Voitto Viron mietteitä uskosta

Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!

Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.

Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.

Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.

Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.

Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:

1. Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
2. Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
3. Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
4. Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
5. Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.

Ehkä tästä kiihkoilusta voisi jotain hyvääkin löytää, selittämällä asioita parhain päin. Uskonnoliset asiat merkitsevät ihmiselle hyvin paljon. Ei ole yhdentekevää, mitä mieltä ollaan, koska vakaumukset säätelevät ihmisen toimintaa. Kaikki kiihkoilu on haitaksi asialle, jota sillä ajetaan. Kiihkoilevasta asenteesta voinee päästä vapautumaan tutustumalla itseensä, tajuamalla, miten omatkin vakaumukset muuttuvat ja ymmärtämällä, ettei Kristuksen asiaa ole koskaan voitu ajaa kiihkolla.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.

Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.

Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.

Kristinusko ja kirkko

Päivitetty viimeksi 22.4.2015

 

"Kristinusko on kaikkien Idän Viisaitten mietiskelyjen hedelmä, sillä ne syntyivät uudestaan Jeesuksessa Kristuksessa." - Eliphas Lévi

Pääsiäistapahtumassa kaukana oleva tulevaisuus oli ilmaantunut välähdyksenomaisesti esiin "jo nyt". Siitä johtuen ei kyetty henkisesti näkemään riittävän tarkasti ajallisesti pitkää väliaikaa pääsiäisestä viimeiseen päivään, vaan alkukristittyjen keskuudessa vallitsi pian tapahtuvan maailmanlopun odotus. Paljon käytetyn sanonnan mukaan varhaiskristityt julistivat Jeesuksen paluuta, mutta tulikin kirkko. Voisi myös pohtia, olisiko kristinuskoa myöskään ilman Platonia. Raamatun kääntäjät korvasivat yhteen kokoontunutta ryhmää tarkoittavan heprealaisen termin qaahaa kreikan "kansankokouksella", ekklesia. Tertullianus sanoi: "Missä tahansa on kolme henkilöä, vaikka he ovatkin maallikkoja, siellä on Kirkko."
Augustinus (354-430): "Se mitä nykyään nimitetään kristilliseksi uskonnoksi, oli olemassa jo vanhoina aikoina, eikä se puuttunut ihmissuvun alkuaikoina, ennen Kristuksen ilmestymistä lihassa, mistä alkaen tosiuskontoa, jo aikaisemmin olemassa ollutta, alettiin nimittää kristilliseksi". Augustinuksen ajattelutavan mukaan oli henkeä etsivä sielu Kristus-tapahtuman jälkeen toisissa tilanteissa kuin sitä ennen. Hän oli varma siitä, että se mitä mystikko mysteerivalmistuksen avulla etsi, oli Jeesuksessa Kristuksessa ilmestynyt ulkoiseen historialliseen maailmaan. Sveitsiläinen teologi Karl Barth väitti mm. että kristinusko on Jumalan yritys tavoittaa ihmiskunta, kun taas muut uskonnot ovat ihmiskunnan yritys tavoittaa Jumala.
Kristinusko ei syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen syntyi, eikä kristinusko syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli. Historian Jeesus oli juutalainen elämänsä loppuun asti. 
Sanaa "kristitty" käytettiin ensimmäisen kerran Syyrian Antiokiassa, joka oli hellenistikristittyjen tärkein keskus ja samalla kristinuskon toinen keskus Jerusalemin jälkeen. Sinne oli Jerusalemista paennut monia vainottuja hellenistejä ja se oli myös kristillisen pakanalähetystyön keskus. Jo noin vuoden 300 tienoilla Armeniasta tuli ensimmäinen virallisesti kristitty kansakunta. Jo ennen Konstantinus Suurta itäistä Rooman valtakuntaa hallinnut Galerius oli tunnustanut kristinuskon sallituksi uskonnoksi v. 311. Vuonna 313 kristinusko sai keisari Konstantinukselta laillisen uskonnon aseman nk. Milanon suvaitsevaisuusediktin myötä, joka takasi vapaan uskonnonharjoituksen Rooman valtakunnan alueella. Vainojen aikana valtiolle takavarikoitu seurakuntien omaisuus palautettiin. Konstantinuksen aikana kristittyjä oli ehkä kuusi miljoonaa. Konstantinuksen hallituskausi oli pisin sitten Augustuksen, ja sen aikana kristinusko kulki laittomasta virallisesti suvaituksi, lailliseksi, suosituksi.
Kerrotaan, että ennen lokakuussa 312 käytyä taistelua kilpailevaa keisaria Maxentiusta vastaan, Konstantinus näki näyssä ristin ja enkelin, joka sanoi: "In hoc signo vincit" ("Voita tämän merkin alla"). Mikäli vaikkapa Martin Luther King olisi saanut saman viestin, tämä olisi saattanut tulkita sen tarkoittavan: "Voita vain ristin kautta, älä miekan, voita kärsivän rakkauden tien kautta, älä väkivaltaisen pakkovallan kautta." Konstantinus ymmärsi näyn toisin ja korvasi Rooman viireissä ja aseissa keisarillisen kotkan Khi-Ro-merkillä ja aloitti verilöylyn. Konstantinus voitti taistelun, mutta jotkut kristityt ovat sitä mieltä, että todellinen taistelu kuitenkin hävittiin; taistelu Jeesuksen mullistavasta opista, jonka mukaan meidän tulisi rakastaa vihollistamme.(5
Keisari Konstantinuksen uskontopolitiikkaa ei voi selittää yksinomaan hänen henkilökohtaisella vakaumuksellaan. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Yksi sen keskeisistä periaatteista kuului: jos et kykene voittamaan vastustajaa, liittoudu sen kanssa. Rooman valtioaate ja kristinusko liittyivät yhteen. Aiemmin marginaalisen ja osittain vainotunkin vähemmistöryhmän kultista tuli yksi uuden politiikan keskeisistä rakennusaineista. Koska oli edullista kuulua valtakunnan johdon suosimaan uskontoon, yhä useammat omaksuivat kristinuskon. Joukoittain kirkkoon liittyneiden ihmisten parissa oli paljon niitä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti. Kristinusko palveli Konstantinuksen valtakunnan yhdistämistarkoitusta kuitenkin ainoastaan, jos sen opit ja käytännöt standardisoitaisiin, joten hän pyrki sovittamaan kiistakysymykset määräyksellä. Kun se epäonnistui, hän kutsui piispat yhteen ja määräsi heidät sopimaan erimielisyytensä kirkon ja valtakunnan hyväksi. Termin oikeaoppisuus käyttö ennen Nikaian konsiilia v. 325 on anakronismi. Sana edellyttää tunnustetun, ainakin puolivirallisen standardin, ja vuosina jolloin kristinusko oli lainsuojaton uskonto Rooman valtakunnassa, sellaista standardia ei ollut olemassa.
Konstantinus säilytti tittelinsä Pontius Maximus roomalaisen jumalpanteonin ylipappina kuolemaansa asti, ja perinteiset pakanajuhlat ja tavat jatkuivat keisarin valvonnan alla. Hänet kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa, joka tosin oli verraten yleinen tapa tuohon aikaan, jotta maksimaalinen määrä syntejä tulisi pestyksi pois. Samalla kertaa Konstantinus oli suuri kirkon hyväntekijä, lahjoittaen suuret määrät rahaa ja maata, mm. maan jolla nykyinen lateraanipalatsi sijaitsee, ja hän rakennutti suuren kirkon Pietarin kunniaksi paikalle, missä on nykyinen Pietarin kirkko Vatikaanissa. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa lännen Roomasta idän Bysanttiin, jonka hän risti Konstantinopoliksi, Konstantinuksen kaupungiksi (nyk. Istanbul). Keisarin läsnäolo kaupungissa nosti sen merkitystä myös kirkollisessa mielessä, ja kilpailu Rooman ja Konstantinopolin välillä valtakunnan päivinä ennakoi kilpailua, joka kehittyi kirkon itäisen ja läntisen haaran välillä.
Vähitellen kristinusko vakiintui Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Kirkon kasvu teki mahdolliseksi, että keisari Theodosius Suuri (k. 395) antoi vuonna 380 säädöksen, jolla kristinusko sai keisarillisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa ja vuonna 392 hän kielsi muiden uskontojen julkisen harjoittamisen. Laki merkitsi kohtalokasta iskua myös katolisen kristinuskon kanssa kilpailleille kristinuskon muodoille, ja samoihin aikoihin vahvistettiin myyttiä alkuperäisestä yhtenäisestä kristinuskosta. Nimitykset "oikeaoppisuus" (ortodoksia) ja "harhaoppisuus" (kerettiläisyys, heresia) kertovat pikemminkin käyttäjänsä arvostuksista ja näkökulmista kuin todellisista rakenteista. Niitä käyttäessä tulee tyypillisesti kuvanneeksi omaa ryhmäänsä ja sen hyväksymiä käsityksiä oikeaoppisiksi ja vastaavasti kilpailevia ryhmiä ja omista poikkeavia käsityksiä harhaoppisiksi.(6
Sekä Pietari että Paavali matkasivat Roomaan joskus ennen 60-luvun puoliväliä, ja molemmat menehtyivät Neron vainoissa. Näiden kahden miehen liittyessä Rooman seurakunnan varhaispäiviin, se antoi kirkolle suuren auktoriteetin sen kiistoissa kilpailijoidensa kanssa oikeudesta vaatia itselleen kristinuskon oikeaa muotoa. Koska Rooma oli valtakunnan suurin kaupunki, sen seurakunnasta tuli myös nopeasti suurin valtakunnassa. Se oli myös rikkain, koska se houkutteli kasvavaa määrää kauppiaita ja yläluokan jäseniä. Roomalaisuus (romanitas) selitettiin kristillisen uskon perustaksi ja muita uskontoja ja kristinuskon haaroja alettiin nopeasti kohdella epäroomalaisina.
Voitto Viro kirjoittaa: "Sinä hetkenä, jolloin kristinuskosta tuli valtionuskonto, kristityt saivat kaksi isänmaata. Kumpaakin rakastaessaan he eivät kyenneet rakastamaan kumpaakaan...kun orjasta tulee valtias, hänestä tulee hirmuvaltias. Kristityn kutsumuksena oli olla orja, Kristuksen ja jokaisen lähimmäisensä orja. Valtiaana kristitystäkin tuli hirmuvaltias." [...]
"Kirkon kohtalona on, sitten kun siitä on tullut olemassaolevan valtion suosima, olla aina ajastaan jäljessä. Se muuttuu hyökkääjästä puolustajaksi. Se puolustaa laitoksiaan, asemaansa, etujaan, oikeuksiaan. Vallankumouksellisena sillä ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Hyväksyessään tietyn katsomuksen ja tyytyessään siihen se on samalla jäänyt ajastaan jälkeen. Sillä aika ei tyydy entisyyteen, aika tähtää tulevaan. Koko elämä rakentuu kuoleman ihmeelle. Sijoittuessaan laitoksena muiden laitosten joukkoon se sanoutuu irti vallankumouksesta. Vain heikko puolustautuu. Väkevä hyökkää." [...]
"Kristinusko on puku johon kirkko on pukenut Kristuksen hengen kahden vuosituhannen kuluessa."

Keskiajan kristikuntaa on verrattu vapaana rehottavaan kukkaketoon ja silloista elämänasennetta on usein kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi. Luterilaisuus toi vapaana rehottavan kedon tilalle tasaisen, hoidetun nurmikon ja uuden ajattelutavan, jota voi luonnehtia paikalleen asettumiseksi. Kristittynä elämiseen oli enää yksi esivallan ylhäältä päin antama malli: luterilaisuudesta tuli yhteisöllistä, tiukasti valvottua uskoa. Se oli opetusta, joka oli omaksuttava. Se oli yhteistä jumalanpalvelusta, johon oli osallistuttava. Käytännössä reformaatio johti patriarkaalisen ajattelun vahvistumiseen. Varhainen protestantismi oli vahvasti maskuliinista. Uskonpuhdistuksessa uskonto puhdistettiin naiseudesta ja kristinuskon naisihanteeksi vaihtui ahkera Martta(1. "Missä uskonpuhdistuksen henkäys on kulkenut, on mystillisyyden ihana kukka kuihtunut kuin erämaan tuulen polttamana." (Annie Besant) Vaikka Luther onnistuikin erottamaan kirkkonsa paavin vallasta ja toimi samalla esikuvana monissa muissakin maissa, Konstantinuksen aikaansaamaa valtion ja kirkon liittoa ei todellisuudessa purettu. Protestanttiset maat ajoivat oman protestanttisen kirkkonsa etuja samalla virkaintoisella vimmalla kuin katolinen kirkko, jota vastaan ne 0livat kapinoineet.(5 Ruotsi-Suomessa reformaatio toteutettiin korostetusti ylhäältä käsin, se ei ollut kansanliike.

Mutta: "Emme ole kristinuskon lopussa, vaan alussa" (Christian Morgenstern).
Filosofi Schelling on kirjoittanut kristinuskon kolmesta tietoisuusasteesta: pietarilainen, paavalilainen, johanneslainen. Pietarilaista kristinuskoa edustaa katolinen kirkko, idässä ja lännessä. Paavalilaista protestanttiset kirkot; johanneslainen kristinusko tekee vasta tuloaan.
Johannes, se opetuslapsi jota Jeesus rakasti, joka ainoana heistä seisoi mestarinsa ristin juurella ja sittemmin kirjoitti evankeliumeista syvällisimmän sekä sai vastaanottaa näyn ihmiskunnan tulevaisuudesta. Rudolf Steinerilta kuulemme, että Johannes ei ollut kukaan muu kuin kuolleista herätetty Lasarus. Myös johtaviin raamatuntutkijoihin lukeutuva professori William Brownlee toteaa, että "neljännen evankeliumin sisäisten todisteiden mukaan johtopäätös on, että rakastettu opetuslapsi on Betanian Lasarus" (vain Johanneksen evankelimi kertoo Lasaruksesta: "Herra, katso, se, joka on sinulle rakas, sairastaa" Joh.11:3)(2. Lasaruksen kuolema oli viimeinen vanhan ajan mysteerivihkimys, jossa kandidaatti kolme vuorokautta käyskenteli tuonen tuvilla ja oppi elämän ja kuoleman salaisuudet. Johannes on vihkimysnimi. Nyt Kristus itse toimi hierofanttina; Hänen koko maan päällisestä elämästään oli tuleva suuri mysteeridraama, vanhojen mysteereiden täyttymys: salaisuudet oli paljastettu, esirippu kaikkein pyhimpään repesi!

"Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa." (Joh.16:12)
Ihmiskunnan kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vastaan rimpuillen. Voitto Viro kirjoitti vuonna 1965: "Kristus antaa meille rauhan, mutta hän ei jätä meitä rauhaan. Kaikki huononee meidän käsissämme sukupolvien vaihtuessa. meillä on aina vaarana tehdä uskosta museo, vaikka se tarkoitettiin vallankumoukseksi. Itse asiassa uskon perusteet eivät muutu, mutta meidän tapamme uskoa on aina muuttamisen tarpeessa."

Pekka Ervast menee rohkeasti niinkin pitkälle, että hän väittää, että kun Rooman kirkko 300-luvulla pääsi valtaan, ei enää ole voinut puhua mistään "kristikunnasta": kristinuskon toteuttaminen on jäänyt yksilöiden ja pienten ryhmien asiaksi. Kristinusko ei koskaan alusta saakka ole ollut yksi, "siististi sidottu paketti." Tällainen käsitys voi johtua vain puutteellisesta ja yksipuolisesta kirkkohistorian tuntemuksesta. Monimuotoisuus ilmenee jo UT:n sisällä. Ainuttakaan "kristillistä valtiota" ei ole olemassa, se on sula mahdottomuus! Ajatellaan vaikka vain asepalvelusta ja valan vannomista, joista esim. kveekarit ovat perinteisesti pidättyneet Kristuksen opin mukaan. Kansa voi olla kristitty vain jos jokainen kansalainen sitä on. Yksilöt yksilöinä seuraavat Kristusta.

Jo juutalaiset papit vastustivat ankarasti Kristusta ja Hänen oppiaan, kuten tänäkin päivänä juuri kirkkojen piirissä taistellaan totuutta vastaan. Kuninkaanpojan häihin (Matt.22:1-14) kutsuttiin toki ensin pappeja, opettajia, kirjanoppineita, jotka kuitenkin ylenkatsoivat kutsua. Herodeksen aikaiset juutalaiset hengenmiehet katsoivat Jumalan ilmoituksen päättyneen ja tutkivat vain vanhoja ilmoituksia, kuitenkin niiden syvemmän ymmärryksen kadottaneina: he eivät kyenneet tunnistamaan Kristusta! Myös tänään oppineet hengenmiehet ajattelevat Jumalan ilmoituksen päättyneen Uuteen Testamenttiin, eikä kylmä materialistinen äly enää tavoita kristinuskon henkisten sisältöjen ymmärtämystä. Tieto henkisistä sisällöistä tulee nytkin herodiaanisen valtapiirin ulkopuolelta(3.
Perinteinen kristinusko on ollut laajasti sosiaali-poliittinen, kulttuurillinen ilmiö, joka on huolehtinut lähinnä kollektiivisesta uskosta ja ajattelusta; uskonto tutussa muodossa, instituutiot ja säännöt. Monet kristityt pitivät yhtenä harhaopin vaaroista sitä, että se rohkaisee papiston ja sen arvovallan vastustamiseen. Piispa Irenaeus kritisoi ankarasti gnostilais-kristittyjä siitä, että he uskalsivat kokoontua ilman piispan lupaa, ja että kaikkien vihittyjen katsottiin saaneen karismaattisen kyvyn Pyhän Hengen suoraan inspiraatioon. Kokouksen alussa vedettiin arvalla, kuka toimi papin roolissa, kuka jakoi piispana sakramentin, kuka luki jumalanpalvelustekstit jne. Roolit kiersivät jatkuvasti henkilöltä toiselle. Niin miehet kuin naisetkin osallistuivat tasavertaisesti arpojen nostamiseen. Kirkkoisät hyökkäsivät gnostilaisuutta vastaan myös siksi, että naisilla oli siinä tällainen asema. Tertullianus kauhistelee, että kaikilla oli yhtäläinen sisäänpääsy, he kuuntelivat ja rukoilivat yhtäläisesti - jopa pakanatkin, jos joku sattui tulemaan... Rauhansuudelma jaettiin kaikkien tulijoiden kanssa, sillä he eivät välittäneet mielipide-eroista!
Kristillisen kirkon tilaa halki vuosisatojen kuvaa hyvin Jeesuksen sana, "Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin" (Joh.16:32).

Bernard Shaw on sanonut: "Tähän asti ihmiskunta on aina päästänyt irti Barabbaan. Entä jos nyt kokeeksi päästettäisiin irti myös Kristus." Fedor Dostojevski katsoi, että kirkko on langennut kaikkiin niihin kolmeen kiusaukseen, joilla Saatana yritti vietellä Jeesuksen luopumaan tiensä kulkemisesta: leivän, vallan ja ihmeiden palvonnan kiusaukseen.
Viinitarhavertauksessaan (mm. Matt.21:33-46) Jeesus viittaa pojalla itseensä. Niin on kristillisen kirkon historian aikana Jeesus usein "heitetty ulos" ja Hänen perintöänsä käytetty miten on mielitty. Lopputuloksena "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä"(4.
Zen-buddhalaiset sanovat: "Pese suusi joka kerta kun lausut sanan 'Buddha!'" Kristinuskon uusi elämä alkaa tismalleen silloin, kun joku kykenee nousemaan kirkossa ylös ja sanomaan: "Peskää suunne joka kerta kun sanotte 'Jeesus!'" [...] Käyttäen hänen omia sanojaan: "On teille hyväksi, että menen pois, sillä jos en mene pois, Puolustaja (Pyhä Henki) ei voi tulla teidän tykönne." Tai kuten enkeli sanoi opetuslapsille, jotka tulivat etsimään Jeesuksen ruumista haudasta: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä. Hän on noussut ylös ja mennyt edellänne..." Kristillinen jumalisuus ei kuitenkaan päästä häntä menemään, vaan jatkaa elävän Kristuksen etsimistä historiallisen kertomuksen kuolleesta kirjaimesta. Niin kuin Jeesus sanoi juutalaisille: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä niissä te luulette teillä olevan ikuisen elämän."(7

(1 Ahola - Antikainen - Salmenvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002. (2 Michael Baigent, Richard Leigh & Henry Lincoln: Pyhä Veri, Pyhä Graal. Bazar kustannus oy 2005. (3 Kristiyhteisö-lehti 4/1986: Helmer Knutar, Herodes ja tietäjät. (4 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (5 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (6 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (7 Alan Watts; kirjassa Zenin ilosanoma, WSOY 1976.

Raamattu

"Raamattu ei ole ylin. Kristus on ylin." - Voitto Viro

 "Molemmat lukevat Raamattua yötä päivää, mutta siinä, missä minä näen valkoista, sinä näet mustaa." - William Blake

 "Aina kun pyhä teksti sotii omaatuntoasi vastaan, hylkää teksti."- Mahatma Gandhi

"Virallinen kristinusko" tänään, mitä siihen luetaan kuuluvaksi ja mitä ei, on kokoonpantu vuosisatojen kuluessa kirkolliskokousten päätöksillä, äänestämällä. Raamattummekin voisi olla huomattavan erilainen; tietyt kirjoitukset sisällytettiin siihen, toiset jätettiin pois.
"On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh.21:25)
Johann Salomo Semler (1725-1791), saksalainen teologi, jonka tausta oli pietismissä, mainitaan tavallisesti tieteellisen raamatuntutkimuksen varsinaisena perustajana. Hän torjui jyrkästi sanainspiraatio-opin: ilmiselvästi Raamatussa oli kirjoja ja kohtia, jotka eivät rakentaneet lukijaa ja joita ei siis voinut pitää inspiroituina. Jumalan sana ja Raamattu eivät olleet identtiset. Kristillisten teologien tavanomaisen käsityksen mukaan Raamattu on vain ikään kuin kolmannen asteen jumalansanaa. Varsinaisesti "Jumalan Sana" tarkoittaa Kristusta. Toisen asteen jumalansanaa on alkukristillinen suullinen saarna Kristuksen merkityksestä. Raamattu on kolmannen asteen jumalansanaa, sikäli kuin se todistaa tai ennustaa Kristuksesta. Neljännen asteen jumalansanaa on tämänkin päivän sananjulistus.

Nykyisissä Raamatun käännöksissä hyvinkin tärkeät asiat on käännetty vallitsevan kirkon opin mukaisesti, vaikka muitakin yhtä päteviä vaihtoehtoja olisi - vaihtoehtoja, jotka muuttaisivat asian sisällön radikaalisti! Esim. mainittakoon niin painava sana kuin tuomio: kreikan sanan krisis voi kääntää kriisi, ja kriisi on käänne, jossa on uusi mahdollisuus!
Luther lausui Kopernikuksesta: "Tuo hullu mies haluaa kääntää päälaelleen kaiken astronomisen tietouden, mutta kyllähän me tiedämme, ettei Joosua käskenyt maan pysähtyä, vaan hän käski auringon pysähtyä." Apt. 15. luvussa Luukas esittää Jerusalemin seurakunnan nimissä "pakanakristityille" minimimääräykset: "Karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, verta, lihaa josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta." Kristikunnassa on myöhemmin vähin äänin luovuttu veren karttamisen ja oikean teurastustavan vaatimuksista, vaikka sen takana olivat Luukkaan mukaan alkuseurakunta ja Pyhä Henki. Raamatullisuus on väistämättä aina valikoivaa! Ei ole olemassa mitään kiistatonta raamatullisuuden tulkintaa, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Missään tapauksessa ei ole raamatullista sekään, että jokainen Raamatun sana otetaan kirjaimellisesti. Jokainen kannanotto Raamatun sanaan, myöskin kirjaimellinen omaksuminen, on inhimillinen tulkinta. Raamatullisuuden ylimpänä kriteerinä pidetään yleensä, että Jumalan sanaa syvimmässä mielessä on se, mikä "ajaa Kristusta". Mutta on selvää, ettei voi olla yksimielisyyttä siitäkään, mikä sana ajaa Kristusta ja mikä ei. Kukin esittää tässä tulkintansa "oman evankeliuminsa mukaan". Raamatullisuus ei ole valmis eikä itsestään selvä asia. Sekin on annettu ihmisten käsiin. Eikä mikään raamatullisuus voi koskaan olla niin raamatullista, ettei sen tehtävänä olisi enää pyrkiä syventymiseen raamatullisuudessa.(1
Pyhissä kirjoituksissa on enemmän kuin historiallinen, kirjaimellinen merkityksensä: niitä voidaan avata usealla avaimella, jotka vievät entistä syvemmälle, näköalan laajetessa laajenemistaan. Jo kirkkoisä Origenes huomautti, että kaikki eivät voineet seurata Jeesusta "vuorelle", jossa Hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan. Origeneen mukaan Raamatulla on "ruumis" (historiallinen merkitys), "sielu" (järjen avulla löytyvä kuvainnollinen merkitys), "henki" (sisäinen merkitys niille, joilla on "Kristuksen mieli") (2.
Vertaus kylvösiemenistä kertoo, että siemenet, ajatusaiheet, jäävät hyödyttömiksi, elleivät ne putoa ajattelijan sieluun, jossa itävät ja kasvavat, kunnes tuottavat runsaan sadon. Jos itsepintaisesti vaadimme, että Raamattua pitää tarkastella tietyssä valossa, siitä voisi tulla este jollekin toiselle löytää Jumala!

"Silloin hän avasi heidän silmänsä käsittämään kirjoitukset." (Luuk.24:45)
Paavali mainitsee tarinan Aabrahamin kahdesta vaimosta, joista toinen oli vapaa, toinen orjatar ja sanoo: "hatina estin alleegoroumena", "tämä on allegoriaa", selittäen toisen merkitsevän Vanhaa ja toisen Uutta liittoa (Gal.4:22-31). Puhuessaan israelilaisten paosta Egyptistä, Paavali viittaa vertauskuvallisesti kasteeseen, hengelliseen ruokaan ja juomaan, ja kallioon joka oli Kristus (1 Kor.10:1-4). Hän vertaa Kristusta ja seurakuntaa mieheen ja vaimoon, ja sanoo kristittyjä Kristuksen ruumiin jäseniksi (Ef.5:23, 30). Hebrealaiskirjeessä kuvataan allegorisesti juutalaista uhrijärjestelmää(3. Oikeaoppisuuden ja agnostisuuden yleinen virhe on omaksua kirjaimellinen, mekaaninen näkökanta - kirjain joka kuolettaa - sen sijaan mitä Raamattu itse vaatii itselleen, nimittäin mystinen näkökanta.Monesti ei ole yhtään väliä onko kertomus allegorinen vai tosiasiallinen historiallinen muistiinpano: kummassakin tapauksessa totuus jonka se sisältää, on henkinen periaate johon se viittaa. Kun luemme Raamattu etsien Jumalan olemusta ja tahtoa, saamme täsmälleen saman viisauden näimme sen sitten allegoriana tai historiana. On myös mahdollista lukea allegoriseksi mikä tahansa mihin uskollasi on vaikea ulottua. Joitain tosiasioita emme mitenkään voi lukea allegorisiksi jos kristinuskossa on määrä olla yhtään totuutta. Ennen kaikkea Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallinen todellisuus!

Jos ajatellaan, että Raamatussa on sanottu kaikki mitä meidän tarvitsee tietää, mitä me saamme tietää, metafyysisistä kysymyksistä, että näkijöitä ja profeettoja oli vain Raamatun aikoina, käsissämme on pelkkä muinaisjäänne eikä elävä, henkinen virtaus historiassa, jonka alkulähde pulppuaa Golgatalla, ja jolla on oma itsenäinen kehityskulkunsa kohti suurenmoista tulevaisuutta, jota se on meille avaamassa.
Kristinusko on edelleen kehittyvä ja eteenpäin menevä virike; kirkot eivät voi sitä omia, dogmit eivät voi sitä kahlita, edes Raamatun kansien väliin se ei mahdu! Jos tämä kielletään, revitään irti kristinuskon henkiset juuret ja se kuihtuu ravinnon puutteeseen eikä tuota hedelmää. Jo UT sisältää viittauksia muihinkin ilmoituksiin kuin Jeesuksen puheet: näyt ja unet, joissa saadaan toimintaohjeita konkreettisia tilanteita varten. Kristinuskon alkuaikoina Kristuksen seuraajia nimitettiin Apostolien tekojen maininnan mukaan "heiksi, jotka ovat matkalla tai tiellä", ja Kristus kutsui itseään "tieksi" eikä staattiseksi olotilaksi.
Ensimmäisiä kristillisiä heresiologeja olivat Jerusalemin seurakunnan johtajat, jotka pitivät Paavalia ensimmäisenä kerettiläisenä. Heidän uskostaan ei näytä suuresti poikkeavan Jeesuksen jumaluuden kieltäneiden ebioniittien vuorostaan harhaoppiseksi tuomittu juutalaiskristillisyys n. 150 jKr. Muuttuvassa tilanteessa se ei muuttunut - kun taas alkuseurakunnassa kaikki oli vielä valinkauhassa. Yksi varhaisimmista harhaopeista oli konservatismi(4.

(1 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (2 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (4 Köyhät kerettiläiset, ebionit kirkkoisien teksteissä.

Esoteerinen kristinusko

Uskonnolla on aina eksoteerinen ja esoteerinen puolensa, ulkoinen kuori ja sisäinen ydin, esipiha ja kaikkein pyhin. Eksoteerinen kristinusko on tekemisissä Raamatun kirjaimen ja moraalisten tapojen kanssa; esoteerinen kristinusko etsii henkeä kirjaimen takaa ja pyrkii ihmisen sisäiseen uudistumiseen, läpeensä kristillistymiseen. Lain orjuus vaiko vapauttava evankeliumi - joka tahtoo helppoja vastauksia tarvitsematta itse ajatella omilla aivoillaan, tyytynee edelliseen.
Esoteerinen ei ole eksoteerisen vastakohta tai laajennus, vaan kokonaan oma ulottuvuutensa. Valtavirran kristillisyyteen tänä päivänä viitataan eksoteerisena, ulkoisena, koska se keskittyy Jeesus Nasaretilaisen fyysiseen elämään. Jeesus opetti kansaa vertauksilla, opetuslapset saivat tietää "Jumalan valtakunnan salaisuudet". Paavali ravitsi "lapsia maidolla, täysikasvuisia vahvalla ruoalla". Vain se, jolla on "korvat kuulla", kuulee. Sekä Jeesus että Paavali opettivat, että uskonto ei ole pelkkää uskoa oppeihin vaan käytännöllistä tietoa (gnosis) tiestä saavuttaa uudelleen syntymäoikeutensa "Jumalan poikana/tyttärenä".
Ensiksi on uskonto tutussa muodossa: instituutiot ja säännöt, jotka on tarkoitettu ohjaamaan toimiamme ja säätelemään sosiaalisia suhteitamme. Sisäinen traditio opettaa, että emme ole kokonaan mitä voisimme olla. "Esoteerinen uskonto käsittelee sielua ja vapauttaa sielun mielestä ja materiasta nyt, eikä tuonpuoleisessa. Sen päämääränä on sielun kohottaminen ja yhdistäminen Jumalaan juuri tässä elämässä maan päällä. Eksoteerinen uskonto tähtää enemmän uskonnon seuraajien olosuhteitten ja statuksen parantamiseen. Se vaatii uskonnollisten velvoitteiden noudattamista, virsien laulamista ja harrasta rukoilemista Jumalan miellyttämiseksi palkkion toivossa tuonpuoleisessa."(1
Gal.1:15-22 Paavali vannomalla vakuuttaa, ettei ole apostoleilta saanut tietojaan Kristuksesta (kertomus on ristiriidassa Apt.9. luvun kanssa, mutta uskomme kai ennemmin hänen omaa todistustaan), eikä hän yleensä muutenkaan näytä tuntevan Jeesuksen elämän tapahtumia ja suullisia opetuksia. Ne olivat hänestä toissijaisia verrattuna hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa: "Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal.1:11-12). Oikeammin: hän on saanut sen "Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen (apokalypsin) kautta"(2. Tietäessään Kristuksesta Paavali vainosi kristittyjä, mutta kun hän tunsi Kristuksen, vainottiin häntä itseään.

Niin Markionin kuin Valentinoksenkin teologia nojasi vahvasti Paavaliin, joka sai jotkut varhaiset kirkkoisät epäröimään apostolin sisällyttämistä kaanoniinsa. Paavali oli Markionin mukaan ainoa apostoli, joka oli oikein ymmärtänyt uuden sanoman Kristuksen tuottamasta pelastuksesta. Markionin nostaessa Paavalin tunnetuksi, se vaikutti vahvasti siihen että muut tunnustivat apostolin auktoriteetin, jollaista hän todennäköisesti ei muuten olisi saanut. Paavali oli monien gnostilaisten lahkojen suosikkiapostoli, hän näytti yhdeltä heidän omistaan. Paavali oli maailman suurimpia mystikoita.
Roomalaiskirjeessä 16:7 Paavali tervehtii kunnioittavasti naisapostolia nimeltä Junia, ja Uuden Testamentin kirjoissa mainitaan kristittyjen johtajina toimineita naisia, esim. Apt. 9:36 Jeesuksen opetuslapsi nimeltä Tabita eli Dorkas. Room.16:1 Foibe on käännetty "seurakunnan palvelija" - itseasiassa "diakoni" (joka on pappeuden aste). Klement Aleksandrialainen kirjoitti 1. Kor. selityksissä, että apostolit työskentelivät naisten seurassa ja että nämä olivat "sisaria" ja "pappikumppaneita". Naisten vihkiminen papinvirkaan oli olemassa käytäntönä kauan Uuden Testamentin aikojen jälkeen, ehkä tunnetuimpana heistä 300-luvulla vaikuttanut Pyhä Olympias Konstantinopolilainen.(3 Naisten opettamiskielto (1 Tim. 2:12) ja Efesolaiskirjeen naiselle osoitettu käsky alistua miehensä tahtoon eivät ole Paavalin omia opetuksia. Nämä jälkipaavalilaiset kirjeet (myös Kol., 2 Tess., Titus) ovat todennäköisesti hänen oppilaidensa kirjoittamia(4.

"Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan."
(Gnostilainen Filippuksen evankeliumi; Nag Hammadin kätketty viisaus. WSOY 2001)

Kuulemaani saarnaa lainaten, tehtävämme on tulla esoterikoiksi, luoda suhde henkiseen maailmaan tekemällä matka sisäsuuntaan. Vieraat, jotka Jeesuksen vertauksessa (Matt.22:1-14) oli kutsuttu kuninkaanpojan häihin, mutta eivät halunneet tulla, olivat liikaa ulkoisen elämän hyörinän pauloissa. Vieras, joka ei ollut pukeutunut häävaatteeseen, joka juutalaisissa häissä annetaan ovella, ei ollut tullut ovesta, Kristuksen kautta ("Minä olen ovi!"); hän jäi sanattomaksi, hänellä ei ollut vaadittavia henkisiä kykyjä. Ihmiselle, jolla on kyky kantaa henkistä, annetaan; siltä, joka vain luulee jotain omistavansa, otetaan sekin pois. Hänet palautettiin ulkoisen olemassaolon pimeyteen, jossa on "itku ja hammastenkiristys." Se on se henkinen pimeys, jossa suuri osa ihmiskuntaa elää sidottuna kohtaloonsa. "Joka ei usko, on kadotettu": joka ei usko omaa ikuisuuttaan eikä sitä etsi, pysyy samanlaisena katoavaisena olentona kuin tähänkin asti, hän on "kadotettu" tämän elämän osalta. "Harvat ovat valitut": harvat valitsevat etsiä. "Nyt on otollinen aika": kuoleman jälkeen ei voi aloittaa mitään uutta.

(1 C.W. Sanders: Sisäinen ääni. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (3 Laurence Gardner: Maria Magdaleenan arvoitus. Bazar Kustannus Oy 2006. (4 Ahola - Antikainen - Salmesvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002.

Esoteerinen, esoterikos (kreik.), sisäinen. Myös "salainen", "luottamuksellinen". Ajattelutapa, jossa pyritään ymmärtämään aisteille näkymätöntä todellisuutta. Vanhemmat esoteeriset traditiot olivat salaisia; niissä oppilaiden piti läpäistä erilaisia kokeita, initaatioita, jotka valmistivat heidät vastaanottamaan henkistä tietoa. Näin oli laita myös alkukirkossa, jossa oli käytössä katekumenaatti (ks. Pekka Ervast: Paavali ja hänen kristinuskonsa. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1957).

"Mielialat ja tunteet johdattavat esoteerisuuteen omassa sisäisyydessämme, ajattelun alueella taas vastaavasti meditatiivinen sieluntila. Kultin (= seremoniallinen jumalanpalvelus, tässä Ihmisen vihkitoimitus, Kristiyhteisön ehtoollismessu) esoteerinen todellisuus koetaan sen uskon kautta, joka meillä on kultin tapahtumaa kohtaan. Ilman tätä voimaa, joka on samalla myös henkinen 'havaitsemiselin', koettaisiin kultti vain ulkoisena aistimuksena ja mieltä vailla olevana tapahtumana. Kehittämällä oikeanlaatuista mielialaa sekä oikeita tunteita uskonnollisessa toiminnassa, sekä kehittämällä meditatiivista sieluntilaa ja uskoa, jonka kautta oppii näkemään, tulevat esoteeriset kokemukset mahdollisiksi, ja ne voivat kristinuskoa koskevan ajattelun sekä käsitteiden kautta muuttua 'esoteeriseksi kristinuskoksi'."

- Michael Debus: Esoteerinen ja eksoteerinen krstinusko. Kristiyhteisö-lehti 3/1994.

RAKKAUS ON JUMALASTA 1/4: HOMOSEKSUAALISUUS ESOTEERISEN TIEDON VALOSSA

(Päivitetty 23.2.2007)

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 1 numerossa 2/2004, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten.

"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." (1 Joh.4:18)

Uusi Testamentti on täynnä kehotuksia olla pelkäämättä: "Älä pelkää", sanoo enkeli Sakariaalle, sitten Marialle. "Älkää pelätkö", sanoo enkeli paimenille kedolla. "Älkää pelätkö", sanoo Kristus opetuslapsille kävellessään vetten päällä. Niin sanoo enkeli naisille tyhjällä haudalla, ja niin sanoo heille myös Ylösnoussut itse.

Tänäkin päivänä ihminen voi psykologisesti elää Vanhan Liiton lain ikeen alla, pelätä Jumalaa ja Hänen "vihaansa", vieläpä kutsuen itseään kristityksi! Tämä on totta erityisesti niiden kohdalla, jotka vanhoillinen ympäristö on kietonut pauloihinsa ja saanut epäilemään olemassaolonsa oikeutusta omana itsenään, oikeuttaan rakastaa toista ihmistä menettämättä Jumalan rakkautta.
Tämä voi ilmetä myös käsityksenä kohtalon ankaruudesta, kunnes ihminen tulee tietoiseksi Jumalan rakastavasta oikeamielisyydestä kohtalonsa kulussa. Jumalan rakkauden "kääntöpuolen" joutuu kyllä kohtaamaan jokainen, joka ei tartu niihin mahdollisuuksiin, joita elämä eteemme tuo; silloin ei auta muu kuin lyödä päätään seinään riittävän monta kertaa, että oppi menee perille! Seinät nousevat vastaan joka puolella, kunnes ihminen tajuaa että on muutoksen aika, ja muutos alkaa omasta sisimmästä, ei ulkoisista olosuhteista.
Aivan oma lukunsa on vieraan pelko, joka näyttäytyy kristillisen rakkauden vastaisena käyttäytymisenä. Tämä on monille heteroille ominainen asenne homoseksuaaleja kohtaan, myös kristillisten kirkkojen piirissä. Rakkaus, jonka pitäisi olla suurempi uskoa ja toivoa, onkin yhtäkkiä valikoivaa ja ehdollista.
Pelko tappaa henkisen kokemuksen: menetämme myötäelämisen kyvyn ja kosketuksen Jumalaan. Ratkaisu on sydämen avaaminen pelon vastakohdalle - rakkaudelle! Pelko on sulkeutumista, rakkaus avautumista.

Esoteerikolle tämä ei välttämättä ole ongelma. Yksi homoseksuaalisuutta vastaan paljon käytetty, luomisteologinen argumentti menettää merkityksensä jo tarkastellessamme luomiskertomusta esoteerisen tiedon valossa.

Tiedämme, että Genesiksen ensimmäisessä luvussa "Jumalaksi" käännetty hepreankielinen sana Elohim onkin monikkomuoto, ja vaikka se yksikössä on feminiininen, monikossa sille on annettu maskuliininen pääte; toisin sanoen, jumalat - tai "mies-jumalattaret", jos niin halutaan - loivat ihmisen omaksi kuvakseen, miehiseksi ja naisiseksi* - oli siis vain yksi, androgyyni luomus, mies-nainen. Vasta toisessa luvussa sukupuolet erotetaan ja mukaan tulee aineellisuus, "maan tomu". Hengessä sukupuoleton, sielullisesti kaksineuvoinen, ainoastaan fyysisesti jompaakumpaa - sellainen on ihminen; ruumis maan tomusta, henki Jumalasta, sielu maan ja taivaan liitosta.
(Elohimit ovat Exusiai-olentoja, "valtoja", eli muodonhenkiä, yksi yhdeksästä hierarkiasta, jotka toteuttavat Maailmankaikkeuden Suuren Arkkitehdin Suurta Suunnitelmaa; ne mainitaan Raamatussa ja meitä lähinnä ovat enkelit.)

Teosofisen liikkeen omintakeinen ja johtava persoona Suomessa, Pekka Ervast, viittasi homoseksuaalisuuteen useita kertoja, omana aikanaan (1875-1934) hyvinkin radikaalisti: lyhyesti tiivistäen, homoseksuaalit ovat hänen mukaansa "kolmas sukupuoli", välittäjiä miehen ja naisen välillä, välivaiheena kohti sukupuolten uudelleen yhdistymistä kaukaisessa tulevaisuudessa.
Yksinkertaisemminkin asian voi ymmärtää jälleensyntymisen valossa, kun tiedämme, että esim. Rudolf Steinerin mukaan sukupuolten vaihtelu on sääntö. Poikkeuksellisesti ihminen voi pysyä samassa sukupuolessa 2-3 inkarnaatiota, seitsemän ollessa maksimi. Kun yksilö oltuaan nainen useassa elämässä, päättää vaihtaa mieheksi, ruumis muuttuu, mutta mieli säilyy naisellisena, ja tämä epätäydellinen muutos tekee yksilöstä homoseksuaalin. Biseksuaalit, transvestiitit ja transsukupuoliset kuulunevat samaan kategoriaan, ero lienee muutoksen laajuudessa; olemme yksilöitä tässäkin suhteessa.
Voimme siis katsoa joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen, mutta oli teorian laita miten tahansa, joka tapauksessa voimme ainakin todeta, että monien maaelämien sarjassa homoseksuaalisuus ei näytä kovin isolta asialta! Ja kukapa meistä näkisi toisen ihmisen kohtalon.
Riittää kun kyseenalaistamme yleisesti vallitsevan, kapea-alaisen Jumala-kuvan, josta voisi jopa sanoa, että ihmiset tahtovat luoda Jumalan omaksi kuvakseen, pieneksi ja pikkumaiseksi. Esimerkiksi tuo primitiivinen taikausko ikuisesta kadotuksesta on mitä hirveintä Jumalan pilkkaa, tehdessään rakastavasta Isästä paholaisen!

Ainoa syntimme on erossaolo Jumalasta, "eksymisemme Hänestä, Hänen olemuksensa kieltämisemme"(1, joka luo erillisyyttä myös ihmisten kesken, uhaten suhteitamme kuolemalla ("kuoleentuva mainen olemassaolo"(2). Synti vääristää ihmisten yhteiselämää Kristuksen ruumiin jäseninä. Yksin emme voi elää Jumalan tarkoittamalla tavalla; itseensä sulkeutuva elämä on kuolemaa. Kysymys on myös tietämättömyydestä, ja tietämättömyyden vastalääke on tieto: "Ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh.8:32)
Muistakaamme, ettemme koskaan oleta itsestäänselvyytenä, että kohtaamamme lähimmäinen, ystävämme, lapsemme, tuntee kiintymystä vastakkaiseen sukupuoleen! Toisten ihmisten kohtaaminen vailla rajoja on kommuuniota.

(* "Naisinen" ei toki ole aivan suomenkielen mukainen sana, mutta "naisellinen" ei vastaa tarkoitusta; sen pari ei olisi "miehinen" vaan "miehekäs".) (1 Ihmisen vihkitoimituksen rukouksista. (2 Kristiyhteisön credo.

RAKKAUS ON JUMALASTA 3/4: KIRJAIN JA HENKI

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 3 numerossa 4/2004, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten. 

Mitä tarkoittaa, että jokin on "luonnollista"? Kun sanomme jonkin olevan luonnollista, me usein tosiasiassa tarkoitamme, että se on laajasti hyväksyttyä tai harjoitettua, kun taas jokin, joka on "luonnotonta", on vierasta meille. Jos jokin on luonnotonta, niin sitä on yritys tukahduttaa tai muuttaa omaa luontoaan - ikään kuin kätkisimme kynttilämme vakan alle tai hautaisimme talenttimme maahan. Se on valhetta ja itsepetosta, jolla kiellämme rakkauden periaatteen elämässämme. Se on rikos Pyhää Henkeä vastaan, sillä ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli.

Roomalaiskatolinen kirkko tunnustaa, että homoseksuaalisuus on luontaista, ei valittua, mutta vaatii samalla homoja elämään selibaatissa. Kuitenkin kirkko sanoo, että selibaatti on erityinen kutsumus, joka ei sovellu kaikille! Voimme vain arvella, että kun ihminen on tarpeeksi pitkällä henkisellä tiellään, seksuaalisuus muuntuu, jalostuu, mutta se ei toimi toisinpäin: itsensä pakottamisesta ei seuraa edistystä vaan ainoastaan patoutumia, jotka joskus ryöpsähtävät pintaan.

Protestanttisetkin kirkot kompastuvat huomaamattaan ristiriitaan oman oppinsa kanssa, jos ne vaativat että homojen täytyy elää selibaatissa tai muuttua heteroiksi pelastuakseen, sillä silloinhan ei enää päde periaate "yksin armosta uskon kautta", vaan astutaan lain tekojen alueelle!

Miksi vedotaan Vanhaan Testamenttiin, Israelin kansan lakeihin - emmekö ole kristittyjä? Toisaalta taas Paavalikin kiistämättömistä ansioistaan huolimatta oli vain ihminen, eikä kelpaa korkeimmaksi auktoriteetiksi. Jos tahdomme olla kristittyjä, meidän täytyy olla Kristuksen seuraajia, Kristus-keskeisiä. Emmekö silloin ylitse kaiken asettaisi uskomme keskushenkilön, Herramme ja Vapahtajamme oman elämän ja opetukset! Tässä yhteydessä ei tarvitse kuin viitata siihen, kuinka Hän seurusteli aikansa sorrettujen ja halveksittujen kanssa, fariseusten paheksunnasta piittaamatta, ja kyseenalaisti monet vanhat säännöt ja traditiot. Keväällä 2000 kohuttiin ruotsalaisen Elisabeth Ohlsonin valokuvanäyttelystä, Ecce Homo, joka purevasti peilasi tätä teemaa meidän aikaamme.

Entäpä sitten Kristuksen sanat, sellaiset helmet kuten "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi"... tai: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven."

Vanhat rakenteet uudistuvat toivottoman hitaasti. Ihmiskunnan tietoisuuden kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vielä vastaan rimpuillen. Ei ole ihme, että moni homoseksuaali luopuu turhautuneena kaikesta järjestäytyneestä uskonnollisuudesta, pahimmassa tapauksessa menettää tyystin uskonsa. Jos kuuluu ahdasmieliseen uskonnolliseen yhteisöön ja haluaa siitä irti, eikä löydä muuta keinoa kuin kieltää tyystin Jumalan olemassaolo, se on kuin ampuisi tykillä kärpästä; uskonnollisuus, joka ahdistaa ihmistä, ei ole tervettä, mutta tässä tapauksessa lääkkeellä on turhan voimakkaat sivuvaikutukset!

Kysymystä homoseksuaalisuudesta tulisi lähestyä ennemmin Hengen kuin kirjaimen näkökulmasta, ei kysyen, "mitä Raamattu sanoo?", vaan yrittäen kuulla, mitä Henki sanoo seurakunnille nyt. Luukas kertoo, että sinä 50:ntenä päivänä ylösnousemuksen jälkeen, jolloin israelilaiset juhlivat kymmenen käskyn Moosekselle antamista, 12 opetuslasta kokivat hengen niin yksilöllisesti, että jokainen kykeni sanomaan, "mitä henki hänelle lausui."

Jumalaa ei tarvitse enää etsiä jostain kaukaa, korkeuksista, Jumala on muuttanut ihmisen sisimpään. Se on ensimmäisen helluntain sanoma. Jeesus sanoi: "Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?" (Luuk.12:57). Lakikirjan sijaan täytyy kääntää katse omaan itseen. Sellainen itsenäinen vapaus voi olla pelottavaa. On helpompi turvautua valmiisiin vastauksiin, kivitauluihin kirjoitettuihin käskyihin, tarvitsematta ajatella itse, tulla laiksi itselleen. Kristus sanoi, ettei tullut tekemään lakia tyhjäksi, vaan täyttämään sen: Hän tuli täydentämään lain uudella, korkeammalla lailla, rakkaudella - Hän on lain päämäärä, täyttymys. Kuten Jumala sormellaan kirjoitti käskynsä kivitauluihin, Kristus kirjoitti maahan uuden rakkauden käskyn (Joh.8). Kivi on poistettu haudan suulta ja sen myötä kivitaulut. Kristus on perustuksemme, kulmakivemme, ja meistäkin voi tulla eläviä rakennuskiviä. Sauluksesta, fanaattisesta fariseuksesta, tuli uusi ihminen, kun Ylösnoussut kirkkaudessaan ilmestyi hänelle!

Raamatun tulkinnan professori ja metodistipappi Walter Wink korostaa, että Jumalan Sana on Kristus, Raamattu on Sanan todistaja, ja Raamatun palvonnan sijaan meidän pitää arvostella jopa Raamattua Kristuksen ilmestyksen valossa; Raamattu sisältää oman oikaisunsa periaatteet.

On syytä ottaa vakavasti modernin teologisen tutkimuksen tuoma valaistus Raamatun surullisen kuuluisiin homokohtiin, joiden takia Raamattua niin usein käytetään väärin, lyömäaseena. Tässä emme puutu niihin yksityiskohtaisesti, sillä tietoa on riittämiin tarjolla hänelle, joka sitä kaipaa (esim. Martti Nissinen: "Homoerotiikka Raamatun maailmassa", Yliopistopaino 1994). Uudempi tutkimus ottaa huomioon ajan ja kulttuuritaustan, jota vasten kirjoitukset syntyivät. Ylimalkaisesti voimme todeta, että Vanha Testamentti tuomitsee niin samaa kuin eri sukupuolta olevien raiskauksen, prostituution ja rituaalisen pakanallisen seksuaalikäyttäytymisen (mutta toisaalta taas hyväksyy esim. moniavioisuuden ja orjuuden, ja on pullollaan määräyksiä, joita yksikään kristitty tänä päivänä ei koe tarpeelliseksi noudattaa). Se mitä Paavali vastustaa, on kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista tunnettua pederastiaa, joka kulttuurillisena ilmiönä ei vastaa homoseksuaalisuutta sellaisena kuin sen tänä päivänä tunnemme.

Mitä tulee Jeesukseen, Hän näyttää vaikenevan asiasta. Matteus 19:12, "Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia", halutaan usein nähdä tässä valossa, ja miksi ei, sanoohan Jeesuskin lopuksi, "Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon", vaikka teksti puhuukin eunukeista, sen aikaisesta vähemmistöstä.