Pyhä Kolminaisuus

Jopa hindulaisuudessa tiedetään, että jumalpanteonin takana on Brahman, ainoa tosi oleva, aina yksi ja vain yksi, maailmansielu, josta kaikki ilmennyt on lähtöisin, vastakohtien absoluuttinen ykseys jota ihminen ei voi ymmärtää ja josta voidaan sanoa korkeintaan "se ei ole sitä eikä tätä" (Aivan samoin Ristin Johannes totesi Jumalasta, nada, nada - "ei tämä eikä tuo"). Ja vieläpä Korkein Olento voidaan nähdä eri aspekteina, kolmiyhteytenä (trimurti): Brahma (ilman n-päätettä) on luova aspekti, kuin Isä, kosminen mieli; Vishnu säilyttävä, kuin Poika, kosminen herra; ja Shiva kuin Pyhä Henki, huonojen asioiden tuhoaja maailmankaikkeuden uudistamiseksi, transsendentti jumaluus. Hindulaisuuden käsitys Brahmanista vastaa Filon Aleksandrialaisen, Jeesuksen aikalaisen (n.20 eKr.-41 jKr.), jumalakäsitystä. Tämä hellenistijuutalaisuuden huomattavin edustaja oli VT:n kirjojen selittäjä, teologi ja mystikko, jonka vaikutus Klemens Aleksandrialaiseen ja kirkkoisiin kuten Origenes, Gregorius Nyssalainen ja Ambrosius oli voimallinen. Juutalaiset pitivät häntä harhaoppisena, mutta kristityt arvostivat hänen ajatteluaan suuresti.

Antiikin maailmassa arvostettiin monoteismin ajatusta. Erityisesti oppineisto ajatteli mielellään että eri kulteissa ja uskonnoissa palvottiin samaa jumaluutta, joskin häntä kutsuttiin eri nimillä. Aleksandrialainen juutalainen Aristeas kirjoittaa, että "kansat palvovat Jumalaa, joka on koko maailman luoja ja kaitsija. Mekin (juutalaiset) palvomme häntä, paitsi että meillä on eri nimi hänelle. Toiset kutsuvat häntä nimellä Zeus." Varhaiskristillinen julistus vetosi usein tähän ajatukseen ja esitti, että kristityt puhuvat siitä Jumalasta, mitä pakanat tietämättään palvovat (näin Paavali Apostolien teoissa). (20

Niin ikään hindulaisuuden traditio tuntee uskonnonfilosofisen käsitteen "saccidananda". Myöhäisten Upanisadien eräiden kohtien mukaan Brahman voidaan määritellä kolmella käsitteellä: "sat" (oleminen), "cit" (tietoisuus, intelligenssi) ja "ananda" (autuus). Keshub Chandra Sen (1838-1884) lienee ensim. joka yhdisti tämän kristilliseen kolminaisuusoppiin: Isä on Sat, itse oleminen, "Ääretön Jumala". Poika emanoituu Isästä ja on koko luomakunnan läpäisevä Logos, Cit, jonka takia "kaikki järki ihmisessä on Kristus-järkeä, kaikki rakkaus Kristus-rakkautta, kaikki voima Kristus-voimaa". Pojassa Jumala laskeutuu ihmisyyden pohjaan asti, joten Keshub kutsuu Poikaa "Matkustavaksi Jumalaksi". Soteriologia (pelastusoppi) kuuluu Triniteetin kolmannen persoonan alueeseen. Pyhä Henki nostaa ihmisyyden taivaaseen, joten Pyhä Henki on "Palaava Jumala". Pyhä Henki on Ananda, Uuden Testamentin "Lohduttaja".(5 Buddhalaisuudessa on oppi Buddhan kolmesta ruumiista, mikä merktsee, että Buddha voi ottaa emanaatioruumiin esiintyessään ihmisenä maan pinnalla. Buddha asettuu autuusruumiiseen esiintyessään ylimaallisissa maailmoissa, ja dharmaruumiissa Buddha on täysin vailla inhimillisiä ominaisuuksia ja yhtä kaikkien buddhien sekä itse opin kanssa. Samanaikaisesti nämä "ruumiit" ovat vain yhden ja saman todellisuuden eri ilmenemismuotoja.(18

1 Moos. 18 Aabraham ja Saara saavat vieraita telttamajaansa Mamren tammistoon. Ensin sanotaan, että "Herra ilmestyi hänelle", sitten "kolme miestä seisoi hänen edessänsä". Välillä Aabraham vaikuttaa puhuvan yhdelle, välillä kolmelle. Aihe on tuttu venäläisestä Andrei Rublevin Pyhän Kolminaisuuden ikonista vuodelta 1422. Siinä kolme miestä on kuvattu tärkeimpinä arkkienkeleinä: Gabriel, Rafael, Mikael, joiden nimet merkitsevät "Jumalan mies"/"Jumala on voimani"; "Jumala on parantanut"; "Se, joka on Jumalan kaltainen". Kolme patriarkkaa - Aabraham, Iisak ja Jaakob - ilmensivät kukin tiettyä Pyhän Kolminaisuuden ominaisuutta: Aabraham - Isän näkökulma (perustamisen virike), Iisak - Pojan näkökulma (uhrin virike), Jaakob - Pyhän Hengen näkökulma (uhrin avulla tapahtuvan tarkoituksen toteuttamisen virike). Vanha testamentti on Isän testamentti, Uusi testamentti on Pojan testamentti ja Ilmestyskirja on Pyhän Hengen testamentti.(17

"Jordanissa kastettaessa sinua, oi Herra, tapahtui että ihmiset kumarsivat Pyhää Kolminaisuutta, sillä Isän ääni todisti sinusta nimittäen sinua rakkaaksi pojaksensa, ja Henki kyyhkysen muodossa vahvisti sen sanan totuuden. Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala, joka ilmestyit ja valistit maailman." (Varhaiskristillinen hymni, tropari) (7
Theofilos Antiokialainen, Eusebioksen kirkkohistorian mukaan Antiokian seurakunnan kuudes piispa apostolien jälkeen, syntyjään mesopotamialainen, näyttää olevan ensimmäinen jumala-ajattelija, joka formuloi klassisen käsityksen Jumalan kolminaisuudesta: Jumalan olemus koostuu kolmesta konstitutiivisesta tekijästä, jotka ovat isyys, järjellisyys (logos) ja viisaus. Jumala on Isä, joka synnyttää iankaikkisuudessa Logoksensa eli Poikansa, ja Pyhä Henki viisautena on heidän välisensä yhdistävä side.
De Principiis-teoksessaan Origenes jakaa uskonlauseet kahteen luokkaan: kristinuskoon sisältyy joukko uskonlauseita, jotka on välttämättä uskottava, mikäli tahtoo saavuttaa pelastuksen; sitten on sellaisia, joiden pohjalta voidaan käydä teologista keskustelua. Ehdottomasti uskottavien uskonlauseiden tarkastelun Origenes aloittaa trinitaaristen persoonien esittelyllä.(9
Karthagon seurakunnassa Pohjois-Afrikassa vaikuttanut Tertullianus (k. noin 220) käytti ensimmäisenä käsitettä "Kolminaisuus" - tres personae in una substantia; kolme persoonaa yhdessä jumalallisessa olemuksessa. Ajatus kolmen yhteydestä oli antiikin kulttuurissa yleisesti tunnettu ajatusmalli. Johanneksen evankeliumissa kolminaisuusoppi esiintyy viimeistellympänä kuin yhdessäkään toisessa Uuden testamentin kirjassa. Trinitaarinen salaiuus loistaa kirkkaimpana selostuksessa Jeesuksen jäähyväispuheesta: "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti."
Matteuksen evankeliumin lopun kehotusta kastaa "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ei ole voitu osoittaa myöhemmäksi lisäykseksi, vaikka sitäkin on väitetty. Evankeliumi on syntynyt viimeistään 80-luvulla. 2.Kor. lopussa Paavali sanoo: "Olkoon teidän kanssanne Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus." "Näistä sanoista käy selvästi ilmi kolminaisuuden ykseys, sillä hän, joka ottaa vastaan Kristuksen armon, saa sen samalla yhtä lailla sekä Isän myöntämänä että Pyhän Hengen lahjoittamana", kirjoittaa aleksandrialainen Didymos Sokea (310-398); "Itse Pyhää Henkeäkin nimitetään armoksi näin: 'Hän häpäisee sitä armon henkeä, jolla hänet on pyhitetty.'" Gal.4:4-6:ssa Paavali ilmaisi uskoaan trinitaarisin käsittein. (9
Augustinus luki luomiskertomuksen kristillisen kolminaisuusopin avulla nähden Jeesuksen ja Pyhän Hengen olleen Jumalan Sanan ja Jumalan Hengen välityksellä osallisia jo itse luomistapahtumassa. Augustinuksen mukaan kunkin trinitaarisen persoonan itsenäinen rooli voidaan analysoida esille tutkimalla luomistyön lopputulosta eli ihmistä (Room.1:20). Tutkiessaan ontologista peruskysymystä, miksi olen olemassa ja mikä tai kuka on olemiseni alku, Augustinus lähestyy Kolminaisuuden ensimmäisen persoonan eli Isän olemusta ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan Isä on Oleminen itse (esse ipsum).
Seuraavaksi hän analysoi itseään tietävänä olentona ja päätyy käsitykseen, jonka mukaan tietämisen sielunkyvyssä ilmenee triniteetin toisen persoonan luomistyön osuus: ihmisen järjellisyys todistaa Logoksen osuudesta ihmisen luomiseen.
Kolmanneksi Augustinus tarkastelee itseään siltä kannalta, että hän on tahtova ja tavoitteita itselleen asettava olento. Isän ja Pojan välisenä rakkauden siteenä Pyhä Henki lahjoitti ihmiselle luomisessa tahtomisen ja rakastamisen kyvyn. Tämän kyvyn voimasta sielu joutuu liikkeeseen ja sen kohottamana ihminen pyrkii ja kurottautuu kohti Korkeinta Hyvää (bonum ipsum). Ihminen oli ennen lankeemusta imago Trinitatis ja rakasti Jumalaa koko sydämestään, koko sielustaan ja koko mielestään.(9
Alkukirkon useat uskontunnustukset kertovat kolminaisuusopin vähittäisestä kehittymisestä. Pyhä Patrick, joka vei kristinuskon Irlantiin, käytti apilaa, jonka lehti jakautuu kolmeen yhtä suureen osaan, kuvaamaan Kolminaisuuden ajatusta - kolme yhdessä ja yksi kolmessa.
Mestari Eckhart (n.1260-1327/1328) esitti, että Pyhä Kolminaisuus muodostui jumaluuden sisäisenä emanaationa, jossa Jumala ryöppysi kiehuvana itsensä yli (lat. bullitio) ja sai siten itsestään ja silti itsenään pysyen aikaan "ylikiehuneet" Logoksen ja Pyhän Hengen. Eckhart uskoi Kolminaisuuden takaiseen yhteen ja jakamattomaan jumaluuden ytimeen, jota hän luonnehti usein saksan ilmauksella Grunt, maa, maaperä, perusta. Nämä ajatukset olivat radikaaleja ja kirkon kannalta opillisesti tuomittavia.(10 Mestari Eckhart menee joskus jopa niin pitkälle, että väittää kolminaisuuden Jumalan olevan olemassa ainoastaan ihmisen mielessä.(18

 Maksimos Tunnustaja sanoo: "Vaikka me palvomme kaiken tuolla puolen olevaa Jumalaa kolminaisuutena ja ykseytenä, hän ei ole kolme eikä yksi sellaisena kuin me tunnemme nämä luvut."

Irenaeus kertoo teoksessaan Epideixis, että vain kristityt tunsivat Jumalan Isänä. Juutalaiset tuntevat hänet vain lainantajana ja pakanat luojana tai kaikkivaltiaana. Origenes kertoi käyneensä läpi Vanhan testamentin ja päätyi tulokseen, että rukousten osoittaminen nimenomaan Isälle on kristillinen erityispiirre.(9 Termiä Isä oli kyllä käytetty Toorassa Jahvesta, Israelin Jumalasta, mutta ainoastaan yleisessä, yhteisöllisessä tai kosmisessa merkityksessä: "Valojen Isä" tai "Israelin Isä", ja viittauksia on suhteellisen vähän. Yksikään ihminen ei olisi tohtinut kutsua Jumalaa henkilökohtaiseksi isäkseen.(19 Myöhemmiltä vuosisadoilta tunnemme kyllä juutalaisia rukouksia, joissa nimitys esiintyy. Synagogarukouksessa sanotaan esim. seuraavasti: "Anna meille, Isämme, sinulta tuleva tieto ja ymmärrys sekä harkinta joka tulee sinun laistasi. Siunattu olet sinä, Herra, joka annat meille tiedon". Tästä tiedämme että ainakin UT:n jälkeen myös juutalaisissa teksteissä puhutaan Jumalasta Isänä.

Mystikko Heinrich Suso (n. 1295-1366) puhui Jumalasta sekä miehenä että naisena, ja Juliana Norwichlainen (1342-k. 1416 jälk.) sanoi: "Niin totta kuin Jumala on Isämme, on hän myös meidän Äitimme." Afrahat Persialainen nimittää Pyhää Henkeä "äidiksi". Jesajan kirjassa Jumala on "kuin taistelija" (42:13) ja myös "kuin synnyttäjä" (42:14).

Vengal Chakkarain (1880-1958) teologinen perusidea on yksinkertaisesti se, että Pyhä Henki on Kristuksen Henki, jopa "Jeesus itse": Jeesus Kristus on Jumalan inkarnaatio, kun taas Pyhä Henki on Jeesuksen Kristuksen inkarnaatio inhimillisessä kokemuksessa. Chakkarai näkee helluntain inkarnaation kolmantena vaiheena Jeesuksen syntymän ja ylösnousemuksen jälkeen: "Henki tuli, ja kristillisen sisäisen kokemuksen suuri draama alkoi - syvällinen vallankumous vaikutti rotumme sisäiseen psykologiaan". Historian Jeesuksen sijaan Chakkarai haluaa asettaa keskukseen Henkenä läsnä olevan "spirituaalisen Kristuksen". Chakkarai näkee Pyhän Hengen työn hiljaisena "sisäisenä asujana". Nimenomaan Pyhä Henki tekee Kristuksen sisäiseksi ja läsnä olevaksi uskovan sydämessä.(5

Yhdysvalloissa asuvan korealaisteologin Jung Young Leen mielestä jin/jang-ajattelun avulla voidaan kuvata myös kolminaisuus paremmin kuin länsimaisessa teologiassa. Pyhä Henki on Muutoksen Henki. Se on jin, reseptiivinen, ja sikäli se on analoginen Taon kanssa, sillä Tao käsitetään aktiiviseksi ilman passiivista toimintaa. Muutos (Luoja, Isä) on jin eli Henki suhteessa Sanaan (=Poika) eli luomisvoiman ja luomisprosessin keskukseen, joka on jang. Henki on jin, vastaanottava Jumalan ilmoittavalle ja pelastavalle toiminnalle, ja Jumala-Luoja on jang suhteessa Henkeen, jiniin. Toisaalta Henki-jin on Sana-jang ja päinvastoin, koska molemmat ovat osallisina Muutokseen eli Luojaan. Koko ajan tapahtuu liikettä ykseydestä moneuteen, yhdestä kolmeen ja päinvastoin. Tämä on muutoksen arkkityyppi. Koko ajan on käynnissä ekspansio ja kontraktio, ykseyden jakaantuminen ja jakaantuneiden yhdistyminen.(8

Kiinalaisiin uskontoihin perehtynyt Julia Ching on huomauttanut, että sanaa Dao/Tao (”Tie”) ”käytetään Johanneksen evankeliumin alun käännöksissä – ’Alussa oli Tao’ – ja että siinä siksi kaikuu myös ’minä olen tie, totuus ja elämä.’ Taon nähdään siis olleen olemassa jo ennen universumin syntyä muuttumattomana ensimmäisenä periaatteena, jopa kaiken olevaisen esi-isänä, jonka kautta kaikki on syntynyt.” Laotse sanoi: "Tao synnytti yhden, yksi on synnyttänyt kahden, kaksi kolmen ja kolme kaikki olennot."
Sana Qi taas, joka viittaa elämänenergiaan kiinalaisessa lääketieteessä, tarkoittaa ilmaa, hengitystä, elämän henkäystä, ja kiinalainen teologi Chang Ch’un-shen on käyttänyt qi-sanaa jopa käännöksenä Pyhälle Hengelle.(6
Rudolf Steiner: "Voisi myös sanoa, 'Pyhä Henki' on Kristuksen (miehisen) Poikaprinsiipin (naisellinen) äitiprinsiippi." Tai kuten Virginia Sease muotoilee: "Maria on Sofia-olemuksen mainen heijastus ja osa kolminaisuutta liittyen Pyhään Henkeen." Myös Theofilos Antiokialainen samaisti Sofian ja Pyhän Hengen. Monissa vanhoissa Raamatun kielissä, kuten hepreassa ja arameassa, sana Pyhä Henki on feminiinisukuinen. Rudolf Steiner sanoo myös, että veressä elää Isä Jumala, hän johdattaa ihmisen aineelliseen elämään. Poika Jumala elää sielullis-henkisessä, hän taas johdattaa ihmisen pois aineellisesta elämästä. Ylevänä syntymisen ja kuolemisen yläpuolella on kolmas, joka on lähtöisin molemmista, joka liittyy tasa-arvoisesti molempiin, jumalalliseen Isään ja jumalalliseen Poikaan: Pyhä Henki. Niinpä sanomme: siirtyminen yliaistisesta aistiseen: "Ex Deo nascimur". Siirtyminen aistisesta yliaistiseen: "In Christo morimur". Molempien yhtyminen, liitto sen kanssa, missä ei syntymällä eikä kuolemalla kummallakaan ole enää olemusta, Hengen avulla tapahtuva ylösnousemus: "Per Spiritum Sanctum reviviscimus." (21

Sadhu Sundar Singh kertoo, kuinka kerran hurmostilassa jouduttuaan kolmanteen taivaaseen (johon Paavali temmattiin), hän katseli ympärilleen ja kysyi: "Mutta missä on Jumala?" Ja hänelle vastattiin: "Jumala ei ole täällä näkyvissä yhtä vähän kuin maan päällä, sillä Jumala on ääretön. Mutta Kristus on täällä, Hän on Jumala, Hän on näkymättömän Jumalan kuva, ja vain Hänessä me näemme Jumalan niin taivaassa kuin maan päällä." Ja Kristuksesta hän näki virtaavan ikään kuin valon ja rauhan aaltoja, jotka vierivät pyhien ja enkelien lomitse ja lävitse tuoden kaikkialle virvoitusta niin kuin lämmin vesi virkistää puut. Ja tämän sadhu ymmärsi Pyhäksi Hengeksi.(12 Kolminaisuuden idea ei ole kokonaan vieras inhimilliselle kokemukselle: esim. vesi säilyttää kemiallisen identiteettinsä riippumatta siitä ottaako se jään, nesteen vai höyryn muodon.(13
Voidaan jopa sanoa, että Kristuksen olemus itse paljastaa Kolminaisuuden salaisuuden. Yhdistäessään jumalallisen ja inhimillisen luonnon persoonansa ykseydessä hän osoittaa sen etäisyyden, joka vallitsee Isän ja Pojan välillä, ja sen kuinka se tulee voitetuksi itsenäisessä persoonassa, Pyhässä Hengessä. Jeesus elää lakkaamatta, Hengen välityksellä, suhteessa Isään. Jumala Kolminaisuutena on sosiaalinen ja yhteisöllinen Jumala. Jumala on Kolminaisuus, koska tarvitaan enemmän kuin yksi, jotta voitaisiin osoittaa rakkautta. Sama mikä pätee ihmiseen, pätee myös Jumalaan. Hän ei ole sulkeutunut itserakkaus, vaan Kolminaisuus, avoin ja vastaanottava. Rakkaus, joka jaetaan. Isä ja Jeesus ovat aina yhdessä, kuin kaksiyhteytenä, tai paremminkin Kolmiyhteytenä: Isä prinsiippinä, Jeesus Isän välineenä ja Henki Isän liikkeellepanevana voimana. Kaikki kolme ovat kokonaan sitoutuneina samaan tehtävään: Isä aloitteentekijänä, Henki liikkeellepanijana, ohjaamassa Jeesusta Isän tahdon suuntaan, ja Jeesus suostumassa Hengen johdatukseen ja siten toteuttamassa Isän tahtoa. Sama trinitaarinen leima pitäisi olla kaikessa, mitä ihminen tekee. Hän ei saa toteuttaa tehtäviään yksin, itsellisenä olentona, vaan täysin jättäytyneenä Pojan yhteyteen ja sitä tietä, Jeesuksen lailla ja hänen kanssaan, Isän työkaluna, jota Henki aktivoi.(15

"'Jumala on Henki', hän (Jeesus) sanoi (Joh.IV:24), ja Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä selitetään Jumalakäsite tavalla, joka itse asiassa tulkitsee saman totuuden uusin sanoin. Siinä sanotaan: 'Jumala on rakkaus' (IV:8). Mitä on näet rakkaus? Kun kaksi ihmistä rakastaa toinen toistaan, heidät on yhdistetty näkymättömin sitein, jotka pakottavat heitä elämään enemmän tai vähemmän sopusoinnussa, ikään kuin he olisivat yksi ajatus ja yksi tahto; sillä rakkaus on yhteen liittävä voima. Universaalinen rakkaus on ex analogia se voima tai se elämä, joka ohjaa kaikki elävät olennot toistensa luo ja sitoo ne yhdeksi ainoaksi suureksi kokonaisuudeksi; eli toisin sanoin ilmaistuna: Jumala on maailmankaikkeuden yhdistävä elementti, se ykseys, joka on ilmennysten moninaisuuden perusta, voimien voima, myriadien muotojen taakse kätketty Henki." - Pekka Ervast

"Hän (Kristus) ja Isä olivat yhtä. Siksi Hän oli rakkautta (agape) sillä lailla kuin Jumala on rakkautta. Hän tuli siis rakkaudesta ihmiskuntaan auttaakseen ihmiskuntaa. Tämä on siitä lähtien ollut Hänen tehtävänsä, ja sitä Hän jatkuvasti tekee sakramenttien kautta ja monella muulla tavalla." - Piispa F. W. Pigott; Vapaa katolinen kirkko 1/1998

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Manfred Schmidt-Brabant/Virginia Sease: Kristinuskon salaisuudet - vanhat ja uudet mysteerit. Suomen antroposofinen liitto 2010.

Jahve ja Isä Jumala

"Oikeaoppisten Jumala on heimojumala: meidät ottaa, muut heittää ulos."

"Jahven tolkuttomuudet eivät todista ateismia, mutta käyvät sen verukkeesta sille, joka ei Jumalaa muualtakaan etsi."

- Markku Envall

Jeesus vältti käyttämästä nimitystä "Jumala", ja puhui sen sijaan "Isästä", paitsi siteeratessaan Vanhaa Testamenttia (esim. "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi"...); näin Hän ei puhunut Jahvesta, johon olisivat liittyneet kaikki Israelin kansan julmat käsitykset. Jeesuksen suurin "rikos" oli se, että hän uskalsi julkisesti arvostella juutalaisten kansallisjumalaa, jota hän kutsui "isäksi perkeleeksi" (Joh.8:44). Hänen lausuessaan "Minä olen Isässä ja Isä on minussa", kuvaa edellinen puoli Isän kaikkivaltiutta ja jälkimmäinen läheisyyttä ihmisen sisäisyydessä. Ihminen on rajallinen tajunta Jumalan äärettömässä tajunnassa. Joskus Jeesus sanoi Isän olevan salassa, tarkoittaen, etteivät ihmisten luomat ajatuskuvat voi kuvata tätä Todellisuutta. Myös sanoi Hän, ettei kukaan ole nähnyt Isää, mutta Jahven olivat nähneet mm. Mooses, Aaron, Nadab, Abidu ynnä 70 Israelin vanhinta (2 Moos.24:9-10). Kiusaus-kertomuksessa Jeesukselle ilmenee personoituna vanha jumalihanne, "tämän maailman ruhtinas", "valheen isä", joka vie Hänet hengessä vuorelle, näyttäen tämän maailman rikkaudet ja sanoen, "tämän kaiken saat jos palvelet minua"; so. "alistu palvelemaan samaa jumalaa kuin muutkin äläkä häiritse heidän rauhaansa uusilla opeilla, niin minä teen sinusta mahtavan." Ja Jeesus vastasi: "Herraa, sinun Jumalaasi, tulee sinun rukoilla ja Häntä yksin palvella" - totuuden ääntä sisässäsi, vaikka koko maailma olisi sitä vastaan(1. Juutalaisen mystiikan, Kabbalan, mukaan Raamatun Luoja-Jumala ei ole korkein Jumala. Salattu Jumala, En-Sof ("Loputon"), ilmentää itseään lähinnä kymmenen säteilyn (nk. Sefirat) kautta. Korkein En-Sofin säteilyistä toimii "Luoja-Jumalana." Salattua Jumalaa ei ylipäänsä mainita tai kuvailla Vanhassa testamentissa.(18

Vanhan Testamentin antama kuva juutalaisen kansan varhaisemmista vaiheista ja uskonnosta on yksipuolinen. Se on ikään kuin virallista historian uudelleen kirjoitusta, jossa menneisyyttä ja vanhoja tekstejä tulkittiin ja muokattiin uusien totalitaaristen aatteiden valossa. Juutalaisuus on ollut vielä 400-luvulla eKr. huomattavasti monimuotoisempaa kuin mitä VT antaa ymmärtää. Jahvessa voi nähdä israelilaisten kansanhengen, heimojumalan, joka on kansansa kollektiivisen mielen projektio ja yhtä inhimillisellä tasolla kuin he. Jahve on Israelin Jumala ja Israel on Jahven valittu kansa. Jahvea ei ollut, ennen kuin oli Israel, molemmat ovat yhtä kiinteästi sidoksissa toisiinsa kuin sielu ruumiiseen. Israelin historiankirjoitus on Jahven historiaa. Israelin olemassaolo on Jahven olemassaoloa. Heimojumala omistautui karjanhoidolle, avioliitolle, lisääntymiselle. Mikään ei tuntunut heimojumalasta liian vähäpätöiseltä. Nomadien Jumala tarttui asioihin, jotka olivat kaikkein ratkaisevimpia heidän selviytymiselleen. Klaanit, jotka liikkuivat eläinlaumoineen laajoilla alueilla, asuivat teltoissa ja heillä oli kesällä ja talvella eri asuinpaikat. He tarvitsivat jumalia, joita he saattoivat kuljettaa mukanaan, jumalia, jotka eivät olleet sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen paikkaan - kuten kiinteästi asumaan asettuneiden kanaanilaisten jumalat olivat. Heimojumalauskonto ei vaatinut temppeliä eikä pappeja välittäjiksi Jumalan ja ihmisten välille. Klaanin päämiehet hoitivat itse sekä profeetan että papin tehtäviä, pyhittivät alttareita tarvittaessa ja suorittivat itse uhrimenonsa. Näin tekee Abraham, näin tekee Iisak ja näin tekee Jaakob. Heimojumalilla, joiden toiminta-alue oli hyvin rajallinen, oli yleensä rajallinen valta. Abrahamin Jumala, josta tuli sitten Iisakin ja Jaakobin Jumala, vaatii kuitenkin ylijumalan asemaa, hän sanoo olevansa Kaikkeuden Jumala ja Luoja, ja kuitenkin hän haluaa olla erityisesti Abrahamin klaanin jumala. "Isäni Jumala" on vanhempi kuin ilmaus "isiemme Jumala". Jokaisella päälliköllä oli oma jumala, heimojumala, joka suojeli juuri häntä, hänen perhettään ja hänen omaisuuttaan.(16

Temppeliprostituutio ja ihmisuhrit olivat tavallisia. Aabraham ei päässyt maailmankirjallisuuteen siksi että aikoi uhrata Iisakin, vaan pikemminkin koska Jahve viime hetkessä perui vaatimuksensa. 1. Moos.22:12 yleensä tulkitaan siirtymisenä ihmisuhrista eläinuhriin. Silti kyseessä ei ole viimeinen kerta kun lapsi uhrataan Jumalan lepyttämiseksi: Tuom.11 Jeftan tytär on polttouhri Jahvelle. Jumala joka teurasti Israelin vihollisia, uhkasi omia palvojiaan äärimmäisillä rangaistuksilla jos he eivät olleet kuuliaisia, määräsi miesten ympärileikkauksen ja outoja lakeja jokapäiväisen elämän hallitsemiseksi, ja kuvasi itseään kiivaaksi, ei voi olla kristittyjen Jumala.
Markion v. 144 jKr. ei selittänyt pois Vanhan testamentin vaikeuksia allegorisin tulkinnoin ja oli tässä suhteessa selvästi parempi eksegeetti kuin vastustajansa. Ja toisin kuin monet "oikeaoppiset" kirkkoisät, Markion nimenomaan ei syytä juutalaisia Kristuksen tappajiksi! Kun Markion luki Vanhaa testamenttia, hän näki Jumalan joka oli mustasukkainen ja kostonhimoinen, joka rakasti yhtä ihmisryhmää ja vihasi toisia, joka oli oikullinen ja pahantahtoinen, käskien seuraajansa tappamaan naisia ja lapsia Kanaanin maassa heidän valloittaessaan sitä. Sitä vastoin kun Markion luki kristillisiä kirjoituksia (UT:n kaanonia ei vielä ollut olemassa), hän näki Jeesuksen joka saarnasi rauhaa, rakkautta ja sovitusta kaikille ihmisille. Jeesuksella ei ollut suosikkeja eikä vihollisia. Jeesus oli Jumalan lähettiläs, Jumalan, joka oli aivan erilainen kuin VT:n soturijumala, joka oli moraalisesti ja älyllisesti vajavainen. Markionille Jeesus edusti "vierasta Jumalaa", joka ei ollut paljastettu juutalaisissa kirjoituksissa ja oli tuntematon ennen Jeesuksen Kristuksen tuloa. Joosua valloitti luvatun maan väkivallalla ja julmuudella; Kristus kielsi väkivallan saarnaten laupeutta ja rauhaa. Luoja käski israelilaisia lähtemään Egyptistä kengät jalassa, sauva kädessä, säkki hartioilla, ja viemään mukanaan Egyptin kullan ja hopean; Kristus käski oppilaansa maailmaan ilman kenkiä, laukkua, vaihtovaatetta, rahaa. Laissa puhuu Luoja: rakasta sitä joka sinua rakastaa, vihaa vihollistasi; Kristus sanoo: rakastakaa vihollisianne. Lisäksi Jumala kieltää työnteon sapattina, mutta käskee kantamaan arkkia Jerikon ympärillä (sortaakseen kaupungin muurit) kahdeksana päivänä peräkkäin, siis myös sapattina. Hän kieltää tekemästä kuvia, mutta käskee Moosesta tekemään vaskikäärmeen. Hän vaatii uhreja ja hylkää ne; hän valitsee ihmisiä ja katuu valintojaan. Hän luo pimeyttä ja pahaa (Jes.45:7), lähettää onnettomuuksia, ja sitten katuu niitä. Kerta toisensa jälkeen Jumala suosi yhtä toisen kustannuksella. Kun kerran oli solmittu liitto toinen toisensa kanssa, niin asia piti. Silloin oltiin liitossa ympäristöä vastaan, ja Jumala suosi häpeämättömästi omiaan, riippumatta siitä, olivatko näiden teot moraalisesti oikein vai väärin. Tämä jumala on tuhoamisen, murhaamisen ja kansanmurhien jumala. Hän on etnisen puhdistuksen jumala.(16

Jerusalemin temppelissä harjoitettu uhrikultti ei poikennut muista Lähi-idän uskonnoista. Jahve on jumala, joka haluaa polttouhreja, hän haluaa sonneja, karitsoja ja kyyhkysiä, hän haluaa tuntea palavan lihan hajun, veren hajun, hän haluaa pappien keräävän eläinten veren ja vihmovan sen hänen alttarilleen, heidän on vihmottava verta ympärilleen, heidän on irrotettava sisälmykset, munuaiset ja maksa ja poltettava ne hänen kunniakseen. Jumalan temppeli on muinaisajan kaikkien temppeleiden tavoin teurastamo. Pelkästään kuningas Salomon Jerusalemin temppelin vihkimisen kunniaksi järjestämässä kiitosuhrissa uhrattiin yhtenä ainoana päivänä 22 000 sonnia ja 120 000 päätä pienkarjaa.(16
Arkeologiset jäänteet vahvistavat, että Juudan ja Israelin alueella uhrattiin yleisesti; vaatimus uhrata vain Jerusalemissa (5 Moos.12:13-14) ei ollut realistinen muun kuin Jerusalemin välittömän ympäristön näkökulmasta katsottuna. Esim. Betel ("jumalan temppeli" tai "El-jumalan temppeli") ei ollut ainoastaan aikaisemmin hyväksytty vaan myös keskeinen uhripaikka (1 Moos.28:18-22; 35:1-3; 12:8; Aamos 7:13. Vertaa 2 Kun.23:15). Myös Elefantinessa Ylä-Egyptissä sijaitsi kaupungissa asuneen juutalaisyhteisön Jahven temppeli.(11 Tuom. 13:19-20 kerrotaan kuinka "Herran enkeli" ilmestyi uhrialttarin liekeissä. VT:n uhrit olivat veren magiaa: "Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia", kertoo W. Angervo kirjassaan Suurlähettiläs (Mystica 1937); "Luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja - jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia." Myös Johannes Greberin kirjassa Yhteydessä henkimaailman kanssa (Suomen spiritualistinen seura 1953) meedion kautta puhuva henkiolento vahvistaa tämän: "Veri on aineellisessa ruumiissa elämänvoiman johtolanka. Siksi veressä on eniten ja helpoimmin sekoittuvaa elämänvoimaa. Sen vuoksi on veri paras elämänvoiman lähde, kun yritetään päästä henkimaailman yhteyteen." Sama henkiolento esittää, että VT:ssa mainittu "rintakilpi" (2 Moos. 39:8, 30-31) oli itseasiassa "planshetti" tai ouija-lauta ja pappi oli meedio. Rintakilpeä käytettiin, kun tahdottiin "kysyä neuvoa Jumalalta". Se oli neliskulmainen ja siinä oli neljä riviä jalokiviä, jokaiseen kaiverrettuna yhden Israelin sukukunnan nimikirjaimet - ne muodostivat siis eräänlaiset aakkoset. Lisäksi oli "otsakoriste", johon oli kaiverrettu "Herralle pyhitetty". "Ylimmäinen pappi irrotti kasukasta rintakilven alapään ja kohotti sen vaakasuoraan asentoon. Sitten hän irrotti otsalehden lakistaan ja asetti sen jalokivien välissä olevalle levylle. Sitten hän asetti kätensä rintakilven yläpuolelle kajoamatta siihen tai otsalehteen"..."Se liikkui kultaista levyä pitkin ja kosketti siinä olevalla pienellä renkaalla rintakilven jalokiviä, jolloin kirjaimet, joita rengas kosketti, muodostuivat sanaksi"... Tämä esitetään kirjassa tietenkin positiivisessa valossa; se, että minä siteeraan tätä päinvastaisessa merkityksessä, lienee selvää. VT:n teksteissä Jumala lainaa joskus myös demonin piirteitä. Demonien tyypillisiä merkkejä olivat yöllä tomiminen ja usein kytkös tiettyyn paikkaan. Ne myös voitiin voittaa oveluudella, voimalla tai taialla. Vanhin Jaakobin painin traditio - kertomus siitä, kuinka Jaakob paini eräänä yönä Jabbokinvirralla Jumalan kanssa ja voitti - on aivan yksinkertaisesti tarina joen demonista, joka hyökkää kahlaamon ylittävän miehen kimppuun, mutta kun mies ei antaudu, demonin on siunattava hänet, koska aamu on koittamassa ja demonin on paettava. Kuten tunnettua, demonit eivät siedä aurinkoa. Toinen esimerkki on 2. Moos.4:24-25: Mooses, Sippora ja heidän lapsensa olivat sattuneet valitsemaan yösijakseen paikan, jossa mellasti demoni, joka hyökkäsi heidän kimppuunsa, mutta verirituaalin avulla Sipporan onnistui suojella perhettään. Myös iskiessään Egyptin kaikkiin esikoisiin Jumala oli demoni, ja ainoa pelastus oli Israelin kansan toteuttama loitsu, taika. Kansaa kurittava rutto on vielä yksi niistä kerroista, jolloin Jumala muuntautuu demonin hahmoon tai antaa demonille käskyn tappaa (1 Aik.21:15-16).(16

Moolok eli melekh, joka merkitsee "kuningas", oli Jahve vain toisella nimellä; esim. Jes.6:5 Jahvea kutsutaan ham-melekh. Se oli yleinen jumalnimi seemiläisillä kansoilla. Tämän hetkisen arkeologisen tiedon valossa israelilaisten alkuperää tulisi ensisijaisesti etsiä juuri siitä kanaanilaisesta kulttuurista, jota vastaan Vanhassa testamentissa raivoisasti hyökätään. Heijastumia kanaanilaisesta taustasta löytyy myös VT:n sivuilta: Hes.16:3. Toisin kuin VT antaa ymmärtää, monarkian aikana Israelin ja Juudan alueilla harjoitettu uskonto ei olennaisesti poikennut Syyria-Palestiinan muista uskonnoista. Muinaisisraelilaista uskontoa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon muinaisen Lähi-idän muita uskontoja.(11
Myöhemmin Israel teki eron heimolaiskansoihinsa ja alkoi kutsua jumalaansa eri nimellä, jolloin Moolokista tuli sille epäjumalan nimi(2. Mooseksen laulu (2. Moos.16:3) kertoo millainen jumala Jahve on: Hän on soturi - jumalallinen taistelija. Egyptistä lähtenyt orjakansa oli alkanut palvoa sodanjumalaa.(16 Kiinnostavan hypoteesin mukaan Farao Ekhnatonin (1375-1345 eaa.) pyrkimys korvata Egyptin aikaisempi monijumalainen uskonto monoteistisella Atonin, auringon, palvonnalla, on voinut innostaa Moosesta juutalaisen uskonnon kehittämiseen.(18
Teksti- ja hautakirjoituslöydöistä päätellen Jahve sai muutaman vuosisadan ajaksi puolisokseen paikallisen Asera-jumalattaren. Kuningas Daavidilla oli ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen alussa poikia nimeltä Iisbaal (Baalin mies) ja Meribbaal (Baalin soturi). Psalmien kirjassa on jopa lauluja, jotka ovat kanaanilaista alkuperää ja kertoivat ukkosenjumala Baalista, mutta jotka liittyvät nyt Jahveen: "Kunnian Jumala jylisee", "Herran ääni iskee tulta" jne. (Ps.29).(16 Kun Daavid alkoi suosia Jahvea, kyse ei vielä ollut monoteismista vaan monolatriasta, yhden Jumalan palvonnasta. Varhaisesta yksijumalaisuudesta ei vastoin VT:n antamaa kuvaa ole todisteita, vaan muinaisisraelilaisessa uskonnossa on palvottu useita jumalia Jahven rinnalla. Muinaisajan ihmisille monen jumalan olemassaolo oli ilmiselvää. Joka kerta ihmiselle puhuessaan jumalan on siis ilmaistava identiteettinsä, jotta puhuteltu tietää, minkä jumalan kanssa hän on tekemisissä. Egyptistä lähdön jälkeen esim. Jahve otti tavakseen esittäytyä: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka vei teidät pois Egyptistä." 1. Moos. mainitsee yhdessä kohdassa, että Jaakob ja Laban tukeutuivat kumpikin omaan Jumalaansa kiistakysymyksessä: "Meidän isiemme Abrahamin ja Nahorin Jumala valvokoon tuomarina tätä sopimustamme." Tiedämme, että kyse on kahdesta eri jumalasta, koska heprean verbi on monikkomuodossa. Tarkkaan lukiessa huomaa lisäksi, että Jaakob ei itse asiassa vanno Abrahamin Jumalan vaan "sen Jumalan kautta, jota hänen isänsä palveli". Hän ei nimittäin vielä tunnustanut Jumalakseen Abrahamin Jumalaa.(16

Yksijumalaisuuden vaatimus on syntynyt vasta Jerusalemin v. 587/586 eKr. tapahtuneen hävityksen jälkeen. Monarkian ajalta periytyvät jäänteet paljastavat, että useat myöhemmin tuomitut tavat olivat aikaisemmin yleisesti hyväksyttyjä. (11
Dekalogin ensimmäinen käsky ja "Kuule, Israel!"-tunnustus ovat alkuaan kieltäneet muut jumalat vain Israelilta, myöhemmässä vaiheessa kielto on ymmärretty totaalisemmin: muita jumalia ei ole! Kielto palvoa muita jumalia ei tarkoittanut, ettei muita jumalia ollut, vaan päinvastoin edellytti, että muita jumalia oli.(16 Itseasiassa, myös varhaiskristilliset kirjoittajat uskoivat, että maailmassa oli olentoja, joita voitiin kutsua jumaliksi: näitä olivat hyvät enkelit ja pyhät ihmiset; filosofisen moniteismin mukaan muiden jumalien olemassaolo ei siis ollut mitenkään ristiriidassa yhden korkeimman jumaluuden kanssa.(21
Toisen temppelin aikaista uskontoa voidaan jo luonnehtia varhaisjuutalaisuudeksi; tämä aika Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli ratkaisevan tärkeä juutalaisuuden muotoutumiselle - se oli aluksi Persian suurvaltakautta, ja persialainen ajattelutapa jätti syvät jälkensä juutalaiseen ja sitä kautta myös varhaiskristilliseen teologiaan. Vähimpiä näistä eivät ole usko kuolleiden ylösnousemukseen ja tuonpuoleisuuden jakaminen kahtia taivaaseen ja helvettiin, oppi viimeisestä tuomiosta ja ihmisten tuomitsemisesta tekojensa mukaan, käsitys maailmanlopusta ja suuresta valon ja pimeyden voimien välisestä taistelusta, jonka Pelastaja voittaa. Kaikki nämä juutalais-kristillisen apokalyptiikan perusajatukset tunnetaan myös zarathustralaisuuden pyhistä kirjoituksista.

Septuagintan käännöksessä (Aleksandrian juutalaiset käänsivät Vanhan Testamentin kreikaksi, ja tästä tuli myös kristittyjen ensimmäinen Vanha Testamentti) 5 Moos.32:8-9 sanotaan: "Koska Korkein jakoi kansakunnat ja hajoitti Aatamin lapset, silloin hän laski kansain rajat Jumalan enkelien luvun jälkeen; ja Herran osa oli hänen kansansa Jaakob ja Israel oli hänen perimisensä nuora." "Herra" on siinä juutalaisten johtavan enkelin nimi, ei Korkein eli Jumala(3. Hepreankielen enkeliä merkitsevä sana merkitsee myös jumalaa. Tekstin mainitsema Korkein on El Eljon, taivaanjumala, ja tässä myytissä hän näyttää olevan peräti Jahven yläpuolella jumalien hierarkiassa. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla pidettiin loukkaavana sitä, että Jumala on voinut puhua Moosekselle kuin ihminen toiselle. Arveltiin, että Jumala ei ollut itse antanut Moosekselle lakia Siinain vuorella. Esim. Paavali ilmaisee kirjeissään käsityksen, jonka mukaan Jumalan enkeli luovutti laintaulut.(16
Kaikkea VT:ssa ei huomaattu tai pidetty välttämättömänä "oikoa"; esim. psalmissa 82 Jumala aivan luontevasti pitää puheen jumalien kokouksessa. Pidetään todennäköisenä että monoteismin idea kulkeutui Palestiinaan idästä kaksoisvirtain alueelta, missä se kukoisti persialaisten uskonnossa, zarathustralaisuudessa. Varhaisista Raaamatun osista käy ilmi, että "isien Jumala" El ("Jumala") ja Jahve ("Herra") vasta asteittain sulautuvat Israelin Jumalaksi. Tarkasteltaessa sellaisia VT:n kohtia kuten Ps.82:6, 2 Moos.4:22, 5 Moos.32:8, Hos.11:1, Jer.31:9 voidaan tällaisten jakeiden avulla seurata Jahve-uskossa tapahtunutta kehitystä. Entisen epäilijän, Tuomaan credoa (Joh.20:28) voidaan pitää juutalais-kristillisen jumalakäsityksen kehityksen päätepisteenä.

VT saatiin pelastetuksi ilmoituksen piiriin vain tulkitsemalla sitä estottoman allegorisesti. Sen tulkintaperiaatteet oli tärkeä määritellä, jotta sitä voitaisiin pitää kristillisenä kirjana. Allegorinen ja typologinen tulkintametodi olivat ne välineet, joilla VT saatiin viittaamaan Jeesukseen. Allegorisointi auttoi myös selviytymään erilaisista vaikeuksista, joita monet VT:n kohdat kirjaimellisesti ymmärrettyinä tuottivat. Saksalaisen teologin Adolf von Harnackin mukaan VT:n jatkuvuus kristillisessä Raamatussa voi johtaa "vanhurskauden" korostamiseen ja vaivalloiseen lakihenkisyyteen armon ja rakkauden sijasta.
Samoin amerikkalaisen Raamatun tutkijan Robert Jewettin mielestä Ilmestyskirjan kuvaama "karitsan viha" on syrjäyttänyt lunastavan ja sovittavan rakkauden, sekä mahdollistanut mustavalkoisen kuvitelman että historiassa hyvät taistelevat pahoja vastaan. Pyhiksi itsensä tunteville Ilmestyskirja on virittänyt "mieletöntä optimismia historian kulkuun nähden", mahdollistaen julmuudet "oikean" asian tähden.
Friedrich Rittelmeyer huomauttaa, kuinka voi saada vaikutelman ettei kristillinen rakkaus ole muuttanut sydämiä, vaan sydämet ovat muuttaneet kristillisen rakkauden, ja että kyseessä on yleisesti vääristynyt käännyttämisinto, joka ei tunne mitään toisen vapauden kunnioitusta. Puhdas egoismi voi esiintyä rakkauden vaatteissa. Sanonnat Jumalan vihasta on raamatullisen kokonaiskäsityksen valossa ymmärrettävä ei Jumalan ominaisuutena vaan ihmisen kokemuksesta käsin. "Herran pelko" ei tarkoita pelonomaista asennetta, vaan koko ihmisen olemuksen käsittävää pyhää kunnioitusta.(4 Deepak Chopran mukaan ero VT:n kostonhimoisen Jumalan ja UT:n rakastavan Jumalan välillä on se, että ihmistietoisuus oli valmis siirtymään käsityksessä.

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012.