Luominen; synti, perisynti

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

Genesiksen 1. luvussa valo, henkiselle katseelle havaittava valo, on olemassa ennen aurinkoa ja kuuta, yliaistillinen ennen aistillista. Jumala loi valon omasta olemuksestaan, valo ei ole mitään muuta kuin Jumala, Jumalan olemus(1. "Vesi" on kosmisen aineen protoelementti, jumalallinen alkuaine, josta maa muodostettiin. Hengen "liikkuminen" saattaa elämänvoiman matkaan. Henki elähdyttää neitseellisen aineen(2. Genesiksen alku voidaan tulkita valon voitoksi pimeydestä, järjestyksen voitoksi kaaoksen voimista. Sumerilaisessa luomismyytissä Marduk, Enlilin poika, nujertaa alkumeressä asustavan kaaoksen lohikäärmeen Tiamatin ja halkaisee sen ruumiin kahtia taivaaksi ja maaksi. (11 Luomistyö tarkoittaa sitä, että Jumala asettaa kaaokselle rajat. Kaaoksesta jäävät jäljelle yö ja meri: hämärä on yön raja, ranta on meren raja.

"Jumala, jo ammoisista ajoista sinä olet ollut kuninkaani, sinä teet suuria tekoja kaikkialla. Sinä hämmensit voimallasi meren, sinä murskasit merihirviöiden päät. Itsensä Leviatanin päät sinä musersit ja ruhon annoit petojen ruoaksi" (Ps.74:12-14).

Välittömästi näiden jakeiden jälkeen on vuorossa luomiskertomus:

"Sinä puhkaisit kuohumaan lähteet ja purot, sinä kuivasit ehtymättömät virrat. Sinun on päivä ja sinun on yö, olet pannut paikoilleen auringon ja kuun. Sinä olet määrännyt kaikki maan rajat, sinä olet luonut kesän ja talven" (Ps.74:15-17).

1. Moos.1:2 "Syvyyksiksi" käännetty heprean sana tehom on sukua babylonian sanalla tiamat. "Autioksi ja tyhjäksi" käännetty ilmaus on hepreaksi tohu wabohu - "sikin sokin", toisin sanoen kaaos. Jumalan ja kaaoksen hirviön taistelu toistuu viimeisen kerran aikojen lopussa:

"Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön" (Jes.27:1).

Ilmestyskirjan mukaan on tulossa lopullinen taistelu lohikäärmettä vastaan, ja peto nousee merestä. Kuvaus uudesta taivaasta ja uudesta maasta ilmoittaa selkein sanoin, että merta ei enää ole (Ilm.21:1).
Gen.1:ssä ihminen luodaan kuudentena päivänä ("Jumalalle tuhat vuotta on kuin yksi päivä": aurinko, joka määrää päivän ja vuoden, luotiin vasta neljäntenä päivänä) "Jumalan kuvaksi"; Gen.2:ssa hänet luodaan ensimmäisenä "maan tomusta". Sir Ronald Fisher (1890-1962), yksi 1900-luvun tärkeimmistä evoluutiobiologeista, sanoi radiopuheessa 1947: "Perinteisellä tavalla uskonnolliselle ihmiselle evoluutioteorian olennainen uutuus on se, ettei luominen olekaan kauan sitten loppuun saatettu, vaan yhä käynnissä, keskellä uskomattoman pitkää kestoaan. Genesiksen kielellä elämme kuudetta päivää, luultavasti sen varhaista aamua, eikä jumalallinen taiteilija olekaan vielä vetäytynyt työnsä äärestä ja julistanut sen olevan hyvä. Kenties niin voi tapahtua vasta kun Jumalan varsin epätäydellinen kuva on oppinut paremmin pitämään huolta hallitsemansa planeetan asioista."(12 Taiteilija Osmo Rauhala kommentoi Suomen Kuvalehdessä 14.8.2009: "Olen aika skeptinen ihminen, mutta onhan se aikamoinen sattuma, että keskeiset luomisen rakenteet ovat Raamatussa olleet oikein jo tuhansia vuosia. Ajan suhde valoon vastaa nykytieteen näkemystä. Niin myös elämän synty merestä ja kehittyminen kaloista lintuihin ja nisäkkäisiin. Sitä sopii pohtia."

Sana Jumala, Elohim, sulkee piiriinsä sekä naisellisen että miehisen, ja sitä voidaan pitää Jumalan androgyynisen luonteen symbolina. Aadam on miehen nimitys; "Ihminen" on hepreaksi ben adam, oikeastaan "ihmisen poika" (sic!), adama merkitsee maata ja on feminiini, adom on punainen väri. Maa on Israelissa punaista, mutta punainen on myös elämän ja valon väri. Jumala loi valon ja pimeyden, maan ja veden ennen kuin hän loi ihmisen. Naisellinen olento adama luotiin siis ennen miestä, Aadamia. Tzaila, hepr. "kylkiluu"; muut yhtäläiset hepr. sanat ovat tzela, "syntiinlankeaminen" ja tzelem, "jumalan kuva". Inman huomauttaa, että muinaisilla juutalaisilla oli sanasutkauskäsitteitä, joista yksi on tässä: Aadam lankesi naisen takia Jumalan luodessa naisen omaksi kuvakseen - lankeemuksen syyn miehensä rinnalla.(13
Kun lusiferinen viettelys astui kuvaan, ihminen ihastui itseensä ja omatahtoisesti luopui kuuliaisuudesta Herralle. Tosin ihminen ei voinut lähteä Jumalan kädestä valmiina, tahdottomana robottina: tietty kehitystie on kuljettava, mutta syntiinlankeemus oli jotain, joka tapahtui liian aikaisin ja johti liian syvälle. Seurauksena - ei rangaistuksena - oli vajoaminen yhä tiiviimpään ja kovettuneempaan maailmaan, "pukeminen nahkavaatteisiin" (1 Moos.3:21), ja sen myötä kaikki ruumiillisuuden vaivat. Jos ihminen olisi syönyt myös elämänpuusta, hän ei olisi voinut kuolla vaan olisi elänyt iankaikkisesti. Ja tästä kauhistuttavasta kohtalosta Jumala varjeli hänet. Jumala on armahtanut meitä niin, ettei meidän tarvitse langenneina olentoina elää tässä fyysisessä majassa iankaikkisesti.(14
Aadam ja Eeva olivat alasti paratiisissa, mutta se ei nolottanut heitä. Tämä ei tarkoita, että he olisivat olleet fyysisesti alastomia. He olivat tunteiltaan paljaat, läpeensä aitoja ja rehellisiä, mutta he eivät hävenneet, sillä he tunsivat tulevansa hyväksytyiksi sellaisenaan(3. Paratiisikertomuksessa puhutaan siitä miten Jumala seurusteli Aadamin ja Eevan kanssa illan viileydessä. Tämä kohta on elävä kuva Jumalan lähellä elämisestä, itsestään selvässä ykseydessä Hänen kanssaan, ja harmoniasta luonnon voimien kanssa. Tämä todellinen paratiisin puutarha ei ole ensi sijassa paikka vaan tietoisuuden tila. Luodun ihmisen ensimmäinen tehtävä oli antaa eläimille nimet (1. Moos.2:19-20). Tämä oli alku sille luomistyölle, jota ihmisen - Jumalan puutarhan hoitajan - tuli jatkaa. Ihminen luotiin maan tomusta kun muu luomakunta oli jo luotu. Kreikkalainen maailmaa tarkoittava sana Kosmos merkitsee harmoniaa. Sen vastakohta on epäjärjestys, kaaos. Jumala asetti Aadamin viljelemään ja varjelemaan puutarhaansa (1. Moos.2:15). Kirkkoisien mukaan ihmiset muodostavat mikrokosmoksen, joka liittää yhteen Jumalan ja maailman. Sergei Bulgakov pohti 1900-luvun alussa, että Jumala tarvitsee maailmaa. Jos Jumala eläisi ilman maailmaa, hän eläisi vain itseään varten eikä olisi olemassa oman itsensä ulkopuolella. Tällöin Jumalaa ei olisi lainkaan olemassa, sillä oleminen merkitsee olemista toiselle. Mestari Eckartin mukaan ei ainoastaan ihminen tule tietoiseksi itsestään Jumalan kautta vaan samanaikaisesti Jumala tulee ihmisen kautta tietoiseksi itsestään.
Meiltä puuttuu taju ykseydestä Jumalan, toisten ihmisten ja kosmoksen kanssa. Tunnemme olevamme aivan kuin sekä taivaan että maan hylkäämiä - Jeesuksen tavoin taivaan ja maan väliin ristiinnaulittuja.(8 Ehtoollista kutsutaan ortodoksisessa teologiassa luomakunnan sakramentiksi: ihminen yhdistyy leivän ja viinin - luomakunnan lahjojen - välityksellä Jumalaan.
Olivatko Aadam ja Eeva onnellisia paratiisissa? Vaikea sanoa. Onko onni tunne, jonka tunnistaa vasta, kun on onneton? Ennen käärmettä Aadam ja Eeva vain tottelivat sokeasti. Paratiisillinen tila oli ihmiselle itse asiassa hyvin epä-älyllinen ja moraalisesti laiskistava. Vasta karkotuksen jälkeen ihmisestä tuli ihminen hyvine ja huonoine puolineen.(9 Muinaisessa Lähi-idässä käärme oli viisauden symboli ja välittäjähahmo, joka edusti kykyä ymmärtää elämän ristiriitaisuutta (jotkut käärmeet ovat myrkyllisiä ja jotkut eivät). Kertomus kuvaa heräämistä alkutietoisuuden hämäryydestä minä-kokemukseen, vaistonvaraisesta tilasta hyvän ja pahan tiedostamiseen. Tämä oli suuri edistysaskel evoluutiossa, mutta se toi mukanaan koko joukon vaikeuksia, jotka alkoivat kaivertaa ihmistä sillä hetkellä kun hän tuli tietoiseksi itsestään: kuolema, sairaus, kärsimys, syyllisyys, yksinäisyys. Syntiä ei ole syödä tiedon puusta, vaan se, että ihminen käsittäessään itsensä erilliseksi minäksi, kääntyi pois Jumalasta eli todellisesta olemuksestaan.(16
Syntiinlankeemus jatkuu edelleen: ajan merkit ovat selvästi luettavissa. Mutta niin ikään on alkanut uusi luominen Kristuksessa. Syntiinlankeemuksesta seurasi itsenäistyminen, mutta sivutuotteena itsekeskeisyys kasvavassa määrin. Itsenäistyminen oli välttämätön saavutus, jotta meistä voisi tulla epäitsekkäitä: et voi antaa omastasi, ellei sinulla ole mitään omaa mistä antaa(4. Ihminen vapaasti toimivana olentona on luonnostaan sieluttoman täydellisyyden vastakohta - täydellisyyden, joka olisi todellisuudessa epätäydellisyyttä, jos se olisi pakottanut ihmisen tekoihin, joista hän ei ensinkään olisi iloinnut. Hän ei tuntisi eroa Jumalan ja kiven välillä.(10

Totellessaan ja kieltäytyessään pelosta nauttimasta tiedon hedelmää ihminen olisi jäänyt viattomaksi ja tyhmäksi kuin lammas, mutta uteliaana ja uppiniskaisena kuin valon enkeli hän itse katkaisi lapsellisuutensa, ja langetessaan vapaana maan päälle hän veti Jumalan mukaan lankeemukseensa.

Ja sen tähden hän tämän ylevän lankeemuksen alhosta nousee kunniakkaana Pääkallopaikan suuren tuomitun seurassa ja astuu hänen kanssaan taivasten valtakuntaan. Sillä taivasten valtakunta kuuluu järjelle ja rakkaudelle, kahdelle vapauden lapselle! - Eliphas Lévi

Aadam, järki, tahtoi ymmärrystä ja tietoa, Eeva, sydän, sanoi, "saavutat sitä vain kokemuksen kautta". Kun ihminen söi tiedon puusta ja astui symbolisesti askelen pois eläimen tietoisuudesta kohti ajattelun korkeampaa tasoa, hän menetti välittömän kontaktin Jumalaan; hänet karkotettiin paratiisista.(14 Ihminen rikkoi alkuperäisen suhteensa Jumalaan tekemällä valinnan, vapaan teon. Vapaus ja vastuu omista teoista seuraa nyt ihmistä. Jos ihmiseltä kiellettäisiin vapaus ja vastuu, se olisi hänen typistämistään ja halventamaistaan. Friedrich Schillerin mukaan syntiinlankeemus oli maailmanhistorian onnellisin hetki. Sanoja "synti" ja "lankeemus" ei esiinny Raamatun tekstissä, mutta "karkottaminen" kyllä. Karkottaminen on osa synnytystä: lapsi ajetaan kohdusta, jossa kaikki on ollut vaivatonta, niin hapen kuin ravinnon saanti. Nyt alkaa elämä; työ, vaivannäkö ja seksuaalisuus.(17
Stephan A. Hoeller tulkitsee gnostilaisten näkemystä: Aadam oli psyyken dramaattinen ruumiillistuma eli "sielu": mielen ja tunteiden yhdistelmä, ajattelun ja tunteiden alku. Eeva kuvasi pneumaa eli "henkeä", joka edusti korkeampaa, transsendenttista tietoisuutta. Eeva on muutoksen liikkeellepaneva voima.  Ilman Eevaa istuisimme kaikki vielä puun alla unelmoiden viattomuuden tilassa. (17 Naisen ruumiillinen ja henkinen kehitys on aikuistumisen kynnyksellä nopeampaa kuin miehen. Pinnallisesti katsottuna nainen petetään ja hän lankeaa tottelemattomuuteen ja houkuttelee miehensäkin siihen. Mutta kun kertomus luetaan tarkemmin, nainen osoittautuu miestä paljon suoraselkäisemmäksi. Nainen ottaa itse vastuun teostaan. Mies sen sijaan syyttää naista ja lopulta Jumalaa tapahtuneesta sanoessaan Luojalleen: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." (1 Moos.3:12)(15

Synti, hamartia, on "ampumista ohi maalin" sanatarkasti käännettynä, so. olla jotain muuta kuin miksi meidät on tarkoitettu. Jokaisen ihmisen sisässä asuu luonnostaan halu täydellisyyteen. Ihminen yrittää mutta ei osaa, ja tätä nimitetään synninteoksi.
Enneagrammi kuvaa tarkasti 9 estettä Jumalan kokemisellemme. Se on kartta jonka avulla voi ymmärtää kuinka ihmiset kadottavat yhteytensä Jumalaan ja löytävät sen jälleen. Opetus on, että jokaisella tyypillä on luonteenomainen syntinsä, joka häiritsee matkaa kohti eheyttä ja saa ampumaan ohi elämässä, "maalin" ollessa psykologinen ja hengellinen eheys. Ymmärtämällä ja muuntamalla peruspakkomielteemme, voimme kokea "olemuksemme", kohottaa tietoisuutemme ja kokea Jumalan Armon. Kristinuskossa on 7 "kuolemansyntiä", enneagrammi lisää kaksi uutta, petoksen ja pelon synnit, jotka tulevat itämaisesta uskonnollisesta traditiosta.

Pekka Ervast on selittänyt asiaa näin: Jumala rakastaa maailmaa, maailma on Jumalan itsensä ilmennys, siis Jumala rakastaa itseään; Hänen ulkopuolellaan ei ole mitään. Tämä rakkaus ihmisessäkin ilmenee niin, että se ensin ihastuu itseensä ja sitten kaikkeen. Ihminen ei voi rakastaa ensin muuta kuin sitä maailmaa, joka lähinnä on hänen maailmansa, omaa itseään. Aineeseen astuminen, alaspäin menevä kehitys on välttämätön, jotta ihminen oppii enemmän ja enemmmän rakastamaan itseään. Hän lankeaa pois alkuperäisestä Jumalan kuvasta, joka siemenenä on hänen sisässään, ja itsekkyys kehittyy.
Itsekkyys on luonnollista vain niin kauan kuin ihminen ei muusta tiedä. Ihmisen ensimmäinen läksy on rakastaa itseään, jotta hän tulisi inhimilliseksi yksilöksi. Kun olemme tämän oppineet, alkaa epäitsekkyyden läksy: rakkautemme ulkonee toisiin ihmisiin ja laajenee vähitellen kunnes käsittää koko maailman - Isä Jumalan ihannekuva, Kristus, voi tulla meihin täydellisesti asumaan ja olla meissä täydellisesti elävä. Kun rakastamme, tulemme lähemmäs Jumalan sydäntä ja todellista itseämme. Kun pyrimme kohti rakkautta ja koemme rakkauden, luovat voimat virtaavat maailmaan. Sen sijaan että täyttäisi meidät, rakkaus virtaa meidän kauttamme toisille. Emme voi pidättää sitä, se on tarkoitettu jaettavaksi. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, Kristus on meissä.
Kun tunnistamme tämän rakkauden maailmassa, tunnistamme sen itsessämme ja voimme ilmaista sitä toisille. Pienet asiat, kuten esim. miten huolehdit itsestäsi ja ympäristöstäsi, viittaavat sihen onko sinulla jonkinlaista rakkautta itseäsi kohtaan. Sinulla on oikeus tähän, sillä se on Kristus sinussa. Missä on rakkautta, siellä on Jumala, joten kun tunnet rakkautta itseäsi kohtaan, voit sanoa: "Niin, se on Kristus minussa joka saa minut rakastamaan itseäni".

"Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä" sanoo vanha (ja oikea) Raamatun käännös: entos hymoon ei mitenkään voi tarkoittaa "teidän keskellänne". G.W.H. Lampen mukaan "keskellänne" tai "keskuudessanne" on epätodennäköinen käännös. S. MacLean Gilmour huomauttaa, että "sisäisesti" vastaa "sanan normaalia kreikkalaista käyttöä." Vastaava lause löytyy Tuomaan evankeliumista "kehittymättömämmässä muodossa."
Se on rakkauden, kaiken toden ja hyvän valtakunta, joka ei ole ulkopuolella meitä vaan ihmisessä itsessään, kätkettynä siemenenä. Marian evankeliumi(5 kertoo vapahtajan sanoneen opetuslapsilleen: "Varokaa, ettei kukaan eksytä teitä väittäessään: 'Hän on täällä!' tai 'Hän on tuolla!' Tosi ihminen on teidän sisimmässänne. Seuratkaa Häntä."

Rudolf Steiner puolestaan esitelmässään "Perisynti ja armo"(6, selittää, kuinka Lusiferin viettelys tapahtui juuri kun ihminen oli vasta astumaisillaan minuuden portista, joten hän ei ollut vielä täysin moraalisesti vastuullinen. Tapahtuma heitti kuitenkin varjonsa koko ihmisen minäkehitykseen, vaikka ihminen minuudessaan ei tullut syntiseksi, vaan sieluruumiiltaan.

"Tämä on se jyrkkä ero sen synnin välillä, johon me ihmisinä nyt syyllistymme, ja sen, mikä silloin juurtui syntinä ihmisluontoon", Steiner toteaa. Seurauksena oli, että ihmisen täytyi kaikissa seuraavissa ruumiillistumissaan vajota yhä syvemmälle fyysiseen maailmaan.

"Vajoamisen aiheuttajana oli tämä sieluruumiissa tapahtunut teko. Sen kautta ihminen joutui alaspäin vievälle pinnalle, ja minänsä keralla hän nyt seuraa luontonsa sellaisia voimia, jotka juontuvat hänen esiminäiseltä kehitysajaltaan."

Steiner jatkaa kuvaamalla, miten sieluruumiissa piillyt alkuperäinen synti vähitellen levisi siirtyen ihmisen periytyviin ominaisuuksiin aiheuttaen ihmissuvun jatkuvan rappeutumisen.

"Näin olemme Lusiferin vaikutuksesta saaneet pysyvän virikkeen, jota tosimmassa merkityksessä voimme kutsua perisynniksi. Sillä se, mikä Lusiferin vaikutuksesta juurtui sieluruumiiseemme, periytyy sukupolvesta sukupolveen."

Kuten ihminen on langennut ilman omaa syytään, hänen täytyy myös voida nousta ilman omaa ansiotaan. Perisynnin turmeleman sieluruumiin voi parantaa Kristus-virikkeen ansiosta.

"Se on se tasoitus, mitä todellisessa merkityksessään sanotaan 'armoksi'. Armo on perisyntikäsitteen vasta-arvo, täydennys. Näin siis Kristuksen virtaaminen ihmiseen, mahdollisuus tulla yhdeksi Kristuksen kanssa, mahdollisuus sanoa kuin Paavali: 'En minä, vaan Kristus minussa', ilmaisee kaiken, mitä tarkoitamme armo-käsitteellä."

Ilmiselvästi enkeleiden lankeemus oli tapahtunut ennen ihmisen lankeemusta, koska langennut Lusifer viekoitteli Eevaa. Sen tähden "luomakunta" kokonaisuutena oli jo langennut ennen ihmisen lankeemusta. Jos koko maa oli täydellinen paratiisi, miksi rajoittaa Aadam pieneen osaan? Jos epätäydellisyys oli jo kudottu luomakunnan kudokseen, se selittäisi miksi. Tätä tukee se, että kun Aadam ja Eeva lankesivat, heidät karkoitettiin puutarhasta - mikä vihjaa että ulkopuoli oli jo pahempi paikka.

Jälleen kuulemme Pekka Ervastilta, että synnissä on kaksi puolta: 1. Teemme pahaa toisille. 2. Teemme pahaa omaa olemustamme kohtaan, elämää, Jumalaa kohtaan. Toisen jaottelun mukaan synnillä tarkoitetaan ensin ihmisen yksityisiä virheitä ja harhautumisia ja niiden vaikutusta ihmiseen itseensä, henkilökohtaista ihmiskohtaloa, jota ihminen kantaa sielullisuudessaan: ihmisen arvo vähenee. Toiseksi synti on tosiasia, joka ulottuu pitkälle yli yksityisen ihmisen ja hänen arvonsa: perisynti. Maan kohtalo. Koko maallisen olemassaolon tila. Synnin sairaus, jota ihminen kantaa ruumiillisuudessaan. (Perisynti, oikeammin "alkusynti", lat. peccatum originale) Jeesus Kristus on "Jumalan Karitsa, joka ottaa kantaakseen maailman synnit" ja hän saattoi antaa synnit anteeksi: näin hän vaihtoi syyn ja seurauksen eli karman lain armon laiksi!
"Kun Jumala antaa meille anteeksi, kielteinen karmamme (eli syntimme) sovitetaan joksikin aikaa. On kuin Jumala ottaisi tämän karman painon harteiltamme, jotta saisimme aikaa kulkea itsehallinnan polkua ja valmistautua läpäisemään kokeen sitten, kun se tulee jälleen eteemme. Ja tämä koe tulee jälleen."(7

Syntiä Pyhää Henkeä vastaan ei anneta anteeksi, ihminen ei voi rikkoa elämän lakeja, jotka Jumalan Pyhä Järki on määrännyt, vaan sillä on luonnolliset, karmalliset seuraukset. "Te olette Pyhän Hengen temppeli"; totuuden, vilpittömyyden ja rehellisyyden hengen pitäisi asua meissä, ja ellemme anna sille sijaa, teemme sitä vastaan syntiä. Kaiken hyvän mittapuun täytyy olla meissä itsessämme. Jos teemme syntiä itseämme vastaan, teemme syntiä Pyhää Henkeä vastaan. En voi pyytää toiselta anteeksi oltuani itselleni epärehellinen, tai käytettyäni ruumistani väärin. Jumala ei voi muuttaa pahoja taipumuksiani - minun täytyy kantaa seuraukset.

Matt. 5:28 "Jokainen joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on jo sydämessään tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan": Tämä lause selventää synnin kätkettyä luonnetta. Henkilökohtainen synti perustuu yhtä paljon aikomukseen kuin tekoon. Aikomus vahingoittaa meitä henkilökohtaisesti - teko saattaa usein vahingoittaa muita. Teko on sisäisen näkymättömän ominaisuuden ulkoinen, fyysinen ilmennys. Synnin palkka on kuolema, minän kuolema: tällainen ihminen on elävänä kuollut.

"Maailmassa ei ole sitä vääryyttä, ei sitä pahetta, ei sitä syntiä, jonka alkusyynä ei olisi itsekkyys."

"Kaiken pahan alkujuuri on tietämättömyys." - Buddha

(1 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (2 Fr. Sergius Bulgakov: The Holy Grail & The Eucharist. Lindisfarne Books 1997/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. WSOY 1993. (4Rudolf Frieling: Kristinuskon olemus. Uusi Sampo/Eberhard Kurras: Kristinuskon uudistuminen. Karisto 1999. (5Nag Hammadin kätketty viisaus; gnostilaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä. WSOY 2001. (6 Rudolf Steiner: Perisynti ja armo. Suomen antroposofinen liitto 1980.
(7 Elizabeth Clare Prophet & Patricia R. Spadaro: Sydämen Alkemia. Lumina Osk. 2007. (8 Thomas Keating: Sisäinen eheytyminen. Kirjapaja Oy 1999. (9 Taina West: Uskonto vie, politiikka vikisee. Kirjapaja Oy 2007. (10 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927. (11 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (12 Alister McGrath: Dawkinsin Jumala. Kirjapaja Oy 2006. 13) H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006. (14 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (15 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (16 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012. (17 Dorothee Sölle: Raamatun vahvat naiset. Kustannusosakeyhtiö Nemo 2004.

Paha

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

"Paha on hyvän hillitöntä haluamista, taitamattoman tahdon hedelmätöntä hapuilemista." - Eliphas Lévi

Emme saa tietää miten käärme oli päässyt paratiisiin, yhtä vähän kuin miksi lohikäärme oli taivaassa, josta arkkienkeli Mikael on sen heittänyt maan piiriin. Kristus otti Juudaksen opetuslasten joukkoon. Pahalla on tarkoitus. Lohikäärmeen viha on suunnaton, koska se tietää aikansa olevan lyhyt ihmiskunnan kehitystä ajatellen. Hyvällä sitä vastoin ei ole mitään rajoja. Hebreankielessä ei ole numeroita kuten ei kreikankielessäkään, vaan kullakin kirjaimella on oma lukuarvonsa. Aadam merkitään ADM: A=1, D=4, M=40. 1+4+4+0=9, joka on siis Aadamin luku, ihmiskunnan luku. Ilmestyskirjassa ihmisen tulevaan kehitykseen esteitä aiheuttavan pedon luku on 666, eli 6+6+6=18=1+8=9: ihminen itsessään on kaiken kehitystä ehkäisevän pahan syy. Peto, joka "on ollut ja mennyt, ja on vielä tuleva", on me itse sellaisena kuin luulemme olevamme.
Pedon merkki otsalla johtuu ajatustemme vääristä töistä ja merkki kädessä kättemme pahoista töistä. Pelastettujen luku on 144 000 eli 1+4+4+000=9: käytännöllisesti katsoen ihmiskunta kokonaisuudessaan pelastetaan(1.

Pekka Ervast selittää näin: Kaikki mikä meissä on pahaa ja itsekästä, on vierasta. Se ei ole ihmisen todellista itseä, vaan voima, joka tulee ulkoapäin. Sana jota UT:ssa käytetään puhuttaessa syntien anteeksi antamisesta, merkitsee "ajaa ulos". UT:ssa kerrotaan paljon siitä miten ihmisessä voi olla paha henki, hän on kuin riivattu ollessaan pahan vallassa. Himomurhaajakin voi olla tavallisissa oloissa normaali ihminen. Juuri minuutensa nojalla ihminen voi ehdoin tahdoin eristäytyä muusta maailmasta, sulkeutua omaan itseensä, ruveta palvelemaan omaa itseään. Jumala erotti itsestään osan omasta tajunnastaan. Ihmisen äly ei ole kiinni Jumalan älyssä. Ihmisen jumalsyntyinen järki kääntää Jumalalle selkänsä ja paha tulee maailmaan. Jumala ei väkivalloin estä meitä tekemästä pahaa. Me ihmiset olemme saaneet vallan käsiimme maan päällä ja meidän on se vapaaehtoisesti luovutettava Kristukselle. Jumala sallii pahan, koska me sallimme sen.

Aine on rajoitusta, muotoa, siksi voi olla myöskin olemassa pahaa ja itsekkyyttä keskitettynä johonkin muotoon. Tietyssä muodossa eläminen synnyttää luonnollisen elämisen halun, elossa pysymisen halun, ja siitä kehittyy paha luonnollisella tavalla. Vanhoissa mytologioissa ja filosofioissa aine on nähty pahana, henki hyvänä, mutta tämä on väärä kärjistys. Ei olisi ilmennystä, joka pohjautuu aineeseen, ellei aineen ohella olisi henkeä eli tajuntaa. Paha aiheutuu olemassaolosta itsestään. On yksi ainoa Jumaluus, suuri tuntematon, johon kaikki vastakohdat uppoutuvat, myös henki ja aine, ja kärsimys ja nautinto, suru ja ilo yhtyvät yhdeksi rajattomaksi rakkaudeksi ja myötätunnoksi. Paha on harhaa, ohimenevää, ajallista. Ainoastaan pahan mahdollisuus on ikuisuudessa olemassa, sillä ilman sitä ei olisi ilmennyttä hyvää. Rakkauteen ei olisi mahdollisuutta, ellei olisi mahdollisuutta pahaan. Paha on totuuden kieltämistä, että kaikki on Jumalan ilmennystä. Kaiken pahan perustana maan päällä on useimpien ihmisten todellisen identiteettinsä oivalluksen kadottaminen.

Rudolf Steiner jakaa pahan kahteen voimaan: kovettavia voimia, jotka johtavat sieluttomaan, ennalta laskettavaan tilanteeseen ja lamautumiseen, kutsutaan antroposofiassa ahrimanisiksi voimiksi: Raamatun Perkele, peto. Ahriman on alunperin zarathustralaisuuden pahuuden perikuva. Steiner otti käyttöön nimen, mutta antoi sille perinteistä poikkeavan näkemyksen. Ahriman viekoittelee meitä pitämään tietoisuutemme tulevaisuudessa, pyrkien täyttämään meidät pelolla ja huolella. Ahrimaniset voimat yrittävät sitoa ihmisen materiaan ja kertoa, ettei mitään materiasta erillistä henkisyyttä ole olemassakaan.
Vastakkaisia, hajoamiseen ja kaaokseen vieviä voimia, jotka vievät ihmisen uhkarohkeuteen yltävään itsehuomioon, kutsutaan lusiferisiksi: Raamatun Saatana, käärme. Lusifer viekoittelee meitä pysymään menneisyydessä, tai pikemminkin sallia menneisyyden varjostaa nykyisyyden. Lusiferiset voimat yrittävät luoda ihmisestä superolennon, joka henkisesti luulee voivansa tehdä mitä vain itsekkäästi ja pöyhkeästi.

Keskelle, todellisten "pahantekijöitten" väliin, ristiinnaulittiin Kristus. Ihminen löytää itsessään keskitien kahden äärimmäisyyden välillä, jotka yksipuolisina ovat negatiivisia. Keskustasta käsin toimivan ihmisen käyttäytyminen ei ole ennalta määrättyä, hän ei saata yksilöllistä hyvää pahan vastakohdaksi vaan sen "väliin" ilmentämään henkistä keskustaa. Hyvä on elävä virta, paha on tästä oikealle tai vasemmalle eriytynyt ja ottanut lujasti määrätyn hahmon. Se on "jäänyt jälkeen". Miksi Jumala ei tuhoa Kiusaajaa? Jumalahan rakastaa häntä! Rakkaus ei koskaan tuhoa ketään vaan mieluummin kärsii rakastetun tähden. Kunhan aletaan rukoilla hänen puolestaan ja rakastaa häntä, on koittamassa aivan uusi kristillisen valon tajuaminen.(2 Lähi-idässä on laajalle levinnyt näkemys, että Paholainen alkoi kadehtia Aadamia, kun tämä oli luotu Jumalan kuvaksi. Teema on juutalaista perua ja löytyy myös Koraanista. Paholaista meidän tuntemassamme hahmossa ei esiinny Vanhassa testamentissa, koska hän on suhteellisen myöhäinen lisä juutalaisten ajattelussa.
Heprean ja aramean kielissä sana satan merkitsee estäjää, vastustajaa tai vihollista, myös oikeudessa toimivaa syyttäjää tai sotilaallista tai poliittista vastustajaa, ja on arvoväritykseltään varsin neutraali; samasta kantasanasta johdettua ilmaisua käytetään myös Jumalaa kuuliaisesti palvelevasta enkelistä, joka estää Bileamin aasia jatkamasta matkaa suuntaan, johon Jumala ei tahdo Bileamin menevän (4 Moos.22:32). Saatana ei ole alkujaan henkilö, vaan yksi Jumalan ominaisuuksista. Saatana ei ole olento, vaan yksi Jumalan voimista. Se käy selväksi kuningas Daavidin väestönlaskua käsittelevästä kertomuksesta, joka sisältyy 2 Samuelin kirjaan ja 1 Aikakirjaan. 2 Sam.24:1 teksti kuuluu: "Herra vihastui jälleen Israeliin, ja yllyttääkseen Daavidia kansaa vastaan hän sanoi: 'Mene ja laske Israelin ja Juudan väki.'" Sen sijaan myöhemmin kirjoitettu Aikakirja (1 Aik.21:1) ei ole enää voinut hyväksyä ajatusta Herran pahuudesta, vaan muotoilee asian: "Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun." Kun paha henki vaivaa Saulia, sen lähettää Jumala eikä Saatana, pahojen henkien päämies (1 Sam.16:14-15). Hes.28:12-19 ja Jes.14:12-19 on tulkittu kuvaukseksi Saatanan lankeemuksesta; jälkimmäisessä Paholainen saa myös nimensä Lusifer - valonkantaja. Lusifer on planeetta Venus kirkkaana aamutähtenä. Ennen John Miltonia Lusiferilla ei ole koskaan ollut paholaisen nimeä. Päinvastoin kristittyjen Vapahtajan sanotaan kutsuneen itseään Ilmestyskirjassa (22:16): "Minä olen... kirkas aamutähti (eli Lusifer)."(5
Jo kristinuskon syntyhetkellä Golgatalla toinen Kristuksen rinnalle ristiinnaulituista ryöväreistä tuomitaan helvettiin ja toiselle luvataan pääsy paratiisiin, vaikka kumpikin on elänyt yhtä viheliäisen elämän. Jos siis kristinusko ylipäänsä johtaa vapauteen ja lunastukseen, se tapahtuu ristiriidan ja sovittamattomien vastakohtaisuuksien kautta. Jos ihminen on Jumalan kuva, niin eivätkö häntä raastavat ristiriidat ole peräisin Jumalan sisäisestä ristiriitaisuudesta? Carl Gustav Jungin mukaan Jumalan syvä sisäinen ristiriitaisuus pakottaa hänet uhraamaan poikansa, valoisan, hyvän puolensa, lepyttääkseen pimeän, vihaavan puolensa. Jumalan pimeän puolen olemassaolosta todistaa sekin, että hän ei halua kitkeä pahuutta maailmasta juurineen ja että ihmisiä kiusaava Saatana jää aina vaille ansaitsemaansa rangaistusta. Ehkä Kristus nimenomaan tahtoi tunnustaa tuonpuoleisen ristiriidan, kun hän valitsi kirkkonsa perustajaksi juuri sisäisesti ristiriitaisen, yltiöpäisen kiivailijan Pietarin, joka halusi seurata häntä kaikkensa antaen mutta kielsi hetimiten mestarinsa. Sigmund Freud kirjoittaa eräässä yhteydessä, että ehkä ei tarvita suurtakaan analyysikykyä sen arvaamiseen, että Jumala ja Paholainen olivat alkujaan identtisiä, että "Jumala oli yksinäinen luonne, joka myöhemmin jakautui kahdeksi vastakkaisten ominaisuuksien määrittelemäksi luonteeksi. Varhaisessa uskonnossa Jumalalla oli vielä kaikki ne kauhistuttavat tunnusmerkit, jotka yhteen kokoamalla muotoiltiin myöhemmin hänen vastakohtansa."(4 DEMON EST DEUS INVERSUS, kabbalistinen aksiooma: kirjaimellisesti "paholainen on jumala ylösalaisin". Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa pahaa tai hyvää vaan voimat, jotka luovat yhden, luovat toisen, ja ne työskentelevät aineiden luonnon mukaisesti.(5 
 Lutherin mukaan ihminen kohtaa salatun Jumalan syyttävänä, vaativana ja kauhistuttavana, mutta Kristuksessa ilmoitetun Jumalan ihminen kohtaa rakastavana Isänä ilman vihaa.
Kirkkoisät eivät hyväksy Jumalaa, jolla olisi sekä hyvä että pimeä puoli. Lähtökohtana on inkarnaatio, jossa Jumala selvästi päätti seistä ihmisen, oman kuvansa, rinnalla. Maksimos Tunnustajan mukaan maailmaan syntynyt ja kärsinyt Jumala otti itseensä koko maailman, pahuutta lukuun ottamatta. Jumalan työ alkaa katastrofin jälkeen. Hän ei selittele eikä tuomitse, vaan auttaa. (3 Pahuuden ongelman ratkaisemiseksi on juutalaisen ja kristillisen ajattelutavan pakko sallia selkein sanoin ilmaistun monoteistisen elämänkatsomuksen muuttuminen hiljaisella sopimuksella dualistiseksi, ja persialaisen ajattelutavan vaikutuksesta tämä dualistinen maailmankuva vahvistui entisestään.(4
Ihmiselle hyvää on se mikä tuottaa onnellisuutta. Pahaa se, mikä estää edellistä toteutumasta. Uskonnollisen elämän alueella hyvää on se mikä edesauttaa ihmisen ja hyvän, rakastavan Jumalan välistä elävää kanssakäymistä. Pahaa kaikki se mikä estää ihmistä tavoittamasta Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Sen sai rikas nuorukainen kokea.

"Mitä muuta paha on kuin hyvän puutetta." (Augustinus)

(1 Max Heindel: Rosenkreutzilainen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi. (2 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. Kuva: Rudolf Steinerin veistos, Ihmiskunnan edustaja. (3 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (4 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (5 H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006.