luonnehti usein saksan ilmauksella Grunt, maa, maaperä, perusta. Nämä ajatukset olivat radikaaleja ja kirkon kannalta opillisesti tuomittavia.(10 Mestari Eckhart menee joskus jopa niin pitkälle, että väittää kolminaisuuden Jumalan olevan olemassa ainoastaan ihmisen mielessä.(18

 Maksimos Tunnustaja sanoo: "Vaikka me palvomme kaiken tuolla puolen olevaa Jumalaa kolminaisuutena ja ykseytenä, hän ei ole kolme eikä yksi sellaisena kuin me tunnemme nämä luvut."

Irenaeus kertoo teoksessaan Epideixis, että vain kristityt tunsivat Jumalan Isänä. Juutalaiset tuntevat hänet vain lainantajana ja pakanat luojana tai kaikkivaltiaana. Origenes kertoi käyneensä läpi Vanhan testamentin ja päätyi tulokseen, että rukousten osoittaminen nimenomaan Isälle on kristillinen erityispiirre.(9 Termiä Isä oli kyllä käytetty Toorassa Jahvesta, Israelin Jumalasta, mutta ainoastaan yleisessä, yhteisöllisessä tai kosmisessa merkityksessä: "Valojen Isä" tai "Israelin Isä", ja viittauksia on suhteellisen vähän. Yksikään ihminen ei olisi tohtinut kutsua Jumalaa henkilökohtaiseksi isäkseen.(19 Myöhemmiltä vuosisadoilta tunnemme kyllä juutalaisia rukouksia, joissa nimitys esiintyy. Synagogarukouksessa sanotaan esim. seuraavasti: "Anna meille, Isämme, sinulta tuleva tieto ja ymmärrys sekä harkinta joka tulee sinun laistasi. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat meille tiedon". Tästä tiedämme että ainakin UT:n jälkeen myös juutalaisissa teksteissä puhutaan Jumalasta Isänä.

Mystikko Heinrich Suso (n. 1295-1366) puhui Jumalasta sekä miehenä että naisena, ja Juliana Norwichlainen (1342-k. 1416 jälk.) sanoi: "Niin totta kuin Jumala on Isämme, on hän myös meidän Äitimme." Afrahat Persialainen nimittää Pyhää Henkeä "äidiksi". Jesajan kirjassa Jumala on "kuin taistelija" (42:13) ja myös "kuin synnyttäjä" (42:14).

Vengal Chakkarain (1880-1958) teologinen perusidea on yksinkertaisesti se, että Pyhä Henki on Kristuksen Henki, jopa "Jeesus itse": Jeesus Kristus on Jumalan inkarnaatio, kun taas Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen inkarnaatio inhimillisessä kokemuksessa. Chakkarai näkee helluntain inkarnaation kolmantena vaiheena Jeesuksen syntymän ja ylösnousemuksen jälkeen: "Henki tuli, ja kristillisen sisäisen kokemuksen suuri draama alkoi - syvällinen vallankumous vaikutti rotumme sisäiseen psykologiaan". Historian Jeesuksen sijaan Chakkarai haluaa asettaa keskukseen Henkenä läsnä olevan "spirituaalisen Kristuksen". Chakkarai näkee Pyhän Hengen työn hiljaisena "sisäisenä asujana". Nimenomaan Pyhä Henki tekee Kristuksen sisäiseksi ja läsnä olevaksi uskovan sydämessä.(5

Yhdysvalloissa asuvan korealaisteologin Jung Young Leen mielestä jin/jang-ajattelun avulla voidaan kuvata myös kolminaisuus paremmin kuin länsimaisessa teologiassa. Pyhä Henki on Muutoksen Henki. Se on jin, reseptiivinen, ja sikäli se on analoginen Taon kanssa, sillä Tao käsitetään aktiiviseksi ilman passiivista toimintaa. Muutos (Luoja, Isä) on jin eli Henki suhteessa Sanaan (=Poika) eli luomisvoiman ja luomisprosessin keskukseen, joka on jang. Henki on jin, vastaanottava Jumalan ilmoittavalle ja pelastavalle toiminnalle, ja Jumala-Luoja on jang suhteessa Henkeen, jiniin. Toisaalta Henki-jin on Sana-jang ja päinvastoin, koska molemmat ovat osallisina Muutokseen eli Luojaan. Koko ajan tapahtuu liikettä ykseydestä moneuteen, yhdestä kolmeen ja päinvastoin. Tämä on muutoksen arkkityyppi. Koko ajan on käynnissä ekspansio ja kontraktio, ykseyden jakaantuminen ja jakaantuneiden yhdistyminen.(8

Kiinalaisiin uskontoihin perehtynyt Julia Ching on huomauttanut, että sanaa Dao/Tao (”Tie”) ”käytetään Johanneksen evankeliumin alun käännöksissä – ’Alussa oli Tao’ – ja että siinä siksi kaikuu myös ’minä olen tie, totuus ja elämä.’ Taon nähdään siis olleen olemassa jo ennen universumin syntyä muuttumattomana ensimmäisenä periaatteena, jopa kaiken olevaisen esi-isänä, jonka kautta kaikki on syntynyt.” Laotse sanoi: "Tao synnytti yhden, yksi on synnyttänyt kahden, kaksi kolmen ja kolme kaikki olennot."
Sana Qi taas, joka viittaa elämänenergiaan kiinalaisessa lääketieteessä, tarkoittaa ilmaa, hengitystä, elämän henkäystä, ja kiinalainen teologi Chang Ch’un-shen on käyttänyt qi-sanaa jopa käännöksenä Pyhälle Hengelle.(6
Rudolf Steiner: "Voisi myös sanoa, 'Pyhä Henki' on Kristuksen (miehisen) Poikaprinsiipin (naisellinen) äitiprinsiippi." Tai kuten Virginia Sease muotoilee: "Maria on Sofia-olemuksen mainen heijastus ja osa kolminaisuutta liittyen Pyhään Henkeen." Myös Theofilos Antiokialainen samaisti Sofian ja Pyhän Hengen. Monissa vanhoissa Raamatun kielissä, kuten hepreassa ja arameassa, sana Pyhä Henki on feminiinisukuinen. Rudolf Steiner sanoo myös, että veressä elää Isä Jumala, hän johdattaa ihmisen aineelliseen elämään. Poika Jumala elää sielullis-henkisessä, hän taas johdattaa ihmisen pois aineellisesta elämästä. Ylevänä syntymisen ja kuolemisen yläpuolella on kolmas, joka on lähtöisin molemmista, joka liittyy tasa-arvoisesti molempiin, jumalalliseen Isään ja jumalalliseen Poikaan: Pyhä Henki. Niinpä sanomme: siirtyminen yliaistisesta aistiseen: "Ex Deo nascimur". Siirtyminen aistisesta yliaistiseen: "In Christo morimur". Molempien yhtyminen, liitto sen kanssa, missä ei syntymällä eikä kuolemalla kummallakaan ole enää olemusta, Hengen avulla tapahtuva ylösnousemus: "Per Spiritum Sanctum reviviscimus." (21

Sadhu Sundar Singh kertoo, kuinka kerran hurmostilassa jouduttuaan kolmanteen taivaaseen (johon Paavali temmattiin), hän katseli ympärilleen ja kysyi: "Mutta missä on Jumala?" Ja hänelle vastattiin: "Jumala ei ole täällä näkyvissä yhtä vähän kuin maan päällä, sillä Jumala on ääretön. Mutta Kristus on täällä, Hän on Jumala, Hän on näkymättömän Jumalan kuva, ja vain Hänessä me näemme Jumalan niin taivaassa kuin maan päällä." Ja Kristuksesta hän näki virtaavan ikään kuin valon ja rauhan aaltoja, jotka vierivät pyhien ja enkelien lomitse ja lävitse tuoden kaikkialle virvoitusta niin kuin lämmin vesi virkistää puut. Ja tämän sadhu ymmärsi Pyhäksi Hengeksi.(12 Kolminaisuuden idea ei ole kokonaan vieras inhimilliselle kokemukselle: esim. vesi säilyttää kemiallisen identiteettinsä riippumatta siitä ottaako se jään, nesteen vai höyryn muodon.(13
Voidaan jopa sanoa, että Kristuksen olemus itse paljastaa Kolminaisuuden salaisuuden. Yhdistäessään jumalallisen ja inhimillisen luonnon persoonansa ykseydessä hän osoittaa sen etäisyyden, joka vallitsee Isän ja Pojan välillä, ja sen kuinka se tulee voitetuksi itsenäisessä persoonassa, Pyhässä Hengessä. Jeesus elää lakkaamatta, Hengen välityksellä, suhteessa Isään. Jumala Kolminaisuutena on sosiaalinen ja yhteisöllinen Jumala. Jumala on Kolminaisuus, koska tarvitaan enemmän kuin yksi, jotta voitaisiin osoittaa rakkautta. Sama mikä pätee ihmiseen, pätee myös Jumalaan. Hän ei ole sulkeutunut itserakkaus, vaan Kolminaisuus, avoin ja vastaanottava. Rakkaus, joka jaetaan. Isä ja Jeesus ovat aina yhdessä, kuin kaksiyhteytenä, tai paremminkin Kolmiyhteytenä: Isä prinsiippinä, Jeesus Isän välineenä ja Henki Isän liikkeellepanevana voimana. Kaikki kolme ovat kokonaan sitoutuneina samaan tehtävään: Isä aloitteentekijänä, Henki liikkeellepanijana, ohjaamassa Jeesusta Isän tahdon suuntaan, ja Jeesus suostumassa Hengen johdatukseen ja siten toteuttamassa Isän tahtoa. Sama trinitaarinen leima pitäisi olla kaikessa, mitä ihminen tekee. Hän ei saa toteuttaa tehtäviään yksin, itsellisenä olentona, vaan täysin jättäytyneenä Pojan yhteyteen ja sitä tietä, Jeesuksen lailla ja hänen kanssaan, Isän työkaluna, jota Henki aktivoi.(15

"'Jumala on Henki', hän (Jeesus) sanoi (Joh.IV:24), ja Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä selitetään Jumalakäsite tavalla, joka itse asiassa tulkitsee saman totuuden uusin sanoin. Siinä sanotaan: 'Jumala on rakkaus' (IV:8). Mitä on näet rakkaus? Kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, heidät on yhdistetty näkymättömin sitein, jotka pakottavat heitä elämään enemmän tai vähemmän sopusoinnussa, ikään kuin he olisivat yksi ajatus ja yksi tahto; sillä rakkaus on yhteen liittävä voima. Universaalinen rakkaus on ex analogia se voima tai se elämä, joka ohjaa kaikki elävät olennot toistensa luo ja sitoo ne yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi; eli toisin sanoin ilmaistuna: Jumala on maailmankaikkeuden yhdistävä elementti, se ykseys, joka on ilmennysten moninaisuuden perusta, voimien voima, myriadien muotojen taakse kätketty Henki." - Pekka Ervast

"Hän (Kristus) ja Isä olivat yhtä. Siksi Hän oli rakkautta (agape) sillä lailla kuin Jumala on rakkautta. Hän tuli siis rakkaudesta ihmiskuntaan auttaakseen ihmiskuntaa. Tämä on siitä lähtien ollut Hänen tehtävänsä, ja sitä Hän jatkuvasti tekee sakramenttien kautta ja monella muulla tavalla." - Piispa F. W. Pigott; Vapaa katolinen kirkko 1/1998

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.

Voitto Viron mietteitä uskosta

Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!

Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.

Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.

Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.

Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.

Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:

1. Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
2. Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
3. Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
4. Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
5. Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.

Ehkä tästä kiihkoilusta voisi jotain hyvääkin löytää, selittämällä asioita parhain päin. Uskonnoliset asiat merkitsevät ihmiselle hyvin paljon. Ei ole yhdentekevää, mitä mieltä ollaan, koska vakaumukset säätelevät ihmisen toimintaa. Kaikki kiihkoilu on haitaksi asialle, jota sillä ajetaan. Kiihkoilevasta asenteesta voinee päästä vapautumaan tutustumalla itseensä, tajuamalla, miten omatkin vakaumukset muuttuvat ja ymmärtämällä, ettei Kristuksen asiaa ole koskaan voitu ajaa kiihkolla.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.

Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.

Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.

Lapsen kaltaisuus

 Päivitetty 25.4.2012

Lasten kaltaisten on taivaan valtakunta. Juuri pieni lapsi on kaikkein herkin totuuden suhteen; niin kauan hän uskoo vanhempien sanaa, kuin huomaa heidän puhuvan totta, mutta aina tahtoo lapsi itse tutkia ja kokeilla kaikkea, myös erehdyksiä tehden. Sitä paitsi lapsi, joka elää "taivasta" tässä ja nyt, samalla nauttii aistiensa kautta maailmasta ja elämästä, eikä näe siinä mitään olennaisesti pahaa. Lapsen kaltaisuus on sielun ominaisuus, ei järjen asia. Kristinusko on mitä yksinkertaisinta, ja samalla kätkee sisäänsä mitä korkeimpia mysteereitä. Vuosisatoja se levisi, ei niinkään opillisten todistelujen kautta, vaan itse Kristus kulki sydämestä sydämeen ja sielusta sieluun halki maailman. Vasta meidän aikanamme on ymmärrettävä Kristus, tiedostettava Hänet(1.

Lapsi symboloi myös ihmisen kehittyvää puolta. Jeesus sanoo ..."sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa" (Matt.18:10). Jos lapsi tarkoittaa ihmissielun voimia, silloin enkeli taivaissa symboloi sielun henkistä ydintä: henkisen Itsemme silmin katselemme aina Isän kasvoja, koska se on yhtä Hänen olemuksensa kanssa. Meissä elää ja vaikuttaa Jumalan Henki, olemme Hänen lapsiaan ja Häneltä me saamme isällistä apua, neuvoa, lohdutusta, anteeksiantoa, kuten tuhlaajapojan tarinassa. Mutta lapsi kasvaa ja kehittyy ja Isä odottaa meidän tulevan joskun täysi-ikäisiksi. "Tulkaa täydellisiksi niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen!" voidaan ymmärtää vapauttavaksi, jopa rohkaisevaksi tulevaisuuden sanaksi. "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista" - ainoastaan ihmisessä oleva Jumala voi päästä sen rajan yli(2.

Marko Pogacnik kirjassaan "Sydämen evankeliumi" (Eeston Books 2000) selittää vertauksen eksyneestä lampaasta (Matt.18:12-13) niin, että 99 lammasta, jotka uskollisesti seuraavat laumaa, tarkoittaa henkisesti heräämättömiä ihmisiä, jotka eivät kuuntele sisintään vaan menevät massan mukana. Eksynyt lammas symboloi ihmisen yksilöllistymisprosessia: oman tiensä kulkijan on oltava valmis myös harhateille. "Ihmiskunnan paimenet" puoltavat ihmisen henkilökohtaista itsenäistymistä.

Pikkulapsen aivot ovat tietyssä suhteessa kehittyneemmät kuin aikuisen. Ne yhteydet aivosolujen välillä, jotka mahdollistavat "ajattelun", ovat lapsella kaksinkertaiset verrattuna aikuiseen, ja monet näistä yhteyksistä häviävät suunnilleen samaan aikaan kuin puhe kehittyy. Samaan aikaan kun alamme antaa nimiä ympäristössämme oleville asioille, menetämme kenties toisen, myötäsyntyisen kyvyn. Voisiko se olla kyky kokonaisuuden hahmottamiseen; kyky, joka meillä on syntymästämme saakka ja joka katoaa, kun pikkulapsi yrittää antaa aistivaikutelmille ajatuksen rakennetta? Ehkä juuri myötsyntyinen kykymme kokea todellisuus katoaa, ja ehkä juuri sitä yritämme myöhemmin elämässämme vaivalloisesti saada takaisin?(3

Antiikin maailmassa ajateltiin että ihminen harjoittaa uskonnollisia menoja saadakseen jumalat suosiollisiksi itselleen. Lasten ei uskottu kykenevän tällaiseen. Hän ei voi tuoda uhria eikä pieni lapsi voi osoittaa kunnioitusta ja palvontaa jumalille. Jumalat eivät ikään kuin hyödy lapsen palvonnasta, koska lapsi on niin pieni ja heikko ettei hänellä ole mitään annettavaa heille. Jeesuksen seuraamisessa ei ole ensisijaisesti kyse siitä, mitä suurta ihminen voi antaa Jeesukselle. Asia on juuri päinvastoin. Jeesus itse haluaa siunata omiaan sen sijaan, että hän odottaisi heiltä jotakin. Lapsi on heikko ja avuton, täysin aikuisen määräysvallan alla. Ihminen ei itse ansaitse tai hanki yhteyttään Kristukseen, vaan se annetaan hänelle lahjaksi. Hän ei voi sitä ansaita, mutta ei vastustaakaan. Ja toisaalta se on otettava vastaan.(4 

Kun Jeesus sanoi: "Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan", hän ei tarkoittanut, että lapsen esikuvallisuus olisi lapsellisuudessa, typeryydessä tai oikullisuudessa. Tätä on todella syytä tähdentää. Mystikko, joka unohtaa Jeesuken edellisiä täydentävät sanat: "Olkaa terävät niin kuin käärmeet" ja itsepintaisesti tulkitsee ne väärin, ikään kuin niissä olisi kysymys vastuuttomaksi, herkkäuskoiseksi ja äärimmäisen epäkriittiseksi tulemisesta ja joka uskoo, että nämä ominaisuudet voivat viedä ihmisen lähemmäksi Jumalan viisautta, voi panna väitteensä todenperäisyyden koetukselle. Juuri hänen uskonsa estää häntä käsittämästä totuuden.
Niin kuin lapsi elää täysin äitinsä varassa, joka edustaa sille korkeampaa olentoa, tulee oppilaan hylätä egonsa ja antautua Jumalan käsiin, mikä on aitoa nöyryyttä. Toiseksi nämä sanat kehottavat häntä etsimään totuutta uusin mielin, epäitsekkäästi ja perinteisistä ennakkoluuloista vapaana. Kolmanneksi ne ovat muistutus siitä, että lapsen luontainen hyvyys ja viattomuus, jotka ovat niin jyrkkä vastakohta aikuiselle, ovat mystillisen tietoisuuden saavuttamisen ehto.(5

"Jumalan lapseuden käsitteeseen sisältyy hyvin paljon sitä uutta, minkä ihmiskunta sai kristinuskon myötä. Tosin käsite on ensin puhdistettava siitä, mitä sentimentaalisuus on siitä tehnyt. Lentoon vielä kykenemättömältä linnulta ei voi kieltää oikeutta saada istua pesässä odottamassa ja avaamasta oikealla hetkellä nokkaansa. Kuitenkaan ei kristityn kuvaan todellakaan kuulu käyttäytyä erityisen aikuistumattomasti. 'Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi'. Vääristämällä Paavalin opin uskon kautta oikeamieliseksi tulemisesta johtavat teologit pyrkivät tänään todistamaan oikeaksi oman linnunpesänsä kristinuskon. Onko oikein sivuuttaa sana 'voimasta'?" - Michael Bauer

"Helluntai on hengellisen täysi-ikäiseksi tulemisen juhlapäivä." - Thomas Keating

"Viisas on kuin lapsi." - Tao te ching

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911/Rudolf Steiner: Viides evankeliumi. Suomen antroposofinen liitto 2002. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (4 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (5 Paul Brunton: Ajatuksia etsijän tieltä. Karisto Oy 1992.

Jahve ja Isä Jumala

"Oikeaoppisten Jumala on heimojumala: meidät ottaa, muut heittää ulos."

"Jahven tolkuttomuudet eivät todista ateismia, mutta käyvät sen verukkeesta sille, joka ei Jumalaa muualtakaan etsi."

- Markku Envall

Jeesus vältti käyttämästä nimitystä "Jumala", ja puhui sen sijaan "Isästä", paitsi siteeratessaan Vanhaa Testamenttia (esim. "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi"...); näin Hän ei puhunut Jahvesta, johon olisivat liittyneet kaikki Israelin kansan julmat käsitykset. Jeesuksen suurin "rikos" oli se, että hän uskalsi julkisesti arvostella juutalaisten kansallisjumalaa, jota hän kutsui "isäksi perkeleeksi" (Joh.8:44). Hänen lausuessaan "Minä olen Isässä ja Isä on minussa", kuvaa edellinen puoli Isän kaikkivaltiutta ja jälkimmäinen läheisyyttä ihmisen sisäisyydessä. Ihminen on rajallinen tajunta Jumalan äärettömässä tajunnassa. Joskus Jeesus sanoi Isän olevan salassa, tarkoittaen, etteivät ihmisten luomat ajatuskuvat voi kuvata tätä Todellisuutta. Myös sanoi Hän, ettei kukaan ole nähnyt Isää, mutta Jahven olivat nähneet mm. Mooses, Aaron, Nadab, Abidu ynnä 70 Israelin vanhinta (2 Moos.24:9-10). Kiusaus-kertomuksessa Jeesukselle ilmenee personoituna vanha jumalihanne, "tämän maailman ruhtinas", "valheen isä", joka vie Hänet hengessä vuorelle, näyttäen tämän maailman rikkaudet ja sanoen, "tämän kaiken saat jos palvelet minua"; so. "alistu palvelemaan samaa jumalaa kuin muutkin äläkä häiritse heidän rauhaansa uusilla opeilla, niin minä teen sinusta mahtavan." Ja Jeesus vastasi: "Herraa, sinun Jumalaasi, tulee sinun rukoilla ja Häntä yksin palvella" - totuuden ääntä sisässäsi, vaikka koko maailma olisi sitä vastaan(1. Juutalaisen mystiikan, Kabbalan, mukaan Raamatun Luoja-Jumala ei ole korkein Jumala. Salattu Jumala, En-Sof ("Loputon"), ilmentää itseään lähinnä kymmenen säteilyn (nk. Sefirat) kautta. Korkein En-Sofin säteilyistä toimii "Luoja-Jumalana." Salattua Jumalaa ei ylipäänsä mainita tai kuvailla Vanhassa testamentissa.(18

Vanhan Testamentin antama kuva juutalaisen kansan varhaisemmista vaiheista ja uskonnosta on yksipuolinen. Se on ikään kuin virallista historian uudelleen kirjoitusta, jossa menneisyyttä ja vanhoja tekstejä tulkittiin ja muokattiin uusien totalitaaristen aatteiden valossa. Juutalaisuus on ollut vielä 400-luvulla eKr. huomattavasti monimuotoisempaa kuin mitä VT antaa ymmärtää. Jahvessa voi nähdä israelilaisten kansanhengen, heimojumalan, joka on kansansa kollektiivisen mielen projektio ja yhtä inhimillisellä tasolla kuin he. Jahve on Israelin Jumala ja Israel on Jahven valittu kansa. Jahvea ei ollut, ennen kuin oli Israel, molemmat ovat yhtä kiinteästi sidoksissa toisiinsa kuin sielu ruumiiseen. Israelin historiankirjoitus on Jahven historiaa. Israelin olemassaolo on Jahven olemassaoloa. Heimojumala omistautui karjanhoidolle, avioliitolle, lisääntymiselle. Mikään ei tuntunut heimojumalasta liian vähäpätöiseltä. Nomadien Jumala tarttui asioihin, jotka olivat kaikkein ratkaisevimpia heidän selviytymiselleen. Klaanit, jotka liikkuivat eläinlaumoineen laajoilla alueilla, asuivat teltoissa ja heillä oli kesällä ja talvella eri asuinpaikat. He tarvitsivat jumalia, joita he saattoivat kuljettaa mukanaan, jumalia, jotka eivät olleet sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen paikkaan - kuten kiinteästi asumaan asettuneiden kanaanilaisten jumalat olivat. Heimojumalauskonto ei vaatinut temppeliä eikä pappeja välittäjiksi Jumalan ja ihmisten välille. Klaanin päämiehet hoitivat itse sekä profeetan että papin tehtäviä, pyhittivät alttareita tarvittaessa ja suorittivat itse uhrimenonsa. Näin tekee Abraham, näin tekee Iisak ja näin tekee Jaakob. Heimojumalilla, joiden toiminta-alue oli hyvin rajallinen, oli yleensä rajallinen valta. Abrahamin Jumala, josta tuli sitten Iisakin ja Jaakobin Jumala, vaatii kuitenkin ylijumalan asemaa, hän sanoo olevansa Kaikkeuden Jumala ja Luoja, ja kuitenkin hän haluaa olla erityisesti Abrahamin klaanin jumala. "Isäni Jumala" on vanhempi kuin ilmaus "isiemme Jumala". Jokaisella päälliköllä oli oma jumala, heimojumala, joka suojeli juuri häntä, hänen perhettään ja hänen omaisuuttaan.(16

Temppeliprostituutio ja ihmisuhrit olivat tavallisia. Aabraham ei päässyt maailmankirjallisuuteen siksi että aikoi uhrata Iisakin, vaan pikemminkin koska Jahve viime hetkessä perui vaatimuksensa. 1. Moos.22:12 yleensä tulkitaan siirtymisenä ihmisuhrista eläinuhriin. Silti kyseessä ei ole viimeinen kerta kun lapsi uhrataan Jumalan lepyttämiseksi: Tuom.11 Jeftan tytär on polttouhri Jahvelle. Jumala joka teurasti Israelin vihollisia, uhkasi omia palvojiaan äärimmäisillä rangaistuksilla jos he eivät olleet kuuliaisia, määräsi miesten ympärileikkauksen ja outoja lakeja jokapäiväisen elämän hallitsemiseksi, ja kuvasi itseään kiivaaksi, ei voi olla kristittyjen Jumala.
Markion v. 144 jKr. ei selittänyt pois Vanhan testamentin vaikeuksia allegorisin tulkinnoin ja oli tässä suhteessa selvästi parempi eksegeetti kuin vastustajansa. Ja toisin kuin monet "oikeaoppiset" kirkkoisät, Markion nimenomaan ei syytä juutalaisia Kristuksen tappajiksi! Kun Markion luki Vanhaa testamenttia, hän näki Jumalan joka oli mustasukkainen ja kostonhimoinen, joka rakasti yhtä ihmisryhmää ja vihasi toisia, joka oli oikullinen ja pahantahtoinen, käskien seuraajansa tappamaan naisia ja lapsia Kanaanin maassa heidän valloittaessaan sitä. Sitä vastoin kun Markion luki kristillisiä kirjoituksia (UT:n kaanonia ei vielä ollut olemassa), hän näki Jeesuksen joka saarnasi rauhaa, rakkautta ja sovitusta kaikille ihmisille. Jeesuksella ei ollut suosikkeja eikä vihollisia. Jeesus oli Jumalan lähettiläs, Jumalan, joka oli aivan erilainen kuin VT:n soturijumala, joka oli moraalisesti ja älyllisesti vajavainen. Markionille Jeesus edusti "vierasta Jumalaa", joka ei ollut paljastettu juutalaisissa kirjoituksissa ja oli tuntematon ennen Jeesuksen Kristuksen tuloa. Joosua valloitti luvatun maan väkivallalla ja julmuudella; Kristus kielsi väkivallan saarnaten laupeutta ja rauhaa. Luoja käski israelilaisia lähtemään Egyptistä kengät jalassa, sauva kädessä, säkki hartioilla, ja viemään mukanaan Egyptin kullan ja hopean; Kristus käski oppilaansa maailmaan ilman kenkiä, laukkua, vaihtovaatetta, rahaa. Laissa puhuu Luoja: rakasta sitä joka sinua rakastaa, vihaa vihollistasi; Kristus sanoo: rakastakaa vihollisianne. Lisäksi Jumala kieltää työnteon sapattina, mutta käskee kantamaan arkkia Jerikon ympärillä (sortaakseen kaupungin muurit) kahdeksana päivänä peräkkäin, siis myös sapattina. Hän kieltää tekemästä kuvia, mutta käskee Moosesta tekemään vaskikäärmeen. Hän vaatii uhreja ja hylkää ne; hän valitsee ihmisiä ja katuu valintojaan. Hän luo pimeyttä ja pahaa (Jes.45:7), lähettää onnettomuuksia, ja sitten katuu niitä. Kerta toisensa jälkeen Jumala suosi yhtä toisen kustannuksella. Kun kerran oli solmittu liitto toinen toisensa kanssa, niin asia piti. Silloin oltiin liitossa ympäristöä vastaan, ja Jumala suosi häpeämättömästi omiaan, riippumatta siitä, olivatko näiden teot moraalisesti oikein vai väärin. Tämä jumala on tuhoamisen, murhaamisen ja kansanmurhien jumala. Hän on etnisen puhdistuksen jumala.(16

Jerusalemin temppelissä harjoitettu uhrikultti ei poikennut muista Lähi-idän uskonnoista. Jahve on jumala, joka haluaa polttouhreja, hän haluaa sonneja, karitsoja ja kyyhkysiä, hän haluaa tuntea palavan lihan hajun, veren hajun, hän haluaa pappien keräävän eläinten veren ja vihmovan sen hänen alttarilleen, heidän on vihmottava verta ympärilleen, heidän on irrotettava sisälmykset, munuaiset ja maksa ja poltettava ne hänen kunniakseen. Jumalan temppeli on muinaisajan kaikkien temppeleiden tavoin teurastamo. Pelkästään kuningas Salomon Jerusalemin temppelin vihkimisen kunniaksi järjestämässä kiitosuhrissa uhrattiin yhtenä ainoana päivänä 22 000 sonnia ja 120 000 päätä pienkarjaa.(16
Arkeologiset jäänteet vahvistavat, että Juudan ja Israelin alueella uhrattiin yleisesti; vaatimus uhrata vain Jerusalemissa (5 Moos.12:13-14) ei ollut realistinen muun kuin Jerusalemin välittömän ympäristön näkökulmasta katsottuna. Esim. Betel ("jumalan temppeli" tai "El-jumalan temppeli") ei ollut ainoastaan aikaisemmin hyväksytty vaan myös keskeinen uhripaikka (1 Moos.28:18-22; 35:1-3; 12:8; Aamos 7:13. Vertaa 2 Kun.23:15). Myös Elefantinessa Ylä-Egyptissä sijaitsi kaupungissa asuneen juutalaisyhteisön Jahven temppeli.(11 Tuom. 13:19-20 kerrotaan kuinka "Herran enkeli" ilmestyi uhrialttarin liekeissä. VT:n uhrit olivat veren magiaa: "Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia", kertoo W. Angervo kirjassaan Suurlähettiläs (Mystica 1937); "Luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja - jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia." Myös Johannes Greberin kirjassa Yhteydessä henkimaailman kanssa (Suomen spiritualistinen seura 1953) meedion kautta puhuva henkiolento vahvistaa tämän: "Veri on aineellisessa ruumiissa elämänvoiman johtolanka. Siksi veressä on eniten ja helpoimmin sekoittuvaa elämänvoimaa. Sen vuoksi on veri paras elämänvoiman lähde, kun yritetään päästä henkimaailman yhteyteen." Sama henkiolento esittää, että VT:ssa mainittu "rintakilpi" (2 Moos. 39:8, 30-31) oli itseasiassa "planshetti" tai ouija-lauta ja pappi oli meedio. Rintakilpeä käytettiin, kun tahdottiin "kysyä neuvoa Jumalalta". Se oli neliskulmainen ja siinä oli neljä riviä jalokiviä, jokaiseen kaiverrettuna yhden Israelin sukukunnan nimikirjaimet - ne muodostivat siis eräänlaiset aakkoset. Lisäksi oli "otsakoriste", johon oli kaiverrettu "Herralle pyhitetty". "Ylimmäinen pappi irrotti kasukasta rintakilven alapään ja kohotti sen vaakasuoraan asentoon. Sitten hän irrotti otsalehden lakistaan ja asetti sen jalokivien välissä olevalle levylle. Sitten hän asetti kätensä rintakilven yläpuolelle kajoamatta siihen tai otsalehteen"..."Se liikkui kultaista levyä pitkin ja kosketti siinä olevalla pienellä renkaalla rintakilven jalokiviä, jolloin kirjaimet, joita rengas kosketti, muodostuivat sanaksi"... Tämä esitetään kirjassa tietenkin positiivisessa valossa; se, että minä siteeraan tätä päinvastaisessa merkityksessä, lienee selvää. VT:n teksteissä Jumala lainaa joskus myös demonin piirteitä. Demonien tyypillisiä merkkejä olivat yöllä tomiminen ja usein kytkös tiettyyn paikkaan. Ne myös voitiin voittaa oveluudella, voimalla tai taialla. Vanhin Jaakobin painin traditio - kertomus siitä, kuinka Jaakob paini eräänä yönä Jabbokinvirralla Jumalan kanssa ja voitti - on aivan yksinkertaisesti tarina joen demonista, joka hyökkää kahlaamon ylittävän miehen kimppuun, mutta kun mies ei antaudu, demonin on siunattava hänet, koska aamu on koittamassa ja demonin on paettava. Kuten tunnettua, demonit eivät siedä aurinkoa. Toinen esimerkki on 2. Moos.4:24-25: Mooses, Sippora ja heidän lapsensa olivat sattuneet valitsemaan yösijakseen paikan, jossa mellasti demoni, joka hyökkäsi heidän kimppuunsa, mutta verirituaalin avulla Sipporan onnistui suojella perhettään. Myös iskiessään Egyptin kaikkiin esikoisiin Jumala oli demoni, ja ainoa pelastus oli Israelin kansan toteuttama loitsu, taika. Kansaa kurittava rutto on vielä yksi niistä kerroista, jolloin Jumala muuntautuu demonin hahmoon tai antaa demonille käskyn tappaa (1 Aik.21:15-16).(16

Moolok eli melekh, joka merkitsee "kuningas", oli Jahve vain toisella nimellä; esim. Jes.6:5 Jahvea kutsutaan ham-melekh. Se oli yleinen jumalnimi seemiläisillä kansoilla. Tämän hetkisen arkeologisen tiedon valossa israelilaisten alkuperää tulisi ensisijaisesti etsiä juuri siitä kanaanilaisesta kulttuurista, jota vastaan Vanhassa testamentissa raivoisasti hyökätään. Heijastumia kanaanilaisesta taustasta löytyy myös VT:n sivuilta: Hes.16:3. Toisin kuin VT antaa ymmärtää, monarkian aikana Israelin ja Juudan alueilla harjoitettu uskonto ei olennaisesti poikennut Syyria-Palestiinan muista uskonnoista. Muinaisisraelilaista uskontoa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon muinaisen Lähi-idän muita uskontoja.(11
Myöhemmin Israel teki eron heimolaiskansoihinsa ja alkoi kutsua jumalaansa eri nimellä, jolloin Moolokista tuli sille epäjumalan nimi(2. Mooseksen laulu (2. Moos.16:3) kertoo millainen jumala Jahve on: Hän on soturi - jumalallinen taistelija. Egyptistä lähtenyt orjakansa oli alkanut palvoa sodanjumalaa.(16 Kiinnostavan hypoteesin mukaan Farao Ekhnatonin (1375-1345 eaa.) pyrkimys korvata Egyptin aikaisempi monijumalainen uskonto monoteistisella Atonin, auringon, palvonnalla, on voinut innostaa Moosesta juutalaisen uskonnon kehittämiseen.(18
Teksti- ja hautakirjoituslöydöistä päätellen Jahve sai muutaman vuosisadan ajaksi puolisokseen paikallisen Asera-jumalattaren. Kuningas Daavidilla oli ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen alussa poikia nimeltä Iisbaal (Baalin mies) ja Meribbaal (Baalin soturi). Psalmien kirjassa on jopa lauluja, jotka ovat kanaanilaista alkuperää ja kertoivat ukkosenjumala Baalista, mutta jotka liittyvät nyt Jahveen: "Kunnian Jumala jylisee", "Herran ääni iskee tulta" jne. (Ps.29).(16 Kun Daavid alkoi suosia Jahvea, kyse ei vielä ollut monoteismista vaan monolatriasta, yhden Jumalan palvonnasta. Varhaisesta yksijumalaisuudesta ei vastoin VT:n antamaa kuvaa ole todisteita, vaan muinaisisraelilaisessa uskonnossa on palvottu useita jumalia Jahven rinnalla. Muinaisajan ihmisille monen jumalan olemassaolo oli ilmiselvää. Joka kerta ihmiselle puhuessaan jumalan on siis ilmaistava identiteettinsä, jotta puhuteltu tietää, minkä jumalan kanssa hän on tekemisissä. Egyptistä lähdön jälkeen esim. Jahve otti tavakseen esittäytyä: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka vei teidät pois Egyptistä." 1. Moos. mainitsee yhdessä kohdassa, että Jaakob ja Laban tukeutuivat kumpikin omaan Jumalaansa kiistakysymyksessä: "Meidän isiemme Abrahamin ja Nahorin Jumala valvokoon tuomarina tätä sopimustamme." Tiedämme, että kyse on kahdesta eri jumalasta, koska heprean verbi on monikkomuodossa. Tarkkaan lukiessa huomaa lisäksi, että Jaakob ei itse asiassa vanno Abrahamin Jumalan vaan "sen Jumalan kautta, jota hänen isänsä palveli". Hän ei nimittäin vielä tunnustanut Jumalakseen Abrahamin Jumalaa.(16

Yksijumalaisuuden vaatimus on syntynyt vasta Jerusalemin v. 587/586 eKr. tapahtuneen hävityksen jälkeen. Monarkian ajalta periytyvät jäänteet paljastavat, että useat myöhemmin tuomitut tavat olivat aikaisemmin yleisesti hyväksyttyjä. (11
Dekalogin ensimmäinen käsky ja "Kuule, Israel!"-tunnustus ovat alkuaan kieltäneet muut jumalat vain Israelilta, myöhemmässä vaiheessa kielto on ymmärretty totaalisemmin: muita jumalia ei ole! Kielto palvoa muita jumalia ei tarkoittanut, ettei muita jumalia ollut, vaan päinvastoin edellytti, että muita jumalia oli.(16 Itseasiassa, myös varhaiskristilliset kirjoittajat uskoivat, että maailmassa oli olentoja, joita voitiin kutsua jumaliksi: näitä olivat hyvät enkelit ja pyhät ihmiset; filosofisen moniteismin mukaan muiden jumalien olemassaolo ei siis ollut mitenkään ristiriidassa yhden korkeimman jumaluuden kanssa.(21
Toisen temppelin aikaista uskontoa voidaan jo luonnehtia varhaisjuutalaisuudeksi; tämä aika Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli ratkaisevan tärkeä juutalaisuuden muotoutumiselle - se oli aluksi Persian suurvaltakautta, ja persialainen ajattelutapa jätti syvät jälkensä juutalaiseen ja sitä kautta myös varhaiskristilliseen teologiaan. Vähimpiä näistä eivät ole usko kuolleiden ylösnousemukseen ja tuonpuoleisuuden jakaminen kahtia taivaaseen ja helvettiin, oppi viimeisestä tuomiosta ja ihmisten tuomitsemisesta tekojensa mukaan, käsitys maailmanlopusta ja suuresta valon ja pimeyden voimien välisestä taistelusta, jonka Pelastaja voittaa. Kaikki nämä juutalais-kristillisen apokalyptiikan perusajatukset tunnetaan myös zarathustralaisuuden pyhistä kirjoituksista.

Septuagintan käännöksessä (Aleksandrian juutalaiset käänsivät Vanhan Testamentin kreikaksi, ja tästä tuli myös kristittyjen ensimmäinen Vanha Testamentti) 5 Moos.32:8-9 sanotaan: "Koska Korkein jakoi kansakunnat ja hajoitti Aatamin lapset, silloin hän laski kansain rajat Jumalan enkelien luvun jälkeen; ja Herran osa oli hänen kansansa Jaakob ja Israel oli hänen perimisensä nuora." "Herra" on siinä juutalaisten johtavan enkelin nimi, ei Korkein eli Jumala(3. Hepreankielen enkeliä merkitsevä sana merkitsee myös jumalaa. Tekstin mainitsema Korkein on El Eljon, taivaanjumala, ja tässä myytissä hän näyttää olevan peräti Jahven yläpuolella jumalien hierarkiassa. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla pidettiin loukkaavana sitä, että Jumala on voinut puhua Moosekselle kuin ihminen toiselle. Arveltiin, että Jumala ei ollut itse antanut Moosekselle lakia Siinain vuorella. Esim. Paavali ilmaisee kirjeissään käsityksen, jonka mukaan Jumalan enkeli luovutti laintaulut.(16
Kaikkea VT:ssa ei huomaattu tai pidetty välttämättömänä "oikoa"; esim. psalmissa 82 Jumala aivan luontevasti pitää puheen jumalien kokouksessa. Pidetään todennäköisenä että monoteismin idea kulkeutui Palestiinaan idästä kaksoisvirtain alueelta, missä se kukoisti persialaisten uskonnossa, zarathustralaisuudessa. Varhaisista Raaamatun osista käy ilmi, että "isien Jumala" El ("Jumala") ja Jahve ("Herra") vasta asteittain sulautuvat Israelin Jumalaksi. Tarkasteltaessa sellaisia VT:n kohtia kuten Ps.82:6, 2 Moos.4:22, 5 Moos.32:8, Hos.11:1, Jer.31:9 voidaan tällaisten jakeiden avulla seurata Jahve-uskossa tapahtunutta kehitystä. Entisen epäilijän, Tuomaan credoa (Joh.20:28) voidaan pitää juutalais-kristillisen jumalakäsityksen kehityksen päätepisteenä.

VT saatiin pelastetuksi ilmoituksen piiriin vain tulkitsemalla sitä estottoman allegorisesti. Sen tulkintaperiaatteet oli tärkeä määritellä, jotta sitä voitaisiin pitää kristillisenä kirjana. Allegorinen ja typologinen tulkintametodi olivat ne välineet, joilla VT saatiin viittaamaan Jeesukseen. Allegorisointi auttoi myös selviytymään erilaisista vaikeuksista, joita monet VT:n kohdat kirjaimellisesti ymmärrettyinä tuottivat. Saksalaisen teologin Adolf von Harnackin mukaan VT:n jatkuvuus kristillisessä Raamatussa voi johtaa "vanhurskauden" korostamiseen ja vaivalloiseen lakihenkisyyteen armon ja rakkauden sijasta.
Samoin amerikkalaisen Raamatun tutkijan Robert Jewettin mielestä Ilmestyskirjan kuvaama "karitsan viha" on syrjäyttänyt lunastavan ja sovittavan rakkauden, sekä mahdollistanut mustavalkoisen kuvitelman että historiassa hyvät taistelevat pahoja vastaan. Pyhiksi itsensä tunteville Ilmestyskirja on virittänyt "mieletöntä optimismia historian kulkuun nähden", mahdollistaen julmuudet "oikean" asian tähden.
Friedrich Rittelmeyer huomauttaa, kuinka voi saada vaikutelman ettei kristillinen rakkaus ole muuttanut sydämiä, vaan sydämet ovat muuttaneet kristillisen rakkauden, ja että kyseessä on yleisesti vääristynyt käännyttämisinto, joka ei tunne mitään toisen vapauden kunnioitusta. Puhdas egoismi voi esiintyä rakkauden vaatteissa. Sanonnat Jumalan vihasta on raamatullisen kokonaiskäsityksen valossa ymmärrettävä ei Jumalan ominaisuutena vaan ihmisen kokemuksesta käsin. "Herran pelko" ei tarkoita pelonomaista asennetta, vaan koko ihmisen olemuksen käsittävää pyhää kunnioitusta.(4 Deepak Chopran mukaan ero VT:n kostonhimoisen Jumalan ja UT:n rakastavan Jumalan välillä on se, että ihmistietoisuus oli valmis siirtymään käsityksessä.

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012.

Evankeliumit

"Ensin opimme evankeliumeista tuntemaan Kristuksen. Sitten vähitellen lähdemme henkisen kokemuksen tielle. Ja tällä tiellä havaitsemme omissa riippumattomissa kokemuksissamme, että Kristuksen oppi on tosi sellaisena kuin evankelistat sen esittävät. Siis: niin kuin evankeliumit ensin auttoivat ja tukivat meitä, niin nyt meidän omat - alussa pienet, vähitellen kasvavat - kokemuksemme, todistaessaan meille, että evankeliumit puolueettomasti ja objektiivisesti katsoen ovat oikeassa, samalla tukevat evankeliumeja." - Pekka Ervast
Kysymykseen, mikä on evankeliumi, vastaa Rudolf Steiner: Se on virike, mikä tulee niiltä tasoilta, missä enkelit ja arkkienkelit ovat - se laskeutuu sen maailman läpi, joka on ihmismaailman yläpuolella, ja astuu ihmiskuntaan näistä valtakunnista jatkuvana virtana.
Emil Bock lisää: Tavallaan kuin taivaan neljästä suunnasta kaikuu Sana, olevaisuuden Alkusana, itse korkein, henkinen Sana-olento.
Evankeliumi, kr. eu-aggelos, "hyvän uutisen tuominen"; englanninkielinen "gospel" on anglosaksinen käännös kreikasta ja tarkoittaa tarkalleen samaa. Paavalin kirjeissä sana evankeliumi viittaa Paavalin opetukseen Jeesuksesta.

Joku on jopa sanonut, että evankeliumit olisivat totta vaikka Jeesus Kristus ei ikinä olisi elänyt! Kuitenkaan ihmissielun mystinen kokemus ei voisi vaikuttaa täydellä voimallaan ilman Golgatan tekoa, ja Golgatan teon tarvitsee tulla eläväksi ihmissielussa vaikuttaakseen lunastavasti(1. Paavali viittaa tähän Kristuksen syntymään (Gal.4:19), joka korkeampana näkökantana jättää varjoonsa lihallisen Kristuksen eli historiallisen Jeesus Nasaretilaisen (2 Kor.5:16)(2.

Steiner kuvailee evankeliumien laatuja seuraavanlaisesti: Johanneksella etusijalla on henkinen suuruus, kohtaamme hänellä tietoelementin, jotain joka lupauksista rikkaana antaa sielullemme toivoa. Luukkaan evankeliumissa vaikuttaa sielunomainen, lämmin tunne- ja rakkauselementti, joka puhuu ennen kaikkea sydämellemme. Markuksen kuvauksessa ilmenee majesteettinen valtasuuruus, maailmanvoimien mahtavuus ja loisto. Matteuksen evankeliumista löytyvät nämä kaikki, mutta pienemmässä mittakaavassa, inhimillisesti tutumpana; emme vajoa maahan sen edessä, vaan pysymme seisomassa; meidän ei tarvitse astua sen alapuolelle vaan rinnalle. Matteus kuvaa Kristus Jeesuksen eniten ihmisenä, meitä inhimillisesti lähellä(3.
Johannekseen liittyvä kotka merkitsee kosmista henkeä eli eetteriä, näkijän kaikkialle tunkeutuvaa silmää. Luukkaaseen liittyvä härkä merkitsee elämän vesiä, kaiken synnyttävää elementtiä ja kosmista voimaa. Markuksen leijona merkitsee voimakasta energiaa, lannistumatonta elinvoimaa ja kosmista tulta. Matteukseen liittyvä ihmisen pää tai enkeli merkitsee kolmen edellä mainitun synteesiä yhtyneenä ihmisen korkeampaan järkeen ja kosmiseen henkisyyteen.(16

Eräs Kristiyhteisön perustajista, Emil Bock kirjoittaa: "Evankeliumin uudella tavalla löytämistä merkitsee, kun huomaa Johanneksen evankeliumin korkean elämäkerrallis-historiallisen arvon sen jokaisessa yksityiskohdassa. Sitä vastoin kolmen ensimmäisen evankeliumin olemukseen pääsee sitä syvemmälle, mitä enemmän havaitsee niiden kuvauksen imaginatiivisen luonteen. Niissä kaiken läpäisee vertauskuvallisuuden ihmeellinen henkäys, joka johtaa tunnistamaan evankeliumin ensisijaisesti sisäisen tien vaiheiden kuvakirjana." Rudolf Steiner sanoo tästä: Johanneksen evankeliumissa ei ole ainoatakaan varsinaista vertausta. Sen ainekset ovat peräisin mystisestä suuntauksesta, jossa vertauksia pidettiin tarpeettomina. Ensimmäisissä evankeliumeissa kuvattujen historiallisilta näyttävien tekojen ja vertausten todellisen laadun paljastaa selvästi kertomus viikunapuun kiroamisesta... (Mark.11) Luukas kertoo samalla kohdalla vertauksen (13.luku): Markuksella näyttää historialliselta tosiasialta sellainen, mikä on tarkoitettu kuvannolliseksi. "Bodhipuu", jonka alla Buddha valaistui, on Temppeliviikuna, Moraceae Ficus Religiosa (vrt. Joh.1:48!).
Kr. syn-optikos: "(näkeminen) samalla silmällä."

Uusimmat tekstianalyytikot ja useat aihetodisteet muista yhteyksistä (jopa arkeologiasta) ovat tuoneet esiin mielenkiintoisia ja varteenotettavia perusteluja sille, että evankelistoista ensimmäinen, jonka evankeliumi oli kirjoitettuna ja toimitettuna, olisikin ollut Luukas eikä Markus, kuten yleisesti on ajateltu. Monet nykyiset tutkijat sijoittavat uusimman tiedon nojalla evankeliumien kirjoittamisen vuosiin 40-65 jKr(4.
Yleisesti oletetaan, että Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu 80-100 jKr., vaikka kovin vahvoja todisteita tämän näkemyksen puolesta ei oikeastaan ole. Koska muunkaan ajankohdan puolesta ei ole esittää mitään pakottavan vakuuttavia seikkoja, tutkijat tyytyvät tulkitsemaan evankeliumia tämän ajoitusolettamuksen puitteissa.

Uuden Testamentin apostoliluettelon mukaan Matteus ja Johannes olivat Jeesuksen apostoleja, mutta Markus (Johannis Marcus/Johannes Markus, Apt.12:25, 15:37) ja Luukas esitellään Apostolien teoissa Paavalin myöhemmiksi työtovereiksi.(13

Pekka Ervast toteaa, että Matteus, Markus ja Luukas kirjoittavat enempi Jeesuksen maan päällisen elämän tapahtumista, Johannes sen sijaan Kristuksen näkökulmasta(5. Marko Pogacnik arvelee, että synoptiset evankeliumit on kirjoitettu silminnäkijäkertomusten pohjalta, Johanneksen evankeliumi taas sisältää Kristuksen sanoman, kuoleman ja ylösnousemuksen läpikäyneen Kristuksen myöhemmistä ilmestyksistä(6. Origenes kirjoittaa: "Meidän on uskallettava sanoa, että evankeliumit ovat koko Raamatun täyttymys, ja Johanneksen evankeliumi on evankeliumien täyttymys."
Klemens Aleksandrialaisen kerrotaan sanoneen: "Viime kädessä on Johannes tietoisena siitä, että ihmisen luonne mainituissa evankeliumeissa [synoptisissa] oli jo käsitelty, kirjoittanut oppilaittensa aloitteesta ja hengen inspiroimana henkisen evankeliumin(7. Kirkkohistorian isä Eusebios, joka laati pääteoksensa 300-luvun alussa, sanoo evankeliumien alun erilaisuudesta: "On luonnollista, että Johannes on jättänyt käsittelemättä Vapahtajamme polveutumisen lihan mukaan, koska Matteus ja Luukas olivat kirjoittaneet siitä aikaisemmin; ja hän alkoi evankeliuminsa opilla hänen jumaluudestaan, koska jumalallinen Henki oli varannut tämän hänelle, sillä hän oli heitä etevämpi." (15
Hieronymus piti apostoli Johanneksen neitseellisyyttä syynä siihen, miksi Jeesus rakasti häntä enemmän kuin muita. Jopa Johanneksen evankeliumin ylevyys selittyi samalla asialla: "Hän näki asioita, joita naimisissa olevat eivät voineet nähdä." Elaine Pagels mainitsee, että Lyonin piispa Ireneukselle, joka oli neljän evankeliumin kaanonin pääarkkitehti, Johannes ei ollut neljäs evankeliumi, vaan ensimmäinen ja tärkein, koska hän uskoi ainoastaan Johanneksen ymmärtäneen kuka Jeesus todella oli: Jumala ihmismuodossa. Johanneksen evankeliumi on saanut paljon vaikutteita Herodeksen aikakauden essealaisperinteistä. Siinä on piirteitä, jotka sopivat yhteen Kuolleenmeren kirjakääröjen kanssa, mikä viittaa siihen, että se olisi kirjoitettu vuoden 37 tienoilla jKr. Ortodoksinen kirkko asettaa Johanneksen evankeliumin ensiarvoiseen asemaan evankeliumien joukossa. Myös Lutherin mukaan Uudessa testamentissa Johanneksen evankeliumi on oikea pääevankeliumi.
Johanneksen evankeliumia hallitsee rakkauden ajatus, Johannes on rakkauden apostoli. Tämä evankeliumi on aina ollut mystikkojen suosiossa.
Monet gnostilaiskristityt ottivat Johanneksen evankeliumin omakseen ja pitivät sitä gnostilaisen opetuksen ensisijaisena lähteenä. Muotoutumassa oleva kirkko sisällytti sen Uuteen Testamenttiin joidenkin "oikeaoppisten" vastalauseista huolimatta(8. Synoptisissa evankeliumeissa ei painotu Jeesuksen jumalallisuus - Luukas ei tunne Jeesusta sijaiskärsivänä Jumalana. Johanneksen evankeliumi välittää meille hänestä kuvan ikuisesti läsnä olevana kosmisena, universaalina hahmona, hyvin pitkälle sellaisena kuin gnostikot hänet esittivät ja millaisena Kristuksesta puhutaan nykyään esoteerisen kristinuskon piirissä, esim. antroposofiassa.
Sadhu Sundar Singh sanoo: "Johannes on saanut oppinsa Kristuksen rintaan nojautuneena. Hänen sydämensä oli lämmin, ja hän puhui - ei suusta suuhun, vaan sydämestä sydämeen Jeesuksen kanssa. Niin hän pääsi paremmin ymmärtämään Häntä." "Johannes todisti Hänestä, jonka tunsi. Hän ei sanonut: 'josta olen lukenut kirjoista tai jota olen kuullut sanottavan maailman Vapahtajaksi', vaan: 'jota katselimme.' Hän eli Hänen rinnallaan kolme vuotta, öin päivin. Hän rakasti Vapahtajaa enemmän kuin toiset ja ymmärsi Vapahtajansa rakkauden ja saattoi todistaa Hänestä. Kuinka moni meistä voisi sanoa, että olemme Häntä kuulleet, Hänet nähneet, että olemme Häntä käsin koskettaneet ja että voimme todistaa Hänestä?"(14 Sadhu sanoo myös, että hindujen Bhagavad Gita muistuttaa paljon Johanneksen evankeliumia.

Jo Johanneksen evankeliumin prologi (Logos-hymni, 1:1-18) vie huimaaviin korkeuksiin; se kertoo koko maailman luomisesta siinä missä genesis maan luomisesta. Johannes ainoana on tallentanut Kristuksen jäähyväispuheet ja ylimmäispapillisen rukouksen (Joh.13-17). Johannekselta löytyvät myös Kristuksen seitsenkertaiset Minä olen-sanat, joihin sisältyy kristillisen kirkon seitsemän sakramenttia, samoin seitsemän suurta tunnustekoa, joissa vaikuttavat voimat niin ikään jatkuvat sakramenteissa: ne ovat UT:ssa ikään kuin idullaan valmiina kasvamaan esiin (Perimätiedon mukaan Kristus perusti seitsemän sakramenttia opettaessaan opetuslapsiaan 40 päivää ylösnousemuksensa jälkeen; vielä toiselta vuosisadalta tapaa arvovaltaisan lausunnon, jossa suullista perimätietoa pidetään arvokkaampana kuin kirjoitettuja evankeliumeita)(9.
"Minä olen tie, totuus ja elämä" - Kaanaa - Kaste
"Minä olen viinipuu, te olette oksat" - Sadanpäämiehen poika - Konfirmaatio
"Minä olen oikea paimen" - Betesda - Rippi
"Minä olen leipä" - Viidentuhannen ravitseminen - Ehtoollinen
"Minä olen ovi" - Veden päällä käveleminen - Avioliittoon vihkiminen
"Minä olen maailman valo" - Sokeana syntyneen parantaminen - Papiksi vihkiminen
"Minä olen ylösnousemus ja elämä" - Lasaruksen herättäminen - Viimeinen voitelu (9&12

"Kun Pyhä Johannes Patmoksella oli jälleen näkevä monien vuosien jälkeen Ylösnousseen Kristuksen hahmon, hän näki hänen oikeassa kädessään seitsemän tähteä. Näistä virtasi voimia, joiden avulla ylösnousemus voi toimia maailmassa. Nämä voimat näyttävät itsensä sen kautta minkä kristityt ovat tulleet tuntemaan seitsemänä sakramenttina; ei niin että ne toimivat ainoastaan tällä tavoin, vaan että sakramenteissa niiden luonto paljastuu erityisellä selkeydellä." (10

Nykykäsitys on vahvistamassa Johanneksen evankeliumin yhdeksi luotettavimmista vanhan ajan lähteistä Luukkaan ohella. Siihen sisältyy lukemattomia pieniä yksityiskohtia, joita ei esiinny muualla, ja se on saanut monet tutkijat päättelemään, että evankeliumi on melko paljon muita tarkempi todistus. Mm. arkeologiset löydöt ovat jo vuosien ajan tuoneet esiin seikkoja, jotka vahvistavat sen yksityiskohtia. Sen yksityiskohdat vastaavat niin ikään esim. Torinon käärinliinasta saatujen uusimpien tutkimustietojen kanssa hämmästyttävän täsmällisesti. (11

Yhä useammat Uuden Testamentin tutkijat kallistuvat sen vanhan perimätiedon kannalle, että Johanneksen evankeliumin kirjoittaja oli sama Johannes, joka oli Jeesuksen "rakkain opetuslapsi" ja myös merkittävä silminnäkijä. Tätä näkemystä tukevat myös arkeologiset aihetodisteet. (4.

Evankeliumit voivat esittää samankin asian eri tavoin, ja tällöin tulee ymmärtää, että evankelistat katselevat tapahtunutta eri näkökulmista. Vertailemalla saamme laajemman kuvan, ristiriidat ovat näennäisiä.
Annetaan Rudolf Steinerin lopettaa: Kristillinen elämä on tänään vasta alullaan, mutta on tulevaisuudessa nouseva suunnattomaan loistoon, koska ihmiset vasta tulevaisuudessa tulevat ymmärtämään evankeliumeja. Mutta kun ne täysin ymmärretään, silloin nähdään, mikä valtava määrä henkistä elämää on kätkettynä näihin evankeliumeihin! Mitä enemmän evankeliumi tosi hahmossaan leviää, sitä enemmän ihmiskunta saa taas mahdollisuuden synnyttää henkistä elämää, nousta takaisin henkiseen maailmaan, huolimatta kaikesta aineellisesta kulttuurista.

(1 Rudolf Frieling: Kristinuskon olemus. Uusi Sampo. (2 V.H.V: Elämästä j a kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (3 Rudolf Steiner: Matteuksen evankeliumi. Suomen antroposofinen liitto. (4 Juha Hiltunen, Aamulehti 23.12.2005. (5 Pekka Ervast: Johanneksen evankeliumi. (6 Marko Pogacnik: Sydämen evankeliumi. Eeston Books 2000.

(7 Takoja 1/2006: Reinald Witters, Johanneksen evankeliumin keskeisiä piirteitä. (8 Elaine Pagels: Gnostilaiset evankeliumit. Art House 2006. (9 Friedrich Rittelmeyer: Meditaatio. Karisto 1990. (10 Adam Bittleston: Human Needs and Cosmic Answers; The Spirit of the Circling Stars. Floris Books 1993. (11 Juha Hiltunen (antropologi ja kulttuurihistorioitsija): Jerusalemin temppeli oli antiikin ihme. ASKEL nro 7-8/2007. (12 Emil Bock: Ne kolme vuotta. Kirjokanta Oy 2008. (13 Laurence Gardner: Maria Magdaleenan arvoitus. Bazar Kustannus Oy 2006. (14 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (15 Risto Santala: Kristinuskon juuret II; Messias Uudessa testamentissa. Perussanoma Oy 2005. 16) H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006.

Esoteerinen kristinusko

Uskonnolla on aina eksoteerinen ja esoteerinen puolensa, ulkoinen kuori ja sisäinen ydin, esipiha ja kaikkein pyhin. Eksoteerinen kristinusko on tekemisissä Raamatun kirjaimen ja moraalisten tapojen kanssa; esoteerinen kristinusko etsii henkeä kirjaimen takaa ja pyrkii ihmisen sisäiseen uudistumiseen, läpeensä kristillistymiseen. Lain orjuus vaiko vapauttava evankeliumi - joka tahtoo helppoja vastauksia tarvitsematta itse ajatella omilla aivoillaan, tyytynee edelliseen.
Esoteerinen ei ole eksoteerisen vastakohta tai laajennus, vaan kokonaan oma ulottuvuutensa. Valtavirran kristillisyyteen tänä päivänä viitataan eksoteerisena, ulkoisena, koska se keskittyy Jeesus Nasaretilaisen fyysiseen elämään. Jeesus opetti kansaa vertauksilla, opetuslapset saivat tietää "Jumalan valtakunnan salaisuudet". Paavali ravitsi "lapsia maidolla, täysikasvuisia vahvalla ruoalla". Vain se, jolla on "korvat kuulla", kuulee. Sekä Jeesus että Paavali opettivat, että uskonto ei ole pelkkää uskoa oppeihin vaan käytännöllistä tietoa (gnosis) tiestä saavuttaa uudelleen syntymäoikeutensa "Jumalan poikana/tyttärenä".
Ensiksi on uskonto tutussa muodossa: instituutiot ja säännöt, jotka on tarkoitettu ohjaamaan toimiamme ja säätelemään sosiaalisia suhteitamme. Sisäinen traditio opettaa, että emme ole kokonaan mitä voisimme olla. "Esoteerinen uskonto käsittelee sielua ja vapauttaa sielun mielestä ja materiasta nyt, eikä tuonpuoleisessa. Sen päämääränä on sielun kohottaminen ja yhdistäminen Jumalaan juuri tässä elämässä maan päällä. Eksoteerinen uskonto tähtää enemmän uskonnon seuraajien olosuhteitten ja statuksen parantamiseen. Se vaatii uskonnollisten velvoitteiden noudattamista, virsien laulamista ja harrasta rukoilemista Jumalan miellyttämiseksi palkkion toivossa tuonpuoleisessa."(1
Gal.1:15-22 Paavali vannomalla vakuuttaa, ettei ole apostoleilta saanut tietojaan Kristuksesta (kertomus on ristiriidassa Apt.9. luvun kanssa, mutta uskomme kai ennemmin hänen omaa todistustaan), eikä hän yleensä muutenkaan näytä tuntevan Jeesuksen elämän tapahtumia ja suullisia opetuksia. Ne olivat hänestä toissijaisia verrattuna hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa: "Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal.1:11-12). Oikeammin: hän on saanut sen "Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen (apokalypsin) kautta"(2. Tietäessään Kristuksesta Paavali vainosi kristittyjä, mutta kun hän tunsi Kristuksen, vainottiin häntä itseään.

Niin Markionin kuin Valentinoksenkin teologia nojasi vahvasti Paavaliin, joka sai jotkut varhaiset kirkkoisät epäröimään apostolin sisällyttämistä kaanoniinsa. Paavali oli Markionin mukaan ainoa apostoli, joka oli oikein ymmärtänyt uuden sanoman Kristuksen tuottamasta pelastuksesta. Markionin nostaessa Paavalin tunnetuksi, se vaikutti vahvasti siihen että muut tunnustivat apostolin auktoriteetin, jollaista hän todennäköisesti ei muuten olisi saanut. Paavali oli monien gnostilaisten lahkojen suosikkiapostoli, hän näytti yhdeltä heidän omistaan. Paavali oli maailman suurimpia mystikoita.
Roomalaiskirjeessä 16:7 Paavali tervehtii kunnioittavasti naisapostolia nimeltä Junia, ja Uuden Testamentin kirjoissa mainitaan kristittyjen johtajina toimineita naisia, esim. Apt. 9:36 Jeesuksen opetuslapsi nimeltä Tabita eli Dorkas. Room.16:1 Foibe on käännetty "seurakunnan palvelija" - itseasiassa "diakoni" (joka on pappeuden aste). Klement Aleksandrialainen kirjoitti 1. Kor. selityksissä, että apostolit työskentelivät naisten seurassa ja että nämä olivat "sisaria" ja "pappikumppaneita". Naisten vihkiminen papinvirkaan oli olemassa käytäntönä kauan Uuden Testamentin aikojen jälkeen, ehkä tunnetuimpana heistä 300-luvulla vaikuttanut Pyhä Olympias Konstantinopolilainen.(3 Naisten opettamiskielto (1 Tim. 2:12) ja Efesolaiskirjeen naiselle osoitettu käsky alistua miehensä tahtoon eivät ole Paavalin omia opetuksia. Nämä jälkipaavalilaiset kirjeet (myös Kol., 2 Tess., Titus) ovat todennäköisesti hänen oppilaidensa kirjoittamia(4.

"Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan."
(Gnostilainen Filippuksen evankeliumi; Nag Hammadin kätketty viisaus. WSOY 2001)

Kuulemaani saarnaa lainaten, tehtävämme on tulla esoterikoiksi, luoda suhde henkiseen maailmaan tekemällä matka sisäsuuntaan. Vieraat, jotka Jeesuksen vertauksessa (Matt.22:1-14) oli kutsuttu kuninkaanpojan häihin, mutta eivät halunneet tulla, olivat liikaa ulkoisen elämän hyörinän pauloissa. Vieras, joka ei ollut pukeutunut häävaatteeseen, joka juutalaisissa häissä annetaan ovella, ei ollut tullut ovesta, Kristuksen kautta ("Minä olen ovi!"); hän jäi sanattomaksi, hänellä ei ollut vaadittavia henkisiä kykyjä. Ihmiselle, jolla on kyky kantaa henkistä, annetaan; siltä, joka vain luulee jotain omistavansa, otetaan sekin pois. Hänet palautettiin ulkoisen olemassaolon pimeyteen, jossa on "itku ja hammastenkiristys." Se on se henkinen pimeys, jossa suuri osa ihmiskuntaa elää sidottuna kohtaloonsa. "Joka ei usko, on kadotettu": joka ei usko omaa ikuisuuttaan eikä sitä etsi, pysyy samanlaisena katoavaisena olentona kuin tähänkin asti, hän on "kadotettu" tämän elämän osalta. "Harvat ovat valitut": harvat valitsevat etsiä. "Nyt on otollinen aika": kuoleman jälkeen ei voi aloittaa mitään uutta.

(1 C.W. Sanders: Sisäinen ääni. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (3 Laurence Gardner: Maria Magdaleenan arvoitus. Bazar Kustannus Oy 2006. (4 Ahola - Antikainen - Salmesvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002.

Esoteerinen, esoterikos (kreik.), sisäinen. Myös "salainen", "luottamuksellinen". Ajattelutapa, jossa pyritään ymmärtämään aisteille näkymätöntä todellisuutta. Vanhemmat esoteeriset traditiot olivat salaisia; niissä oppilaiden piti läpäistä erilaisia kokeita, initaatioita, jotka valmistivat heidät vastaanottamaan henkistä tietoa. Näin oli laita myös alkukirkossa, jossa oli käytössä katekumenaatti (ks. Pekka Ervast: Paavali ja hänen kristinuskonsa. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1957).

"Mielialat ja tunteet johdattavat esoteerisuuteen omassa sisäisyydessämme, ajattelun alueella taas vastaavasti meditatiivinen sieluntila. Kultin (= seremoniallinen jumalanpalvelus, tässä Ihmisen vihkitoimitus, Kristiyhteisön ehtoollismessu) esoteerinen todellisuus koetaan sen uskon kautta, joka meillä on kultin tapahtumaa kohtaan. Ilman tätä voimaa, joka on samalla myös henkinen 'havaitsemiselin', koettaisiin kultti vain ulkoisena aistimuksena ja mieltä vailla olevana tapahtumana. Kehittämällä oikeanlaatuista mielialaa sekä oikeita tunteita uskonnollisessa toiminnassa, sekä kehittämällä meditatiivista sieluntilaa ja uskoa, jonka kautta oppii näkemään, tulevat esoteeriset kokemukset mahdollisiksi, ja ne voivat kristinuskoa koskevan ajattelun sekä käsitteiden kautta muuttua 'esoteeriseksi kristinuskoksi'."

- Michael Debus: Esoteerinen ja eksoteerinen krstinusko. Kristiyhteisö-lehti 3/1994.

Ihmisen Minä ja karma

Reinkarnaatio ja karma eli jälleensyntyminen ja kohtalo, kaikkein loogisimmat maailmanselitykset, jotka saumattomasti kuuluvat yhteen, ovat Jumalan asettamia luonnonlakeja, joihin Hän itsekään ei puutu. Jumala on lahjoittanut ihmisille vapaan tahdon ja rajoittanut kaikkivaltiuttaan meihin nähden. Jeesus sanoi: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis..." (Matt.28:18-20). Hän käyttää valtaansa ihmisten kautta. Dietrich Bonhoeffer ymmärsi enemmän kuin kukaan muu Jeesuksen vertausten merkityksen Mestarin poissaolosta, joissa isäntä matkusti kaukaisille maille jättäen kaikkien asioiden hallinnan palvelijoiden käsiin. Jeesus sanoi, että elämän eksistentiaalinen luonne on tällainen. Ihmiskunta on omillaan.
Pelastuksella on kahdenlainen merkitys: vapauttaa sinut kohtalostasi ja siitä johtuvista jälleensyntymistä fyysiseen ruumiiseen, sekä se, että sinut nostettaisiin ylös siitä hengellisestä tietämättömyydestä jossa olet(1.

Minä kykenee maailmaan syntyessämme valikoimaan maailmasta sellaista, mikä on sille sukua; emme ole vain perintötekijöidemme ja ympäristömme tuote. Arkiminämme elää menneisyydestä, henkinen alkukuvamme, korkeampi Minämme tähtää tulevaisuuteen; arkiminä on kuin kovettunut kuori, korkeampi Minä on alati virtaava. Arkinen itse on kuin palvelija, joka huolehtii herransa taloudesta tämän ollessa kaukaisilla mailla. Ylitajunta, tietoisuutemme todellinen lähde ja keskus, ruumiillistuva, kuolematon Minä, säilyttää ja ymmärtää kaikki opetukset, joita päivätajuntamme ei voi käsittää (2. Ihminen ei esimerkiksi näe ruoansulatuksensa lukemattomia vaiheita. Jos hän näkisi, voisi hän tahdollaan häiritä niitä, joten ihmiselle on vain hyväksi, ettei hän havaitse kaikkia ruumiinsa toimintoja kovin tarkasti.
"Minä" on tosi viinipuu, josta persoonallisuudet maan päällä ovat oksia. Jumala on myös järjestyksen Jumala ja karma on Jumalan vanhurskaus, oikeamielisyys. Jumalan tahto on hyvä Laki, joka on rakkaus ja oikeus. Jumalallisessa maailmanjohdossa on järkeä - järkeä ja rakkautta.(10

Maailmaa johtaa täydellinen oikeus ja kaikki Jumalan lapset saapuvat kerran Hänen jalkojensa juureen miten kaukana he harhailevatkin. "Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaa tuomitsemaan vaan sitä varten, että maailma hänen kauttaan pelastuisi". Kohtalossa ei ole tuomiota eikä rangaistusta, se on persoonaton voima. Jeesuksen saapuminen toi mukanaan totuuden kaksiteräisen miekan, joka auttaa ja herättää sitä joka ottaa sen vastaan, mutta rankaisee niitä jotka torjuvat sen(1. Ihmisellä on yleensä sammumaton tiedonjano, mutta hän ei kiirehdi seuratessaan siveellisiä ihanteitaan.(10 Jumalan rakkaus ei ole sentimentaalista. Se on vahvaa rakkautta, joka etsii meidän lopullista Hyväämme, eikä sen tähden suojele meitä kokemuksilta joita tarvitsemme kasvaaksemme. "Älkää eksykö, ei Jumala anna itseään pilkata." (Gal.6:7)

"Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' - näin sanoo Herra." (Room.12:9)

"Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään." (Room.14:12)

"Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään" (Mark.4:26-28). Nukkuminen tässä tarkoittaa kuolonunta, mutta siemen kasvaa päivin ja öin. Kasvu ei tapahdu nopeasti ja yhtäkkiä, mutta mikään ei mene taaksepäin, kaikki kulkee eteenpäin(3
Alemmilla kehitysasteilla voi käydä niin, että henki johdetaan hänen tietämättään uuteen ruumiillistumiseen. Hän ei tiedä vielä mitään jälleensyntymisen laista. Hän on kuin tietämätön ja alaikäinen lapsi, joka luottavaisesti seuraa johtajaansa kysymättä minne. Kehittyessään henki ottaa itse kohtalonsa ohjat käsiinsä ja menee vapaaehtoisesti ja täysin tietoisena aineeseen. Kehittymättömälle aineellinen elämä on aina houkutteleva, mutta kehittyneelle lienee aineeseen laskeutuminen todellinen koetus.(10

Vertaus peltoon kätketystä aarteesta (Matt.13:44): Kuoleman jälkeen Maa näyttäytyy siihen katseensa vielä kohdistavalle sielulle kuvana pellosta. Jos juuri päättynyt elämä on eletty ihmiskunnan jumalallisten päämäärien hengessä, niin ruokamullan pimeydestä loistaa kulta-aarre. Tämän havaitsemiseksi sielussa on saatava heräämään kaipuu voida elää uudelleen Maan maailmassa ja päästä jatkamaan siellä alettua pyrkimistä henkeä kohti.(9

Marko Pogacnik tulkitsee Jeesuksen vertausta hedelmättömästä viikunapuusta (Luuk.13:6-9); ihmiselle tarjotaan yhä uudelleen mahdollisuus astua seuraava askel henkilökohtaisen kehityksensä tiellä; elämä on kärsivällinen, mutta ihminen epäröi ja pelkää muutosta. Lopulta voimien virtaus patoutuu ja sisäinen jännitys aiheuttaa muutosvoimien purkauksen: tapahtuu "onnettomuus", joka muuttaa olosuhteet täysin, vieden kehitystä eteenpäin ("Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää; mutta jos ei, niin hakkaa se pois")(4.
Kristuksen kirotessa viikunapuun...ne, joiden elämä on hedelmätöntä ja jotka eivät täytyä sitä tarkoitusta, jota varten Jumala on heidät luonut, kuihtuvat ja hävitetään. Ei ole määrättyä aikaa, jolloin tulee tehdä hyvää, sillä kaikki ajat ovat yhtä sopivat hyville töille: ihmisen itse täytyy tehdä elämänsä hedelmää tuottavaksi ja siten täyttää sen tarkoitus.(12
Kallisarvoinen helmi (Matt.13:45): Helmi on simpukan tuskan hedelmä ulkoisessa luonnossa. Halu omistaa kallis helmi merkitsee siis maallisten kohtaloiden mukanaan tuoman vaikeuden täyttä hyväksymistä ja sen tunnustamista, että kärsimys on oikeastaan eteenpäin ajava voima kohtalossa.(9 Mitä vastustuksenhaluisempi henki on, sitä enemmän lähestyy tämä parannustyö vanhatestamentillista muotoa "silmä silmästä, hammas hampaasta."(10

Kuten viinitarhavertauksessa (Matt.21, Mark.12, Luuk.20), johon Jeesus otti aiheen profeetta Jesajalta (5:1-7), viinitarha on mainen elämä ja ihminen on vain sen vuokralainen, ei omistaja. Hänen täytyy maksaa vuokraa, tuoda elämänantajalle siitä joitain tuotteita, eli löytää elämän kokemuksistaan sellaista, joka ravitsee hänen ikuista olemustaan, muuten hän on hukkaan elänyt(3."Karma on kohtaloksi tullutta toimintaa" (Steiner). Vaikutin on tärkeämpi kuin itse teko. Ylistyksen toivossa tehty hyvä teko kuuluu fyysilliseen tasoon. Kun vaikutin on syy henkisellä tasolla, se kantaa hedelmää tällä tasolla.(10
Edgar Caycen mukaan karma on yksinkertaisesti malli muistille. Se on yhdistelmä tietoa, joka on varastoitu nk. "Akaasisiin aikakirjoihin", Elämän kirjaan (ks. Ps.139:16, Daniel 7:10, Fil.4:3, Ilm.20:12), ja jota alitajunta ammentaa nykyhetkeen. Ihminen on elämänsä suhteen aktiivinen osallistuja, ei pelkästään vastahakoinen katsoja. Elämä on lukemattomien mahdollisuuksien ja valintojen summa. Menneisyyden vaikutus tarjoaa vain puitteet mahdollisuuksille ja todennäköisyyksille.
Jumala seuraa samaa menetelmää kuin rakennusmestari, joka ensiksi laatii piirustukset, joiden mukaan rakennus on rakennettava. Piirustukseen ei ole merkitty kaikkia rakennuksen sisustukseen kuuluvia yksityiskohtia eikä aineksia, joita rakennusta varten on käytettävä, vaan ainoastaan sen ulkonaiset rajat. Samoin Jumalakin on määrännyt jokaisen ihmisen elämänrakennuksen pääviivat, joiden mukaan elämä ulkonaisesti muodostuu. Sisustamisen Hän jättää ihmisen itsensä määrättäväksi (ks. myös Ps. 31:16; Jer. 10:23; Saarn. 8:8)(5.
Kaksi ihmistä saattaa kohdata samanlaiset vaikeudet - toinen ehkä katkeroituu, toinen voi nähdä tapahtuneen tilaisuutena johonkin uuteen. Reaktio määrää miten asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Hyviä tekoja seuraa tyytyväisyys, huonoja tekoja suru; niin yksinkertaista se on. Kaikki mitä teemme heijastuu lopulta itseemme, teko ei pääty sitä tehtäessä - se kantaa hedelmän, joka palaa tekijälleen. Minä yksilönä olen osa myös yhteistä karmaa ja kaikki muut yksilöt ovat osallisia minun karmastani(6.

"Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi." (Jer.1:5)
"- Eikö Esau ollut Jaakobin veli? sanoo Herra. Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin."
(Mal.1:2) Origenes kirjoitti: "Kun Raamattua tutkitaan suurella uutteruudella Esauta ja Jaakobia koskien, huomataan, että 'Jumalassa ei ole epäoikeudenmukaisuutta' siinä mitä heistä sanotaan ennen kuin he syntyivät ja olivat tehneet mitään, tässä elämässä tietenkin, että 'vanhempi palvelisi nuorempaa', ja kuten huomataan, ei ole epäoikeudenmukaisuutta tosiasiassa, että Jaakob tunki tieltään veljensä jopa kohdussa, edellyttäen että me uskomme että ansioittensa vuoksi jossain edellisessä elämässä Jaakob oli ansainnut Jumalan rakkauden siinä määrin, että oli arvollinen olemaan etuoikeutettu veljeensä nähden."(11
Joh.3 - uudestisyntyminen vedestä ja hengestä: vesi merkitsee monin paikoin Raamatussa aineellista luomista, "Jumalan henki liikkui vetten päällä". "Mikä on syntynyt lihasta on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä"..."Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita." Emme tiedä mistä henki tulee tai minne se menee, mutta ruumiin tiedämme olevan lihaa.(10

Ei ole olemassa yhtä tiettyä reinkarnaatioajatusta. Teologiassa on tapana rakentaa jonkinlainen "haamuvastustaja", jotta se sitten voitaisiin torjua erilaisin argumentein, tutkimatta tarkasti mistä tekstiyhteydestä, mistä ympäristöstä kulloinenkin ajatus on peräisin ja mihin se ajatuksellisesti sopii. Ei ole selvää, mikä reinkarnaatiokäsitys torjutaan kristinuskoon soveltumattomana. Esim. anglikaaninen teologi Geddes McGregor näkee kristillisissä käsityksissä tuonpuoleisuudesta suuren puutteen, joka korjautuisi reinkarnaatioajatuksen avulla. Engl. uskontofilosofi John Hick muotoilee kolme vastaväitettä klassista kristillistä katsantokantaa vastaan: a) Vastaamatta jää kysymys ilman omaa pelastushistoriaa kuolleiden lasten kohtalosta. b) Se ei kykene mitenkään selittämään kaikkia ihmiselämän erilaisia lähtökohtatilanteita ja kehitysmahdollisuuksia. c) Vain harvat ihmiset olisivat ehtineet saavuttaa lyhyen maanelämänsä aikana sellaisen kehitysasteen, joka olisi lähelläkään ikuisen palkinnon tai rangaistuksen ansaitsemista.
Toteamus, on elämää kuoleman jälkeen, on yhdenmukainen reinkarnaatioajatuksen ja kristinopin välillä. Kummankaan mukaan maanpäällinen olemassaolo ei ole kuolemassa tyhjiin ammennettu. Molemmat ottavat huomioon ihmisen mahdollisen eteenpäin kehittymisen ja täydellistymisen.
Ennakkoluulo, että reinkarnaatioajatus veisi arvon ihmisen nykyiseltä elämältä, on väärä: vakavasti otettavassa muodossa se näkee kovasti vaivaa osoittaakseen, että on kaikkein tärkeintä elää vastuullisesti tämä nykyinen elämä. Kristillisessäkin traditiossa uudempien käsitysten mukaan on painotettava tätä nykyistä elämää tässä ja nyt.
Erilaisissa läntisissä reinkarnaatiokäsityksissä tapaamme ajatuksen, että yksittäinen ihminen kehittämällä itseään on vastuussa myös maan ja koko ihmiskunnan evoluutiosta.
Viimeistä tuomiota tulkitaan eri tavoin. Erästä uudempaa käsitystä voitaisiin sanoa "itsetuomioksi". Ihminen tunnustaa virheensä ja syyllisyytensä ja havaitsee oman todellisen identiteettinsä. Tämä muistuttaa Rudolf Steinerin kuvausta vainajan tilasta. Sekä tuomioajatus että reinkarnaatio- ja karma-ajatus yhtyvät siinä, että inhimillinen kärsimys sovitetaan ja tapahtuneet vääryydet hyvitetään.
Myös kristinusko tuntee syklisiä elementtejä, ja toisaalta reinkarnaatiouskokin tarjoaa suoraviivaisesti tarkoitushakuisia elementtejä.
Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan ruumiiton sielu jatkaa olemassaoloaan ihmisen kuoleman jälkeen eräänlaisessa välitilassa, kunnes se aikojen lopussa yhtyy taas ruumiiseen. Tämä oletus sisältää selvästi dualistisen tendenssin. Sitä vastoin mm. antroposofia tuntee moniulotteisen ihmiskuvan, joka ei kiistä aineen ja ruumiin merkitystä ja lähtee siitä, että on olemassa jatkuvuus yksittäisten inkarnaatioiden välillä.
Kaikki teologiset oppirakennelmat eivät näe vapahdusta yksinomaan Jumalan aktiviteetin tuloksena, eikä läntinen reinkarnaatiousko ole yksinkertaisesti puhdas suoritus- ja itsevapahdususkonto, esimerkkinä Rudolf Steinerin käsitys Kristuksesta vapahtajana. Teologi Karl Rahner näkee ajatuksen puhdistautumisesta, kiirastulesta, mahdollisuutena päästä kristillisestä näkökulmasta keskusteluyhteyteen reinkarnaatioajatuksen kanssa.(8

Vain siinä määrin kuin avaudumme antamaan anteeksi lähimmäisellemme, kykenemme olemaan osallisia Jumalan anteeksiantamuksesta. Mutta anteeksianto ei ole samaa kuin synninpäästö. Tätä sisäistä lakia ei voi kumota edes armo, koska armo ei voi olla mekaanista vaan on lahja, jonka sydän antaa ja sydän ottaa vastaan.Me voimme pyytää rikkomuksiamme anteeksi ihmisiltä. Mutta vaikka saammekin heiltä anteeksi, emme voi poistaa muita tekojemme seurauksia kuin mahdollisen välien rikkoutumisen. Emme pysty eliminoimaan sitä pahaa vaikutusta, joka teostamme on levinnyt, emmekä edes kykene seuraamaan sen jälkiä, koska emme tiedä minne se on levinnyt. Syntien anteeksisaaminen ihmisiltä ja Jumalalta ei siis merkitse sitä, että tekojemme seuraukset lakkaisivat vaikuttamasta. Anteeksianto on Jumalan voima, josta alkaa uusi elämä, niin että seurauksena on ainakin jossakin määrin toisenlaisia syitä, jotka vuorostaan aikaansaavat toisenlaisia seurauksia. Mutta entisyyttä ja sen jatkumista, sitä joka kerran tapahtui ja jonka tapahtuminen vaikutti olemassaoloon, sitä mikään nykyinen ei muuta. Tuhlaajapoika sai anteeksi, mutta hän ei voinut palauttaa takaisin menneitä vuosiaan. "Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten" (Matt.5:26).(7
Armo on karman neutraloiminen yksinomaan tietoisuudessa, oppimalla sen läksyt ilman fyysistä tekoa. Armo on aina mahdollinen, mutta useimmat valitsevat maksaa karmansa fyysisesti koska he eivät kykene tasapainottamaan sitä puhtaasti tietoisuudessa.(1
Armoksi voidaan kutsua sitä rakkautta, jolla Jumala rakastaa kaikkia luotujaan, tuota kipinää hänestä itsestään. Hän on asettanut tuon kipinän kaikkeen, mikä elää. Tässä kipinässä on kasvava voima tulla tuleksi, leimuavaksi tuleksi, joka etsii lähtökohtaansa löytääkseen tämän kerran lainmukaisessa järjestyksessä, joka vallitsee sekä henkistä että aineellista maailmaa antaen hengelle mahdollisuuden löytää tie kotiin sumujen ja usvien läpi. Sitä voidaan kutsua armoksi, ellemme mieluummin kutsu sitä rakkaudeksi.(10

(1 Paul Brunton: Totuuden jäljllä. Karisto Oy 2005. (2 Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari. Suomen antroposofinen liitto 2002/Paul Brunton: Meditaatio ja karma. Karisto 1999. (3 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (4 Marko Pogacnik: Sydämen evankeliumi. Eeston Books 2000. (5 Johannes Greber: Yhteydessä henkimaailman kanssa I. Suomen Spiritualistinen seura 1953. (6Kevin Todeschi: Akaasiset aikakirjat. (7 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (8 Entiset elämät ja nykyisyys. Suomen antroposofinen liitto ry 2004.
(9 Emil Bock: Ne kolme vuotta. Kirjokanta Oy 2008. (10 Oscar Busch: Jälleensyntyminen, karma ja kuolemanjälkeinen elämä. Biokustannus 2007. (11 Mark L. Prophet & Elizabeth Clare Prophet: The Lost Teachings of Jesus I. Summit University Press 1986. (12 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927.