MINUN KIRKKONI

 Päivitetty 26.7.2024

Lukijan on hyvä ymmärtää että teksti sisältää eri ikäisiä kerrostumia joiden kirjoittamisväli on vuosia, kuten kohta selitän. Tänä päivänä en kirjoittaisi esim. Kristuksesta niin kuin olen kirjoittanut joskus kauan sitten. Uusimmat lisäykset sijoittuvat enimmäkseen toiseksi viimeiseen kappaleeseen.

Tämä kirjoitus on koottu kolmesta eri tekstistä, joista kaksi on eri aikoina ollut tässä blogissa, mutta poistettu sittemmin. Ensimmäinen niistä oli myös tämän blogin ensimmäisiä julkaisuja 2003, jossa suitsutin estottomasti Kristiyhteisöä, jossa olin siihen aikaan hyvin aktiivinen ja uskollinen jäsen. Jälkimmäinen taas oli hyvin kriittinen kirjoitus kun luottamustani Kristiyhteisöön horjutti pahasti muutaman ihmisen toiminta 2013, jonka otin hyvin henkilökohtaisesti. Joskus on vaikea nähdä korkeaa ihannetta raadollisen ihmisluonnon läpi. Enää ei ole tarvetta palata siihen sen kummemmin. Olen kertonut henkisestä tiestäni, myös tiestäni Kristiyhteisön jäsenyyteen, tässä blogissa, ja toisessa blogissani Ars Moriendi kerron henkilökohtaisesta tragediasta joka toi minut takaisin (ainakin tilapäisesti) muutaman vuoden tauon jälkeen. Tämä ”uusi” kirjoitus pyrkii olemaan tasapainottava: ei liian fanaattinen, silti kiitosta antava kun se on paikallaan; ei negatiivinen, mutta kuitenkin kriittinen jos siihen on tarvetta. Se syntyi elämäntilanteesta, jossa Kristiyhteisöllä oli taas paikkansa elämässäni, vaikka en ollut sattuneesta syystä kovin aktiivinen, eivätkä uskonnolliset kysymykset muutenkaan olleet  enää pinnalla elämässäni; en pohtinut syntyjä syviä enkä juurikaan lukenut henkistä kirjallisuutta. Saatoin sanoa ainoastaan että en ollut ateisti; muuten en oikeastaan tiennyt mihin uskon. Kuitenkin minulla oli niin vahva omakohtainen kokemus kaiken tarkoituksenmukaisuudesta ja - rohkenenko sanoa - johdatuksesta, että en voinut olla myöskään agnostikko. Tässä kirjoituksessa olen säilyttänyt tietyt vuosien takaiset painotukset, koska en halua väheksyä asioita jotka minua joskus syvästi puhuttelivat ja voivat kenties puhutella jotakuta toistakin. Riippumatta siitä mitä tänä päivänä ajattelen näistä asioista, on pakko todeta että tämän täytyy ehdottomasti olla yksi parhaita kirjoituksiani ikinä!  

Julkaisen tämän nimenomaan kunnioituksesta Kristiyhteisöä kohtaan ja kiitollisuudesta sen johdosta mitä se on minulle antanut. Kaikenlainen ”ainoan oikean totuuden” tyrkyttäminen on minulle vierasta ja vastenmielistä. Siteeraan paitsi Kristiyhteisön edustajia, myös muita lähteitä jotka ovat lisänneet omaa ymmärrystäni, ja kerron lisäksi joistain omista oivalluksistani. Ikävää Kristiyhteisöön kieltämättä tunsin pitkästä aikaa kun en enää voinut siellä käydä välimatkan takia, ja jäsenenä tulen näillä näkymin joka tapauksessa pysymään, ja vuosia ajattelin että minut jonain päivänä siunataan hautaan Kristiyhteisön menoin, mistä vasta hiljattain (2021) olen alkanut tulla toisiin ajatuksiin. Riippumatta siitä kuinka harvoin käyn Kristiyhteisössä, olen luonut siihen uuden henkisen suhteen. Kristiyhteisö on ja pysyy minun kirkkonani, jossa eniten tunnen olevani kotonani.
(Näiden rivien kirjoittamisen jälkeen olen muuttanut takaisin vanhaan kotikaupunkiini, mutta mitään seurakunta-aktiivia minusta tuskin silti enää tulee... varsinkaan sen jälkeen kun 2018 koin kääntymyksen buddhalaisuuteen, mistä voit lukea tarkemmin sivulta "Minun tieni". Sittemmin kyse on ollut lähinnä laiskuudesta etten viitsi tehdä mitään jäsenyydelleni väestörekisterissä, varsinkaan kun minulla ei ole mitään painavaa syytä siihen. Olen siis kuin tyypillinen ev.lut. kirkon jäsen.)

Kirkko ja jumalanpalvelus

Mikä on Kirkon tarkoitus? Kirjassa ”Pyhä Sofia-Kolminaisuus”, Robert A. Powell viittaa Kristuksen sanoihin Pietarille, ”ruoki minun lampaitani”, ja toteaa tämän merkitsevän sakramenttien, etenkin ehtoollisen sakramentin vaalimista uskollisten ravitsemiseksi. Powell jatkaa, että ”täyttämällä tätä tehtävää kirkko on välittänyt ja välittää edelleen Kristus-impulssia läpi aikojen”. Hän sanoo myös että ”tässä mielessä kirkon tehtävä ei ole ’kehittyä’ vaan ’ylläpitää’”. Tähän liittyen joku on myös todennut että Kristus nimenomaan EI sanonut, ”tee kokeita minun rotillani” tai ”opeta uusia temppuja minun koirilleni.” Mutta sen sijaan Hän sanoi myös: ”Teille on annettu taivasten valtakunnan avaimet…”Avata ihmismielille ja sydämille henkiset valtakunnat, ihmissielun henkinen alkuperä ja kohtalo. Ja myös: ”Minkä te sidotte maan päällä, se on sidottu taivaassa, ja minkä te vapautatte maan päällä, se on vapautettu taivaassa.” Sitoa sieluja yhteen vapaudessa – muodostaa vapaa hengen yhteisö.

Kristiyhteisön ensimmäinen arkkiyliohjaaja, entinen evankelinen kirkkoherra, Friedrich Rittelmeyer, on kirjoittanut: "Kristus johtaa meidät elämään, joka on leipää, ja leipään, joka on elämää. Hän kutsuu meidät "kuninkaalliselle aterialle". Yhä elävämmin tulemme ymmärtämään, että oikea, Kristuksen mukainen jumalanpalvelus ei löydy sieltä, missä Kristuksen sanaa vain kuunnellaan, kuten protestanttisessa saarnajumalanpalveluksessa, vaan Kristuksen mukainen jumalanpalvelus löytyy sieltä, missä Kristus on paljon välittömämmin ruokana kuin konsanaan puhutussa sanassa. Koska Kristus on leipä, hän ilmenee aterialla. Siksi ihmisen vihkitoimitustakaan ei ole tarkoitettu yksinomaan kuultavaksi tai vain vietettäväksi, vaan kaikkine yksityiskohtineen vastaanotettavaksi sielun ravintona." (Meditaatio. Karisto 1990)

"Kristillisen elämän ensimmäiset sydämenlyönnit kuullaan Jumalan ja kristittyjen yhteisön kohtaamisessa kultissa", toteaa Kai Peltonen, TT (”kultti” pitää ymmärtää sanan alkuperäisessä merkityksessä: seremoniallinen jumalanpalvelus!), ja romanialaisen uskontotieteilijän Mircea Eliaden mukaan nopeassa rytmissä eläviltä moderneilta kaupunkilaisihmisiltä on kadonnut uskonnollinen vastaanottokyky, eikä heidän kokemusmaailmassaan ole sijaa Pyhyyden kohtaamiselle. Aikuinen uskonnollisuus vaatii ymmärrystä, mutta emme silti saisi unohtaa lapsenomaista aistiriemua, jota seremoniallisuus vaalii - ja ilman että se pelkistetään pelkäksi symboliikaksi: Mysteerille on jätettävä sijaa.

Eräs Kristiyhteisön suomalainen pappi kauan sitten lehtihaastattelussa kuvasi Kristiyhteisöä termillä "evankelis-katolinen", joka ei toki ole kenenkään käyttämä virallinen määritelmä. 

Helmer Knutar, Suomen Kristiyhteisön ensimmäinen pappi, kirjoitti vuonna 1984: "Kristiyhteisön tunnusomaisina piirteinä ovat seurakuntaelämän ehtoolliskeskeisyys ja yleensäkin sakramenttien korostettu asema, opillinen vapaus ja kaikkien totisten kristittyjen tunnustaminen veljiksi Kristuksen ylösnousseen ruumiin ja veren voimassa. Vuodenkiertoon liittyvissä jumalanpalveluksen aikarukouksissa ja juhlissa ilmenee lisäksi syvällä tavalla jatkuva tietoinen yhteys Kristuksen nykyisyyteen ihmiskunnan kehityksen johtajana."

Jatkoksi edelliseen, Pohjois-Amerikan Kristiyhteisön web-sivulla on sanottu hyvin selkeästi: "Vaikka Kristiyhteisö ei väitä olevansa kirkko jokaiselle, se ei totisesti ole vain tietyille ihmisille avoin, vaan toivottaa tervetulleeksi rotuun, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta kaikki, jotka etsivät kirkkoa, joka yhdistää sakramentaalisen yhtenäisyyden uskon vapauteen." Myös uskontunnustuksessamme sanotaan: "Yhteisöt, joiden jäsenet tuntevat Kristuksen itsessään, saavat tuntea yhdistyneensä yhteen kirkkoon, johon kuuluvat kaikki, jotka tunnistavat Kristuksen parannuksen tuovan vallan".

Kristus on viinipuu, eri kirkot ovat oksia (tietenkin ”Kristuksen Kirkko” on pohjimmiltaan näkymätön, ja siihen kuuluu ihmisiä kaikista uskonnoista ja niiden ulkopuolelta). Kaikki oksat saavat ravintonsa samasta lähteestä. Rukoilemme kaikkien totisten kristittyjen puolesta ja ehtoolliselle kirkossamme on kuka tahansa tervetullut. Ehtoollinen on Jumalan varauksettoman rakkauden osoitus meitä kohtaan: se on lahja, jokaisen ihmisen perusoikeus; ei ole ihmisten tehtävä erotella kuka on arvollinen tai kelvollinen sen vastaanottamaan.

Kristiyhteisö on ennen kaikkea kulttiyhteisö. Ihmisen vihkitoimitus, ehtoollissakramenttimme, on se mistä on kysymys, se tekee Kristiyhteisöstä sen mitä se on: on turha selittää teoreettisesti sitä mikä pitää kokea (ja silti pientä yritystä tässäkin kirjoituksessa siihen suuntaan). Jos voi hyväksyä sakramenttien sisällön ja tuntee niistä jotain saavansa, voi löytää tiensä Kristiyhteisön jäsenyyteen: se on elämää, ei oppia. Kristiyhteisö on pieni mutta maailmanlaajuinen; missä tahansa päin maailmaa menetkin kirkkoon, kohtaat tutut muodot ja värit, ja vaikka kieli vaihtelee, sisältö on sama: siinä on ensimmäisen helluntain henkeä. Kuulin arkkiyliohjaajamme vuosia sitten sanovan, että kierrellessään eri seurakunnissa ympäri maailmaa, hän kokee aina tulevansa kotiin, koska meille alttari on lähinnä Kotia ja voimme tuntea olevamme veriveljiä ja -sisaria, enemmän sukua kuin omien sukulaistemme kanssa.

"Kuvan, sanan ja teon kautta sakramentit puhuttelevat ihmistä ruumiina, sieluna ja henkenä. Niiden kautta voimme lähestyä Isän, Pojan ja Hengen jumalallista Kolminaisuutta ja sallia jumalallisen yhteisön elämän virrata yhteisöelämäämme." (Louise Madsen: The Christian Community - An Introduction)

"Kristiyhteisö"-nimen selittää suomalainen pappi Kristiyhteisö-lehdessä pääsiäisenä 2021 seuraavasti: vähän ennen liikkeen perustamista eräässä keskustelussa 24.7.1922 Rudolf Steiner sanoi, että "nimen tulee olla yksinkertainen ja iskevä. Antakaa liikkeellenne nimi 'Kristittyjen yhteisö (Die Christengemeinschaft)!' Nimenhän pitää vaikuttaa tietyllä tavoin provosoivasti; spirituaaleista syistä johtuen nimen tulee olla rohkea ja selkeä." Ja kun Helmer Knutar etsi liikkeelle suomalaista nimeä, hän tunsi Steinerin ohjeet ja pyrki vastaavaan vaikutukseen. Nimessä Kristiyhteisö on puolet kalevalaista ja toinen puoli nykyaikaa, ja sekin merkitsee kristittyjen yhteisöä. 

Minulla ei ole syytä sen paremmin suositella kuin olla suosittelematta Kristiyhteisöä kenellekään. Jeesuksen neuvo - "Tulkaa, niin näette" (Joh.1:39) - sanoo kaiken tarpeellisen.

(Tässä blogissa myös kirjoitukset "Uskonto ja kristittynä oleminen" ja "Kristinusko ja kirkko", sekä toisessa blogissani käännösteksti A.P. Shepherd: Hengentiede ja kristilliset kirkot, joka valottaa Rudolf Steinerin antroposofian suhdetta kristinuskoon.)

”Ihmisen Vihkitoimitus”?

”Nimen tarkoituksena on vain ilmaista konkreettisesti, että palvelemme Jumalaa vain silloin, kun autamme häntä hänen ihmistä koskevan suunnitelmansa toteuttamisessa. Se taas tapahtuu nimenomaan Kristukseen liittymällä.” (Rudolf Frieling: Kristinusko ja Uudelleen Ruumiillistuminen) ”Vielä emme ole ’ihmisiä’… Ihmisenä oleminen on edessä oleva korkea päämäärä. Sen me voimme saavuttaa vain Kristukseen pitäytymisellämme, sillä että aina ruumista ja verta myöten pyrimme hänen yhteyteensä. Silloin hän vihkii meidät ihmiseksi, ihmiseksi, jonka lopullinen päämäärä ja muoto on oleva Jumalan kuva.” (Rudolf Frieling: Kristinuskon Olemus)

Ihmisen vihkitoimitukseen saavat osallistua konfirmaatioiän ylittäneet. Sitä ennen on erillinen Lasten kirkko. Ihmisen vihkitoimituksen tehtävä on muuttaa maailma, ja se tapahtuu ihmisten kautta, jotka vastaanottavat ehtoollisen muuntuneet substanssit. Aiheesta on ilmestynyt erinomainen kirja, Hans-Werner Schroeder: Ihmisen vihkitoimituksen kokemisesta; kultti ja kaksitoista aistia (Kirjokanta Oy 2007).

Värit, alttaritaulut, juhla-ajat…

Tampereen seurakunnan alttari

Violetti väri täytyy olla vähintään alttarin taustalla – yleensä se värittää koko kirkkosalin (sininen ja punainen yhdessä, hiukan enemmän sinistä: aktiivinen vastaanottavaisuus tai vastaanottava aktiivisuus sielun asenteena). Kristiyhteisön alttarilla pitää olla aina kuva sekä Ristiinnaulitusta että Ylösnousseesta – siellä missä ei ole maalattua taulua, käytetään yleensä samoja taidejäljennöksiä ympäri maailman. ”Ristin ja ylösnousemuksen kaksinaisuudessa vältämme sisäisen näkemyksen yksipuolisuuden. Tietoisuudestamme ei saa kadota, että kuolemanpiirin läpi vaeltaminen on osa korkeamman elämän saavuttamista…” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen kokemisesta)

Liturgisia värejä on seitsemän; niiden ei ole tarkoitus niinkään symboloida mitään, kuin puhua suoraan sielullemme. Myös musta on käytössä passion aikana ja hautajaisissa. Henkilökohtaisesti olen aina kokenut hyvin vahvasti passion mustan vaihtumisen pääsiäisen kirkkaan punaiseen – pääsiäisen sanoma tulee silmin nähtäväksi! Vuodenkierron juhla-ajat ovat: Adventti, Joulu, Loppiainen (Epifania), Passio, Pääsiäinen, Taivaaseen astuminen, Helluntai, Juhannus, Mikael. Juhlattomina väliaikoina on Trinitatis, Kolminaisuuden aika, jonka väri on samainen violetti. ”Alttarin muodot heijastavat jotain Isän ikuisuusrauhasta; alttarin väreissä tunnemme jotain Pojan kokemuksista hänen vaelluksensa ajalta maan päällä ihmiskunnan parissa; itsensä Hengenmaailman valo tulee näkyviin sytytettäessä alttarin seitsemän kynttilää.” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen Kokemisesta) Papin asukokonaisuus: musta villainen talari, valkoinen pellavainen alba, silkkinen kasukka juhlaajan väreissä (vrt. fyysinen ruumis, eetteriruumis, astraaliruumis), sekä vyö ja stoola juhla-ajan väreissä ja musta kolmikulmainen baretti.
(Ihmisen olemuspuolista, katso kirjoitus "Ihminen, tunne itsesi!")

Toimitus jakautuu neljään perusosaan:

• Evankeliumi: Hyvän Uutisen kuuleminen enkelten valtakunnasta; Kuuleminen muuttuu kuuntelemiseksi; SANA lasketaan kuin siemen sydämiimme. Evankeliumin lukemisessa kuuntelemisen luova mieliala sallii Kristuksen sanan, niin kuin se ilmaistaan Uudessa Testamentissa, tulla kuulluksi sydämellä, puhdistaen ja valmistaen sen tuomaan uhrin. Seurakunta kuuntelee seisten kunnioituksen merkkinä, ja myös hengessä pystypäisyyden merkkinä. Evankeliumi kohottaa miehet ja naiset asentoon, joka on kaikkein inhimillisin, pää kohotettuna taivaisiin, jalat seisten lujasti maan pinnalla. Evankeliumin julistamisesta rakentuu henkemme. 

• Uhri: Itsemme uhraaminen vastauksena; Sielun antaumus; Kannamme ajatuksemme ja tunteemme, sisimmän olemuksemme, kohti Kristusta. Se on sama ele kuin kasveilla, niiden avatessa kukkansa auringonvalossa. Leivän ja viinin uhri tuodaan kääntämällä Jumalan puoleen kaikkien Ihmisen vihkitoimitukseen osallistuvien tahto, tunne ja ajattelu. He vetäytyvät sielussa lähemmäs Kristusta, jonka kanssa ja jonka kautta uhri voidaan suorittaa. Uhraamisen puhdistustapahtumasta rakentuu sielumme. 

• Muuntuminen: Uhratun muuntuminen; Sielun rauhassa Kristuksen läsnäolo; Kohtaamme vastauksen uhriin, kun Jumalan Rakkaus alkaa loistaa leivän ja viinin ylle, kuin maahan loistavan auringon lämpö, tuoden kasvun ja muuntumisen voimia. Muuntumisessa tapahtuu palvelun ratkaiseva "tapahtuma". Viimeisellä ehtoollisella kiirastorstaina Kristus Jeesus liitti itsensä leipään ja viiniin, ja antoi ne opetuslapsilleen ruumiinaan ja verenään. Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa myötä viimeinen ehtoollinen muuntui kristilliseksi eukaristiaksi. Muuntumisvaiheesta rakentuu elämänjärjestelmämme. 

• Ehtoollinen: Uudistumisen vastaanottaminen henkis-fyysisessä muodossa; Paluu Kristuksen myötä maailmaan; ehtoollisessa, jumalalliseen yhdistymisessä, palvelu huipentuu. Ensin pappi seurakunnan edustajana nauttii ehtoollisen ja kaikki läsnäolevat ottavat siihen osaa hänen kauttaan. Tämän jälkeen jokainen voi vastaanottaa sen yksilöllisesti. Jokainen yksilö voi yhdistyä muuntuneeseen leipään ja viiniin, jotka nyt kantavat Kristuksen voimaa, jopa fyysiseen ruumiiseemme ja tiedostamattomaan olemukseemme saakka. Uusi elämän siemen joka voi voittaa kuoleman, haluaa nyt kasvaa ja kypsyä jokaisessa ihmisessä ja jokaisen ihmisen kautta. Muuttamalla itsemme aineellisuutemme ytimeen saakka, ja kantamalla rauhan siunausta työhömme, me voimme todella muuttaa maailman. Kommuunion kokemuksesta rakentuu uusi fyysinen ruumiimme. 

Kristuksen opetus elää evankeliumissa. Hänen uhrinsa Golgatalla työskentelee uhrissa. Kuoleman elämäksi muuntamisen teko herätetään muuntumisessa. Elävä Kristus yhdistyy ehtoollisessa yksilöön ja yhteisöön, mahdollisuutena henkistää elämä maan päällä.

Olemme matkalla Emmauksen tiellä (Luuk.24); Ylösnoussut itse puhuu meille (evankeliumi) ja saa sydämemme palavaksi, hehkumaan kuin hiili suitsutusastiassa, rukouksen kohotessa savuna ylös (uhri). Hän tulee sisään ja jää meidän luoksemme (muuntuminen), ja viimein aterioimme Hänen kanssaan ja lähdemme sanansaattajina maailmaan (ehtoollinen). Tämä on oma tulkintani: koen metaforien puhuvan usein suoremmin kuin teologisten selitysten – suoraan sydämeen.

Rituaalitekstit 

Rituaalitekstit ovat ainoastaan papeilla, ja seurakunta saa ne kuullakseen. Kaikki sakramenttitekstit ovat peräisin Rudolf Steinerilta. Niitä ei koskaan muuteta. Ainoastaan erikielisiä käännöksiä tarkistetaan ajoittain. Edes uskontunnustusta ja Isä meidän rukousta ei lausuta yhteen ääneen. Vain yhdessä tai kahdessa kohtaa on lyhyt laulu. Nk. epistola on Vihkitoimituksen alussa, ja toistuu sen lopussa, mutta se ei ole raamatuntekstiä, vaan Rudolf Steinerin antama teksti, joka vaihtuu juhlaaikojen myötä (kutsutaan myös aikarukoukseksi). Papit kääntävät usein evankeliumitekstin itse kreikasta, jota opiskellaan seminaarissa (Ihmisen vihkitoimituksessa luetaan ainoastaan Uutta Testamenttia). ”Tämän kuulemisen kautta oma puhuminen voi syventyä tulevan viikon seuraavina päivinä, voi saada uutta ainesta. Ikään kuin ulkopuolelta vastaanotetut sanat voivat sitten syntyä jälleen uudelleen omaan puhumiseen kuin kuulemisesta käsin. Omassa puhumisessa voi tuoda läsnä olevaksi vihkitoimituksen puhumisen, antaa siellä havaitun voiman virrata mukana. Tämä ei kuitenkaan olisi samalla tavalla mahdollista, jos sanat puhuttaisiin yhteen ääneen, kuten on tosin tavanomaista muissa kristillisissä kirkoissa.” (Hans-Werner Schroeder: Ihmisen Vihkitoimituksen Kokemisesta)

Käytännöllistä tietoa

Jokainen osa alkaa ristinmerkein: seurakunta tekee kolme pientä ristinmerkkiä kolmella sormella otsan, leuan ja rinnan kohdalle (ajattelu, tahto, tunne), pappi tekee yhden suuren aurinkoristin, joka symboloi ylösnousemusta, ja tunnetaan myös kelttiläisenä ristinä (kuva ohessa). Ainoastaan evankeliumin luvun ajaksi noustaan seisomaan. Polvistumisia ei ole. Kolehtia ei kerätä toimituksessa; sitä varten on keräysastia kirkkosalin ulkopuolella. Jokainen osa päättyy papin tervehdykseen, johon vastaa ainoastaan oik. puoleinen ministrantti, avustaja, kuten muihinkin papin sanoihin. Ministrantteja on kaksi. Se on vapaaehtoinen tehtävä, ei virka johon vihitään. He seisovat ”pylväinä” oikealla ja vasemmalla. Papin rituaalikirja siirretään aina osan vaihtuessa alttarin puolelta toiselle: vasen – vastaanottavainen puoli, oikea – aktiivinen puoli. 

Saarna on lyhyt ja voidaan jättää poiskin. Pappi riisuu kasukan ja laittaa baretin päähänsä sen merkiksi, että nyt hän opettaa omin sanoin; Kristiyhteisössä on opetusvapaus, kunhan opetus ei ole ristiriidassa sakramenttien sisällön kanssa. 

Uskontunnustuksen ajaksi pappi riisuu myös stoolan sen merkiksi, että hän lausuu uskontunnustuksen yhtenä seurakunnan jäsenenä. Uskontunnustuksessa on 12 lausetta. Vanhan kirkon perinteiset uskontunnustukset hyväksytään, mutta omamme pyrkii ilmaisemaan samat asiat nykyaikaiselle ihmiselle. Siihen ei sisälly sanoja ”minä uskon” tai ”me uskomme” – joka olisi liian vaativaa – vaan todetaan että ”niin on”; se jättää ihmisen vapaaksi hyväksymään sen mitä voi, mutta se voi olla virike elämänpituiseen meditatiiviseen työskentelyyn.
Ehtoollisosaan siirryttäessä kuulija voi kiinnittää huomiota siihen että Kristusta puhutellaan nyt latinankielisellä puhuttelumuodolla "Kristee" [Christe]; suomenkielestä ei vastaavaa löydy, ja sillä tahdottaneen ilmaista että Kristus on nyt tullut hyvin lähelle, aineeseen asti.

Ehtoollinen on kaikille avoin, vaikka sitä ei erikseen sanota. Ehtoollisviini on rypälemehua - "ylösnousemuksen makeus kuoleman katkeruuden sijasta", sanoi muuan ystävä kerran - johon sekoitetaan vettä. Leivät ovat seurakuntalaisten leipomasta, ohueksi viipaloidusta vuokaleivästä muotilla otettuja; eivät sula suussa, pakko pureskella. 
Ehtoollisella seistään; pappi antaa leivän suoraan suuhun; seuraavaksi juodaan viiniä yhteismaljasta, johon ainoastaan pappi saa koskea käsin: tälläiset pienetkin yksityiskohdat ovat itselleni muodostuneet hyvin tärkeiksi – mikä olisikaan parempi kuva yhteisöllisyydestä. Lopuksi pappi antaa jokaiselle erikseen rauhan siunauksen. Sairasehtoollista voidaan viedä suoraan vihkitoimituksesta (molemmat elementit), mutta muutoin pappi nauttii sakastissa loput leivät ja viinin. 

Ihmisen vihkitoimitus kestää n. 50 min. Valokuvaus tms. ei ole suotavaa Kristiyhteisön toimituksissa – ei edes häissä ja konfirmaatiossa. Kristiyhteisön suitsuke on Weledan varta vasten valmistamaa, ja sisältää frankincensia, mirhaa ja katajaa – hyvin omaperäinen ja ihastuttava tuoksu, johon en ole missään muualla törmännyt, vaikka paljon olen ollut suitsukkeiden kanssa tekemisissä. "Se vaikuttaa läsnäolevien ihmisten hajuaistiin ja siten auttaa muuttamaan heidän mielialaansa ja tietoisuuden tilaansa. Siitä syystä on olemassa niin laajalle levinnyt ennakkoluulo sitä vastaan. Kuitenkin siinä missä jotkin suitsukelajit todellakin tuudittavat mielen, laji jota käytetään Kristiyhteisössä täydennettynä kitkerällä katajalla, herättää sen ja auttaa seurakuntaa mielialaan joka on samalla kertaa kunnioittava ja keskittynyt. Toinen vaikutus on se mikä savulla on sanoihin. Suitsukepihka liukenee  kokonaan savuksi hehkuvalla hiilellä. Savu nousee kiemurrellen ja hajaantuen ilmaan, kantaen puhutut sanat ylöspäin mennessään. Se mitä kasvit voivat antaa makean pihkansa avulla yhdistyy ihmisen puhumiin sanoihin muodostaen rukouksia jotka nousevat tästä maailmasta alttarin kynnyksen yli Hengen maailmoihin. Suitsukkeen kautta kasveista tulee auttajiamme rukouksessa." (Evelyn Francis Capel - Tom Ravetz: Seven Sacraments in The Christian Community)

Edellä erikseen mainitsemattomat lähteet: The Christian Community in Southern Africa, nettisivu; The Christian Community in North-America, nettisivu; Hans-Werner Schröder: Magia ja Kristillinen kultti; Eberhard Kurras: Kristinuskon Uudistuminen.

Kristus meissä 

Ihmisen vihkitoimitus, Kristiyhteisön sakramentaalisen elämän sykkivä sydän, ulkoisesti vaatimaton, sisäisesti juhlallinen hetki, tulee sitä merkityksellisemmäksi, mitä säännöllisemmän suhteen siihen luo. Sanat ja tapahtumat alttarilla virtaavat lävitseni, saaden sydämeni kielet värähtelemään ja niiden kaiku soi pitkään koko olemuksessa: kun pääsen vihkitoimitukseen sisälle ja sisäistän sen, elän sen mukana ja se elää minussa - Kristus minussa, minä hänessä... Kristuksen hehkuvan rakkauden vitaalisen valoveren virta kantaa minua pyhästä arkeen, ja kerran ajasta yliajalliseen. Myös henkilökohtainen rukouselämä saa siitä vahvistusta. Pekka Ervast on todennut, että ymmärtääksemme Kristusta pro nobis, meidän puolestamme, tulisi ensin tuntea Christus in nobis, Kristus meissä. Yksi tie tähän on varmasti messu, Kristiyhteisössä ihmisen vihkitoimitus.

"'Minä pysyn teissä.' Tämä Kristuksen sana toteutuu eukaristiassa, ehtoollisen salaisuudessa, silloinkin kun sydämemme ei tuntuvalla tavalla siihen vastaa ja sellaisenkin ihmisen kohdalla, jokatuskin rohkenee sitä toivoa." - Taizén veli Roger.

Ensikertalaista ihmisen vihkitoimituksessa saattaa ihmetyttää seurakunnan näennäinen passiivisuus, mikä on tietenkin vain asian ulkoinen puoli. Vaikka on alttari, pappi, puvut, rituaalit, tapahtuma on mielestäni jotain sukua kveekarien hiljaiselle hartaudelle; vihkitoimituksen ele on sisäänpäin kääntynyt, rukouksenomainen, mutta kuitenkin sen sijaan että uppoudutaan meditatiivisesti omaan sisäisyyteen, se on pikemminkin avautumista ja laajenemista ulospäin yhdessä muiden kanssa. Yhteinen rukous ei merkitse vain yhdessä ääneen lausumista; rukous on aina ennen kaikkea sisäistä työtä, ei sanoja. Voi olla hyvin rauhoittava kokemus että ei tarvitse tekemällä tehdä mitään, ei edes perinteisessä mielessä rukoilla, vaan puolestasi rukoillaan.
Kveekarien kanssa yhteistä on myös dogmittomuus. Lisäksi kveekarit puhuvat "sisäisestä valosta" (ennen suoremmin "sisäisestä Kristuksesta") ja Ihmisen vihkitoimituksessa meitä muistutetaan toistuvasti papin tervehtiessä seurakuntaa: Kristus teissä!

Minua on aina viehättänyt Ihmisen vihkitoimituksessa juuri se ettei se sisällä mitään seurakunnan pakonomaista ulkoista osallistumista. Kuten Alfred Heidenreich, Rudolf Steinerin aikalainen ja Kristiyhteisön pappi, on kirjoittanut: ”Suorittaessaan Ihmisen vihkitoimitusta, selebroiva pappi ja seurakunta tekevät yhteistyötä. Avustajat, jotka edustavat seurakuntaa, vastaavat selebrantille, ja tämä vahvistaa yhteistyön toistuvasti Ihmisen vihkitoimituksen edetessä. Yhteistyö on sisäistä toimintaa. Seurakuntaa ei pelkästään puhutella, eikä meditaatioita yksinkertaisesti vain lueta seurakunnalle. Myöskään ei ole ulkoisia liikkeen tai ilmaisun muotoja, kuten toistuvaa polvistumista tai seisomaan nousemista. Yhteistyö on puhtaasti henkistä aktiivisuutta. Tätä varten (missä tahansa vaiheessa länsimaisen sivistyksen piirissä) istumaasento on sopivin. Tässä suhteessa Ihmisen vihkitoimitus tuo mieleen hyvän kveekarikokouksen hiljaisen intensiteetin. Mutta sen sijaan että odotettaisiin yksilön antavan henkilökohtaisen sanoman, kokoontuminen yhdistyy yhteisessä teossa, jonka kautta vehnän aines ja rypäleen mehu (jotka on valmistettu tähän käyttöön ikimuistoisista ajoista muinaisten Mysteerien kautta) vastaanottavat Kristuksen auran. Tässä seurakunta on totisesti niiden yhteisö, jotka työskentelevät Kristuksen kanssa maan muuntamiseksi, eli raamatullisella kielellä niiden, jotka todellisuudessa ja aktiivisesti ovat sitoutuneet tässä ja nyt rakentamaan Uutta Jerusalemia."

Kristuksen läsnäolo 

Siteeraan vielä Rittelmeyeria, jonka kokemus on kuin suoraan omasta sydämestäni tutustuessani aikoinaan Kristiyhteisöön: "Ihmisen vihkitoimituksen sisäisesti yksinäisimmän kokemisen keskellä koin Kristuksen todella olevan loistavana läsnä leivässä ja viinissä. Samassa tiesin myös: Nyt on tehtäväsi evankelisessa kirkossa päättynyt. Elämäni uuteen käänteeseen vaikutti yksin tämä kokemus: Kristus loistavan elävänä, itsensä Pyhän Juhlan maisissa anneissa ihmisille antavana."

Minäkin saatoin sanoa omasta puolestani että rakastan kirkkoani, koska rakastan Kristusta joka antaa itsensä minulle leivässä ja viinissä. Minua puhutteli yhdessä vaiheessa vahvasti Johanneksen evankeliumin välittämä kuva rakastetusta opetuslapsesta, joka aterialla nojaa mestarinsa rintaa vasten, kuunnellen hänen sydämenlyöntejään. Saatoin samaistaa itseni tuohon opetuslapseen. 

Samasta tilaisuudesta, Rittelmeyerin selebroimasta ensimmäisestä Ihmisen vihkitoimituksesta 16.9.1922 Dornachissa, kirjoitti mukana ollut Albert Steffen päiväkirjassaan: "Pystyn sanomaan, että Kristus oli mukana, sillä sillä hetkellä kun leipä ja viini siunattiin, näin hänen ylösnousseen valoruumiinsa hahmon."..."Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Kristuksen hahmona edessäni. Hänen kätensä olivat ojentuneet sivuille ja pään ympärillä loisti valo. Samalla koin, että hän paransi ja pyhitti. Hän oli siinä läsnä ja on yhä. Tämä varmuus tekee minusta hänen seuraajansa."
(Kristiyhteisö-lehti 1/2004)

Kolmantena eräs ensimmäisistä Kristiyhteisön papeista, Rudolf Meyer, kuvaili useaan kertaan hänen selebroidessaan toistunutta kokemusta: "Näin ehtoollisleipiä kohottaessani kuinka käsieni yllä, niitä seuraten tai myös ne läpäisten, liikkuivat valon läpäiseminä toiset kädet. Samoin tapahtui, kun kohotin maljan. Yritin ensin selittää tapahtuman optiseksi harhaksi. Mutta se toistui uudelleen tietyissä kohdissa eikä sitä voinut poistaa toimituksesta. Voimakas ja samalla autuaallinen järkytys läpäisi minut. En voinut puhua tästä enkä voinut selittää sitä. Kun sitten kerroin kreivitär Keyserlingkille tapahtuneesta, hän sanoi heti: 'Sehän oli Kristus, Hän halusi sanoa teille: Minun käteni ovat sinun kätesi.' - Tuollaiset kokemukset, edellyttäen että ne ovat aitoja, eivät säännönmukaisesti koskaan haalistu vaan voimistuvat. 33 vuotta myöhemmin tämä sakramentaalinen kokemus oli laajentunut Hänen, joka on läsnä muuntumisessa, täydellisen läsnäolon kokemukseksi." (Kristiyhteisö-lehti 2/2003)

Nämä ovat toki vain yksittäisten ihmisten kokemuksia, mutta ne kertovat ainakin siitä miten vakavasti Kristiyhteisössä suhtaudutaan ylipäänsä Henkisen maailman olemassaoloon. Vihkitoimitus ei ole vain paikalla olijoita varten: sen uskotaan koskettavan koko maata ja ihmiskuntaa, mukaanlukien vainajat ja henkiset olennot.

Jotkut puhuvat ”elävästä kristillisyydestä” vastakohtana ”muodolliselle kristillisyydelle”, johon he yleensä lukevat sakramenttikeskeiset kirkkokunnat, ymmärtämättä että muoto voi palvella Henkeä ja täyttyä Elämällä, kuten leivästä ja viinistä tulee Kristuksen ruumis ja veri, Elämän leipä ja Hengen viini – oppi jonka he yleensä kieltävät... mutta uskovat kuitenkin että Jumalan Poika inkarnoitui ihmisruumiiseen. Kauneimmankin maljan tarkoitus on vain siinä että sen voi täyttää.

Luther ja ehtoollinen

Lutherilla oli vielä syvä - joskin hämärä - aavistus ehtoollisen mysteeristä: kerrotaan, että kun siunattua viiniä kerran läikkyi lattialle, hän ryntäsi oitis nuolemaan sen ja käski höylätä tuon kohdan lattiasta ja polttaa lastut. Suosittelen seuraavia teologisia tutkimuksia: Kaarlo Arffman, "Mitä oli luterilaisuus?", Yliopistopaino; Jari Jolkkonen, "Uskon ja rakkauden sakramentti - opin ja käytännön yhteys Martti Lutherin ehtoollisteologiassa", Suomalainen teologinen kirjallisuusseura 2004. Saatat yllättyä... itselleni se oli silmiä avaava oivallus, kun totesin että juuri noinhan Kristiyhteisössä ajatellaan ja tehdään. Tajusin aivan suotta väheksyneeni Lutheria, koska käsitykseni hänen ajatuksistaan perustui nykypäivän luterilaisuuteen. Seuraavassa joitain poimintoja jälkimmäisestä kirjasta, jaoteltuna positiivisiin ja negatiivisiin piirteisiin. Huomaa, että positiivisia on paljon enemmän, joskin huomionarvoista on myös se, että tämän päivän ev. lut. kirkko ei niitä yleensä noudata, ja edes kirkossakäyvät jäsenet niistä tuskin tietävät:

• Luther ei kiellä ehtoollisen ja Kristuksen sovitusuhrin yhteyttä... Kristuksen sovituskuolemaon ainutkertainen, mutta sillä on yhteys kirkon viettämään eukaristiaan.
• Lutherin mukaan Kristuksen läsnäolo leivässä ja viinissä on objektiivinen eikä riipu vastaanottajan uskosta eikä papin hengellisestä tilasta.
• Sekä transsubstantiaatio-opin että Lutherin oman käsityksen perusajatuksena on lopulta reaalipreesenssi, Kristuksen olemuksellinen ja todellinen läsnäolo konsekroidussa ehtoollisleivässä ja viinissä. Sen tunnustaminen on Lutherille ensisijaista, läsnäolon tavan selittäminen tai käytetty terminologia toissijaista. "Minun puolestani kukin saa pitäytyä kumpaan tahansa käsitykseen", hän toteaa. 
• Kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa todetaan, että vaikka luterilaisen käsityksen mukaan leipä ei lakkaa olemasta leipää, konsekroitu leipä ei ole myöskään tavallista leipää, ja tässä mielessä luterilaisetkin voivat puhua "muuttumisesta" , kuten itäinen traditio. 
• Ajatus Lutherin messu-uhriopista ei ole vain mahdollinen, vaan myös välttämätön, siitä yksinkertaisesta syystä, että myös Uusi Testamentti puhuu uhrista. Esim. v. 1520 ehtoollissaarnassa: "Näistä sanoista opimme... että messua ei ole vain luvallista, vaan myös hyödyllistä kutsua uhriksi." Luther puhuu seurakunnan itsensä antamisesta ehtoollisessa tapahtuvana "hengellisenä" uhraamisena. Uhraaja ei ole vain vihitty pappi, vaan koko seurakunta, ja uhrilahja ei ole Kristuksen ruumis ja veri vaan kristityn koko persoona: kristitty antaa Jumalalle itsensä, tahtonsa, kiitoksensa ja ylistyksensä. 
• Keskiajalla liityttiin jo VT:n tuntemaan yleisitämaiseen käytäntöön, jossa maljaan sekoitettiin ennen konsekraatiota pieni määrä vettä. Tuomas Akvinolainen luettelee tapaan neljä syytä: Kristuksen uskotaan tehneen niin; se symboloi Kristuksen kärsimystä ristillä (jossa kyljestä vuoti veri ja vesi); se ilmaisee sakramentin vaikutusta eli Kristuksen ja kristityn yhdistymistä; vesi viittaa kasteeseen ja ehtoollisen neljänteen vaikutukseen, joka on pelastus. 
• Kyrillos Jerusalemilaisen (n. 315-387) katekeesien kuvauksen mukaan ehtoollisviini jaettiin yhteismaljasta kaikille sakramentille osallistuville. Ehtoollisviinin jakamista myös maallikoille Luther perusteli mm. sillä, että tapa oli säilynyt Kreikan kirkossa noihin päiviin saakka. Nykylääketieteessä on jonkin verran tutkittu yhteismalja-käytäntöön liittyviä mahdollisia terveysriskejä: infektiotartunnan mahdollisuutta pidetään lähinnä teoreettisena. 
• Luther suositti leivän jakamista suoraan suuhun, koska se on perinteinen käytäntö ja ilmaisee selvemmin sakramentin kunnioittamista. 
• Hän suhtautui periaatteessa hyväksyvästi messun aikana ja sen yhteydessä tapahtuvaan sakramenttiadoraatioon, kuten leivän ja maljan kohottamiseen eli elevaatioon. Se on reaalipreesensin ilmaus ja ja seuraus, ehtoollisessa läsnä olevan Kristuksen palvomista. 
• Vielä Lutherin aikana sekä ylijääneiden elementtien maahan kaatamista että niiden sekoittamista konsekroimattomiin elementteihin pidettiin vääränä ja kiellettynä: Luther antoi hyväksyntänsä näin menetelleen papin viralta panolle. Hän salli sakramentin säilyttämisen sitä varten varatussa sakramenttilippaassa sairaiden kommuuniota varten. 
• Suitsutuksen Luther jätti vapaaehtoiseksi.

• Ehtoollisrukousta on pidetty messun keskeisimpänä ja pyhimpänä kohtana ja sen Luther poisti: tämä on herättänyt eniten kriittistä keskustelua yli tunnustuskuntarajojen. Kaanonrukous oli pitkälti valmis jo 300-luvun lopulla ja Kristus itse myös "kiitti" eli luki nauttimista edeltävän kiitosrukouksen ja juuri sen perusteella ehtoollista kutsutaan eukaristiaksi.
• Luther ei ymmärtänyt tarpeeksi liturgian ulkoisten riittien ja uskon näkyvien ilmaisumuotojen teologista merkitystä, vaan piti niitä vähättelevästi inhimillisinä asioina. Luther oli ehtoollisopissaan selkeä ja syvällinen, mutta liturgikkona "epäkäytännöllinen" ja suhtautui liturgisiin muotoihin "välinpitämättömästi", tehden ehtoollisliturgiasta pelkän "torson". Samantyyppistä kritiikkiä ovat esittäneet monet luterilaiset. Esim. Yngve Brillioth v. 1930 totesi tutkimuksessaan, että Luther oli hyvä teologi mutta huono liturgikko, ja erityisesti ehtoollisrukouksen poistaminen oli onneton ratkaisu, sillä ehtoollisesta amputoitiin samalla sen sydän. 
• Sanan ylikorostuminen avasi vähitellen tien rationalismille ja pedagogisuudelle, jolloin messun juhlaluonne jäi taka-alalle... Mitä enemmän kansa nähtiin saarnan ja opetuksen objektina, sitä enemmän seurakunta passivoitui. Reformaatio synnytti paradoksaalisesti lopulta samoja epäkohtia, joista se alunperin syytti keskiajan kirkkoa ja joista se halusi eroon. Luterilaisuuden myöhemmässä kehityksessä loitonnuttiin Lutherinkin näkemyksistä. 
• Luther hylkäsi leivän murtamisen symbolin, vaikka asetuskertomuksen mukaan Kristus "mursi" leivän ja leivän murtaminen oli ehtoollisen ensimmäinen nimitys.

Olemme syntyneet Jumalasta, mutta Jumala antoi meille vapauden, ja tuossa vapaudessa olemme kulkeneet pitkän matkan vieraantuen syntyperästämme. Vapaudessa meidän on myös käännyttävä Jumalan puoleen ja annettava itsemme Hänen haltuunsa. Kukaan ei meitä siihen pakota. Se on uhrimme, kultainen maljamme, vihkisavumme..."Emme voi sinun edessäsi tekoja tehdä"...* minun täytyy vain tehdä tilaa, jotta hän voi tehdä työtään minussa ja minun kauttani: "Ota minut vastaan sen vuoksi, että olet itsesi minulle antanut".* Lepään hänen läsnäolonsa loisteessa, hengittäen pyhyyden ilmaa. (* = Muistinvarainen sitaatti ihmisen vihkitoimituksen rukouksista.)
Yllä mainitussa Jari Jolkkosen kirjassa puhutaan Lutherin käsityksestä sanoin, jotka voisivat yhtä hyvin olla Kristiyhteisöstä: "Ehtoollinen 'laskeutuu alas', kun taas rukous 'nousee ylös'. Ehtoollinen on sakramentti ja testamentti, joka tulee Jumalalta meille papin välityksellä ja pyytää uskoa. Rukous on uhri ja hyvä teko, joka lähtee ja nousee meidän uskostamme Jumalan luo papin palvelun välityksellä ja pyytää kuulemista."

Sinä olet Kristus

Johtuen menneisyydestäni henkisellä tiellä, alkaessani käydä Kristiyhteisössä minulle tuotti eniten vaikeuksia saada otetta ajatuksesta, että Jumala on todella inkarnoitunut ihmiseksi ja kävellyt maan päällä. Silti jokin veti minut kulttiin aina uudelleen, säännöllisesti, ja sakramentin toistuvan kokemisen kautta tulin vähitellen sydämessäni tuntemaan hänet vanhempana veljenäni, lähimpänä ystävänäni. Kristus ei ollut enää epämääräinen ja abstrakti "kosminen prinsiippi"; hän kulki vierelläni! Maailmankatsomuksellinen muutokseni tapahtui siis kokemuksen kautta; ajatuksellisesti se tuotti alussa suuria vaikeuksia ennen kuin saatoin sanoa: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika" (Matt.16:16); "Minun Herrani ja minun Jumalani!" (Joh.20:28). Paradoksaalista onkin, että juuri "harhaoppinen" Kristityhteisö - niin kuin monet haluavat sen nähdä - toi minut kristillisten perustotuuksien eteen: Jumalan inkarnaatio, ristinkuolema ainutkertaisena lunastustekona, Hänen ylösnousemuksensa!

Ylösnoussut; Vincenzo Foppa, n. 1490-1515

Mitä tulee Kristuksen persoonaan, muutama lainaus, jotka selventävät omaa suhdettani – tätä haluan korostaa - kysymykseen:
”Miksi kiistelisin kristittynä kristityn kanssa ajatuksista, siitä mikä kummankin mielestä on totuus? Sehän se tässä tärkeintä olisi, että me kukin rakastaisimme Kristusta...” kirjoitti ev.lut. kirkkoherra Voitto Viro.

 Bulgarialainen henkinen Mestari Beinsa Douno, johon esim. Rudolf Steiner tiettävästi viittasi arvostavasti, kirjoittaa, kuinka ihmiset yleensä jakavat Kristuksen eri aspekteihin, kuten ”historiallinen”, ”kosminen”, ”mystinen”, ja hän toteaa: ”Jätä sivuun nämä Kristuksen määrittelyt ja erittelyt! Tiedä, että on vain yksi Kristus, suuren Rakkauden Kristus, joka nykyään on aktiivinen maailmassa ja ihmisten sieluissa.” […] ”Kaikki suuret sielut tuntevat hänet, eivätkä he koskaan väittele siitä kuka tai mikä hän on, mitä hän oli, missä hän on nyt, mitä asemaa hän pitää ’mestareiden hierarkiassa’ ja niin edelleen.”

Tanskalaisen J. Anker Larsenin syvällisessä romaanissa ”Martta ja Maria”, käydään seuraavanlainen vuoropuhelu: 

 - ”Mitä sinä ajattelet Kristuksesta?”

 - ”Että hän on maailman vapahtaja.” 

- ”Mutta oleta – että hän ei koskaan olisi elänyt.”

-”Silloin hän varsinkin on maailman vapahtaja. Sillä silloin on hänen hahmonsa meidän oman henkemme heijastusta. Silloin se on ihmiskunta itse, joka on käsittänyt päämääränsä ja koonnut tien, totuuden ja elämän olennoksi, joka on meidän silmiemme nähtävissä. Kenties hän on elänyt, kenties ei. Se ei ole ratkaisevaa. Mutta elääkö hän, se on ratkaisevaa…”

Dostojevskin mukaan ”Kristus on sulautunut täydellisesti ihmiskuntaan, ja ihminen pyrkii muuttumaan ihanteekseen, Kristuksen Minäksi.”

(Tässä blogissa myös kirjoitukset "Kristus" ja "Ylösnousemus, Taivaaseen astuminen ja Toinen tuleminen", jotka ovat paljon velkaa Rudolf Steinerin kristologisille ajatuksille.)

Kriittinen silmäys

Alkuvuosina Kristiyhteisössä otin vastaan kaiken lukemani ja kuulemani sellaisenaan – se oli kenties välttämätöntä siinä vaiheessa, kuten olen kuvannut toisaalla tässä blogissa - ja minulla saattoi olla taipumusta jopa jonkinasteiseen fanaattisuuteen. Kristiyhteisö ei väitä olevansa ”ainoa oikea” kirkko, mutta kuuluin aiemmin henkiseen liikkeeseen joka todella piti itseään ainoana oikeana, ja toin tämän mielenlaadun mukanani. Sittemmin aloin ajatella itse. Esitän tietysti omia mielipiteitäni enkä halua loukata ketään, mutta haluan ottaa esiin myös ne asiat joista en välttämättä ole samaa mieltä tai joiden suhteen olen hiukan epäileväinen. (Joskin joku saattaisi kokea että teen itse tyhjäksi oman kritiikkini jossain määrin, mutta kenties sekin kertoo jotain oleellista kritiikin kohteesta...)

Itsekin olen aikoinaan toistanut kuulemaani fraasia, että "Rudolf Steiner nouti uudet, ajanmukaiset sakramentit Henkisestä maailmasta", kunnes tajusin miten ylimielinen tuollainen lausunto on: sehän sanoo itseasiassa, että "meidän sakramenttimme ovat parhaimmat - ajanmukaiset ja suoraan Henkisestä maailmasta" (eli "taivaasta" perinteisellä kielellä)! Minä sanon että Rudolf Steiner ihmisenä on ne laatinut oman ymmärryksensä pohjalta. Kaikki muu on turhaa mystifiointia. Ei se itse asiaa huononna.

Ei Kristiyhteisössä palvota Steineria. Toki voi törmätä ihmisiin, joille hän on ikään kuin profeetta jonka jokainen sana on jumalallinen Totuus, ja se heille suotakoon. Hänen nimensä oli kyllä alussa minulle tae siitä, että ”täällä täytyy olla jotain syvempää”, mutta yhtälailla toisille ihmisille se on (suotta) kuin varoitusmerkki. On kyllä totta, että Rudolf Steinerin ajatukset tulevat varmasti siinä sivussa tutuiksi, mutta itsestäänselvästi ne eivät sittenkään kuulu samaan pakettiin. Vai voiko kotonaan olla vain niin kauan kuin ei kyseenalaista mitään mitä pidetään itsestäänselvyytenä?
- Kysyn vain, en väitä mitään. Sen sijaan että pohditaan "mitä Rudolf Steiner sanoi", kristillisessä kirkossa on syytä pohtia "mitä Jeesus Kristus sanoi" - ei myöskään esim. Paavali! 

Dogmittomuuteen suhtaudun pienellä varauksella, ja siitä kirjoittaa Diane Vera mielestäni osuvasti: "Ei ole mahdollista eliminoida dogmia täydellisesti. Jos ryhmä ihmisiä on yhtä mieltä ajatuksesta että 'dogmeja ei tule olemaan', silloin tuosta ajatuksesta itsestään on siten tullut ryhmän dogmi - tai täsmällisemmin, metadogmi (dogmi dogmeista). Lisäksi aina kun mikä tahansa ihmisryhmä tulee yhteen mitä tahansa yhteistä tarkoitusta varten, yhteinen tarkoitus on ryhmän dogmi. Mutta on monia asioita joita yhdistynyt ihmisryhmä voi suorittaa, joita sen yksittäiset jäsenet eivät voisi suorittaa (ainakaan läheskään niin helposti) kokonaan itsekseen. Joten ehdoton kielto dogmille - jos se olisi loogisesti mahdollista - rajoittaisi kovasti inhimillistä saavutusta." 

Onhan epäilemättä totta, että koska Ihmisen vihkitoimitus on Kristiyhteisössä niin keskeinen, on pakko jossain määrin uskoa mitä siitä sanotaan jos haluaa sitä ymmärtää ja luoda siihen suhteen.

Kristiyhteisön pitäessä itseään "uskonnollisen uudistamisen liikkeenä", minä mietin joskus onko se omien rajojensa sisällä kuitenkin turhan jäykkä; onko uudistamisen nimissä heitetty pois liikaakin vanhaa traditiota; onko Kristiyhteisö jämähtänyt paikoilleen ja katsoo taaksepäin, "Rudolf Steiner sitä ja Rudolf Steiner tätä..." Silloin kun Kristiyhteisö perustettiin, se oli epäilemättä jotain aivan uutta, mutta ei kenties enää vuosikymmeniin.
Toisaalta - aivan tuoreena oivalluksena itsellenikin - jakaisin seuraavan ajatuksen: Kenties uudistaminen tapahtuukin pohjimmiltaan yksilötasolla, yhä uudelleen ja uudelleen? Enkö itse ole elävä esimerkki tästä; minä olen muuttunut, elämäni on muuttunut, elämänkatsomukseni ja elämänasenteeni ovat muuttuneet, myös suhteeni Kristiyhteisöön on muuttunut, mutta pysyy, ja arvostan Kristiyhteisöä edelleen. Vain liike - sananmukaisesti - on elämää. Ulkoisessa muuttumattomuudessaan ja aina samanlaisena toistuvana Ihmisen vihkitoimitus on joka kerta uusi ja uutta luova.
Joka tapauksessa paradoksaalisesti Kristiyhteisön vahvuus on siinä, että siellä vallitsee viehättävän vanhanaikainen tunnelma, jota on vaikea enää löytää perinteisistä kirkkokunnista; pyhä on vielä pyhää ja hartaus arvossaan. Ei ole muuta syytä käydä kirkossa, kuin että minusta tuntuu hyvältä. Kun yli vuoden tauon jälkeen pääsin käymään Ihmisen vihkitoimituksessa, se sama vanha Rauha täytti minut yhä. Nykyisen puolisoni kanssa olemme käyneet ev.lut. kirkon Sateenkaarimessuissa ja olen kiitollinen että voimme jakaa sen yhdessä; siellä ehtoollisen vietto erityisesti on koskettanut minua. Kristiyhteisö on taas minun henkilökohtainen asiani, siellä käyn itseni tähden, ja kokemus on toisenlainen. Ei sillä että siinä olisi mitään väärää, mutta se on muuta kuin sentimentaalista mielen liikutusta: se on nimenomaan tuo syvä rauha joka täyttää koko olemuksen.
Ei ole väliä mitä ajattelen asioista: Ihmisen vihkitoimitus on kokonaisvaltainen kokemus -  sielu lepää ja samalla kaikkia aisteja ravitaan tervehdyttävästi, vastapainona hektiselle ja digitalisoituneelle elämällemme. Samalla se on täydellinen antiteesi eräiden suuntausten harjoittamalle elämyshakuiselle hurmahenkisyydelle, jota pidän erittäin vastenmielisenä. Jopa nyttemmin buddhalaisena saan siitä irti aivan saman kokemuksen: Ihmisen vihkitoimitus on rakenteeltaan niin meditatiivinen, ettei tarvitse takertua ajatussisältöihin ja vaivata niillä päätänsä - kokea ristiriitaa siitä ettei voi uskoa mitä sanotaan:

pikemminkin se on kuin elävä, kehittyvä kuva, jossa olet mukana osallisena, enemmän kuin pelkkänä  katselijana; eteesi avautuu kokonaisia maailmoja, se ei ole pelkkää sanahelinää -  myötäelät mukana ja annat sen virrata ja kantaa. Toisin sanoen, olen yhä kotonani noissa puitteissa - millä tarkoitan sekä kirkkotilaa että rituaaleja - mutta sisältöjä (uskomuksia) en koe omakseni. Ristiriita on älyllinen: en enää ajattele samalla tavalla. Hyvästä kokemuksesta huolimatta se on silti syy miksi en enää usein käy ihmisen vihkitoimituksessa: olet mukana vain puolittain, et koko olemuksella. 

Vasta paljon myöhemmin tajusin että sanon ensin että ristiriitaa ei ole, sitten vuosia jälkeenpäin lisätyssä lauseessa totean että ristiriita on. Siinä on ristiriita! En halua selittää sitä pois: se heijastaa henkilökohtaista kehitystä ajan kuluessa, ja toisaalta uskonnon usein sisältämiä paradokseja, mitä en pidä huonona asiana vaan pikemminkin kiehtovana. 

Tasapainon vuoksi... puolisoni on käynyt kanssani jouluyön vihkitoimituksessa, ja hänen kokemuksensa on tiivistettynä seuraava: Hänen mieleensä tuli ortodoksinen jumalanpalvelus, ja muistan, että ihan alussa tutustuessani Kristiyhteisöön se taisi olla myös minun assosiaationi. Muuten hänen kokemuksensa mukaan "tuntui kuin se olisi kestänyt kaksi tuntia" ja suitsukesavu aiheutti päänsärkyä. Silti hänkin on halunnut osallistua edelleen. Sittemmin omasta autosta luopumisen myötä jouluyön vihkitoimitukseen osallistuminen ei ole enää ollut mahdollista, joten ainoa kertani on alkuvuodesta, ripillä käynnin jälkeen, johon se kuuluu osana. Siitä tavasta olen vielä halunnut pitää kiinni, ehkä ennen kaikkea psykologisista syistä, mutta se on enemmän tapa kuin tarve, ja kun "luottopappini" lopullisesti jää eläkkeelle, en halua välttämättä nähdä vaivaa tutustua uuteen ihmiseen - minunhan pitäisi kerrata periaatteessa koko historiani jotta luotaisiin perusta kanssakäymiselle! Sen olen alkanut kyseenalaistaa, miksi minun pitäisi sunnuntaina edes kerran vuodessa herätä aikaisin aamulla kirkkoon siksi että "se kuuluu asiaan". Asuessani vähän aikaa muualla kävimme keskustelun puhelimitse ilman ripin sakramentin rituaalia. 

Erään kerran ollessani poistumassa kirkosta, vanha tuttu seurakuntalainen jota en ollut nähnyt vuosikausiin, yhytti minut eteisessä ja tuli tervehtimään: hän taisi yllättyä kuullessaan että asun samassa kaupungissa kun minua ei ole näkynyt aikoihin. Valitettavasti olisi liikaa vaadittu että muutamaan minuuttiin tiivistäisin monen vuoden kehityskulun hengen elämässäni; tuntuisi liian rajulta vain töksäyttää että en ole enää kristitty, en usko enää tähän. Tapaus kertoo myös jotain oleellista minusta: vaikka olen ns. kotonani Kristiyhteisössä, ikinä en ole tuntenut sosiaalisesti kuuluvani johonkin ryhmään tai joukkoon ihmisiä, joita yhdistää jokin aate tai muu yksittäinen asia; toisin sanoen, ihmiset eivät ole olleet tärkeitä, ainoastaan se jokin asia sinänsä. 

Uskonnollinen elämänalue on aina vahvasti tunteiden kanssa tekemisissä. Sekä uskonnon hyödyt että sen haitat ovat ihmisen korvien välissä. Niinpä asian kääntöpuolena järkevätkin ihmiset saattavat käyttäytyä joskus järjettömästi.

Rehellisyyden nimissä, lähes parinkymmenen vuoden kokemuksella olen pannut merkille, että Kristiyhteisössä on ollut paljon ristiriitoja ihmisten välillä – joilta itsekään en ole välttynyt. Jopa pappien kesken on ollut yhteistyövaikeuksia vuosien varrella. En väitä että tämä olisi tyypillisesti Kristiyhteisön ongelma; pikemminkin olen taipuvainen uskomaan että se on vajavaisten ihmisten ongelma yhteisössä, joka antaa yksilöille vapauden ajatella itsenäisesti. Olen kuulunut aiemmin myös niin hierarkkisesti ylhäältä päin johdettuun liikkeeseen [Lectorium Rosicrucianum] että tällaisia ongelmia ei näyttänyt rivijäsenten keskuudessa ilmenevän - kaikki vain mukautuivat odotuksiin ja sääntöihin - eivätkä he myöskään saaneet tietoa liikkeen johtoportaasta kuin valikoiden... puhumattakaan siitä että johtajia pidettiin pidemmälle kehittyneinä yli-ihmisinä! Se on taas aivan omanlaisensa ongelma ja paljon vakavampi. Nämä ovat kaksi ääripäätä. Vapauden lieveilmiöt ovat vain sen luontaisia sivuvaikutuksia; jälkimmäisessä tapauksessa ihmisyyden yksilöllisen monimuotoisuuden sijasta ihmisten odotettiin ”luopuvan itsestään” ja muodostavan ”ryhmäykseyden" - tällaisia ilmauksia todella käytettiin paljon. 

Ihmisten varassa hyvätkin asiat ovat maan päällä; verratkaa Jeesuksen elämää ja opetuksia kristikunnan historiaan ja päätelkää itse. Joka paikassa olen esimerkiksi törmännyt aivan samaan vahvaan ME-henkeen, joka on toki tietyssä määrin oikeutettukin - kyllä omastaan saa ylpeä olla, mutta ei sen pidä antaa sokaista siltä mitä hyvää muualla on. Tietenkään mikään uskonnollinen liike tai yhteisö ei voi olla täydellinen maan päällä, koska me kaikki olemme epätäydellisiä ihmisiä. Eikä mikään ylipäänsä sovi kaikille. Jokin voi olla korkeintaan parasta minulle tällä hetkellä; se on aina subjektiivinen kokemus. Jos halutaan välttää ns. ”lahkolaisuuden” leimaa, on syytä unohtaa hengellinen ylimielisyys, omaan ”erinomaisuuteensa” sulkeutuminen.

Kristiyhteisö ei olemukseltaan ole lahko, mutta siihen voi kuulua yksittäisiä ihmisiä joilla on lahkolainen mentaliteetti. Ja niin on myös ev.lut. kirkossa. Muiden muassa. Kristiyhteisö on yksi kirkkokunta muiden joukossa - ei sen parempi tai huonompi. Toki on syytä muistaa, että Kristiyhteisössä naispappeus on hyväksytty itsestäänselvyytenä perustamisesta saakka v. 1922, ja nyt myös samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen on hyväksytty, mikä on merkittävä edistysaskel Kristiyhteisölle itselleen ja merkki siitä että se pystyy yhä kehittymään ja pysymään edelläkävijänä moniin vanhoihin kirkkokuntiin nähden. (Toisaalla tässä blogissa Rakkaus on Jumalasta 4/4: Kirkot ja homoliittojen siunaus, jossa lisää aiheesta!)
Vuonna 2018 kuulin HLBT-näkökulmasta saarnan Tampereen seurakunnassa, ja samana vuonna pidettiin keskusteluilta, "seksuaalisuuden ja sukupuolen monet kasvot". Lyhyesti tiivistäen sanoma oli seuraavanlainen: Maailmaa ei luotu staattiseksi, vaan kasvavaksi, kehittyväksi, muuttuvaksi - eläväksi. Kristiyhteisö edustaa tässä suhteessa elävää kristillisyyttä. Kaikki muuttuu, emmekä voi tukeutua mihinkään vanhaan. Ulkopuolelta ei voi sanella toiselle, mikä hänelle on oikein, vaan ihmisen pitää ratkaista asiat omalta kohdaltaan.
Sukupuolen moninaisuus tänä päivänä voi kertoa siitä, että fyysinen sukupuoli alkaa yhä enemmän menettää merkitystään ihmiskunnassa; muutokset eivät tapahdu yht'äkkisesti ja kertakaikkisesti, vaan vähitellen siellä täällä. Kristus ei ole mies eikä nainen.
- Olin todella ylpeä vanhoista tutuista seurakuntalaisista, jotka kommenteillaan ja kysymyksillään osoittivat suurta avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta! 

Lopuksi kritiikki joka ei kohdistu niinkään Kristiyhteisöön kuin ehkä yleisesti kristittyinä itseään pitäviin ihmisiin, jotka katsovat oikeudekseen mitata muiden kristillisyyttä omien mittojensa mukaan. Alkuvuosinani Kristiyhteisössä Wikipediassa käytiin jonkin aikaa ankaraa vääntöä liikettä koskevasta artikkelista: kuulemani mukaan jotkut kristiyhteisöläiset halusivat ehdottomasti mukaan lauseen että uskomme... Raamatun mukaisesti. Se oli ainoa kerta kun minä olen kommentoinut keskustelua Wikipediassa. Muistan ihmetelleeni jotain sen suuntaista että miksi pitäisi hakea muiden hyväksyntää ja tunnustusta. Olen silti pitkään epäröinyt kirjoittaa jo 2021 Kristiyhteisö-lehdestä lukemastani suomalaisen papin kirjoituksesta, josta nyt tätä kirjoittaessani on reilut kaksi vuotta. Joka tapauksessa hän kirjoitti näin: 

Ekumeeniseen neuvostoon Kristiyhteisö ei kuulu. Syynä on se, että meidän näkemyksemme Kristuksesta ja Pyhästä kolminaisuudesta poikkeavat vanhojen kirkkojen näkemyksestä. Suomen Ekumeenisen Neuvoston nettisivuilta saamme lukea jäsenyyden ehdoista: 

"Ekumeenisen Neuvoston jäseniksi voidaan hyväksyä Suomessa toimivat kirkot ja kristilliset yhteisöt, jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi." 

Mutta eikö Kristiyhteisön tunnustus, Credo, ole yhtenevä tuon ekumeenisen määritelmän kanssa? 

Vastaus: Ei ole. 

Kristiyhteisön olemassaolo, sen pääsakramentti, Ihmisen vihkitoimitus ja sen yhteydessä vietettävä ehtoollinen, merkitsevät uutta ilmestystä, joka ei pohjaudu yksinomaan Raamattuun. Tämän on Ekumeeninen Neuvosto pannut merkille. Toisaalta Raamattu ei mainitse Pyhää kolminaisuuttakaan, jota seikkaa Ekumeeninen Neuvosto taas ei ole pannut merkille! Kirkkoisä Tertullianus "löysi" Raamatusta kolminaisen jumalan vasta toisen kristillisen vuosisadan loppupuolella. 

Kristuksen uusi ilmestys on Kristiyhteisön uudistuksen ydin. Siitä versovat kaikki uudistuneet sakramentit ja muut pyhät toimitukset. Kirkkomme ei perustu suoraan vanhalle pohjalle, vaan tässä on "uusi viini uudessa leilissä". 

Lopuksi kirjoittaja viittaa siihen että Ihmisen vihkitoimituksessa voi aistia siinä vaikuttavan kolminaisen hengen. 

Puhuin tästä kirjoituksesta ystävälleni, joka kokee Kristiyhteisön omakseen mutta kuuluu yhä ev. lut. kirkkoon ja liikkuu myös "tavallisissa uskovaisissa piireissä". Kehuin miten kerrankin tämä tosiasia todetaan suoraan ja rehellisesti myös Kristiyhteisön puolelta. Hän sanoi ymmärtävänsä ja hyväksyvänsä ajatuksen, mutta että hän ei voisi sanoa niin "tavallisille uskovaisille ystävilleen."  Mielenkiintoista. Jos oma vakaumus seisoo tai kaatuu sen mukana mitä muut siitä ajattelevat, kovin on heppoinen vakaumus. Toki itsekin olen sitä mieltä että miksi "tökkiä ampiaispesää kepillä": en puhu omista näkemyksistäni muiden kanssa, varsinkaan jos jo tiedän heidän ajattelevan eri tavalla. 

(Tässä blogissa voi lukea lisää esim. aiheesta "Kristinusko ja kirkko", "Uskonto ja kristittynä oleminen", "Pyhä Kolminaisuus", "Kristus", ja "Raamattu", ihan vain ajatusten herättämiseksi. Vaikka en enää itse usko mitään yliluonnollisia väitteitä, kaikki kirjoitukset ainakin osoittavat miten suhteellisia kristinuskonkin totuudet ovat: kaiken voi nähdä myös aivan toisin. Katso hakemisto sivupaneelissa.)

Katsaus tulevaisuuteen

Jeesus käytti sanontaa, ”Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa” (Joh.4:23). Tulevaisuus on jo täällä. Se ei tule koko ihmiskunnalle kerralla, vaan vähitellen yksittäisille ihmisille. ”Ahdas portti” ja ”kaita tie” sopivat vain yksilöille jotka kulkevat edellä; ”leveä portti” ja ”lavea tie” ovat massoja varten jotka seuraavat perässä. Vertauksen ”eksynyt lammas” ei suinkaan ole huonossa asemassa: yksilön pitää lähteä kokemuksen tielle, kulkea omia polkujaan, eikä seurata laumaa. Se mikä on ”turvallista” ei aina ole ihmiselle parasta – se on paikalleen pysähtymistä; kehitys vaatii riskien ottamista. Oman tiensä kulkijan on oltava valmis kestämään myös yksinäisyyttä. Vaikka emmekö me kaikki viime kädessä seiso yksin oman sielumme sisäisessä Pyhätössä Hengen edessä?

Ihmiskunta kokonaisuudessaan ei koskaan ole samassa kohtaa, eikä mikään henkinen virike voi olla ”vanhentunut” niin kauan kuin on ihmisiä joita se puhuttelee; monet meistä vastaanottavat vielä suurimmatkin asiat aistien välityksellä: tarvitsemme tällaista apua, eikä siinä ole mitään pahaa. Toisaalta ihmiset ovat nykyään niin yksilöityneitä, että eivät mielellään sitoudu mihinkään. "Uskon omalla tavallani" on usein kuultu fraasi. Uskonelämä onkin ilman muuta henkilökohtainen asia ajattelun ja elämäntavan alueella, mutta ilman yhteisöllisyyttä ja osallisuutta sakramenteista se saattaa menettää huomattavasti voimaansa, kuten edesmennyt katolinen pappi ja yli kirkkokuntarajojen suosittujen hartauskirjojen kirjoittaja, Henri J.M. Nouwen kirjoittaa: "Rukous yhteisön kielenä on kuin äidinkieltämme. Aivan kuten lapsi oppii kielen vanhemmiltaan, sisaruksiltaan ja ystäväpiiriltä, mutta kehittää siihen vielä omia ainoalaatuisia ilmaisujaan, siten myös yksilöllinen rukouselämämme kehittyy rukoilevan yhteisön hoivassa." (Erämaasta puutarhaan. Kirjapaja 2002) Ja toinen katolinen pappi, Opus Dei-järjestön perustaja, Josemaria Escriva de Balaguer, kirjoittaa: "'Ei ihminen elä ainoastaan leivästä vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee', sanoo Herra. Leipä ja sana! Hostia ja rukous! Ilman niitä et voi elää yliluonnollista elämää." (Tie. Okeanos Oy 1999. ”Hostia” on katolinen nimitys siunatulle ehtoollisleivälle.)

Ehkä tulevaisuutta kuitenkin on että pappeus avautuu yhä enemmän tavallisille ihmisille - ei vain uskonnon ammattilaisille - ja toimii heidän jokapäiväisessä elämässään; ja myös ehtoollisen sakramentti vapautuu institutionaalisuuden kahleista eikä ole enää erikoistuneiden virantoimittajien yksinoikeutta. Sama Ilmestyskirja, joka kuvaa taivaallista kulttia alttareineen, kynttilöineen, suitsukkeineen, ja jonka kuva maanpäällinen kultti on, toteaa myöhemmin, tapahtumien edetessä ja seitsemännen sinetin avautuessa: "taivaassa syntyi hiljaisuus, ja sitä kesti puolen tunnin verran." (Ilm.8:1). Tässä sanattomassa hiljaisuudessa voi myös löytää yliaineellisen leivän ehtoollisen; minusta itsestäni tulee malja, jonka täyttää Kristuksen läsnäolo. Yhteisö - yhteys, kommuunio – voi olla myös enemmän kuin vain samaan organisaatioon kuuluvat tai saman katon alla kokoontuvat ihmiset. Jeesus ei perustanut kirkkoa saati uskontoa, Hän antoi henkisen vallan kansalle. Muistan aina kuinka eräs Kristiyhteisön pappi sanoi vuosia sitten, että kirkkojen ja pappien perimmäinen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomiksi. Tänä päivänä olen ymmärtänyt tuon paremmin kuin koskaan. Paul Brunton viittasi samaan asiaan kirjoittaessaan: ”Kun ihminen on oppinut rakentamaan hiljaisen kirkon omaan sydämeensä ja olemaan jumalanpalvelusta toimittava pappi omalle itsellensä, silloin uskonto on suorittanut hänen kohdallaan todellisen tehtävänsä.”

Totta kai ajattelin välillä pitkään itse kuuluvani tuollaiseen ”edelläkävijöiden” ryhmään, ja tunsin tiettyä ylpeyttä sen johdosta, katsoen alentuvasti ”tavallisia” uskonnollisia ihmisiä. Varma merkki siitä, ettet sittenkään ole vielä kypsä. Ja kohdatessani kriisin elämässäni, tarvitsin jälleen Kristiyhteisöä. Vasta nyt buddhalaisuuden myötä, itsenäisenä harjoittajana pysyen, olen toden teolla saavuttanut tuon vaiheen - jätettyäni kristinuskon kokonaan taakseni. 

Ei voi ehkä kuitenkaan sanoa olevansa pidemmällä henkisellä tiellä kuin joku toinen, koska me emme kulje mitään yleistä valtatietä: jokainen raivaa itse oman polkunsa. "Lavea tie" on kenties niiden ihmisten tie, jotka eivät usko, eivät välitä, joita ei kiinnosta, tai sitten he tyytyvät valtauskonnon/valtakirkon oppiin ajattelematta liiemmin itse. He eivät ole "henkisellä tiellä" lainkaan. 

Tänä päivänä me olemme vapaita Totuuden suhteen; meitä ei ole sidottu yhteen kirkkoon tai edes uskontoon, kuten entisaikoina. Tie, Totuus ja Elämä ovat yhtä: Totuutta ei voi saarnata eikä osoittaa toiselle - silloin se on vain kuolleita käsitteitä. Totuus on etenevä, se on elettävä todeksi, ja tie Totuuteen johtaa aina sisäänpäin, omaan sisäisyyteen - "MINÄ OLEN Tie, Totuus ja Elämä"!

Jollain tapaa paljon puhuvaa, että olen sittemmin kokenut omakseni nimenomaan Nichiren-buddhalaisuuden, joka kyllä on Wikipedian mukaan suurin buddhalainen suuntaus Japanissa, mutta monella tapaa niin omaleimainen, että se saa usein osakseen kritiikkiä ja ihmettelyä myös muiden koulukuntien buddhalaisilta. Kiinnostavaa kyllä, "riippumaton infosivu" Kristuksen tiet, jonka löysin kauan sitten ollessani kristitty ja pidin sen tarjoaman tiedon laaja-alaisuudesta (ja väite sen riippumattomuudesta nähdäkseni pitää hyvin paikkansa; viittauksia on moneen suuntaan, myös antroposofiaan, ja samaan minä olen pyrkinyt tässä blogissa), sanoo kappaleessaan buddhalaisuudesta: "Buddhalaisista suuntauksista Nichirenin opit voisivat osoittautua sillaksi" (kontekstin ymmärtänee paremmin  lukemalla koko tekstin edellä olevan linkin takaa). 

Suomen Kristiyhteisön nettisivu

Kristiyhteisö Wikipediassa