Uskonto ja kristittynä oleminen

Päivitetty viimeksi 24.4.2013


"Uskonto sinään on verrattavissa säveltaiteeseen, uskontoja eri mestarisäveltäjien suuriin sävellyksiin, kirkkoja, papistoja ja seurakuntia taas orkestereihin, kuoroihin, solisteihin, jotka opettelevat mestarein sävellyksiä esittämään." [...] "Uskonto on totuuden henki, uskonnot ovat tämän hengen ilmennyksiä; uskonnot ovat siis samanarvoisessa suhteessa uskontoon. Voimme myös sanoa: uskonto on äiti, uskonnot ovat hänen lapsiaan. Uskonto perustuu ihmiskunnan povessa piilevään ikuiseen, sammumattomaan henkisen tiedon ja totuuden kaipaukseen. Uskonto on ihmissydämen kaipuu Jumalan luo."

"Vanha usko huutaa ihmiselle: Sinä et ole itseäsi luonut, sinä sekä tajuat järjelläsi että tiedät sielussasi, että olet riippuvainen korkeammasta voimasta, Jumalasta; sinä tulet sen vuoksi aina vaeltamaan epävarmuudessa ja ahdistuksessa, ellet kuuntele sanojani ja usko siihen, mitä minä sanon. Mutta jos uskot, saavutat rauhan. Vanha usko käsittää ja tunnustaa ihmisen myötäsyntyisen uskonnollisen tarpeen, mutta sen sijaan, että se selvittäisi hänelle, mistä se on muodostunut, se vaivuttaa hänet tietämättömyyden horrostilaan. Uskonnollisen taipumuksen tutkimus on kuitenkin osoittanut meille, että sen voiman kaikenlainen vaimentaminen on sekä väärin että ihmisarvoa alentavaa sen vuoksi, että sellainen menettely kutistaa ihmisen varsinaista ihmisyyttä; se osoittaa meille että uskonnollinen kaipuu, kaukana siitä, että se pyytäisi uskoa, pyytää tietoa elämästä, koska sillä kuten kaikilla ihmisen henkisillä taipumuksilla on alkunsa hänen korkeammassa järjessään, jonka olemukseen kuuluu tiedonjano. Uusi usko kehottaa siksi: astu ulos pimeydestä päivän valoon, ihminen, ja tunnista oma tosi olemuksesi! Olet järkevä olento, ja sellaisena sinun syvin tarpeesi on ymmärtää itseäsi, elämääsi, suhdettasi kaikkeen siihen, mikä on jotain muuta kuin sinä itse, kutsuttakoon sitä sitten Jumalaksi, maailmaksi tai miksi tahansa. Kohtalo ei sido sinua tietämättömyyteen. Pitääkö sinun silloin tulla toisten orjaksi, sinun, joka olet synnyltäsi kuninkaanpoika jumalsyntyisen järkesi kautta! Ei, nouse ylös ja ota vaarin esikoisoikeudestasi!" [...]
"Jokaisella suurella opilla on ollut ensimmäinen julistajansa eli perustajansa. Hän on persoonassaan edustanut ajan henkistä kaipuuta ja samalla tuonut siihen ratkaisun. Ja koska ihmiskunnan henkinen tarve kaikkina aikoina on ollut ja on sama, on ratkaisukin yksi ja sama, vaikka se eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa on esitetty eri muodoissa. On itse asiassa kamala vääryys syyttää näitä ihmiskuntamme uranuurtajia niistä järjettömyyksistä, joita sittemmin, kun jonkin aikaa heidän esiintymisestään on kulunut, on tarjottu ihmisille uskonnon nimissä, ja kestää ehkä vielä kauan, ennen kuin uskonnolliset yhdyskunnat ovat lopullisesti kuitanneet velkansa, jonka ne ovat aikaansaaneet vääristelemällä ja tulkitsemalla väärin tai tyystin syrjäyttämällä ne opit, joita heidän kunnioittamansa ja jumaloimansa uskonnon perustaja on alun perin julistanut." - Pekka Ervast

Jaakko Hämeen-Anttila (Usko. Kirjapaja Oy 2005) toteaa, että "usko on varmasti uskonnon ydin. Uskoa - intuitiivisen oivalluksen merkityksessä, erillään oppiin liittyvistä väitelauseista - voidaan hyvällä syyllä pitää kaikille uskonnoille yhteisenä." Niin ikään kirjoittaa Eliphas Lévi:

"Mikä tahansa oppi on vain uskonkappale, joka kuuluu erikoiselle seurakunnalle; usko on tunne yhteinen koko ihmiskunnalle."

Uskonto eli religio tarkoittaa sananmukaisesti uudelleen liittymistä. Ihminen on jumalsyntyinen henkiolento ja uskonnon harjoittamisella liitymme uudelleen jumalalliseen syntyperäämme. Uskonnollinen elämänalue kuuluu siis luonnollisena osana ihmisolemukseen. Ateismi on sairaus, henkinen puutostila. Olemme kaikki hengessä köyhiä (Matt.5:3) ja istumme sokeina tien vieressä kerjäten henkeä (Luuk.18:35-43). Yliaistillisuuden hyväksyvä maailmankatsomus on edellytys aidolle uskonnolliselle elämälle.

Franz Hartmanin mukaan sanalla "uskonto" on todistettavasti kolme erillistä merkitystä:

1. Aluen alkaen se merkitsee tietynlaisen hengellisen harjoituksen harjoittamista, jonka avulla korkeampia prinsiippejä ihmisen rakenteessa kehitetään ja yhdistetään uudelleen (sidotaan takaisin) jumalalliseen lähteeseen johon ne kuuluvat. Tässä merkityksessä se on sama kuin jooga (yog, sitoa, "valjastaa"). 
2. Toisessa aspektissa se viittaa tietoon todellisesta yhteydestä joka on mikrokosmisen ihmisen - kokonaisuuden osana - ja henkisen ja aineellisen maailmankaikkeuden makrokosmoksen välillä. Tässä merkityksessä se on tiedettä.
3. Kolmantena ja yleisesti hyväksyttynä termi "uskonto" merkitsee tiettyjä muotojen, seremonioiden ja käytäntöjen järjestelmää, joiden avulla jotain oletettua ulkoista jumalolentoa palvotaan tai lepytetään, ja tavoitellaan hänen suosiotaan, niin että syntinen voi paeta ansaittua rangaistusta ja kiertää lain. Tässä merkityksessä se on taikauskoa.

"Todistaa, että on Jumala! Voiko olla mitään tyhmempää ajatusta - todistaa Jumalan olemassaolo. Todistaa Jumalan olemassaolo on aivan samaa, kuin todistaa oman elämänsä olemassaoloa. Todistaa kenelle? Millä? Miksi? Jos ei ole Jumalaa, niin ei mitään ole. Kuinka hänen olemassaoloaan siis voisi todistaa?" kysyy kirjailija Leo Tolstoi, ja lisää: "Jumala on ainoastaan niitä varten, jotka katsovat Hänen puoleensa ja lähestyvät Häntä. Sille, joka on kääntynyt poispäin Hänestä ja kulkee Hänen luotaan, ei ole eikä voi olla Jumalaa."

"Keski-iän ohittaneiden, ts. yli 35-vuotiaiden potilaitteni joukossa ei ole ainoatakaan, jonka perimmäinen ongelma ei liittyisi uskonnolliseen asennoitumiseen. Jokainen sairastuu viime kädessä siksi, että on menettänyt sen, mitä elävät uskonnot ovat voineet kaikkina aikoina antaa uskovaisilleen. Kukaan, joka ei jälleen saavuta uskonnollista asennoitumista, ei todella parane. Tällä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä uskontunnustusten tai johonkin kirkkoon kuulumisen kanssa."(C.G. Jung)

Kristinusko on tarkoitettu meidän aikamme länsimaiselle ihmiselle ja objektiivisena tosiasiana Kristus on koko maailmaa varten. Jokaiselle ihmiselle annetaan mahdollisuus kohdata kristillinen virike maan päällisessä elämässä.

Joku on sanonut, että on yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä ("Missä on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä"; tai kuten Nietzsche totesi: "Oikeastaan on ollut vain yksi kristitty, ja hän kuoli ristillä"). Kristitty on oikeastaan jokainen, joka tunnustautuu kristityksi. Kukaan muu ei sitä voi päättää hänen puolestaan! Schelling sanoo: "Kristinuskon varsinaisena sisältönä on yksinomaan Kristuksen persoona. Kristus ei ole opettaja, kuten on tapana sanoa, Kristus ei ole perustaja, hän on kristillisyyden sisältö." Hän on kristinuskon suuri esikuva, Hän joka on tuleva, taivaallinen ihminen - "Isän täydellisyysajatus ihmisestä", sanoo Pekka Ervast.

"Kristittynä oleminen johtaa meidät yhä enemmän myös todelliseen ihmisyyteen" (Hans-Werner Schröder); "Jos Jeesus oli ihminen, me emme varmastikaan ole. Mutta meillä on kutsumus tulla ihmisiksi", sanoo Voitto Viro, ja toisaalla: "Meillä on vasta unelma ihmisestä. Hänestä kertovat evankeliumit."
Hänen mukaansa kristittynä oleminen on kahden henkilön välinen sisäinen suhde, Jeesuksen ja häntä etsivän ihmisen. Tätä suhdetta voidaan nimittää uskoksi. Mutta kenties on parempi tuon rasitetun "usko"-sanan sijasta sanoa sitä kiintymykseksi tai rakkaudeksi. Kristittyä on määritelty ihmiseksi, "jossa on syttynyt rakkaus Kristukseen."
Kirkossa käyminen ei ole kristittynä olemisen edellytys, vaan sen seuraus: Matt.26:7-/Mark.14..."Olisihan sen voinut myydä kalliista hinnasta ja antaa rahat köyhille." Palvonta, jota nainen osoitti Kristukselle, ohitti tuolla hetkellä rakkauden lähimmäistä kohtaan: "Hän teki minulle hyvän teon." Yksi käsky ei kumoa toista eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Mutta rakkaus Jumalaan tulee ensin.(1 Kirkkoisä Origeneksen mukaan jokainen matka kirkkoon on pyhiinvaellus. Kirkkoon meneminen on matka sydämeen, joka avautuu ottamaan vastaan kirkon salaisuuden. Kirkossa käynti on sekä fyysinen että henkinen pyhiinvaellus. "Mutta ei riitä että olemme kirkon jäseniä, meidän täytyy olla Kristuksen jäseniä" (Sadhu Sundar Singh).
Kristillisyys on eräässä perusmerkityksessään Kristukseen kastettua ihmistä kuvaava tekninen termi.(1 "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaan tekin toisianne" (Joh.13:34-35). Se ei ole päämäärä vaan lähtökohta, jota Herramme pitää kristityn tuntomerkkinä: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni." Humanismin ja kristillisyyden tärkeysjärjestyksiä ei voi sovittaa yhteen - ne sulkevat pois toinen toisensa. Jos noudatamme yksinomaan toista käskyä, Kristuksen käskyä rakastaa lähimmäistämme - se ei sinänsä tee meistä kristittyjä. Kenties me sen ansiosta olemme mukavia ihmisiä, mutta tämä ei ole välttämättä sama asia.(1 Rakastamme Jumalaa ja Jeesuksen kautta kaikkia ihmisiä. Jumala teki meidät omaksi, so. Poikansa, kuviksi, Poikansa, joka on näkymättömän Jumalan kuva (1 Moos.1:26; Kol.1:15).
"Kristityt ovat maailmalle samaa kuin sielu ruumiille" sanoo 100-luvulta peräisin oleva kirjoitus, kirje Diognetukselle. Siinä kristittyjä kutsutaan jopa "uudeksi ihmislajiksi."
"Huomispäivän kristitty tulee olemaan mystikko tai sitten häntä ei ole ollenkaan" (Karl Rahner, 1904-1984).

(1 Äiti Tekla: Lasin hämäryys; ajatuksi ortodoksisesta hengenelämästä. Karas-sana 1997.

Luominen; synti, perisynti

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

Genesiksen 1. luvussa valo, henkiselle katseelle havaittava valo, on olemassa ennen aurinkoa ja kuuta, yliaistillinen ennen aistillista. Jumala loi valon omasta olemuksestaan, valo ei ole mitään muuta kuin Jumala, Jumalan olemus(1. "Vesi" on kosmisen aineen protoelementti, jumalallinen alkuaine, josta maa muodostettiin. Hengen "liikkuminen" saattaa elämänvoiman matkaan. Henki elähdyttää neitseellisen aineen(2. Genesiksen alku voidaan tulkita valon voitoksi pimeydestä, järjestyksen voitoksi kaaoksen voimista. Sumerilaisessa luomismyytissä Marduk, Enlilin poika, nujertaa alkumeressä asustavan kaaoksen lohikäärmeen Tiamatin ja halkaisee sen ruumiin kahtia taivaaksi ja maaksi. (11 Luomistyö tarkoittaa sitä, että Jumala asettaa kaaokselle rajat. Kaaoksesta jäävät jäljelle yö ja meri: hämärä on yön raja, ranta on meren raja.

"Jumala, jo ammoisista ajoista sinä olet ollut kuninkaani, sinä teet suuria tekoja kaikkialla. Sinä hämmensit voimallasi meren, sinä murskasit merihirviöiden päät. Itsensä Leviatanin päät sinä musersit ja ruhon annoit petojen ruoaksi" (Ps.74:12-14).

Välittömästi näiden jakeiden jälkeen on vuorossa luomiskertomus:

"Sinä puhkaisit kuohumaan lähteet ja purot, sinä kuivasit ehtymättömät virrat. Sinun on päivä ja sinun on yö, olet pannut paikoilleen auringon ja kuun. Sinä olet määrännyt kaikki maan rajat, sinä olet luonut kesän ja talven" (Ps.74:15-17).

1. Moos.1:2 "Syvyyksiksi" käännetty heprean sana tehom on sukua babylonian sanalla tiamat. "Autioksi ja tyhjäksi" käännetty ilmaus on hepreaksi tohu wabohu - "sikin sokin", toisin sanoen kaaos. Jumalan ja kaaoksen hirviön taistelu toistuu viimeisen kerran aikojen lopussa:

"Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön" (Jes.27:1).

Ilmestyskirjan mukaan on tulossa lopullinen taistelu lohikäärmettä vastaan, ja peto nousee merestä. Kuvaus uudesta taivaasta ja uudesta maasta ilmoittaa selkein sanoin, että merta ei enää ole (Ilm.21:1).
Gen.1:ssä ihminen luodaan kuudentena päivänä ("Jumalalle tuhat vuotta on kuin yksi päivä": aurinko, joka määrää päivän ja vuoden, luotiin vasta neljäntenä päivänä) "Jumalan kuvaksi"; Gen.2:ssa hänet luodaan ensimmäisenä "maan tomusta". Sir Ronald Fisher (1890-1962), yksi 1900-luvun tärkeimmistä evoluutiobiologeista, sanoi radiopuheessa 1947: "Perinteisellä tavalla uskonnolliselle ihmiselle evoluutioteorian olennainen uutuus on se, ettei luominen olekaan kauan sitten loppuun saatettu, vaan yhä käynnissä, keskellä uskomattoman pitkää kestoaan. Genesiksen kielellä elämme kuudetta päivää, luultavasti sen varhaista aamua, eikä jumalallinen taiteilija olekaan vielä vetäytynyt työnsä äärestä ja julistanut sen olevan hyvä. Kenties niin voi tapahtua vasta kun Jumalan varsin epätäydellinen kuva on oppinut paremmin pitämään huolta hallitsemansa planeetan asioista."(12 Taiteilija Osmo Rauhala kommentoi Suomen Kuvalehdessä 14.8.2009: "Olen aika skeptinen ihminen, mutta onhan se aikamoinen sattuma, että keskeiset luomisen rakenteet ovat Raamatussa olleet oikein jo tuhansia vuosia. Ajan suhde valoon vastaa nykytieteen näkemystä. Niin myös elämän synty merestä ja kehittyminen kaloista lintuihin ja nisäkkäisiin. Sitä sopii pohtia."

Sana Jumala, Elohim, sulkee piiriinsä sekä naisellisen että miehisen, ja sitä voidaan pitää Jumalan androgyynisen luonteen symbolina. Aadam on miehen nimitys; "Ihminen" on hepreaksi ben adam, oikeastaan "ihmisen poika" (sic!), adama merkitsee maata ja on feminiini, adom on punainen väri. Maa on Israelissa punaista, mutta punainen on myös elämän ja valon väri. Jumala loi valon ja pimeyden, maan ja veden ennen kuin hän loi ihmisen. Naisellinen olento adama luotiin siis ennen miestä, Aadamia. Tzaila, hepr. "kylkiluu"; muut yhtäläiset hepr. sanat ovat tzela, "syntiinlankeaminen" ja tzelem, "jumalan kuva". Inman huomauttaa, että muinaisilla juutalaisilla oli sanasutkauskäsitteitä, joista yksi on tässä: Aadam lankesi naisen takia Jumalan luodessa naisen omaksi kuvakseen - lankeemuksen syyn miehensä rinnalla.(13
Kun lusiferinen viettelys astui kuvaan, ihminen ihastui itseensä ja omatahtoisesti luopui kuuliaisuudesta Herralle. Tosin ihminen ei voinut lähteä Jumalan kädestä valmiina, tahdottomana robottina: tietty kehitystie on kuljettava, mutta syntiinlankeemus oli jotain, joka tapahtui liian aikaisin ja johti liian syvälle. Seurauksena - ei rangaistuksena - oli vajoaminen yhä tiiviimpään ja kovettuneempaan maailmaan, "pukeminen nahkavaatteisiin" (1 Moos.3:21), ja sen myötä kaikki ruumiillisuuden vaivat. Jos ihminen olisi syönyt myös elämänpuusta, hän ei olisi voinut kuolla vaan olisi elänyt iankaikkisesti. Ja tästä kauhistuttavasta kohtalosta Jumala varjeli hänet. Jumala on armahtanut meitä niin, ettei meidän tarvitse langenneina olentoina elää tässä fyysisessä majassa iankaikkisesti.(14
Aadam ja Eeva olivat alasti paratiisissa, mutta se ei nolottanut heitä. Tämä ei tarkoita, että he olisivat olleet fyysisesti alastomia. He olivat tunteiltaan paljaat, läpeensä aitoja ja rehellisiä, mutta he eivät hävenneet, sillä he tunsivat tulevansa hyväksytyiksi sellaisenaan(3. Paratiisikertomuksessa puhutaan siitä miten Jumala seurusteli Aadamin ja Eevan kanssa illan viileydessä. Tämä kohta on elävä kuva Jumalan lähellä elämisestä, itsestään selvässä ykseydessä Hänen kanssaan, ja harmoniasta luonnon voimien kanssa. Tämä todellinen paratiisin puutarha ei ole ensi sijassa paikka vaan tietoisuuden tila. Luodun ihmisen ensimmäinen tehtävä oli antaa eläimille nimet (1. Moos.2:19-20). Tämä oli alku sille luomistyölle, jota ihmisen - Jumalan puutarhan hoitajan - tuli jatkaa. Ihminen luotiin maan tomusta kun muu luomakunta oli jo luotu. Kreikkalainen maailmaa tarkoittava sana Kosmos merkitsee harmoniaa. Sen vastakohta on epäjärjestys, kaaos. Jumala asetti Aadamin viljelemään ja varjelemaan puutarhaansa (1. Moos.2:15). Kirkkoisien mukaan ihmiset muodostavat mikrokosmoksen, joka liittää yhteen Jumalan ja maailman. Sergei Bulgakov pohti 1900-luvun alussa, että Jumala tarvitsee maailmaa. Jos Jumala eläisi ilman maailmaa, hän eläisi vain itseään varten eikä olisi olemassa oman itsensä ulkopuolella. Tällöin Jumalaa ei olisi lainkaan olemassa, sillä oleminen merkitsee olemista toiselle. Mestari Eckartin mukaan ei ainoastaan ihminen tule tietoiseksi itsestään Jumalan kautta vaan samanaikaisesti Jumala tulee ihmisen kautta tietoiseksi itsestään.
Meiltä puuttuu taju ykseydestä Jumalan, toisten ihmisten ja kosmoksen kanssa. Tunnemme olevamme aivan kuin sekä taivaan että maan hylkäämiä - Jeesuksen tavoin taivaan ja maan väliin ristiinnaulittuja.(8 Ehtoollista kutsutaan ortodoksisessa teologiassa luomakunnan sakramentiksi: ihminen yhdistyy leivän ja viinin - luomakunnan lahjojen - välityksellä Jumalaan.
Olivatko Aadam ja Eeva onnellisia paratiisissa? Vaikea sanoa. Onko onni tunne, jonka tunnistaa vasta, kun on onneton? Ennen käärmettä Aadam ja Eeva vain tottelivat sokeasti. Paratiisillinen tila oli ihmiselle itse asiassa hyvin epä-älyllinen ja moraalisesti laiskistava. Vasta karkotuksen jälkeen ihmisestä tuli ihminen hyvine ja huonoine puolineen.(9 Muinaisessa Lähi-idässä käärme oli viisauden symboli ja välittäjähahmo, joka edusti kykyä ymmärtää elämän ristiriitaisuutta (jotkut käärmeet ovat myrkyllisiä ja jotkut eivät). Kertomus kuvaa heräämistä alkutietoisuuden hämäryydestä minä-kokemukseen, vaistonvaraisesta tilasta hyvän ja pahan tiedostamiseen. Tämä oli suuri edistysaskel evoluutiossa, mutta se toi mukanaan koko joukon vaikeuksia, jotka alkoivat kaivertaa ihmistä sillä hetkellä kun hän tuli tietoiseksi itsestään: kuolema, sairaus, kärsimys, syyllisyys, yksinäisyys. Syntiä ei ole syödä tiedon puusta, vaan se, että ihminen käsittäessään itsensä erilliseksi minäksi, kääntyi pois Jumalasta eli todellisesta olemuksestaan.(16
Syntiinlankeemus jatkuu edelleen: ajan merkit ovat selvästi luettavissa. Mutta niin ikään on alkanut uusi luominen Kristuksessa. Syntiinlankeemuksesta seurasi itsenäistyminen, mutta sivutuotteena itsekeskeisyys kasvavassa määrin. Itsenäistyminen oli välttämätön saavutus, jotta meistä voisi tulla epäitsekkäitä: et voi antaa omastasi, ellei sinulla ole mitään omaa mistä antaa(4. Ihminen vapaasti toimivana olentona on luonnostaan sieluttoman täydellisyyden vastakohta - täydellisyyden, joka olisi todellisuudessa epätäydellisyyttä, jos se olisi pakottanut ihmisen tekoihin, joista hän ei ensinkään olisi iloinnut. Hän ei tuntisi eroa Jumalan ja kiven välillä.(10

Totellessaan ja kieltäytyessään pelosta nauttimasta tiedon hedelmää ihminen olisi jäänyt viattomaksi ja tyhmäksi kuin lammas, mutta uteliaana ja uppiniskaisena kuin valon enkeli hän itse katkaisi lapsellisuutensa, ja langetessaan vapaana maan päälle hän veti Jumalan mukaan lankeemukseensa.

Ja sen tähden hän tämän ylevän lankeemuksen alhosta nousee kunniakkaana Pääkallopaikan suuren tuomitun seurassa ja astuu hänen kanssaan taivasten valtakuntaan. Sillä taivasten valtakunta kuuluu järjelle ja rakkaudelle, kahdelle vapauden lapselle! - Eliphas Lévi

Aadam, järki, tahtoi ymmärrystä ja tietoa, Eeva, sydän, sanoi, "saavutat sitä vain kokemuksen kautta". Kun ihminen söi tiedon puusta ja astui symbolisesti askelen pois eläimen tietoisuudesta kohti ajattelun korkeampaa tasoa, hän menetti välittömän kontaktin Jumalaan; hänet karkotettiin paratiisista.(14 Ihminen rikkoi alkuperäisen suhteensa Jumalaan tekemällä valinnan, vapaan teon. Vapaus ja vastuu omista teoista seuraa nyt ihmistä. Jos ihmiseltä kiellettäisiin vapaus ja vastuu, se olisi hänen typistämistään ja halventamaistaan. Friedrich Schillerin mukaan syntiinlankeemus oli maailmanhistorian onnellisin hetki. Sanoja "synti" ja "lankeemus" ei esiinny Raamatun tekstissä, mutta "karkottaminen" kyllä. Karkottaminen on osa synnytystä: lapsi ajetaan kohdusta, jossa kaikki on ollut vaivatonta, niin hapen kuin ravinnon saanti. Nyt alkaa elämä; työ, vaivannäkö ja seksuaalisuus.(17
Stephan A. Hoeller tulkitsee gnostilaisten näkemystä: Aadam oli psyyken dramaattinen ruumiillistuma eli "sielu": mielen ja tunteiden yhdistelmä, ajattelun ja tunteiden alku. Eeva kuvasi pneumaa eli "henkeä", joka edusti korkeampaa, transsendenttista tietoisuutta. Eeva on muutoksen liikkeellepaneva voima.  Ilman Eevaa istuisimme kaikki vielä puun alla unelmoiden viattomuuden tilassa. (17 Naisen ruumiillinen ja henkinen kehitys on aikuistumisen kynnyksellä nopeampaa kuin miehen. Pinnallisesti katsottuna nainen petetään ja hän lankeaa tottelemattomuuteen ja houkuttelee miehensäkin siihen. Mutta kun kertomus luetaan tarkemmin, nainen osoittautuu miestä paljon suoraselkäisemmäksi. Nainen ottaa itse vastuun teostaan. Mies sen sijaan syyttää naista ja lopulta Jumalaa tapahtuneesta sanoessaan Luojalleen: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." (1 Moos.3:12)(15

Synti, hamartia, on "ampumista ohi maalin" sanatarkasti käännettynä, so. olla jotain muuta kuin miksi meidät on tarkoitettu. Jokaisen ihmisen sisässä asuu luonnostaan halu täydellisyyteen. Ihminen yrittää mutta ei osaa, ja tätä nimitetään synninteoksi.
Enneagrammi kuvaa tarkasti 9 estettä Jumalan kokemisellemme. Se on kartta jonka avulla voi ymmärtää kuinka ihmiset kadottavat yhteytensä Jumalaan ja löytävät sen jälleen. Opetus on, että jokaisella tyypillä on luonteenomainen syntinsä, joka häiritsee matkaa kohti eheyttä ja saa ampumaan ohi elämässä, "maalin" ollessa psykologinen ja hengellinen eheys. Ymmärtämällä ja muuntamalla peruspakkomielteemme, voimme kokea "olemuksemme", kohottaa tietoisuutemme ja kokea Jumalan Armon. Kristinuskossa on 7 "kuolemansyntiä", enneagrammi lisää kaksi uutta, petoksen ja pelon synnit, jotka tulevat itämaisesta uskonnollisesta traditiosta.

Pekka Ervast on selittänyt asiaa näin: Jumala rakastaa maailmaa, maailma on Jumalan itsensä ilmennys, siis Jumala rakastaa itseään; Hänen ulkopuolellaan ei ole mitään. Tämä rakkaus ihmisessäkin ilmenee niin, että se ensin ihastuu itseensä ja sitten kaikkeen. Ihminen ei voi rakastaa ensin muuta kuin sitä maailmaa, joka lähinnä on hänen maailmansa, omaa itseään. Aineeseen astuminen, alaspäin menevä kehitys on välttämätön, jotta ihminen oppii enemmän ja enemmmän rakastamaan itseään. Hän lankeaa pois alkuperäisestä Jumalan kuvasta, joka siemenenä on hänen sisässään, ja itsekkyys kehittyy.
Itsekkyys on luonnollista vain niin kauan kuin ihminen ei muusta tiedä. Ihmisen ensimmäinen läksy on rakastaa itseään, jotta hän tulisi inhimilliseksi yksilöksi. Kun olemme tämän oppineet, alkaa epäitsekkyyden läksy: rakkautemme ulkonee toisiin ihmisiin ja laajenee vähitellen kunnes käsittää koko maailman - Isä Jumalan ihannekuva, Kristus, voi tulla meihin täydellisesti asumaan ja olla meissä täydellisesti elävä. Kun rakastamme, tulemme lähemmäs Jumalan sydäntä ja todellista itseämme. Kun pyrimme kohti rakkautta ja koemme rakkauden, luovat voimat virtaavat maailmaan. Sen sijaan että täyttäisi meidät, rakkaus virtaa meidän kauttamme toisille. Emme voi pidättää sitä, se on tarkoitettu jaettavaksi. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, Kristus on meissä.
Kun tunnistamme tämän rakkauden maailmassa, tunnistamme sen itsessämme ja voimme ilmaista sitä toisille. Pienet asiat, kuten esim. miten huolehdit itsestäsi ja ympäristöstäsi, viittaavat sihen onko sinulla jonkinlaista rakkautta itseäsi kohtaan. Sinulla on oikeus tähän, sillä se on Kristus sinussa. Missä on rakkautta, siellä on Jumala, joten kun tunnet rakkautta itseäsi kohtaan, voit sanoa: "Niin, se on Kristus minussa joka saa minut rakastamaan itseäni".

"Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä" sanoo vanha (ja oikea) Raamatun käännös: entos hymoon ei mitenkään voi tarkoittaa "teidän keskellänne". G.W.H. Lampen mukaan "keskellänne" tai "keskuudessanne" on epätodennäköinen käännös. S. MacLean Gilmour huomauttaa, että "sisäisesti" vastaa "sanan normaalia kreikkalaista käyttöä." Vastaava lause löytyy Tuomaan evankeliumista "kehittymättömämmässä muodossa."
Se on rakkauden, kaiken toden ja hyvän valtakunta, joka ei ole ulkopuolella meitä vaan ihmisessä itsessään, kätkettynä siemenenä. Marian evankeliumi(5 kertoo vapahtajan sanoneen opetuslapsilleen: "Varokaa, ettei kukaan eksytä teitä väittäessään: 'Hän on täällä!' tai 'Hän on tuolla!' Tosi ihminen on teidän sisimmässänne. Seuratkaa Häntä."

Rudolf Steiner puolestaan esitelmässään "Perisynti ja armo"(6, selittää, kuinka Lusiferin viettelys tapahtui juuri kun ihminen oli vasta astumaisillaan minuuden portista, joten hän ei ollut vielä täysin moraalisesti vastuullinen. Tapahtuma heitti kuitenkin varjonsa koko ihmisen minäkehitykseen, vaikka ihminen minuudessaan ei tullut syntiseksi, vaan sieluruumiiltaan.

"Tämä on se jyrkkä ero sen synnin välillä, johon me ihmisinä nyt syyllistymme, ja sen, mikä silloin juurtui syntinä ihmisluontoon", Steiner toteaa. Seurauksena oli, että ihmisen täytyi kaikissa seuraavissa ruumiillistumissaan vajota yhä syvemmälle fyysiseen maailmaan.

"Vajoamisen aiheuttajana oli tämä sieluruumiissa tapahtunut teko. Sen kautta ihminen joutui alaspäin vievälle pinnalle, ja minänsä keralla hän nyt seuraa luontonsa sellaisia voimia, jotka juontuvat hänen esiminäiseltä kehitysajaltaan."

Steiner jatkaa kuvaamalla, miten sieluruumiissa piillyt alkuperäinen synti vähitellen levisi siirtyen ihmisen periytyviin ominaisuuksiin aiheuttaen ihmissuvun jatkuvan rappeutumisen.

"Näin olemme Lusiferin vaikutuksesta saaneet pysyvän virikkeen, jota tosimmassa merkityksessä voimme kutsua perisynniksi. Sillä se, mikä Lusiferin vaikutuksesta juurtui sieluruumiiseemme, periytyy sukupolvesta sukupolveen."

Kuten ihminen on langennut ilman omaa syytään, hänen täytyy myös voida nousta ilman omaa ansiotaan. Perisynnin turmeleman sieluruumiin voi parantaa Kristus-virikkeen ansiosta.

"Se on se tasoitus, mitä todellisessa merkityksessään sanotaan 'armoksi'. Armo on perisyntikäsitteen vasta-arvo, täydennys. Näin siis Kristuksen virtaaminen ihmiseen, mahdollisuus tulla yhdeksi Kristuksen kanssa, mahdollisuus sanoa kuin Paavali: 'En minä, vaan Kristus minussa', ilmaisee kaiken, mitä tarkoitamme armo-käsitteellä."

Ilmiselvästi enkeleiden lankeemus oli tapahtunut ennen ihmisen lankeemusta, koska langennut Lusifer viekoitteli Eevaa. Sen tähden "luomakunta" kokonaisuutena oli jo langennut ennen ihmisen lankeemusta. Jos koko maa oli täydellinen paratiisi, miksi rajoittaa Aadam pieneen osaan? Jos epätäydellisyys oli jo kudottu luomakunnan kudokseen, se selittäisi miksi. Tätä tukee se, että kun Aadam ja Eeva lankesivat, heidät karkoitettiin puutarhasta - mikä vihjaa että ulkopuoli oli jo pahempi paikka.

Jälleen kuulemme Pekka Ervastilta, että synnissä on kaksi puolta: 1. Teemme pahaa toisille. 2. Teemme pahaa omaa olemustamme kohtaan, elämää, Jumalaa kohtaan. Toisen jaottelun mukaan synnillä tarkoitetaan ensin ihmisen yksityisiä virheitä ja harhautumisia ja niiden vaikutusta ihmiseen itseensä, henkilökohtaista ihmiskohtaloa, jota ihminen kantaa sielullisuudessaan: ihmisen arvo vähenee. Toiseksi synti on tosiasia, joka ulottuu pitkälle yli yksityisen ihmisen ja hänen arvonsa: perisynti. Maan kohtalo. Koko maallisen olemassaolon tila. Synnin sairaus, jota ihminen kantaa ruumiillisuudessaan. (Perisynti, oikeammin "alkusynti", lat. peccatum originale) Jeesus Kristus on "Jumalan Karitsa, joka ottaa kantaakseen maailman synnit" ja hän saattoi antaa synnit anteeksi: näin hän vaihtoi syyn ja seurauksen eli karman lain armon laiksi!
"Kun Jumala antaa meille anteeksi, kielteinen karmamme (eli syntimme) sovitetaan joksikin aikaa. On kuin Jumala ottaisi tämän karman painon harteiltamme, jotta saisimme aikaa kulkea itsehallinnan polkua ja valmistautua läpäisemään kokeen sitten, kun se tulee jälleen eteemme. Ja tämä koe tulee jälleen."(7

Syntiä Pyhää Henkeä vastaan ei anneta anteeksi, ihminen ei voi rikkoa elämän lakeja, jotka Jumalan Pyhä Järki on määrännyt, vaan sillä on luonnolliset, karmalliset seuraukset. "Te olette Pyhän Hengen temppeli"; totuuden, vilpittömyyden ja rehellisyyden hengen pitäisi asua meissä, ja ellemme anna sille sijaa, teemme sitä vastaan syntiä. Kaiken hyvän mittapuun täytyy olla meissä itsessämme. Jos teemme syntiä itseämme vastaan, teemme syntiä Pyhää Henkeä vastaan. En voi pyytää toiselta anteeksi oltuani itselleni epärehellinen, tai käytettyäni ruumistani väärin. Jumala ei voi muuttaa pahoja taipumuksiani - minun täytyy kantaa seuraukset.

Matt. 5:28 "Jokainen joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on jo sydämessään tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan": Tämä lause selventää synnin kätkettyä luonnetta. Henkilökohtainen synti perustuu yhtä paljon aikomukseen kuin tekoon. Aikomus vahingoittaa meitä henkilökohtaisesti - teko saattaa usein vahingoittaa muita. Teko on sisäisen näkymättömän ominaisuuden ulkoinen, fyysinen ilmennys. Synnin palkka on kuolema, minän kuolema: tällainen ihminen on elävänä kuollut.

"Maailmassa ei ole sitä vääryyttä, ei sitä pahetta, ei sitä syntiä, jonka alkusyynä ei olisi itsekkyys."

"Kaiken pahan alkujuuri on tietämättömyys." - Buddha

(1 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (2 Fr. Sergius Bulgakov: The Holy Grail & The Eucharist. Lindisfarne Books 1997/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. WSOY 1993. (4Rudolf Frieling: Kristinuskon olemus. Uusi Sampo/Eberhard Kurras: Kristinuskon uudistuminen. Karisto 1999. (5Nag Hammadin kätketty viisaus; gnostilaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä. WSOY 2001. (6 Rudolf Steiner: Perisynti ja armo. Suomen antroposofinen liitto 1980.
(7 Elizabeth Clare Prophet & Patricia R. Spadaro: Sydämen Alkemia. Lumina Osk. 2007. (8 Thomas Keating: Sisäinen eheytyminen. Kirjapaja Oy 1999. (9 Taina West: Uskonto vie, politiikka vikisee. Kirjapaja Oy 2007. (10 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927. (11 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (12 Alister McGrath: Dawkinsin Jumala. Kirjapaja Oy 2006. 13) H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006. (14 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (15 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (16 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012. (17 Dorothee Sölle: Raamatun vahvat naiset. Kustannusosakeyhtiö Nemo 2004.

Paha

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

"Paha on hyvän hillitöntä haluamista, taitamattoman tahdon hedelmätöntä hapuilemista." - Eliphas Lévi

Emme saa tietää miten käärme oli päässyt paratiisiin, yhtä vähän kuin miksi lohikäärme oli taivaassa, josta arkkienkeli Mikael on sen heittänyt maan piiriin. Kristus otti Juudaksen opetuslasten joukkoon. Pahalla on tarkoitus. Lohikäärmeen viha on suunnaton, koska se tietää aikansa olevan lyhyt ihmiskunnan kehitystä ajatellen. Hyvällä sitä vastoin ei ole mitään rajoja. Hebreankielessä ei ole numeroita kuten ei kreikankielessäkään, vaan kullakin kirjaimella on oma lukuarvonsa. Aadam merkitään ADM: A=1, D=4, M=40. 1+4+4+0=9, joka on siis Aadamin luku, ihmiskunnan luku. Ilmestyskirjassa ihmisen tulevaan kehitykseen esteitä aiheuttavan pedon luku on 666, eli 6+6+6=18=1+8=9: ihminen itsessään on kaiken kehitystä ehkäisevän pahan syy. Peto, joka "on ollut ja mennyt, ja on vielä tuleva", on me itse sellaisena kuin luulemme olevamme.
Pedon merkki otsalla johtuu ajatustemme vääristä töistä ja merkki kädessä kättemme pahoista töistä. Pelastettujen luku on 144 000 eli 1+4+4+000=9: käytännöllisesti katsoen ihmiskunta kokonaisuudessaan pelastetaan(1.

Pekka Ervast selittää näin: Kaikki mikä meissä on pahaa ja itsekästä, on vierasta. Se ei ole ihmisen todellista itseä, vaan voima, joka tulee ulkoapäin. Sana jota UT:ssa käytetään puhuttaessa syntien anteeksi antamisesta, merkitsee "ajaa ulos". UT:ssa kerrotaan paljon siitä miten ihmisessä voi olla paha henki, hän on kuin riivattu ollessaan pahan vallassa. Himomurhaajakin voi olla tavallisissa oloissa normaali ihminen. Juuri minuutensa nojalla ihminen voi ehdoin tahdoin eristäytyä muusta maailmasta, sulkeutua omaan itseensä, ruveta palvelemaan omaa itseään. Jumala erotti itsestään osan omasta tajunnastaan. Ihmisen äly ei ole kiinni Jumalan älyssä. Ihmisen jumalsyntyinen järki kääntää Jumalalle selkänsä ja paha tulee maailmaan. Jumala ei väkivalloin estä meitä tekemästä pahaa. Me ihmiset olemme saaneet vallan käsiimme maan päällä ja meidän on se vapaaehtoisesti luovutettava Kristukselle. Jumala sallii pahan, koska me sallimme sen.

Aine on rajoitusta, muotoa, siksi voi olla myöskin olemassa pahaa ja itsekkyyttä keskitettynä johonkin muotoon. Tietyssä muodossa eläminen synnyttää luonnollisen elämisen halun, elossa pysymisen halun, ja siitä kehittyy paha luonnollisella tavalla. Vanhoissa mytologioissa ja filosofioissa aine on nähty pahana, henki hyvänä, mutta tämä on väärä kärjistys. Ei olisi ilmennystä, joka pohjautuu aineeseen, ellei aineen ohella olisi henkeä eli tajuntaa. Paha aiheutuu olemassaolosta itsestään. On yksi ainoa Jumaluus, suuri tuntematon, johon kaikki vastakohdat uppoutuvat, myös henki ja aine, ja kärsimys ja nautinto, suru ja ilo yhtyvät yhdeksi rajattomaksi rakkaudeksi ja myötätunnoksi. Paha on harhaa, ohimenevää, ajallista. Ainoastaan pahan mahdollisuus on ikuisuudessa olemassa, sillä ilman sitä ei olisi ilmennyttä hyvää. Rakkauteen ei olisi mahdollisuutta, ellei olisi mahdollisuutta pahaan. Paha on totuuden kieltämistä, että kaikki on Jumalan ilmennystä. Kaiken pahan perustana maan päällä on useimpien ihmisten todellisen identiteettinsä oivalluksen kadottaminen.

Rudolf Steiner jakaa pahan kahteen voimaan: kovettavia voimia, jotka johtavat sieluttomaan, ennalta laskettavaan tilanteeseen ja lamautumiseen, kutsutaan antroposofiassa ahrimanisiksi voimiksi: Raamatun Perkele, peto. Ahriman on alunperin zarathustralaisuuden pahuuden perikuva. Steiner otti käyttöön nimen, mutta antoi sille perinteistä poikkeavan näkemyksen. Ahriman viekoittelee meitä pitämään tietoisuutemme tulevaisuudessa, pyrkien täyttämään meidät pelolla ja huolella. Ahrimaniset voimat yrittävät sitoa ihmisen materiaan ja kertoa, ettei mitään materiasta erillistä henkisyyttä ole olemassakaan.
Vastakkaisia, hajoamiseen ja kaaokseen vieviä voimia, jotka vievät ihmisen uhkarohkeuteen yltävään itsehuomioon, kutsutaan lusiferisiksi: Raamatun Saatana, käärme. Lusifer viekoittelee meitä pysymään menneisyydessä, tai pikemminkin sallia menneisyyden varjostaa nykyisyyden. Lusiferiset voimat yrittävät luoda ihmisestä superolennon, joka henkisesti luulee voivansa tehdä mitä vain itsekkäästi ja pöyhkeästi.

Keskelle, todellisten "pahantekijöitten" väliin, ristiinnaulittiin Kristus. Ihminen löytää itsessään keskitien kahden äärimmäisyyden välillä, jotka yksipuolisina ovat negatiivisia. Keskustasta käsin toimivan ihmisen käyttäytyminen ei ole ennalta määrättyä, hän ei saata yksilöllistä hyvää pahan vastakohdaksi vaan sen "väliin" ilmentämään henkistä keskustaa. Hyvä on elävä virta, paha on tästä oikealle tai vasemmalle eriytynyt ja ottanut lujasti määrätyn hahmon. Se on "jäänyt jälkeen". Miksi Jumala ei tuhoa Kiusaajaa? Jumalahan rakastaa häntä! Rakkaus ei koskaan tuhoa ketään vaan mieluummin kärsii rakastetun tähden. Kunhan aletaan rukoilla hänen puolestaan ja rakastaa häntä, on koittamassa aivan uusi kristillisen valon tajuaminen.(2 Lähi-idässä on laajalle levinnyt näkemys, että Paholainen alkoi kadehtia Aadamia, kun tämä oli luotu Jumalan kuvaksi. Teema on juutalaista perua ja löytyy myös Koraanista. Paholaista meidän tuntemassamme hahmossa ei esiinny Vanhassa testamentissa, koska hän on suhteellisen myöhäinen lisä juutalaisten ajattelussa.
Heprean ja aramean kielissä sana satan merkitsee estäjää, vastustajaa tai vihollista, myös oikeudessa toimivaa syyttäjää tai sotilaallista tai poliittista vastustajaa, ja on arvoväritykseltään varsin neutraali; samasta kantasanasta johdettua ilmaisua käytetään myös Jumalaa kuuliaisesti palvelevasta enkelistä, joka estää Bileamin aasia jatkamasta matkaa suuntaan, johon Jumala ei tahdo Bileamin menevän (4 Moos.22:32). Saatana ei ole alkujaan henkilö, vaan yksi Jumalan ominaisuuksista. Saatana ei ole olento, vaan yksi Jumalan voimista. Se käy selväksi kuningas Daavidin väestönlaskua käsittelevästä kertomuksesta, joka sisältyy 2 Samuelin kirjaan ja 1 Aikakirjaan. 2 Sam.24:1 teksti kuuluu: "Herra vihastui jälleen Israeliin, ja yllyttääkseen Daavidia kansaa vastaan hän sanoi: 'Mene ja laske Israelin ja Juudan väki.'" Sen sijaan myöhemmin kirjoitettu Aikakirja (1 Aik.21:1) ei ole enää voinut hyväksyä ajatusta Herran pahuudesta, vaan muotoilee asian: "Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun." Kun paha henki vaivaa Saulia, sen lähettää Jumala eikä Saatana, pahojen henkien päämies (1 Sam.16:14-15). Hes.28:12-19 ja Jes.14:12-19 on tulkittu kuvaukseksi Saatanan lankeemuksesta; jälkimmäisessä Paholainen saa myös nimensä Lusifer - valonkantaja. Lusifer on planeetta Venus kirkkaana aamutähtenä. Ennen John Miltonia Lusiferilla ei ole koskaan ollut paholaisen nimeä. Päinvastoin kristittyjen Vapahtajan sanotaan kutsuneen itseään Ilmestyskirjassa (22:16): "Minä olen... kirkas aamutähti (eli Lusifer)."(5
Jo kristinuskon syntyhetkellä Golgatalla toinen Kristuksen rinnalle ristiinnaulituista ryöväreistä tuomitaan helvettiin ja toiselle luvataan pääsy paratiisiin, vaikka kumpikin on elänyt yhtä viheliäisen elämän. Jos siis kristinusko ylipäänsä johtaa vapauteen ja lunastukseen, se tapahtuu ristiriidan ja sovittamattomien vastakohtaisuuksien kautta. Jos ihminen on Jumalan kuva, niin eivätkö häntä raastavat ristiriidat ole peräisin Jumalan sisäisestä ristiriitaisuudesta? Carl Gustav Jungin mukaan Jumalan syvä sisäinen ristiriitaisuus pakottaa hänet uhraamaan poikansa, valoisan, hyvän puolensa, lepyttääkseen pimeän, vihaavan puolensa. Jumalan pimeän puolen olemassaolosta todistaa sekin, että hän ei halua kitkeä pahuutta maailmasta juurineen ja että ihmisiä kiusaava Saatana jää aina vaille ansaitsemaansa rangaistusta. Ehkä Kristus nimenomaan tahtoi tunnustaa tuonpuoleisen ristiriidan, kun hän valitsi kirkkonsa perustajaksi juuri sisäisesti ristiriitaisen, yltiöpäisen kiivailijan Pietarin, joka halusi seurata häntä kaikkensa antaen mutta kielsi hetimiten mestarinsa. Sigmund Freud kirjoittaa eräässä yhteydessä, että ehkä ei tarvita suurtakaan analyysikykyä sen arvaamiseen, että Jumala ja Paholainen olivat alkujaan identtisiä, että "Jumala oli yksinäinen luonne, joka myöhemmin jakautui kahdeksi vastakkaisten ominaisuuksien määrittelemäksi luonteeksi. Varhaisessa uskonnossa Jumalalla oli vielä kaikki ne kauhistuttavat tunnusmerkit, jotka yhteen kokoamalla muotoiltiin myöhemmin hänen vastakohtansa."(4 DEMON EST DEUS INVERSUS, kabbalistinen aksiooma: kirjaimellisesti "paholainen on jumala ylösalaisin". Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa pahaa tai hyvää vaan voimat, jotka luovat yhden, luovat toisen, ja ne työskentelevät aineiden luonnon mukaisesti.(5 
 Lutherin mukaan ihminen kohtaa salatun Jumalan syyttävänä, vaativana ja kauhistuttavana, mutta Kristuksessa ilmoitetun Jumalan ihminen kohtaa rakastavana Isänä ilman vihaa.
Kirkkoisät eivät hyväksy Jumalaa, jolla olisi sekä hyvä että pimeä puoli. Lähtökohtana on inkarnaatio, jossa Jumala selvästi päätti seistä ihmisen, oman kuvansa, rinnalla. Maksimos Tunnustajan mukaan maailmaan syntynyt ja kärsinyt Jumala otti itseensä koko maailman, pahuutta lukuun ottamatta. Jumalan työ alkaa katastrofin jälkeen. Hän ei selittele eikä tuomitse, vaan auttaa. (3 Pahuuden ongelman ratkaisemiseksi on juutalaisen ja kristillisen ajattelutavan pakko sallia selkein sanoin ilmaistun monoteistisen elämänkatsomuksen muuttuminen hiljaisella sopimuksella dualistiseksi, ja persialaisen ajattelutavan vaikutuksesta tämä dualistinen maailmankuva vahvistui entisestään.(4
Ihmiselle hyvää on se mikä tuottaa onnellisuutta. Pahaa se, mikä estää edellistä toteutumasta. Uskonnollisen elämän alueella hyvää on se mikä edesauttaa ihmisen ja hyvän, rakastavan Jumalan välistä elävää kanssakäymistä. Pahaa kaikki se mikä estää ihmistä tavoittamasta Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Sen sai rikas nuorukainen kokea.

"Mitä muuta paha on kuin hyvän puutetta." (Augustinus)

(1 Max Heindel: Rosenkreutzilainen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi. (2 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. Kuva: Rudolf Steinerin veistos, Ihmiskunnan edustaja. (3 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (4 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (5 H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006.

Jahve ja Isä Jumala

"Oikeaoppisten Jumala on heimojumala: meidät ottaa, muut heittää ulos."

"Jahven tolkuttomuudet eivät todista ateismia, mutta käyvät sen verukkeesta sille, joka ei Jumalaa muualtakaan etsi."

- Markku Envall

Jeesus vältti käyttämästä nimitystä "Jumala", ja puhui sen sijaan "Isästä", paitsi siteeratessaan Vanhaa Testamenttia (esim. "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi"...); näin Hän ei puhunut Jahvesta, johon olisivat liittyneet kaikki Israelin kansan julmat käsitykset. Jeesuksen suurin "rikos" oli se, että hän uskalsi julkisesti arvostella juutalaisten kansallisjumalaa, jota hän kutsui "isäksi perkeleeksi" (Joh.8:44). Hänen lausuessaan "Minä olen Isässä ja Isä on minussa", kuvaa edellinen puoli Isän kaikkivaltiutta ja jälkimmäinen läheisyyttä ihmisen sisäisyydessä. Ihminen on rajallinen tajunta Jumalan äärettömässä tajunnassa. Joskus Jeesus sanoi Isän olevan salassa, tarkoittaen, etteivät ihmisten luomat ajatuskuvat voi kuvata tätä Todellisuutta. Myös sanoi Hän, ettei kukaan ole nähnyt Isää, mutta Jahven olivat nähneet mm. Mooses, Aaron, Nadab, Abidu ynnä 70 Israelin vanhinta (2 Moos.24:9-10). Kiusaus-kertomuksessa Jeesukselle ilmenee personoituna vanha jumalihanne, "tämän maailman ruhtinas", "valheen isä", joka vie Hänet hengessä vuorelle, näyttäen tämän maailman rikkaudet ja sanoen, "tämän kaiken saat jos palvelet minua"; so. "alistu palvelemaan samaa jumalaa kuin muutkin äläkä häiritse heidän rauhaansa uusilla opeilla, niin minä teen sinusta mahtavan." Ja Jeesus vastasi: "Herraa, sinun Jumalaasi, tulee sinun rukoilla ja Häntä yksin palvella" - totuuden ääntä sisässäsi, vaikka koko maailma olisi sitä vastaan(1. Juutalaisen mystiikan, Kabbalan, mukaan Raamatun Luoja-Jumala ei ole korkein Jumala. Salattu Jumala, En-Sof ("Loputon"), ilmentää itseään lähinnä kymmenen säteilyn (nk. Sefirat) kautta. Korkein En-Sofin säteilyistä toimii "Luoja-Jumalana." Salattua Jumalaa ei ylipäänsä mainita tai kuvailla Vanhassa testamentissa.(18

Vanhan Testamentin antama kuva juutalaisen kansan varhaisemmista vaiheista ja uskonnosta on yksipuolinen. Se on ikään kuin virallista historian uudelleen kirjoitusta, jossa menneisyyttä ja vanhoja tekstejä tulkittiin ja muokattiin uusien totalitaaristen aatteiden valossa. Juutalaisuus on ollut vielä 400-luvulla eKr. huomattavasti monimuotoisempaa kuin mitä VT antaa ymmärtää. Jahvessa voi nähdä israelilaisten kansanhengen, heimojumalan, joka on kansansa kollektiivisen mielen projektio ja yhtä inhimillisellä tasolla kuin he. Jahve on Israelin Jumala ja Israel on Jahven valittu kansa. Jahvea ei ollut, ennen kuin oli Israel, molemmat ovat yhtä kiinteästi sidoksissa toisiinsa kuin sielu ruumiiseen. Israelin historiankirjoitus on Jahven historiaa. Israelin olemassaolo on Jahven olemassaoloa. Heimojumala omistautui karjanhoidolle, avioliitolle, lisääntymiselle. Mikään ei tuntunut heimojumalasta liian vähäpätöiseltä. Nomadien Jumala tarttui asioihin, jotka olivat kaikkein ratkaisevimpia heidän selviytymiselleen. Klaanit, jotka liikkuivat eläinlaumoineen laajoilla alueilla, asuivat teltoissa ja heillä oli kesällä ja talvella eri asuinpaikat. He tarvitsivat jumalia, joita he saattoivat kuljettaa mukanaan, jumalia, jotka eivät olleet sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen paikkaan - kuten kiinteästi asumaan asettuneiden kanaanilaisten jumalat olivat. Heimojumalauskonto ei vaatinut temppeliä eikä pappeja välittäjiksi Jumalan ja ihmisten välille. Klaanin päämiehet hoitivat itse sekä profeetan että papin tehtäviä, pyhittivät alttareita tarvittaessa ja suorittivat itse uhrimenonsa. Näin tekee Abraham, näin tekee Iisak ja näin tekee Jaakob. Heimojumalilla, joiden toiminta-alue oli hyvin rajallinen, oli yleensä rajallinen valta. Abrahamin Jumala, josta tuli sitten Iisakin ja Jaakobin Jumala, vaatii kuitenkin ylijumalan asemaa, hän sanoo olevansa Kaikkeuden Jumala ja Luoja, ja kuitenkin hän haluaa olla erityisesti Abrahamin klaanin jumala. "Isäni Jumala" on vanhempi kuin ilmaus "isiemme Jumala". Jokaisella päälliköllä oli oma jumala, heimojumala, joka suojeli juuri häntä, hänen perhettään ja hänen omaisuuttaan.(16

Temppeliprostituutio ja ihmisuhrit olivat tavallisia. Aabraham ei päässyt maailmankirjallisuuteen siksi että aikoi uhrata Iisakin, vaan pikemminkin koska Jahve viime hetkessä perui vaatimuksensa. 1. Moos.22:12 yleensä tulkitaan siirtymisenä ihmisuhrista eläinuhriin. Silti kyseessä ei ole viimeinen kerta kun lapsi uhrataan Jumalan lepyttämiseksi: Tuom.11 Jeftan tytär on polttouhri Jahvelle. Jumala joka teurasti Israelin vihollisia, uhkasi omia palvojiaan äärimmäisillä rangaistuksilla jos he eivät olleet kuuliaisia, määräsi miesten ympärileikkauksen ja outoja lakeja jokapäiväisen elämän hallitsemiseksi, ja kuvasi itseään kiivaaksi, ei voi olla kristittyjen Jumala.
Markion v. 144 jKr. ei selittänyt pois Vanhan testamentin vaikeuksia allegorisin tulkinnoin ja oli tässä suhteessa selvästi parempi eksegeetti kuin vastustajansa. Ja toisin kuin monet "oikeaoppiset" kirkkoisät, Markion nimenomaan ei syytä juutalaisia Kristuksen tappajiksi! Kun Markion luki Vanhaa testamenttia, hän näki Jumalan joka oli mustasukkainen ja kostonhimoinen, joka rakasti yhtä ihmisryhmää ja vihasi toisia, joka oli oikullinen ja pahantahtoinen, käskien seuraajansa tappamaan naisia ja lapsia Kanaanin maassa heidän valloittaessaan sitä. Sitä vastoin kun Markion luki kristillisiä kirjoituksia (UT:n kaanonia ei vielä ollut olemassa), hän näki Jeesuksen joka saarnasi rauhaa, rakkautta ja sovitusta kaikille ihmisille. Jeesuksella ei ollut suosikkeja eikä vihollisia. Jeesus oli Jumalan lähettiläs, Jumalan, joka oli aivan erilainen kuin VT:n soturijumala, joka oli moraalisesti ja älyllisesti vajavainen. Markionille Jeesus edusti "vierasta Jumalaa", joka ei ollut paljastettu juutalaisissa kirjoituksissa ja oli tuntematon ennen Jeesuksen Kristuksen tuloa. Joosua valloitti luvatun maan väkivallalla ja julmuudella; Kristus kielsi väkivallan saarnaten laupeutta ja rauhaa. Luoja käski israelilaisia lähtemään Egyptistä kengät jalassa, sauva kädessä, säkki hartioilla, ja viemään mukanaan Egyptin kullan ja hopean; Kristus käski oppilaansa maailmaan ilman kenkiä, laukkua, vaihtovaatetta, rahaa. Laissa puhuu Luoja: rakasta sitä joka sinua rakastaa, vihaa vihollistasi; Kristus sanoo: rakastakaa vihollisianne. Lisäksi Jumala kieltää työnteon sapattina, mutta käskee kantamaan arkkia Jerikon ympärillä (sortaakseen kaupungin muurit) kahdeksana päivänä peräkkäin, siis myös sapattina. Hän kieltää tekemästä kuvia, mutta käskee Moosesta tekemään vaskikäärmeen. Hän vaatii uhreja ja hylkää ne; hän valitsee ihmisiä ja katuu valintojaan. Hän luo pimeyttä ja pahaa (Jes.45:7), lähettää onnettomuuksia, ja sitten katuu niitä. Kerta toisensa jälkeen Jumala suosi yhtä toisen kustannuksella. Kun kerran oli solmittu liitto toinen toisensa kanssa, niin asia piti. Silloin oltiin liitossa ympäristöä vastaan, ja Jumala suosi häpeämättömästi omiaan, riippumatta siitä, olivatko näiden teot moraalisesti oikein vai väärin. Tämä jumala on tuhoamisen, murhaamisen ja kansanmurhien jumala. Hän on etnisen puhdistuksen jumala.(16

Jerusalemin temppelissä harjoitettu uhrikultti ei poikennut muista Lähi-idän uskonnoista. Jahve on jumala, joka haluaa polttouhreja, hän haluaa sonneja, karitsoja ja kyyhkysiä, hän haluaa tuntea palavan lihan hajun, veren hajun, hän haluaa pappien keräävän eläinten veren ja vihmovan sen hänen alttarilleen, heidän on vihmottava verta ympärilleen, heidän on irrotettava sisälmykset, munuaiset ja maksa ja poltettava ne hänen kunniakseen. Jumalan temppeli on muinaisajan kaikkien temppeleiden tavoin teurastamo. Pelkästään kuningas Salomon Jerusalemin temppelin vihkimisen kunniaksi järjestämässä kiitosuhrissa uhrattiin yhtenä ainoana päivänä 22 000 sonnia ja 120 000 päätä pienkarjaa.(16
Arkeologiset jäänteet vahvistavat, että Juudan ja Israelin alueella uhrattiin yleisesti; vaatimus uhrata vain Jerusalemissa (5 Moos.12:13-14) ei ollut realistinen muun kuin Jerusalemin välittömän ympäristön näkökulmasta katsottuna. Esim. Betel ("jumalan temppeli" tai "El-jumalan temppeli") ei ollut ainoastaan aikaisemmin hyväksytty vaan myös keskeinen uhripaikka (1 Moos.28:18-22; 35:1-3; 12:8; Aamos 7:13. Vertaa 2 Kun.23:15). Myös Elefantinessa Ylä-Egyptissä sijaitsi kaupungissa asuneen juutalaisyhteisön Jahven temppeli.(11 Tuom. 13:19-20 kerrotaan kuinka "Herran enkeli" ilmestyi uhrialttarin liekeissä. VT:n uhrit olivat veren magiaa: "Veren ainevärähtelyt tarjoavat erilaisille, näkymättömien tasojen voimaolioille tilaisuuden aineellistua, mihin niillä luonnonlakien mukaisesti ei muulla tavoin ole mahdollisuuksia", kertoo W. Angervo kirjassaan Suurlähettiläs (Mystica 1937); "Luuloteltiin, että nämä luomukset olivat joitakin korkeita olentoja - jumalia. Niitä käytiin palvomaan, vallankin kun huomattiin, että ne erikoisella palvonnalla aikaansaivat palvojalleen henkilökohtaisia etuisuuksia." Myös Johannes Greberin kirjassa Yhteydessä henkimaailman kanssa (Suomen spiritualistinen seura 1953) meedion kautta puhuva henkiolento vahvistaa tämän: "Veri on aineellisessa ruumiissa elämänvoiman johtolanka. Siksi veressä on eniten ja helpoimmin sekoittuvaa elämänvoimaa. Sen vuoksi on veri paras elämänvoiman lähde, kun yritetään päästä henkimaailman yhteyteen." Sama henkiolento esittää, että VT:ssa mainittu "rintakilpi" (2 Moos. 39:8, 30-31) oli itseasiassa "planshetti" tai ouija-lauta ja pappi oli meedio. Rintakilpeä käytettiin, kun tahdottiin "kysyä neuvoa Jumalalta". Se oli neliskulmainen ja siinä oli neljä riviä jalokiviä, jokaiseen kaiverrettuna yhden Israelin sukukunnan nimikirjaimet - ne muodostivat siis eräänlaiset aakkoset. Lisäksi oli "otsakoriste", johon oli kaiverrettu "Herralle pyhitetty". "Ylimmäinen pappi irrotti kasukasta rintakilven alapään ja kohotti sen vaakasuoraan asentoon. Sitten hän irrotti otsalehden lakistaan ja asetti sen jalokivien välissä olevalle levylle. Sitten hän asetti kätensä rintakilven yläpuolelle kajoamatta siihen tai otsalehteen"..."Se liikkui kultaista levyä pitkin ja kosketti siinä olevalla pienellä renkaalla rintakilven jalokiviä, jolloin kirjaimet, joita rengas kosketti, muodostuivat sanaksi"... Tämä esitetään kirjassa tietenkin positiivisessa valossa; se, että minä siteeraan tätä päinvastaisessa merkityksessä, lienee selvää. VT:n teksteissä Jumala lainaa joskus myös demonin piirteitä. Demonien tyypillisiä merkkejä olivat yöllä tomiminen ja usein kytkös tiettyyn paikkaan. Ne myös voitiin voittaa oveluudella, voimalla tai taialla. Vanhin Jaakobin painin traditio - kertomus siitä, kuinka Jaakob paini eräänä yönä Jabbokinvirralla Jumalan kanssa ja voitti - on aivan yksinkertaisesti tarina joen demonista, joka hyökkää kahlaamon ylittävän miehen kimppuun, mutta kun mies ei antaudu, demonin on siunattava hänet, koska aamu on koittamassa ja demonin on paettava. Kuten tunnettua, demonit eivät siedä aurinkoa. Toinen esimerkki on 2. Moos.4:24-25: Mooses, Sippora ja heidän lapsensa olivat sattuneet valitsemaan yösijakseen paikan, jossa mellasti demoni, joka hyökkäsi heidän kimppuunsa, mutta verirituaalin avulla Sipporan onnistui suojella perhettään. Myös iskiessään Egyptin kaikkiin esikoisiin Jumala oli demoni, ja ainoa pelastus oli Israelin kansan toteuttama loitsu, taika. Kansaa kurittava rutto on vielä yksi niistä kerroista, jolloin Jumala muuntautuu demonin hahmoon tai antaa demonille käskyn tappaa (1 Aik.21:15-16).(16

Moolok eli melekh, joka merkitsee "kuningas", oli Jahve vain toisella nimellä; esim. Jes.6:5 Jahvea kutsutaan ham-melekh. Se oli yleinen jumalnimi seemiläisillä kansoilla. Tämän hetkisen arkeologisen tiedon valossa israelilaisten alkuperää tulisi ensisijaisesti etsiä juuri siitä kanaanilaisesta kulttuurista, jota vastaan Vanhassa testamentissa raivoisasti hyökätään. Heijastumia kanaanilaisesta taustasta löytyy myös VT:n sivuilta: Hes.16:3. Toisin kuin VT antaa ymmärtää, monarkian aikana Israelin ja Juudan alueilla harjoitettu uskonto ei olennaisesti poikennut Syyria-Palestiinan muista uskonnoista. Muinaisisraelilaista uskontoa ei voi ymmärtää ottamatta huomioon muinaisen Lähi-idän muita uskontoja.(11
Myöhemmin Israel teki eron heimolaiskansoihinsa ja alkoi kutsua jumalaansa eri nimellä, jolloin Moolokista tuli sille epäjumalan nimi(2. Mooseksen laulu (2. Moos.16:3) kertoo millainen jumala Jahve on: Hän on soturi - jumalallinen taistelija. Egyptistä lähtenyt orjakansa oli alkanut palvoa sodanjumalaa.(16 Kiinnostavan hypoteesin mukaan Farao Ekhnatonin (1375-1345 eaa.) pyrkimys korvata Egyptin aikaisempi monijumalainen uskonto monoteistisella Atonin, auringon, palvonnalla, on voinut innostaa Moosesta juutalaisen uskonnon kehittämiseen.(18
Teksti- ja hautakirjoituslöydöistä päätellen Jahve sai muutaman vuosisadan ajaksi puolisokseen paikallisen Asera-jumalattaren. Kuningas Daavidilla oli ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen alussa poikia nimeltä Iisbaal (Baalin mies) ja Meribbaal (Baalin soturi). Psalmien kirjassa on jopa lauluja, jotka ovat kanaanilaista alkuperää ja kertoivat ukkosenjumala Baalista, mutta jotka liittyvät nyt Jahveen: "Kunnian Jumala jylisee", "Herran ääni iskee tulta" jne. (Ps.29).(16 Kun Daavid alkoi suosia Jahvea, kyse ei vielä ollut monoteismista vaan monolatriasta, yhden Jumalan palvonnasta. Varhaisesta yksijumalaisuudesta ei vastoin VT:n antamaa kuvaa ole todisteita, vaan muinaisisraelilaisessa uskonnossa on palvottu useita jumalia Jahven rinnalla. Muinaisajan ihmisille monen jumalan olemassaolo oli ilmiselvää. Joka kerta ihmiselle puhuessaan jumalan on siis ilmaistava identiteettinsä, jotta puhuteltu tietää, minkä jumalan kanssa hän on tekemisissä. Egyptistä lähdön jälkeen esim. Jahve otti tavakseen esittäytyä: "Minä olen Herra, teidän Jumalanne, joka vei teidät pois Egyptistä." 1. Moos. mainitsee yhdessä kohdassa, että Jaakob ja Laban tukeutuivat kumpikin omaan Jumalaansa kiistakysymyksessä: "Meidän isiemme Abrahamin ja Nahorin Jumala valvokoon tuomarina tätä sopimustamme." Tiedämme, että kyse on kahdesta eri jumalasta, koska heprean verbi on monikkomuodossa. Tarkkaan lukiessa huomaa lisäksi, että Jaakob ei itse asiassa vanno Abrahamin Jumalan vaan "sen Jumalan kautta, jota hänen isänsä palveli". Hän ei nimittäin vielä tunnustanut Jumalakseen Abrahamin Jumalaa.(16

Yksijumalaisuuden vaatimus on syntynyt vasta Jerusalemin v. 587/586 eKr. tapahtuneen hävityksen jälkeen. Monarkian ajalta periytyvät jäänteet paljastavat, että useat myöhemmin tuomitut tavat olivat aikaisemmin yleisesti hyväksyttyjä. (11
Dekalogin ensimmäinen käsky ja "Kuule, Israel!"-tunnustus ovat alkuaan kieltäneet muut jumalat vain Israelilta, myöhemmässä vaiheessa kielto on ymmärretty totaalisemmin: muita jumalia ei ole! Kielto palvoa muita jumalia ei tarkoittanut, ettei muita jumalia ollut, vaan päinvastoin edellytti, että muita jumalia oli.(16 Itseasiassa, myös varhaiskristilliset kirjoittajat uskoivat, että maailmassa oli olentoja, joita voitiin kutsua jumaliksi: näitä olivat hyvät enkelit ja pyhät ihmiset; filosofisen moniteismin mukaan muiden jumalien olemassaolo ei siis ollut mitenkään ristiriidassa yhden korkeimman jumaluuden kanssa.(21
Toisen temppelin aikaista uskontoa voidaan jo luonnehtia varhaisjuutalaisuudeksi; tämä aika Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen oli ratkaisevan tärkeä juutalaisuuden muotoutumiselle - se oli aluksi Persian suurvaltakautta, ja persialainen ajattelutapa jätti syvät jälkensä juutalaiseen ja sitä kautta myös varhaiskristilliseen teologiaan. Vähimpiä näistä eivät ole usko kuolleiden ylösnousemukseen ja tuonpuoleisuuden jakaminen kahtia taivaaseen ja helvettiin, oppi viimeisestä tuomiosta ja ihmisten tuomitsemisesta tekojensa mukaan, käsitys maailmanlopusta ja suuresta valon ja pimeyden voimien välisestä taistelusta, jonka Pelastaja voittaa. Kaikki nämä juutalais-kristillisen apokalyptiikan perusajatukset tunnetaan myös zarathustralaisuuden pyhistä kirjoituksista.

Septuagintan käännöksessä (Aleksandrian juutalaiset käänsivät Vanhan Testamentin kreikaksi, ja tästä tuli myös kristittyjen ensimmäinen Vanha Testamentti) 5 Moos.32:8-9 sanotaan: "Koska Korkein jakoi kansakunnat ja hajoitti Aatamin lapset, silloin hän laski kansain rajat Jumalan enkelien luvun jälkeen; ja Herran osa oli hänen kansansa Jaakob ja Israel oli hänen perimisensä nuora." "Herra" on siinä juutalaisten johtavan enkelin nimi, ei Korkein eli Jumala(3. Hepreankielen enkeliä merkitsevä sana merkitsee myös jumalaa. Tekstin mainitsema Korkein on El Eljon, taivaanjumala, ja tässä myytissä hän näyttää olevan peräti Jahven yläpuolella jumalien hierarkiassa. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla pidettiin loukkaavana sitä, että Jumala on voinut puhua Moosekselle kuin ihminen toiselle. Arveltiin, että Jumala ei ollut itse antanut Moosekselle lakia Siinain vuorella. Esim. Paavali ilmaisee kirjeissään käsityksen, jonka mukaan Jumalan enkeli luovutti laintaulut.(16
Kaikkea VT:ssa ei huomaattu tai pidetty välttämättömänä "oikoa"; esim. psalmissa 82 Jumala aivan luontevasti pitää puheen jumalien kokouksessa. Pidetään todennäköisenä että monoteismin idea kulkeutui Palestiinaan idästä kaksoisvirtain alueelta, missä se kukoisti persialaisten uskonnossa, zarathustralaisuudessa. Varhaisista Raaamatun osista käy ilmi, että "isien Jumala" El ("Jumala") ja Jahve ("Herra") vasta asteittain sulautuvat Israelin Jumalaksi. Tarkasteltaessa sellaisia VT:n kohtia kuten Ps.82:6, 2 Moos.4:22, 5 Moos.32:8, Hos.11:1, Jer.31:9 voidaan tällaisten jakeiden avulla seurata Jahve-uskossa tapahtunutta kehitystä. Entisen epäilijän, Tuomaan credoa (Joh.20:28) voidaan pitää juutalais-kristillisen jumalakäsityksen kehityksen päätepisteenä.

VT saatiin pelastetuksi ilmoituksen piiriin vain tulkitsemalla sitä estottoman allegorisesti. Sen tulkintaperiaatteet oli tärkeä määritellä, jotta sitä voitaisiin pitää kristillisenä kirjana. Allegorinen ja typologinen tulkintametodi olivat ne välineet, joilla VT saatiin viittaamaan Jeesukseen. Allegorisointi auttoi myös selviytymään erilaisista vaikeuksista, joita monet VT:n kohdat kirjaimellisesti ymmärrettyinä tuottivat. Saksalaisen teologin Adolf von Harnackin mukaan VT:n jatkuvuus kristillisessä Raamatussa voi johtaa "vanhurskauden" korostamiseen ja vaivalloiseen lakihenkisyyteen armon ja rakkauden sijasta.
Samoin amerikkalaisen Raamatun tutkijan Robert Jewettin mielestä Ilmestyskirjan kuvaama "karitsan viha" on syrjäyttänyt lunastavan ja sovittavan rakkauden, sekä mahdollistanut mustavalkoisen kuvitelman että historiassa hyvät taistelevat pahoja vastaan. Pyhiksi itsensä tunteville Ilmestyskirja on virittänyt "mieletöntä optimismia historian kulkuun nähden", mahdollistaen julmuudet "oikean" asian tähden.
Friedrich Rittelmeyer huomauttaa, kuinka voi saada vaikutelman ettei kristillinen rakkaus ole muuttanut sydämiä, vaan sydämet ovat muuttaneet kristillisen rakkauden, ja että kyseessä on yleisesti vääristynyt käännyttämisinto, joka ei tunne mitään toisen vapauden kunnioitusta. Puhdas egoismi voi esiintyä rakkauden vaatteissa. Sanonnat Jumalan vihasta on raamatullisen kokonaiskäsityksen valossa ymmärrettävä ei Jumalan ominaisuutena vaan ihmisen kokemuksesta käsin. "Herran pelko" ei tarkoita pelonomaista asennetta, vaan koko ihmisen olemuksen käsittävää pyhää kunnioitusta.(4 Deepak Chopran mukaan ero VT:n kostonhimoisen Jumalan ja UT:n rakastavan Jumalan välillä on se, että ihmistietoisuus oli valmis siirtymään käsityksessä.

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 W. Angervo: Suurlähettiläs. Mystica 1937. (3 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (4 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (5 Jyri Komulainen: Guru Jeesus; Tutkielma hindulaisuudesta ja kristinuskosta. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2006. (6 Uusien uskontojen käsikirja; uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot. Kirjapaja Oy 2006.
(7 Merja Merras & Paul Nadim Tarazi: Raamattu itämaisin silmin. Atena Kustannus Oy 2005. (8 Kirsti Kena: Kaukoidän teologian näkökulmia - Korea, Japani ja Filippiinit. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 181, 1993. (9 Gunnar Af Hällström - Anni Maria Laato - Juha Pihkala: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Kirjapaja Oy 2005. (10 Maiju Lehmijoki-Gardner: Kristillinen mystiikka. Kirjapaja Oy 2007. (11 Raimo Hakola - Juha Pakkala: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Kirjapaja Oy 2008. (12 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (13 S.A. Nigosian: World Religions - A Historical Approach. Bedford/St.Martin's 2008. (14 Matti Myllykoski & Svante Lundgren: Murhatun Jumalan varjo; Antisemitismi kristinuskon historiassa. Yliopistopaino 2006. (15 Wilfrid Stinissen: Isä, sinun käsiisi. Kirjapaja Oy 1995. (16 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (17 Robert A. Powell: Pyhä Sofia-kolminaisuus. Kirjokanta Oy 1992. (18 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (19 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (20 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (21 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012.

Kristus

Päivitetty viimeksi 31.8.2012

"Korkein, mitä meille voidaan antaa, on sanoma Jeesus Kristuksesta. Meidän pitää ottaa se hyvin vastaan! Eikä vain järjellä, meidän on otettava se vastaan sisimmässämme, niin kuin fyysinen ruumis ottaa vastaan ravinnon." - Rudolf Steiner

Kristinusko syntyi täyttämään kaiken sen, mikä on kaikissa uskonnoissa elänyt, se on vanhojen uskontojen täyttymys, niin kuin Kristus sanoi juutalaisten laista ja profeetoista, ettei Hän tullut niitä kumoamaan vaan täyttämään. Kaikki uskonnollinen julistus ennen Jeesus Kristusta on Kristus Jeesuksen ennalta julistamista. Esikristillisten uskonnon perustajien kohdalla on oleellista se mitä he ovat opettaneet. Jeesus Kristuksen kohdalla ratkaisevaa on usko hänen persoonaansa. Klemens Aleksandrialaisen (k.n. 215) mielestä muilla uskonnoilla ja filosofialla oli oma merkityksensä: jumalallinen Logos oli valmistanut niiden avulla tietä kristinuskolle ja kasvattanut ihmisiä ymmärtämään, mistä kristinuskossa oli kysymys.
Kun aika oli täyttynyt, kolme itämaan tietäjää, persialaista maagia, tuli tervehtimään lasta, jonka syntymän he lukivat tähdistä. Tuolloin astrologia oli vielä pyhä, jumalallinen tiede, josta se sittemmin on rappeutunut. Israelin kansan messiaaninen tehtävä oli valmistaa Kristukselle soveltuva ruumis 42 sukupolven kuluessa; siksi veren puhtauteen kiinnitettiin erityistä huomiota.
Neitseellisen sikiämisen aihe on yleismaailmallinen ja neitsytjumalattaria on useissa uskonnoissa. Kanonisoiduissa evankeliumeissa Marian neitsyys ei korostu. Neitsyyden painottamisen kannalta ratkaiseva oli apokryfinen Jaakobin kirja. Siinä todistaja, Salome, tarkastaa Marian neitsyyden synnytyksen jälkeen! Kirkkoisille teksti oli auktoriteetti, johon he viittasivat ja jota he puolustivat. Jaakobin evankeliumin kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt kristitty n. 200 jKr., ja se on täynnä mielikuvituksellisia yksityiskohtia. Vaikka keskivertokristitty ei ole koskaan kuullut tästä kirjasta, sillä on kuitenkin tiedostamaton vaikutus hänen ajatteluunsa. Tätä Jaakobin protoevankeliumia, kuten sitä myös kutsutaan, ei ole koskaan luettu kanonisten tekstien joukkoon, mutta muuten kyseessä on selkeästi vaikutusvaltaisin apokryfinen kirjoitus kirkon historiassa. Tekstiä on käytännössä käytetty eräissä suhteissa ikään kuin se olisi kanoninen.
Luukas (2:48) nimittää Mariaa ja Joosefia Jeesuksen vanhemmiksi ja Joosefia Jeesuksen isäksi. Johannes toteaa evankeliumissaan (1:45, 6:42) että Jeesus oli Joosefin poika. Paavali kirjeessään roomalaisille (1:3) toteaa, että Jeesus "lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä." Gal.4:4-5 "Naisesta syntynyt" on tavallinen ihmistä tarkoittava ilmaus (Mt.11:11 se viittaa Johannes Kastajaan). Mikään ei viittaa jotenkin poikkeavaan syntymään. Mk.6:3 "Marian poika": on keinotekoista selittää, että Markus haluaisi sanavalinnallaan viitata neitseelliseen sikiämiseen; ilmaushan esiintyy epäuskoisten nasaretilaisten repliikissä.
Joosef on Matteuksen ja Luukkaan (toisistaan huomatttavasti poikkeavissa) sukupuuluetteloissa ilmoitettu Daavidin kuningashuoneen jälkeläiseksi; Mariasta evankeliumit eivät tätä missään vaiheessa totea. Sukupuiden laatijat ovat epäilemättä pitäneet Jeesusta Joosefin poikana. Luuk. 1:27 mainitsee erityisesti Joosefin olevan "Daavidin sukua". Mishnassa mainitaan, että Daavidin huoneen jäsenet toimivat Jerusalemin temppelin puunhakkaajina. Heistä tuli usein myös luonnostaan puuseppiä, koska he saattoivat ottaa talvimyrskyjen kaatamista puista myös omat tarveaineensa. Tämä selittäisi myös Joosefin ammatin. Luuk.2:33, 48 puhuu ongelmattomasti Jeesuksen "isästä" ja 2:27, 41, 43 "vanhemmista". Hyvin vanha traditio väittää, että Jeesus olisi ollut 19-vuotias kun Joosef kuoli.
Jesaja (7:14) profetoi alkutekstin mukaan kiistatta, että "nuori nainen" (hepr. alma) synnyttäisi pojan. Kreikankielisessä Raamatussa, Septuagintassa, sana käännettiin "neitsyeksi", parthenos, jota Matteus käyttää; neitseestä syntyminen sinänsä ei ollut kovin keskeinen osa Matteuksen teologiaa. Myöskään Luukas ei tee siitä kovin keskeistä oppia. Luukkaalla on vielä säilynyt jälkiä toisesta, vanhemmasta näkemyksestä. Apostolien teoissa hän esittää varhaisen kristologian antaessaan Pietarin julistaa helluntaipäivänä "täynnä Pyhää Henkeä": "Jumala on tehnyt Jeeuksen Herraksi ja Messiaaksi - tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte."
Oppi neitseestäsyntymisestä ei mahtunut Paavalin eikä Markuksen edustamiin teologisiin malleihin, ja myös Johanneksen evankeliumin yläkristologia on siitä riippumaton. Markus ei ole ylipäätään kiinnostunut Jeesuksen syntymästä eikä ole koskaan kuullut, että siinä olisi jotain merkillistä. Hän mainitsee Jeesuksen äidin vain pariin otteeseen eikä koskaan myönteisin sanankääntein, maallista isää ei esiinny lainkaan. Joh.1:45 puhuu suoraan Jeesuksesta "Joosefin poikana". Paavali ja Johannes edellyttävät Jeesuksen pre-eksistenssin. Apt.10:38, Mk.1:9-11 mukaan Jeesus tuli Jumalan pojaksi kasteessa. Eusebios kirkkohistoriassaan kertoo juutalaiskristityistä, jotka hyväksyivät neitseellisen sikiämisen ajatuksen, vaikka hylkäsivät Jeesuksen jumaluuden. Myös Koraani tunnustaa Jeesuksen neitseellisen sikiämisen, vaikka hänen jumaluutensa jyrkästi torjutaan. "Onhan ihan yhdentekevää, miten Jeesus on syntynyt, sen rinnalla, että hän on syntynyt", kirjoittaa Voitto Viro, ja Malcolm Guite lisää: "On mahdollista hyväksyä mysteerin totuus ilman, että uskoo kirjaimellisesti ihmeeseen." Ilman pääsiäissanomaa ei ole kristinuskoa, mutta usko neitseestä syntymiseen ei ole millään tavoin ratkaisevaa kristinuskolle.
Uskontunnustuksen lause, jossa Jeesuksen Kristuksen kerrotaan siinneen Pyhästä Hengestä ja syntyneen Neitsyt Mariasta tähdentää pikemminkin Kristuksen alkuperää samaan aikaan sekä jumalallisena että inhimillisenä olentona kuin Marian mahdollista sukupuolista koskemattomuutta(7. Krishnan syntymästä on olemassa Jeesuksen syntymän kanssa lähes identtinen kertomus. Myös siinä tavataan neitseellinen sikiäminen ja neitseellinen syntymä; myös siinä kerrotaan pahasta, joka uhkaa vastasyntynyttä - eivätkä paimenetkaan puutu kedoltaan. Hän, joka etsii pelastussanomaa, havaitsee tarinoiden samankaltaisuuden olevan merkki kertomuksen välittämästä syvemmästä totuudesta. Kertomuksessa viitataan ihmiseen itseensä. Se kuvaa ihmisen syntymää Jumalasta. Jeesus ja Krishna ovat kumpikin Jumalasta syntyneen ja Jumalaan sulautuneen ihmisen perikuvia.(8 

Rudolf Steinerin mukaan "meidän täytyy jälleen päästä Kristuksen ymmärtämiseen. Huolimatta syvästä kunnioituksesta Jeesuksen syntymäjuhlaa kohtaan, sitä kohtaan, miksi joulujuhla on pelkästään muodostunut, meidän täytyy jälleen oppia ohjaamaan merkitystä toiseen syntymään, joka tapahtuu ylimaallisena syntymänä Johanneksen toimittaman kasteen kautta Jordanissa." Alkukristityt suuntasivat huomionsa enemmän tähän henkiseen kuin ruumiilliseen syntymistapahtumaan. "Ihmisen Poikaan" liittyi "Jumalan Poika".
Jordanin kasteessa kuului taivaasta ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin" (Luuk.3:22). Monet varhaiset ja luotettavat lähteet käyttävät tätä lukutapaa tukeutuen psalmiin 2:7. Sanat toistuvat Apt.13:33, sekä Hebr.1:5, 5:5. "Sinuun minä olen mieltynyt" käytetään Jes.42:2:een tukeutuen harmonisoimaan Luukkaan kohta Matteuksen ja Markuksen kanssa, jotka sanovat tällä tavoin. Jordanin kasteen tapahtumaa voidaan pitää myös Kristus Jeesuksen "hedelmöittymisenä" ja Kristuksen kolmen vuoden vaikutusaikaa jonkinlaisena "sikiökautena", mikä sitten Golgatan mysteerissä päättyi Ylösnousseen syntymään. Kosminen olento, Aurinkohenki, korkein Jumala, rajoitti itsensä ja astui ihmisenä maan maailmaan, kantaen ihmisen kohtalon. "Kristus kuoli kosmisesti Auringosta alaspäin Maata kohti, hän tuli alas maan päälle", sanoo Rudolf Steiner.
Jo Kristuksen inkarnaatio oli eräs itsensä uhraamisen muoto: hänen oli astuttava joka tavalla alemmas. Jeesus oli ristiinnaulittu jo ennen kuin hänet ripustettiin ristille. Hänet oli ristiinnaulittu sielullisesti ja hengellisesti(1. Jeesus vetäytyi 40 päiväksi erämaahan, ja heti Hän kohtasi maan ihmisen kiusaukset. Nyt alkoi Kristuksen kolmivuotinen vaikutus maan päällä, alussa riemullista voittokulkua ja suuria tunnustekoja, loppua kohti taival käy yhä raskaammaksi, maisen ruumiin taakan painaessa Herraa enemmän ja enemmän, huipentuen Getsemanessa, jolloin Hän verta hikoillen kamppailee kuoleman mahtia vastaan, joka ennenaikaisesti uhkaa temmata Hänen ruumiinsa. Mielenkiintoista kyllä, myös helluntailainen Perry Stone kirjassaan Parantava ateria, yhtyy tähän: "Nämä kaksi tuntia [Getsemanessa, Matt.26:42, 44] olivat niin kiihkeitä, että ne heprealaiskirjeen mukaan (5:7-8) olivat viedä Kristukselta hengen ja hänen oli pyydettävä, että Jumala varjelisi hänet ennenaikaiselta kuolemalta. Jumala säästi Kristuksen hengen Getsemanen puutarhassa hirvittävän tuskan pakottaessa veren purkautumaan hänen ihonsa läpi."
Lisäksi Hän oli huolissaan, kykenisikö ihmiskunta seuraamaan Häntä läpi Golgatan teon. Sillä sen mitä tapahtui, täytyi tapahtua! Juudaksen kavaltaessa Herransa, hän vain täytti suuren uhrin, jonka oli ottanut kantaakseen jo ennen syntymäänsä (Kristus valitsi 12 opetuslasta, myös Juudaksen!), ja kun Pilatus halusi päästää Kristuksen vapaaksi, vastustajavallat tekivät työtään hänen kauttaan, koettaen estää tulevan. Kreikkalainen UT käyttää toistuvasti sanontaa "deii", "täytyy, on tarpeen". "Ihmisen Pojan piti kärsimän!" (Room.3:19 ja Mark.8:31) "Jos Kristus ei olisi kuollut, kuolemaa ei olisi voitettu." (Augustinus) Jeesus sanoo: "Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni -- saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." (Joh.10:18)
Kolmen vuoden aikana Kristus tuli yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi, Kristus Jeesukseksi, Ihmisen Pojaksi ja Jeesus puolestaan yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, Jeesus Kristukseksi, Jumalan Pojaksi. Hän tuli yhdeksi kaikista ihmisistä, jotta kaikki ihmiset voisivat olla yhtä hänen kanssaan(1. Enkeliolennot palvelivat Kristusta (esim. Matt.4:11, 26:53; Mark.1:2, 1:13), mutta tullessaan yhä enemmän ihmiseksi, hän Ihmisen Poikana ei enää hallinnut enkeleitä, vaan ihmisenä jopa tarvitsi niiden apua (Luuk.22:43)(2.

Sanat ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", ovat itseasiassa riemuitseva huudahdus; George M. Lamsan, Jeesuksen äidinkielen aramean tuntijan mukaan ne on käännettävä "Jumalani, Jumalani, tähän osaan minut säästettiin", "tähän kohtaloon minut valittiin", tai "oli määrätty, että minun tuli kuolla näin" - ei missään tapauksessa niin kuin ne on käännetty!(3 Hän levitti kätensä ristillä koko maailmaa siunaten! Myös ihminen on risti levittäessään kätensä - Kristus on meissä ristiinnaulittu ja haudattu.

Ilman kärsimystä ja kuolemaa ei olisi ylösnousemusta, tästä puhuu vanha vertauskuva rististä, johon puhkeavat ruusut kukkimaan*. Mutta jos taas yksipuolisesti tuijotamme vain Ristiinnaulittua, kadotamme näkyvistä Ylösnousseen! Risti on valtava symboli, siinä yhtyy horisontaalinen, ajallinen ulottuvuus, ja vertikaalinen, yliajallinen. Kristus Jeesus astui alas tuonelaan, ja toi muassaan valon. Antiikin kreikkalainen käsitys oli, että sielu jatkaa kuoleman jälkeen olemassaoloaan haadeksessa eli manalassa. Kyseessä ei ollut rangaistuspaikka, vaan enemmän kyse oli synkästä ja ilottomasta olemisesta, elämän poissaolosta. Juutalaisuuden sheol eli tuonela muistuttaa olemukseltaan haadesta. Siellä kuolleet jatkavat varjomaista elämää. sheolissa ei voinut saada mitään aikaan, ei ajatella, siellä ei ollut tietoa eikä viisautta (Saarn.9:10). Siihen ei liittynyt enempää toiveita hyvästä kuin pelkoa pahastakaan. Ei ollut eroa sillä, oliko hyvä vai paha (Saarn.9:2). Taivaskin tunnettiin, mutta vain jumalien asuinsijana. Hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa jonkun ihmisen uskottiin päässeen jumalien seuraan taivaaseen; juutalaisessa perinteessä etuoikeus suotiin Henokille ja Elialle. Nyt kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet kertovat usein rakkautta säteilevän valo-olennon kohtaamisesta!
Golgatan teko oli ainutkertainen aikainkäänne. Kun veri virtasi ristiltä ja ruumis laskettiin maan hautaan, itse maa elävänä organismina sai vastaanottaa suuren ehtoollisen henkisen alkemian! Max Heindelin mukaan kun Vapahtaja ristiinnaulittiin ja Hänen ruumiinsa lävistettiin viidestä kohtaa, Häntä pistettiin viiteen keskukseen joissa elämänruumiin pyörteet kiertävät (nk. "chakrat"). Ja orjantappurakruunun paino vaikutti vuodon myöskin kuudennesta keskuksesta. Noin v. 52 kirjoittanut samarialaissyntyinen historioitsija Thalluskin viittaa merkilliseen pimeyteen koko luonnossa, kahdestatoista kolmeen iltapäivällä (Matt.27:45-46). Max Heindelin mukaan Golgatalla "levisi yli maan mahdoton henkinen auringonvalovirta"..."Kuten kaikki nopeat ja korkeat valoväreilyt, niin tämä suuri virta sokaisi ihmisten silmät säteilevällä loistollaan ja sen tähden sanotaan, että aurinko pimeni. Itse asiassa tapahtui aivan päinvastoin. Aurinko ei pimentynyt, vaan loisti ihanassa kirkkaudessa."
Kristus on kohtalon Herra, maan korkeampi minä: verisitein Hän on liittynyt ihmiskuntaan, astunut alas aina maan sydämeen saakka! Kristus työskentelee kosmisesti maailmassa ja mystisesti jokaisen sielun sisimmässä. "Kristuksen veri sisältää Hänen sielunsa syvimmän olemuksen, maailmankaikkeuden sydämen" (John Matthews). Me pyrimme monin keinoin tuntemaan Kristuksen, rakastamaan häntä ja kunnioittamaan hänen läsnäoloaan meissä ja toisissamme. Yksi tapa kehittää tätä suhdetta sisäisen ja ulkoisen Kristuksen kanssa, on viettää Messua.

Uusi Testamentti ei missään kohdin puhu Jumalan eikä Jumalan vihan sovittamisesta. Kaikki sovitukseen liittyvät sanat puhuvat maailman ja ihmisen sovittamisesta sillä tavalla, että sovituksen perusteena on Jumalan rakkaus (Room.5:10; 2 Kor.5:18-20; 1 Joh.2:2, 4:10). Jeesuksen työ täyttyy, todellistuu, sovitus realisoituu hetkenä, jolloin annamme sovittaa itsemme Jumalan kanssa. On ikiaikaiseen kokemukseen pohjautuva tosiasia, että Jeesuksen elämässä ja kuolemassa, hänen persoonassaan yleensä, on voima, joka voi sovittaa meidät Jumalan, itsemme ja lähimmäistemme kanssa. Mutta tätä tosiasiaa on usein esitetty niin mekaanisella tavalla, että on aiheutettu syvä vastenmielisyys koko asiaa kohtaan. (3
Sadhu Sundar Singh on selittänyt inkarnaation välttämättömyyttä seuraavalla vertauksella: Oli kerran kuningas. Hänen suurvisiirinsä oli oppinut ja hurskas mies. Matkustellessaan Palestiinassa häntä syvästi liikutti mitä hän kuuli Kristuksesta, ja hän rupesi kristityksi. Kotiin palattuansa hän kertoi ihmisille olevansa kristitty ja uskovansa Vapahtajaan, joka tuli tänne maailmaan pelastamaan syntisiä. Kuningas sanoi hänelle: "Jos minä haluan saada jonkin asian tehdyksi, sanon siitä palvelijalleni, ja se tulee tehdyksi. Miksi siis olisi Kuningasten Kuningas, joka voisi pelastaa ihmiset sanan sanomalla, tullut itse tänne maailmaan ja ruvennut ihmiseksi?" Visiiri pyysi yhden päivän aikaa vastatakseen kysymykseen. Hän lähetti hakemaan taitavaa kirvesmiestä ja pyysi häntä veistämään nuken sekä pukemaan sen ihan sellaiseksi kuin kuninkaan vuoden vanha pikku poika sekä tuomaan sen hänelle seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä olivat kuningas ja visiiri yhdessä soutelemassa, ja kuningas pyysi vastausta kysymykseensä. Samassa tuli kirvesmies nukkeineen rannalle. Kuningas ojensi kätensä ottaakseen vastaan nuken, jota hän luuli omaksi lapsekseen. Visiiriltä ennakolta saamiensa ohjeitten mukaisesti kirvesmies päästi nuken putoamaan veteen. Kuningas heti hyppäsi perässä pelastaakseen hukkuvan lapsensa. Hetken päästä sanoi visiiri: "Oi kuningas, eihän sinun olisi tarvinnut hypätä veteen. Olisihan riittänyt, että olisit käskenyt minun mennä! Miksi piti sinun itsesi syöksyä veteen?" Kuningas tuumi: "Isänrakkaus pakotti siihen." Visiiri sanoi: "Rakkaudesta kaikkivaltias Jumalakin tuli ihmiseksi pelastaakseen maailman suorittamatta sitä pelkällä sanallaan."
Niin ikään Sadhu kertoo seuraavanlaisen tapauksen: "Kerran saarnatessani Bhutanissa Kristuksen evankeliumia sanoin: 'Hän kuoli pelastaakseen syntiset.' 'Kuinka niin?' sanoivat ihmiset. Mutta läsnä oli muuan nuori mies, joka sanoi: 'Se on totta.' Luulin miestä kristityksi, mutta kun puhuttelin häntä, hän kertoi, ettei ollut koskaan kuullut Kristuksesta. Hän sanoi: 'Se on aivan totta. Tämän miehen kuoleman kautta voivat muut pelastua.' Minä sanoin: 'Kuinka niin?' Hän vastasi: 'Isäni kuolema pelasti minut. Eräänä päivänä luiskahti jalkani täällä vuoristossa, minä putosin ja menetin ylen paljon verta saamastani haavasta. Kun isäni sai kuulla siitä, vei hän minut sairaalaan. 'Hän on kuoleman partaalla', sanoi lääkäri. 'Hän on ainoa poikani', sanoi isä. 'Häntä ei voi pelastaa, häneltä menee nyt henki. Hän on menettänyt liiaksi verta, eikä ole mitään tehtävissä', lisäsi lääkäri. 'Jos voidaan tehdä jotain, olen siihen valmis', sanoi isä. 'Jos joku tahtoo antaa verensä, voin pelastaa hänet', sanoi lääkäri. 'Minä olen valmis antamaan henkeni ja vereni', sanoi isäni. 'Niin tapahtui. Minä jäin eloon ja isä kuoli, ja isäni kuolema pelasti minut.'" "Aivan samoin", sanoi Sadhu, "olin minä pudonnut pyhyyden vuorelta, henkeni oli menettänyt verensä, elämä oli paennut, minä olin kuolemaisillani: Vapahtaja siirsi verensä minuun - Hän antoi henkensä, ja minä pelastuin. Ne, jotka ovat valmiit antamaan koko sydämensä, ymmärtävät kyllä, kuinka totta on, että me Jeesuksen Kristuksen kuoleman kautta voimme pelastua. Minä olen kokenut sen todeksi. Jos tahdot pelastaa elämää, täytyy sinun antaa siitä elämä."(6

Pekka Ervastin mukaan tie Kristuksen luo kulkee toisten uskontojen kautta. Toisin sanoen, kun tutustumme muihin uskontoihin, ymmärrämme paremmin kristinuskoakin. "Pakana" ei tarkoita toisuskoista, vaan "jokapäiväistä ihmistä", häntä, joka ei ole herännyt kaipaamaan tarkoitusta elämälleen ja etsimään totuutta.
Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan Johannes-ihmiseksi, tekemään tietä Herralle: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä"! Johannes Kastaja oli "suurin vaimoista syntyneiden joukossa, mutta pienin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän"; ts., hän on kynnyksellä, Vanha Testamentillisen uskonnon korkeimpana edustajana hän oli päässyt niin pitkälle kuin vanhan liiton tiellä oli mahdollista ja julisti alkavaa uutta aikakautta, jota Kristuksen ensimmäinen suuri tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi, kuvasti.

Jotkut kysyvät, miksi Jumala ei riitä, vaan tarvitaan Jeesuskin. Kannattaa harkita, eikö meidän uskomme Jumalaan ilman Jeesuksen persoonaa leijuisi ilmassa ja olisi vailla lujaa kiinnekohtaa. Epäilenpä, onko ketään, joka jaksaisi uskoa Jumalaan Isänä, ellei hän voisi luottaa Jeesuksen persoonaan. Hän oli sellainen kuin Jumala olisi, jos Jumala olisi ihminen.(3 Uusi testamentti esittää Jeesuksen ihmiseksi tulemisen todistavan Jumalan olemassaolosta (esim. Joh.3:32, Ilm.1:2). Vähäiset antiikin kirjallisuuden viittaukset Jeesukseen ovat todistaneet hänen historiallisuutensa, jota ei enää millään taholla tosissaan epäillä. Johannes Damaskolaisen mukaan Kristus oli kumonnut Vanhan testamentin kuvakiellon tulemalla ihmiseksi. Athanasius kirjoitti: "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta meillä olisi jumalallistumisen mahdollisuus; ja hän ilmestyi ruumiin kautta, jotta me voisimme saada käsityksen näkymättömästä Isästä." Myös sekä Luther että Ristin Johannes (1542-1591) näkivät Jumalan paljastavan itsensä Jeesuksessa. He uskoivat, että Kristusta seuraamalla ihminen saattoi myös ymmärtää kätkettyä Jumalaa.
Justinos Marttyyrille Jeesus oli Jumalan ainoasyntyinen Sana (Logos), "toinen Jumala", joka on saanut syntynsä Isästä aivan kuin soihtu on saanut tulensa toisesta soihdusta.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoi oppilailleen: ”Verratkaa minua johonkin ja kertokaa, millainen olen.” Simon Pietari sanoi hänelle: ”Olet kuin oikeudenmukainen sanansaattaja”. Matteus sanoi: ”Olet kuin viisas filosofi”. Tuomas sanoi: ”Opettaja, en pysty sanoin kuvaamaan, millainen olet”. Tuomaan lausunnon Jeesus hyväksyi ja otti hänet erilleen muista, paljastaen salattuja asioita.
Varhaiskristillisissä teksteissä toistuu ajatus, että Jeesus esiintyi oppilailleen välillä eri hahmoissa, usein esimerkiksi lapsena eli laskeutuen heidän ymmärryksensä tasolle. Johanneksen salaisen kirjan mukaan Hän on yksi, ”jolla valossa näytti olevan monta muotoa”. Filippuksen evankeliumin mukaan Jeesus ilmestyi sellaisena kuin Hänet pystyttiin näkemään: ”suurille suurena, pienille pienenä, enkeleille enkelinä, ihmisille ihmisenä”… Vuorella Hän ilmestyi oppilailleen kirkkaudessaan suurena, tehden myös heidät suuriksi jotta he pystyivät näkemään Hänet sellaisena – eli kohottaen heidän tietoisuutensa omalle tasolleen! Opetuslapset näkivät Jeesuksen valomeressä, sellaisena kuin hän on. Valo on Pyhä Henki, Herran kirkkaus.

On luovuttava elämästään löytääkseen elämän - luovuttava itsekkyydestä löytääkseen todellisen Minänsä. Itsekkyys on se, mikä pimentää ihmisen (Matt.6:23). Emme vapaudu vioistamme analysoimalla pimeyttä, vaan tuomalla ne ymmärryksen valoon! Esim. hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, ei siksi että meitä kutsuttaisiin hyväksi. Minkä haluamme pidättää itsellämme, sen me menetämme. Mitä annat, sitä saat. Meidän täytyy elää, antaa elämän virrata kauttamme, auttaa myös toisia elämään samalla rakentaen omaa elämäämme. Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei uusiutumista ilman vanhan kuolemaa - rypäleet täytyy murskata, jotta niistä voitaisiin tehdä viiniä - täytyy päästää irti vanhoista ajatuksista ja antaa tilaa uusille käsitteille, kuolla pois tietämättömyydestä ja illuusiosta, ennen kuin voi syntyä hengellisesti uudestaan. Kristuksen viimeinen uhri ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", viimeinen uhri joka meidän täytyy uhrata, on Minun Jumalani - egon kuva itsestään laajennettuna Jumalaan(4. Vanha ruusuristiläinen tunnustus sanoo: "Jumalasta olemme syntyneet, Kristuksessa kuolemme (so. eläessämme!), Pyhästä Hengestä synnymme uudelleen (henkiseen maailmaan)". Suomenkielen sana "luovuus" sisältää kaksoismerkityksen: luovu vanhasta, jotta uusi voi syntyä.

Vertaus peltoon kätketystä aarteesta (Matt.13:44) kertoo kuinka ihminen maan päällä työtä tehdessään löytää aarteen, mutta ei voi saada sitä omakseen ellei ensin käännä huomioitaan pois ulkomaailmasta, kuten Jeesus sanoi: "Mene ja myy kaikki mitä sinulla on". Paavali puhuu tästä aarteesta, "Jumalan salaisuudesta, Kristuksesta", "jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol.2:2-3). Aarteen löytänyt mies meni iloissaan, ilon vaikutuksesta (apo kharaas): Khara on toisinto sanasta kharis, armo. Molemmat merkitsevät iloa, nautintoa, sulolahjaa, mielihyvää, kiitosta. Ihminen saa valtakunnan "armosta", se on odottamaton ilo. Ilman työtä ei voi aarretta löytää, mutta hän tuntee, ettei kuitenkaan ole sitä työllään ansainnut: se on armoa. Se on Pyhä Henki, joka tuo totuuden, joka tekee vapaaksi: vrt. Paavalilla Pyhän Hengen armolahjat, kharismata, eli Pyhän Hengen suloiset lahjat(5.

Pelkkä harrastelu ei riitä, vaaditaan täydellistä antaumusta, totuuden etsimistä koko sydämestä, mielestä ja sielusta. Vuorisaarnan kehotus, "etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muukin teille annetaan", puhuu siitä miten meidän on täytettävä maalliset velvollisuutemme, mutta pidettävä koko ajan ihanne mielessämme, eli kuten intialainen sananlasku sanoo: "Luoja ruokkii kyllä linnut, mutta ei hän heitä ruokaa niiden pesään. " Deepak Chopran mukaan Jeesuksen sanat "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?" (Matt.16:26) tulee tulkita samoin - pidä henkinen visiosi jatkuvasti mielessä.

* Ruusu symboloi Kristuksen veren lunastavaa voimaa; symboli kokonaisuudessaan kuvaa hengen voittoa aineesta. Symbolin syvempi, kätketty merkitys on Marian ruusun ja Kristuksen ristin yhteys, jumalallisen feminiinisen ja jumalallisen maskuliinisen liitto. (Tämäkin on vain eräs tulkinta monista.)

(1 Helmer Knutar: Kristiyhteisö-lehti 2/1986. (2 Sergei O. Prokofjec: Kaksitoista pyhää yötä ja henkiset hierarkiat. Suomen antroposofinen liitto 2006. (3 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (4 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (5 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (6 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (7 Heinimäki - Jolkkonen: Luterilaisuuden ABC. Edita Publishing Oy 2008. (8 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012.