Lapsen kaltaisuus

 Päivitetty 25.4.2012

Lasten kaltaisten on taivaan valtakunta. Juuri pieni lapsi on kaikkein herkin totuuden suhteen; niin kauan hän uskoo vanhempien sanaa, kuin huomaa heidän puhuvan totta, mutta aina tahtoo lapsi itse tutkia ja kokeilla kaikkea, myös erehdyksiä tehden. Sitä paitsi lapsi, joka elää "taivasta" tässä ja nyt, samalla nauttii aistiensa kautta maailmasta ja elämästä, eikä näe siinä mitään olennaisesti pahaa. Lapsen kaltaisuus on sielun ominaisuus, ei järjen asia. Kristinusko on mitä yksinkertaisinta, ja samalla kätkee sisäänsä mitä korkeimpia mysteereitä. Vuosisatoja se levisi, ei niinkään opillisten todistelujen kautta, vaan itse Kristus kulki sydämestä sydämeen ja sielusta sieluun halki maailman. Vasta meidän aikanamme on ymmärrettävä Kristus, tiedostettava Hänet(1.

Lapsi symboloi myös ihmisen kehittyvää puolta. Jeesus sanoo ..."sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa" (Matt.18:10). Jos lapsi tarkoittaa ihmissielun voimia, silloin enkeli taivaissa symboloi sielun henkistä ydintä: henkisen Itsemme silmin katselemme aina Isän kasvoja, koska se on yhtä Hänen olemuksensa kanssa. Meissä elää ja vaikuttaa Jumalan Henki, olemme Hänen lapsiaan ja Häneltä me saamme isällistä apua, neuvoa, lohdutusta, anteeksiantoa, kuten tuhlaajapojan tarinassa. Mutta lapsi kasvaa ja kehittyy ja Isä odottaa meidän tulevan joskun täysi-ikäisiksi. "Tulkaa täydellisiksi niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen!" voidaan ymmärtää vapauttavaksi, jopa rohkaisevaksi tulevaisuuden sanaksi. "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista" - ainoastaan ihmisessä oleva Jumala voi päästä sen rajan yli(2.

Marko Pogacnik kirjassaan "Sydämen evankeliumi" (Eeston Books 2000) selittää vertauksen eksyneestä lampaasta (Matt.18:12-13) niin, että 99 lammasta, jotka uskollisesti seuraavat laumaa, tarkoittaa henkisesti heräämättömiä ihmisiä, jotka eivät kuuntele sisintään vaan menevät massan mukana. Eksynyt lammas symboloi ihmisen yksilöllistymisprosessia: oman tiensä kulkijan on oltava valmis myös harhateille. "Ihmiskunnan paimenet" puoltavat ihmisen henkilökohtaista itsenäistymistä.

Pikkulapsen aivot ovat tietyssä suhteessa kehittyneemmät kuin aikuisen. Ne yhteydet aivosolujen välillä, jotka mahdollistavat "ajattelun", ovat lapsella kaksinkertaiset verrattuna aikuiseen, ja monet näistä yhteyksistä häviävät suunnilleen samaan aikaan kuin puhe kehittyy. Samaan aikaan kun alamme antaa nimiä ympäristössämme oleville asioille, menetämme kenties toisen, myötäsyntyisen kyvyn. Voisiko se olla kyky kokonaisuuden hahmottamiseen; kyky, joka meillä on syntymästämme saakka ja joka katoaa, kun pikkulapsi yrittää antaa aistivaikutelmille ajatuksen rakennetta? Ehkä juuri myötsyntyinen kykymme kokea todellisuus katoaa, ja ehkä juuri sitä yritämme myöhemmin elämässämme vaivalloisesti saada takaisin?(3

Antiikin maailmassa ajateltiin että ihminen harjoittaa uskonnollisia menoja saadakseen jumalat suosiollisiksi itselleen. Lasten ei uskottu kykenevän tällaiseen. Hän ei voi tuoda uhria eikä pieni lapsi voi osoittaa kunnioitusta ja palvontaa jumalille. Jumalat eivät ikään kuin hyödy lapsen palvonnasta, koska lapsi on niin pieni ja heikko ettei hänellä ole mitään annettavaa heille. Jeesuksen seuraamisessa ei ole ensisijaisesti kyse siitä, mitä suurta ihminen voi antaa Jeesukselle. Asia on juuri päinvastoin. Jeesus itse haluaa siunata omiaan sen sijaan, että hän odottaisi heiltä jotakin. Lapsi on heikko ja avuton, täysin aikuisen määräysvallan alla. Ihminen ei itse ansaitse tai hanki yhteyttään Kristukseen, vaan se annetaan hänelle lahjaksi. Hän ei voi sitä ansaita, mutta ei vastustaakaan. Ja toisaalta se on otettava vastaan.(4 

Kun Jeesus sanoi: "Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan", hän ei tarkoittanut, että lapsen esikuvallisuus olisi lapsellisuudessa, typeryydessä tai oikullisuudessa. Tätä on todella syytä tähdentää. Mystikko, joka unohtaa Jeesuken edellisiä täydentävät sanat: "Olkaa terävät niin kuin käärmeet" ja itsepintaisesti tulkitsee ne väärin, ikään kuin niissä olisi kysymys vastuuttomaksi, herkkäuskoiseksi ja äärimmäisen epäkriittiseksi tulemisesta ja joka uskoo, että nämä ominaisuudet voivat viedä ihmisen lähemmäksi Jumalan viisautta, voi panna väitteensä todenperäisyyden koetukselle. Juuri hänen uskonsa estää häntä käsittämästä totuuden.
Niin kuin lapsi elää täysin äitinsä varassa, joka edustaa sille korkeampaa olentoa, tulee oppilaan hylätä egonsa ja antautua Jumalan käsiin, mikä on aitoa nöyryyttä. Toiseksi nämä sanat kehottavat häntä etsimään totuutta uusin mielin, epäitsekkäästi ja perinteisistä ennakkoluuloista vapaana. Kolmanneksi ne ovat muistutus siitä, että lapsen luontainen hyvyys ja viattomuus, jotka ovat niin jyrkkä vastakohta aikuiselle, ovat mystillisen tietoisuuden saavuttamisen ehto.(5

"Jumalan lapseuden käsitteeseen sisältyy hyvin paljon sitä uutta, minkä ihmiskunta sai kristinuskon myötä. Tosin käsite on ensin puhdistettava siitä, mitä sentimentaalisuus on siitä tehnyt. Lentoon vielä kykenemättömältä linnulta ei voi kieltää oikeutta saada istua pesässä odottamassa ja avaamasta oikealla hetkellä nokkaansa. Kuitenkaan ei kristityn kuvaan todellakaan kuulu käyttäytyä erityisen aikuistumattomasti. 'Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi'. Vääristämällä Paavalin opin uskon kautta oikeamieliseksi tulemisesta johtavat teologit pyrkivät tänään todistamaan oikeaksi oman linnunpesänsä kristinuskon. Onko oikein sivuuttaa sana 'voimasta'?" - Michael Bauer

"Helluntai on hengellisen täysi-ikäiseksi tulemisen juhlapäivä." - Thomas Keating

"Viisas on kuin lapsi." - Tao te ching

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911/Rudolf Steiner: Viides evankeliumi. Suomen antroposofinen liitto 2002. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (4 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (5 Paul Brunton: Ajatuksia etsijän tieltä. Karisto Oy 1992.

Kristus

Päivitetty viimeksi 31.8.2012

"Korkein, mitä meille voidaan antaa, on sanoma Jeesus Kristuksesta. Meidän pitää ottaa se hyvin vastaan! Eikä vain järjellä, meidän on otettava se vastaan sisimmässämme, niin kuin fyysinen ruumis ottaa vastaan ravinnon." - Rudolf Steiner

Kristinusko syntyi täyttämään kaiken sen, mikä on kaikissa uskonnoissa elänyt, se on vanhojen uskontojen täyttymys, niin kuin Kristus sanoi juutalaisten laista ja profeetoista, ettei Hän tullut niitä kumoamaan vaan täyttämään. Kaikki uskonnollinen julistus ennen Jeesus Kristusta on Kristus Jeesuksen ennalta julistamista. Esikristillisten uskonnon perustajien kohdalla on oleellista se mitä he ovat opettaneet. Jeesus Kristuksen kohdalla ratkaisevaa on usko hänen persoonaansa. Klemens Aleksandrialaisen (k.n. 215) mielestä muilla uskonnoilla ja filosofialla oli oma merkityksensä: jumalallinen Logos oli valmistanut niiden avulla tietä kristinuskolle ja kasvattanut ihmisiä ymmärtämään, mistä kristinuskossa oli kysymys.
Kun aika oli täyttynyt, kolme itämaan tietäjää, persialaista maagia, tuli tervehtimään lasta, jonka syntymän he lukivat tähdistä. Tuolloin astrologia oli vielä pyhä, jumalallinen tiede, josta se sittemmin on rappeutunut. Israelin kansan messiaaninen tehtävä oli valmistaa Kristukselle soveltuva ruumis 42 sukupolven kuluessa; siksi veren puhtauteen kiinnitettiin erityistä huomiota.
Neitseellisen sikiämisen aihe on yleismaailmallinen ja neitsytjumalattaria on useissa uskonnoissa. Kanonisoiduissa evankeliumeissa Marian neitsyys ei korostu. Neitsyyden painottamisen kannalta ratkaiseva oli apokryfinen Jaakobin kirja. Siinä todistaja, Salome, tarkastaa Marian neitsyyden synnytyksen jälkeen! Kirkkoisille teksti oli auktoriteetti, johon he viittasivat ja jota he puolustivat. Jaakobin evankeliumin kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt kristitty n. 200 jKr., ja se on täynnä mielikuvituksellisia yksityiskohtia. Vaikka keskivertokristitty ei ole koskaan kuullut tästä kirjasta, sillä on kuitenkin tiedostamaton vaikutus hänen ajatteluunsa. Tätä Jaakobin protoevankeliumia, kuten sitä myös kutsutaan, ei ole koskaan luettu kanonisten tekstien joukkoon, mutta muuten kyseessä on selkeästi vaikutusvaltaisin apokryfinen kirjoitus kirkon historiassa. Tekstiä on käytännössä käytetty eräissä suhteissa ikään kuin se olisi kanoninen.
Luukas (2:48) nimittää Mariaa ja Joosefia Jeesuksen vanhemmiksi ja Joosefia Jeesuksen isäksi. Johannes toteaa evankeliumissaan (1:45, 6:42) että Jeesus oli Joosefin poika. Paavali kirjeessään roomalaisille (1:3) toteaa, että Jeesus "lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä." Gal.4:4-5 "Naisesta syntynyt" on tavallinen ihmistä tarkoittava ilmaus (Mt.11:11 se viittaa Johannes Kastajaan). Mikään ei viittaa jotenkin poikkeavaan syntymään. Mk.6:3 "Marian poika": on keinotekoista selittää, että Markus haluaisi sanavalinnallaan viitata neitseelliseen sikiämiseen; ilmaushan esiintyy epäuskoisten nasaretilaisten repliikissä.
Joosef on Matteuksen ja Luukkaan (toisistaan huomatttavasti poikkeavissa) sukupuuluetteloissa ilmoitettu Daavidin kuningashuoneen jälkeläiseksi; Mariasta evankeliumit eivät tätä missään vaiheessa totea. Sukupuiden laatijat ovat epäilemättä pitäneet Jeesusta Joosefin poikana. Luuk. 1:27 mainitsee erityisesti Joosefin olevan "Daavidin sukua". Mishnassa mainitaan, että Daavidin huoneen jäsenet toimivat Jerusalemin temppelin puunhakkaajina. Heistä tuli usein myös luonnostaan puuseppiä, koska he saattoivat ottaa talvimyrskyjen kaatamista puista myös omat tarveaineensa. Tämä selittäisi myös Joosefin ammatin. Luuk.2:33, 48 puhuu ongelmattomasti Jeesuksen "isästä" ja 2:27, 41, 43 "vanhemmista". Hyvin vanha traditio väittää, että Jeesus olisi ollut 19-vuotias kun Joosef kuoli.
Jesaja (7:14) profetoi alkutekstin mukaan kiistatta, että "nuori nainen" (hepr. alma) synnyttäisi pojan. Kreikankielisessä Raamatussa, Septuagintassa, sana käännettiin "neitsyeksi", parthenos, jota Matteus käyttää; neitseestä syntyminen sinänsä ei ollut kovin keskeinen osa Matteuksen teologiaa. Myöskään Luukas ei tee siitä kovin keskeistä oppia. Luukkaalla on vielä säilynyt jälkiä toisesta, vanhemmasta näkemyksestä. Apostolien teoissa hän esittää varhaisen kristologian antaessaan Pietarin julistaa helluntaipäivänä "täynnä Pyhää Henkeä": "Jumala on tehnyt Jeeuksen Herraksi ja Messiaaksi - tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte."
Oppi neitseestäsyntymisestä ei mahtunut Paavalin eikä Markuksen edustamiin teologisiin malleihin, ja myös Johanneksen evankeliumin yläkristologia on siitä riippumaton. Markus ei ole ylipäätään kiinnostunut Jeesuksen syntymästä eikä ole koskaan kuullut, että siinä olisi jotain merkillistä. Hän mainitsee Jeesuksen äidin vain pariin otteeseen eikä koskaan myönteisin sanankääntein, maallista isää ei esiinny lainkaan. Joh.1:45 puhuu suoraan Jeesuksesta "Joosefin poikana". Paavali ja Johannes edellyttävät Jeesuksen pre-eksistenssin. Apt.10:38, Mk.1:9-11 mukaan Jeesus tuli Jumalan pojaksi kasteessa. Eusebios kirkkohistoriassaan kertoo juutalaiskristityistä, jotka hyväksyivät neitseellisen sikiämisen ajatuksen, vaikka hylkäsivät Jeesuksen jumaluuden. Myös Koraani tunnustaa Jeesuksen neitseellisen sikiämisen, vaikka hänen jumaluutensa jyrkästi torjutaan. "Onhan ihan yhdentekevää, miten Jeesus on syntynyt, sen rinnalla, että hän on syntynyt", kirjoittaa Voitto Viro, ja Malcolm Guite lisää: "On mahdollista hyväksyä mysteerin totuus ilman, että uskoo kirjaimellisesti ihmeeseen." Ilman pääsiäissanomaa ei ole kristinuskoa, mutta usko neitseestä syntymiseen ei ole millään tavoin ratkaisevaa kristinuskolle.
Uskontunnustuksen lause, jossa Jeesuksen Kristuksen kerrotaan siinneen Pyhästä Hengestä ja syntyneen Neitsyt Mariasta tähdentää pikemminkin Kristuksen alkuperää samaan aikaan sekä jumalallisena että inhimillisenä olentona kuin Marian mahdollista sukupuolista koskemattomuutta(7. Krishnan syntymästä on olemassa Jeesuksen syntymän kanssa lähes identtinen kertomus. Myös siinä tavataan neitseellinen sikiäminen ja neitseellinen syntymä; myös siinä kerrotaan pahasta, joka uhkaa vastasyntynyttä - eivätkä paimenetkaan puutu kedoltaan. Hän, joka etsii pelastussanomaa, havaitsee tarinoiden samankaltaisuuden olevan merkki kertomuksen välittämästä syvemmästä totuudesta. Kertomuksessa viitataan ihmiseen itseensä. Se kuvaa ihmisen syntymää Jumalasta. Jeesus ja Krishna ovat kumpikin Jumalasta syntyneen ja Jumalaan sulautuneen ihmisen perikuvia.(8 

Rudolf Steinerin mukaan "meidän täytyy jälleen päästä Kristuksen ymmärtämiseen. Huolimatta syvästä kunnioituksesta Jeesuksen syntymäjuhlaa kohtaan, sitä kohtaan, miksi joulujuhla on pelkästään muodostunut, meidän täytyy jälleen oppia ohjaamaan merkitystä toiseen syntymään, joka tapahtuu ylimaallisena syntymänä Johanneksen toimittaman kasteen kautta Jordanissa." Alkukristityt suuntasivat huomionsa enemmän tähän henkiseen kuin ruumiilliseen syntymistapahtumaan. "Ihmisen Poikaan" liittyi "Jumalan Poika".
Jordanin kasteessa kuului taivaasta ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin" (Luuk.3:22). Monet varhaiset ja luotettavat lähteet käyttävät tätä lukutapaa tukeutuen psalmiin 2:7. Sanat toistuvat Apt.13:33, sekä Hebr.1:5, 5:5. "Sinuun minä olen mieltynyt" käytetään Jes.42:2:een tukeutuen harmonisoimaan Luukkaan kohta Matteuksen ja Markuksen kanssa, jotka sanovat tällä tavoin. Jordanin kasteen tapahtumaa voidaan pitää myös Kristus Jeesuksen "hedelmöittymisenä" ja Kristuksen kolmen vuoden vaikutusaikaa jonkinlaisena "sikiökautena", mikä sitten Golgatan mysteerissä päättyi Ylösnousseen syntymään. Kosminen olento, Aurinkohenki, korkein Jumala, rajoitti itsensä ja astui ihmisenä maan maailmaan, kantaen ihmisen kohtalon. "Kristus kuoli kosmisesti Auringosta alaspäin Maata kohti, hän tuli alas maan päälle", sanoo Rudolf Steiner.
Jo Kristuksen inkarnaatio oli eräs itsensä uhraamisen muoto: hänen oli astuttava joka tavalla alemmas. Jeesus oli ristiinnaulittu jo ennen kuin hänet ripustettiin ristille. Hänet oli ristiinnaulittu sielullisesti ja hengellisesti(1. Jeesus vetäytyi 40 päiväksi erämaahan, ja heti Hän kohtasi maan ihmisen kiusaukset. Nyt alkoi Kristuksen kolmivuotinen vaikutus maan päällä, alussa riemullista voittokulkua ja suuria tunnustekoja, loppua kohti taival käy yhä raskaammaksi, maisen ruumiin taakan painaessa Herraa enemmän ja enemmän, huipentuen Getsemanessa, jolloin Hän verta hikoillen kamppailee kuoleman mahtia vastaan, joka ennenaikaisesti uhkaa temmata Hänen ruumiinsa. Mielenkiintoista kyllä, myös helluntailainen Perry Stone kirjassaan Parantava ateria, yhtyy tähän: "Nämä kaksi tuntia [Getsemanessa, Matt.26:42, 44] olivat niin kiihkeitä, että ne heprealaiskirjeen mukaan (5:7-8) olivat viedä Kristukselta hengen ja hänen oli pyydettävä, että Jumala varjelisi hänet ennenaikaiselta kuolemalta. Jumala säästi Kristuksen hengen Getsemanen puutarhassa hirvittävän tuskan pakottaessa veren purkautumaan hänen ihonsa läpi."
Lisäksi Hän oli huolissaan, kykenisikö ihmiskunta seuraamaan Häntä läpi Golgatan teon. Sillä sen mitä tapahtui, täytyi tapahtua! Juudaksen kavaltaessa Herransa, hän vain täytti suuren uhrin, jonka oli ottanut kantaakseen jo ennen syntymäänsä (Kristus valitsi 12 opetuslasta, myös Juudaksen!), ja kun Pilatus halusi päästää Kristuksen vapaaksi, vastustajavallat tekivät työtään hänen kauttaan, koettaen estää tulevan. Kreikkalainen UT käyttää toistuvasti sanontaa "deii", "täytyy, on tarpeen". "Ihmisen Pojan piti kärsimän!" (Room.3:19 ja Mark.8:31) "Jos Kristus ei olisi kuollut, kuolemaa ei olisi voitettu." (Augustinus) Jeesus sanoo: "Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni -- saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." (Joh.10:18)
Kolmen vuoden aikana Kristus tuli yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi, Kristus Jeesukseksi, Ihmisen Pojaksi ja Jeesus puolestaan yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, Jeesus Kristukseksi, Jumalan Pojaksi. Hän tuli yhdeksi kaikista ihmisistä, jotta kaikki ihmiset voisivat olla yhtä hänen kanssaan(1. Enkeliolennot palvelivat Kristusta (esim. Matt.4:11, 26:53; Mark.1:2, 1:13), mutta tullessaan yhä enemmän ihmiseksi, hän Ihmisen Poikana ei enää hallinnut enkeleitä, vaan ihmisenä jopa tarvitsi niiden apua (Luuk.22:43)(2.

Sanat ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", ovat itseasiassa riemuitseva huudahdus; George M. Lamsan, Jeesuksen äidinkielen aramean tuntijan mukaan ne on käännettävä "Jumalani, Jumalani, tähän osaan minut säästettiin", "tähän kohtaloon minut valittiin", tai "oli määrätty, että minun tuli kuolla näin" - ei missään tapauksessa niin kuin ne on käännetty!(3 Hän levitti kätensä ristillä koko maailmaa siunaten! Myös ihminen on risti levittäessään kätensä - Kristus on meissä ristiinnaulittu ja haudattu.

Ilman kärsimystä ja kuolemaa ei olisi ylösnousemusta, tästä puhuu vanha vertauskuva rististä, johon puhkeavat ruusut kukkimaan*. Mutta jos taas yksipuolisesti tuijotamme vain Ristiinnaulittua, kadotamme näkyvistä Ylösnousseen! Risti on valtava symboli, siinä yhtyy horisontaalinen, ajallinen ulottuvuus, ja vertikaalinen, yliajallinen. Kristus Jeesus astui alas tuonelaan, ja toi muassaan valon. Antiikin kreikkalainen käsitys oli, että sielu jatkaa kuoleman jälkeen olemassaoloaan haadeksessa eli manalassa. Kyseessä ei ollut rangaistuspaikka, vaan enemmän kyse oli synkästä ja ilottomasta olemisesta, elämän poissaolosta. Juutalaisuuden sheol eli tuonela muistuttaa olemukseltaan haadesta. Siellä kuolleet jatkavat varjomaista elämää. sheolissa ei voinut saada mitään aikaan, ei ajatella, siellä ei ollut tietoa eikä viisautta (Saarn.9:10). Siihen ei liittynyt enempää toiveita hyvästä kuin pelkoa pahastakaan. Ei ollut eroa sillä, oliko hyvä vai paha (Saarn.9:2). Taivaskin tunnettiin, mutta vain jumalien asuinsijana. Hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa jonkun ihmisen uskottiin päässeen jumalien seuraan taivaaseen; juutalaisessa perinteessä etuoikeus suotiin Henokille ja Elialle. Nyt kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet kertovat usein rakkautta säteilevän valo-olennon kohtaamisesta!
Golgatan teko oli ainutkertainen aikainkäänne. Kun veri virtasi ristiltä ja ruumis laskettiin maan hautaan, itse maa elävänä organismina sai vastaanottaa suuren ehtoollisen henkisen alkemian! Max Heindelin mukaan kun Vapahtaja ristiinnaulittiin ja Hänen ruumiinsa lävistettiin viidestä kohtaa, Häntä pistettiin viiteen keskukseen joissa elämänruumiin pyörteet kiertävät (nk. "chakrat"). Ja orjantappurakruunun paino vaikutti vuodon myöskin kuudennesta keskuksesta. Noin v. 52 kirjoittanut samarialaissyntyinen historioitsija Thalluskin viittaa merkilliseen pimeyteen koko luonnossa, kahdestatoista kolmeen iltapäivällä (Matt.27:45-46). Max Heindelin mukaan Golgatalla "levisi yli maan mahdoton henkinen auringonvalovirta"..."Kuten kaikki nopeat ja korkeat valoväreilyt, niin tämä suuri virta sokaisi ihmisten silmät säteilevällä loistollaan ja sen tähden sanotaan, että aurinko pimeni. Itse asiassa tapahtui aivan päinvastoin. Aurinko ei pimentynyt, vaan loisti ihanassa kirkkaudessa."
Kristus on kohtalon Herra, maan korkeampi minä: verisitein Hän on liittynyt ihmiskuntaan, astunut alas aina maan sydämeen saakka! Kristus työskentelee kosmisesti maailmassa ja mystisesti jokaisen sielun sisimmässä. "Kristuksen veri sisältää Hänen sielunsa syvimmän olemuksen, maailmankaikkeuden sydämen" (John Matthews). Me pyrimme monin keinoin tuntemaan Kristuksen, rakastamaan häntä ja kunnioittamaan hänen läsnäoloaan meissä ja toisissamme. Yksi tapa kehittää tätä suhdetta sisäisen ja ulkoisen Kristuksen kanssa, on viettää Messua.

Uusi Testamentti ei missään kohdin puhu Jumalan eikä Jumalan vihan sovittamisesta. Kaikki sovitukseen liittyvät sanat puhuvat maailman ja ihmisen sovittamisesta sillä tavalla, että sovituksen perusteena on Jumalan rakkaus (Room.5:10; 2 Kor.5:18-20; 1 Joh.2:2, 4:10). Jeesuksen työ täyttyy, todellistuu, sovitus realisoituu hetkenä, jolloin annamme sovittaa itsemme Jumalan kanssa. On ikiaikaiseen kokemukseen pohjautuva tosiasia, että Jeesuksen elämässä ja kuolemassa, hänen persoonassaan yleensä, on voima, joka voi sovittaa meidät Jumalan, itsemme ja lähimmäistemme kanssa. Mutta tätä tosiasiaa on usein esitetty niin mekaanisella tavalla, että on aiheutettu syvä vastenmielisyys koko asiaa kohtaan. (3
Sadhu Sundar Singh on selittänyt inkarnaation välttämättömyyttä seuraavalla vertauksella: Oli kerran kuningas. Hänen suurvisiirinsä oli oppinut ja hurskas mies. Matkustellessaan Palestiinassa häntä syvästi liikutti mitä hän kuuli Kristuksesta, ja hän rupesi kristityksi. Kotiin palattuansa hän kertoi ihmisille olevansa kristitty ja uskovansa Vapahtajaan, joka tuli tänne maailmaan pelastamaan syntisiä. Kuningas sanoi hänelle: "Jos minä haluan saada jonkin asian tehdyksi, sanon siitä palvelijalleni, ja se tulee tehdyksi. Miksi siis olisi Kuningasten Kuningas, joka voisi pelastaa ihmiset sanan sanomalla, tullut itse tänne maailmaan ja ruvennut ihmiseksi?" Visiiri pyysi yhden päivän aikaa vastatakseen kysymykseen. Hän lähetti hakemaan taitavaa kirvesmiestä ja pyysi häntä veistämään nuken sekä pukemaan sen ihan sellaiseksi kuin kuninkaan vuoden vanha pikku poika sekä tuomaan sen hänelle seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä olivat kuningas ja visiiri yhdessä soutelemassa, ja kuningas pyysi vastausta kysymykseensä. Samassa tuli kirvesmies nukkeineen rannalle. Kuningas ojensi kätensä ottaakseen vastaan nuken, jota hän luuli omaksi lapsekseen. Visiiriltä ennakolta saamiensa ohjeitten mukaisesti kirvesmies päästi nuken putoamaan veteen. Kuningas heti hyppäsi perässä pelastaakseen hukkuvan lapsensa. Hetken päästä sanoi visiiri: "Oi kuningas, eihän sinun olisi tarvinnut hypätä veteen. Olisihan riittänyt, että olisit käskenyt minun mennä! Miksi piti sinun itsesi syöksyä veteen?" Kuningas tuumi: "Isänrakkaus pakotti siihen." Visiiri sanoi: "Rakkaudesta kaikkivaltias Jumalakin tuli ihmiseksi pelastaakseen maailman suorittamatta sitä pelkällä sanallaan."
Niin ikään Sadhu kertoo seuraavanlaisen tapauksen: "Kerran saarnatessani Bhutanissa Kristuksen evankeliumia sanoin: 'Hän kuoli pelastaakseen syntiset.' 'Kuinka niin?' sanoivat ihmiset. Mutta läsnä oli muuan nuori mies, joka sanoi: 'Se on totta.' Luulin miestä kristityksi, mutta kun puhuttelin häntä, hän kertoi, ettei ollut koskaan kuullut Kristuksesta. Hän sanoi: 'Se on aivan totta. Tämän miehen kuoleman kautta voivat muut pelastua.' Minä sanoin: 'Kuinka niin?' Hän vastasi: 'Isäni kuolema pelasti minut. Eräänä päivänä luiskahti jalkani täällä vuoristossa, minä putosin ja menetin ylen paljon verta saamastani haavasta. Kun isäni sai kuulla siitä, vei hän minut sairaalaan. 'Hän on kuoleman partaalla', sanoi lääkäri. 'Hän on ainoa poikani', sanoi isä. 'Häntä ei voi pelastaa, häneltä menee nyt henki. Hän on menettänyt liiaksi verta, eikä ole mitään tehtävissä', lisäsi lääkäri. 'Jos voidaan tehdä jotain, olen siihen valmis', sanoi isä. 'Jos joku tahtoo antaa verensä, voin pelastaa hänet', sanoi lääkäri. 'Minä olen valmis antamaan henkeni ja vereni', sanoi isäni. 'Niin tapahtui. Minä jäin eloon ja isä kuoli, ja isäni kuolema pelasti minut.'" "Aivan samoin", sanoi Sadhu, "olin minä pudonnut pyhyyden vuorelta, henkeni oli menettänyt verensä, elämä oli paennut, minä olin kuolemaisillani: Vapahtaja siirsi verensä minuun - Hän antoi henkensä, ja minä pelastuin. Ne, jotka ovat valmiit antamaan koko sydämensä, ymmärtävät kyllä, kuinka totta on, että me Jeesuksen Kristuksen kuoleman kautta voimme pelastua. Minä olen kokenut sen todeksi. Jos tahdot pelastaa elämää, täytyy sinun antaa siitä elämä."(6

Pekka Ervastin mukaan tie Kristuksen luo kulkee toisten uskontojen kautta. Toisin sanoen, kun tutustumme muihin uskontoihin, ymmärrämme paremmin kristinuskoakin. "Pakana" ei tarkoita toisuskoista, vaan "jokapäiväistä ihmistä", häntä, joka ei ole herännyt kaipaamaan tarkoitusta elämälleen ja etsimään totuutta.
Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan Johannes-ihmiseksi, tekemään tietä Herralle: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä"! Johannes Kastaja oli "suurin vaimoista syntyneiden joukossa, mutta pienin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän"; ts., hän on kynnyksellä, Vanha Testamentillisen uskonnon korkeimpana edustajana hän oli päässyt niin pitkälle kuin vanhan liiton tiellä oli mahdollista ja julisti alkavaa uutta aikakautta, jota Kristuksen ensimmäinen suuri tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi, kuvasti.

Jotkut kysyvät, miksi Jumala ei riitä, vaan tarvitaan Jeesuskin. Kannattaa harkita, eikö meidän uskomme Jumalaan ilman Jeesuksen persoonaa leijuisi ilmassa ja olisi vailla lujaa kiinnekohtaa. Epäilenpä, onko ketään, joka jaksaisi uskoa Jumalaan Isänä, ellei hän voisi luottaa Jeesuksen persoonaan. Hän oli sellainen kuin Jumala olisi, jos Jumala olisi ihminen.(3 Uusi testamentti esittää Jeesuksen ihmiseksi tulemisen todistavan Jumalan olemassaolosta (esim. Joh.3:32, Ilm.1:2). Vähäiset antiikin kirjallisuuden viittaukset Jeesukseen ovat todistaneet hänen historiallisuutensa, jota ei enää millään taholla tosissaan epäillä. Johannes Damaskolaisen mukaan Kristus oli kumonnut Vanhan testamentin kuvakiellon tulemalla ihmiseksi. Athanasius kirjoitti: "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta meillä olisi jumalallistumisen mahdollisuus; ja hän ilmestyi ruumiin kautta, jotta me voisimme saada käsityksen näkymättömästä Isästä." Myös sekä Luther että Ristin Johannes (1542-1591) näkivät Jumalan paljastavan itsensä Jeesuksessa. He uskoivat, että Kristusta seuraamalla ihminen saattoi myös ymmärtää kätkettyä Jumalaa.
Justinos Marttyyrille Jeesus oli Jumalan ainoasyntyinen Sana (Logos), "toinen Jumala", joka on saanut syntynsä Isästä aivan kuin soihtu on saanut tulensa toisesta soihdusta.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoi oppilailleen: ”Verratkaa minua johonkin ja kertokaa, millainen olen.” Simon Pietari sanoi hänelle: ”Olet kuin oikeudenmukainen sanansaattaja”. Matteus sanoi: ”Olet kuin viisas filosofi”. Tuomas sanoi: ”Opettaja, en pysty sanoin kuvaamaan, millainen olet”. Tuomaan lausunnon Jeesus hyväksyi ja otti hänet erilleen muista, paljastaen salattuja asioita.
Varhaiskristillisissä teksteissä toistuu ajatus, että Jeesus esiintyi oppilailleen välillä eri hahmoissa, usein esimerkiksi lapsena eli laskeutuen heidän ymmärryksensä tasolle. Johanneksen salaisen kirjan mukaan Hän on yksi, ”jolla valossa näytti olevan monta muotoa”. Filippuksen evankeliumin mukaan Jeesus ilmestyi sellaisena kuin Hänet pystyttiin näkemään: ”suurille suurena, pienille pienenä, enkeleille enkelinä, ihmisille ihmisenä”… Vuorella Hän ilmestyi oppilailleen kirkkaudessaan suurena, tehden myös heidät suuriksi jotta he pystyivät näkemään Hänet sellaisena – eli kohottaen heidän tietoisuutensa omalle tasolleen! Opetuslapset näkivät Jeesuksen valomeressä, sellaisena kuin hän on. Valo on Pyhä Henki, Herran kirkkaus.

On luovuttava elämästään löytääkseen elämän - luovuttava itsekkyydestä löytääkseen todellisen Minänsä. Itsekkyys on se, mikä pimentää ihmisen (Matt.6:23). Emme vapaudu vioistamme analysoimalla pimeyttä, vaan tuomalla ne ymmärryksen valoon! Esim. hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, ei siksi että meitä kutsuttaisiin hyväksi. Minkä haluamme pidättää itsellämme, sen me menetämme. Mitä annat, sitä saat. Meidän täytyy elää, antaa elämän virrata kauttamme, auttaa myös toisia elämään samalla rakentaen omaa elämäämme. Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei uusiutumista ilman vanhan kuolemaa - rypäleet täytyy murskata, jotta niistä voitaisiin tehdä viiniä - täytyy päästää irti vanhoista ajatuksista ja antaa tilaa uusille käsitteille, kuolla pois tietämättömyydestä ja illuusiosta, ennen kuin voi syntyä hengellisesti uudestaan. Kristuksen viimeinen uhri ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", viimeinen uhri joka meidän täytyy uhrata, on Minun Jumalani - egon kuva itsestään laajennettuna Jumalaan(4. Vanha ruusuristiläinen tunnustus sanoo: "Jumalasta olemme syntyneet, Kristuksessa kuolemme (so. eläessämme!), Pyhästä Hengestä synnymme uudelleen (henkiseen maailmaan)". Suomenkielen sana "luovuus" sisältää kaksoismerkityksen: luovu vanhasta, jotta uusi voi syntyä.

Vertaus peltoon kätketystä aarteesta (Matt.13:44) kertoo kuinka ihminen maan päällä työtä tehdessään löytää aarteen, mutta ei voi saada sitä omakseen ellei ensin käännä huomioitaan pois ulkomaailmasta, kuten Jeesus sanoi: "Mene ja myy kaikki mitä sinulla on". Paavali puhuu tästä aarteesta, "Jumalan salaisuudesta, Kristuksesta", "jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol.2:2-3). Aarteen löytänyt mies meni iloissaan, ilon vaikutuksesta (apo kharaas): Khara on toisinto sanasta kharis, armo. Molemmat merkitsevät iloa, nautintoa, sulolahjaa, mielihyvää, kiitosta. Ihminen saa valtakunnan "armosta", se on odottamaton ilo. Ilman työtä ei voi aarretta löytää, mutta hän tuntee, ettei kuitenkaan ole sitä työllään ansainnut: se on armoa. Se on Pyhä Henki, joka tuo totuuden, joka tekee vapaaksi: vrt. Paavalilla Pyhän Hengen armolahjat, kharismata, eli Pyhän Hengen suloiset lahjat(5.

Pelkkä harrastelu ei riitä, vaaditaan täydellistä antaumusta, totuuden etsimistä koko sydämestä, mielestä ja sielusta. Vuorisaarnan kehotus, "etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muukin teille annetaan", puhuu siitä miten meidän on täytettävä maalliset velvollisuutemme, mutta pidettävä koko ajan ihanne mielessämme, eli kuten intialainen sananlasku sanoo: "Luoja ruokkii kyllä linnut, mutta ei hän heitä ruokaa niiden pesään. " Deepak Chopran mukaan Jeesuksen sanat "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?" (Matt.16:26) tulee tulkita samoin - pidä henkinen visiosi jatkuvasti mielessä.

* Ruusu symboloi Kristuksen veren lunastavaa voimaa; symboli kokonaisuudessaan kuvaa hengen voittoa aineesta. Symbolin syvempi, kätketty merkitys on Marian ruusun ja Kristuksen ristin yhteys, jumalallisen feminiinisen ja jumalallisen maskuliinisen liitto. (Tämäkin on vain eräs tulkinta monista.)

(1 Helmer Knutar: Kristiyhteisö-lehti 2/1986. (2 Sergei O. Prokofjec: Kaksitoista pyhää yötä ja henkiset hierarkiat. Suomen antroposofinen liitto 2006. (3 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (4 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (5 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (6 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (7 Heinimäki - Jolkkonen: Luterilaisuuden ABC. Edita Publishing Oy 2008. (8 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012.

Kristinusko ja kirkko

Päivitetty viimeksi 22.4.2015

 

"Kristinusko on kaikkien Idän Viisaitten mietiskelyjen hedelmä, sillä ne syntyivät uudestaan Jeesuksessa Kristuksessa." - Eliphas Lévi

Pääsiäistapahtumassa kaukana oleva tulevaisuus oli ilmaantunut välähdyksenomaisesti esiin "jo nyt". Siitä johtuen ei kyetty henkisesti näkemään riittävän tarkasti ajallisesti pitkää väliaikaa pääsiäisestä viimeiseen päivään, vaan alkukristittyjen keskuudessa vallitsi pian tapahtuvan maailmanlopun odotus. Paljon käytetyn sanonnan mukaan varhaiskristityt julistivat Jeesuksen paluuta, mutta tulikin kirkko. Voisi myös pohtia, olisiko kristinuskoa myöskään ilman Platonia. Raamatun kääntäjät korvasivat yhteen kokoontunutta ryhmää tarkoittavan heprealaisen termin qaahaa kreikan "kansankokouksella", ekklesia. Tertullianus sanoi: "Missä tahansa on kolme henkilöä, vaikka he ovatkin maallikkoja, siellä on Kirkko."
Augustinus (354-430): "Se mitä nykyään nimitetään kristilliseksi uskonnoksi, oli olemassa jo vanhoina aikoina, eikä se puuttunut ihmissuvun alkuaikoina, ennen Kristuksen ilmestymistä lihassa, mistä alkaen tosiuskontoa, jo aikaisemmin olemassa ollutta, alettiin nimittää kristilliseksi". Augustinuksen ajattelutavan mukaan oli henkeä etsivä sielu Kristus-tapahtuman jälkeen toisissa tilanteissa kuin sitä ennen. Hän oli varma siitä, että se mitä mystikko mysteerivalmistuksen avulla etsi, oli Jeesuksessa Kristuksessa ilmestynyt ulkoiseen historialliseen maailmaan. Sveitsiläinen teologi Karl Barth väitti mm. että kristinusko on Jumalan yritys tavoittaa ihmiskunta, kun taas muut uskonnot ovat ihmiskunnan yritys tavoittaa Jumala.
Kristinusko ei syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen syntyi, eikä kristinusko syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli. Historian Jeesus oli juutalainen elämänsä loppuun asti. 
Sanaa "kristitty" käytettiin ensimmäisen kerran Syyrian Antiokiassa, joka oli hellenistikristittyjen tärkein keskus ja samalla kristinuskon toinen keskus Jerusalemin jälkeen. Sinne oli Jerusalemista paennut monia vainottuja hellenistejä ja se oli myös kristillisen pakanalähetystyön keskus. Jo noin vuoden 300 tienoilla Armeniasta tuli ensimmäinen virallisesti kristitty kansakunta. Jo ennen Konstantinus Suurta itäistä Rooman valtakuntaa hallinnut Galerius oli tunnustanut kristinuskon sallituksi uskonnoksi v. 311. Vuonna 313 kristinusko sai keisari Konstantinukselta laillisen uskonnon aseman nk. Milanon suvaitsevaisuusediktin myötä, joka takasi vapaan uskonnonharjoituksen Rooman valtakunnan alueella. Vainojen aikana valtiolle takavarikoitu seurakuntien omaisuus palautettiin. Konstantinuksen aikana kristittyjä oli ehkä kuusi miljoonaa. Konstantinuksen hallituskausi oli pisin sitten Augustuksen, ja sen aikana kristinusko kulki laittomasta virallisesti suvaituksi, lailliseksi, suosituksi.
Kerrotaan, että ennen lokakuussa 312 käytyä taistelua kilpailevaa keisaria Maxentiusta vastaan, Konstantinus näki näyssä ristin ja enkelin, joka sanoi: "In hoc signo vincit" ("Voita tämän merkin alla"). Mikäli vaikkapa Martin Luther King olisi saanut saman viestin, tämä olisi saattanut tulkita sen tarkoittavan: "Voita vain ristin kautta, älä miekan, voita kärsivän rakkauden tien kautta, älä väkivaltaisen pakkovallan kautta." Konstantinus ymmärsi näyn toisin ja korvasi Rooman viireissä ja aseissa keisarillisen kotkan Khi-Ro-merkillä ja aloitti verilöylyn. Konstantinus voitti taistelun, mutta jotkut kristityt ovat sitä mieltä, että todellinen taistelu kuitenkin hävittiin; taistelu Jeesuksen mullistavasta opista, jonka mukaan meidän tulisi rakastaa vihollistamme.(5
Keisari Konstantinuksen uskontopolitiikkaa ei voi selittää yksinomaan hänen henkilökohtaisella vakaumuksellaan. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Yksi sen keskeisistä periaatteista kuului: jos et kykene voittamaan vastustajaa, liittoudu sen kanssa. Rooman valtioaate ja kristinusko liittyivät yhteen. Aiemmin marginaalisen ja osittain vainotunkin vähemmistöryhmän kultista tuli yksi uuden politiikan keskeisistä rakennusaineista. Koska oli edullista kuulua valtakunnan johdon suosimaan uskontoon, yhä useammat omaksuivat kristinuskon. Joukoittain kirkkoon liittyneiden ihmisten parissa oli paljon niitä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti. Kristinusko palveli Konstantinuksen valtakunnan yhdistämistarkoitusta kuitenkin ainoastaan, jos sen opit ja käytännöt standardisoitaisiin, joten hän pyrki sovittamaan kiistakysymykset määräyksellä. Kun se epäonnistui, hän kutsui piispat yhteen ja määräsi heidät sopimaan erimielisyytensä kirkon ja valtakunnan hyväksi. Termin oikeaoppisuus käyttö ennen Nikaian konsiilia v. 325 on anakronismi. Sana edellyttää tunnustetun, ainakin puolivirallisen standardin, ja vuosina jolloin kristinusko oli lainsuojaton uskonto Rooman valtakunnassa, sellaista standardia ei ollut olemassa.
Konstantinus säilytti tittelinsä Pontius Maximus roomalaisen jumalpanteonin ylipappina kuolemaansa asti, ja perinteiset pakanajuhlat ja tavat jatkuivat keisarin valvonnan alla. Hänet kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa, joka tosin oli verraten yleinen tapa tuohon aikaan, jotta maksimaalinen määrä syntejä tulisi pestyksi pois. Samalla kertaa Konstantinus oli suuri kirkon hyväntekijä, lahjoittaen suuret määrät rahaa ja maata, mm. maan jolla nykyinen lateraanipalatsi sijaitsee, ja hän rakennutti suuren kirkon Pietarin kunniaksi paikalle, missä on nykyinen Pietarin kirkko Vatikaanissa. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa lännen Roomasta idän Bysanttiin, jonka hän risti Konstantinopoliksi, Konstantinuksen kaupungiksi (nyk. Istanbul). Keisarin läsnäolo kaupungissa nosti sen merkitystä myös kirkollisessa mielessä, ja kilpailu Rooman ja Konstantinopolin välillä valtakunnan päivinä ennakoi kilpailua, joka kehittyi kirkon itäisen ja läntisen haaran välillä.
Vähitellen kristinusko vakiintui Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Kirkon kasvu teki mahdolliseksi, että keisari Theodosius Suuri (k. 395) antoi vuonna 380 säädöksen, jolla kristinusko sai keisarillisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa ja vuonna 392 hän kielsi muiden uskontojen julkisen harjoittamisen. Laki merkitsi kohtalokasta iskua myös katolisen kristinuskon kanssa kilpailleille kristinuskon muodoille, ja samoihin aikoihin vahvistettiin myyttiä alkuperäisestä yhtenäisestä kristinuskosta. Nimitykset "oikeaoppisuus" (ortodoksia) ja "harhaoppisuus" (kerettiläisyys, heresia) kertovat pikemminkin käyttäjänsä arvostuksista ja näkökulmista kuin todellisista rakenteista. Niitä käyttäessä tulee tyypillisesti kuvanneeksi omaa ryhmäänsä ja sen hyväksymiä käsityksiä oikeaoppisiksi ja vastaavasti kilpailevia ryhmiä ja omista poikkeavia käsityksiä harhaoppisiksi.(6
Sekä Pietari että Paavali matkasivat Roomaan joskus ennen 60-luvun puoliväliä, ja molemmat menehtyivät Neron vainoissa. Näiden kahden miehen liittyessä Rooman seurakunnan varhaispäiviin, se antoi kirkolle suuren auktoriteetin sen kiistoissa kilpailijoidensa kanssa oikeudesta vaatia itselleen kristinuskon oikeaa muotoa. Koska Rooma oli valtakunnan suurin kaupunki, sen seurakunnasta tuli myös nopeasti suurin valtakunnassa. Se oli myös rikkain, koska se houkutteli kasvavaa määrää kauppiaita ja yläluokan jäseniä. Roomalaisuus (romanitas) selitettiin kristillisen uskon perustaksi ja muita uskontoja ja kristinuskon haaroja alettiin nopeasti kohdella epäroomalaisina.
Voitto Viro kirjoittaa: "Sinä hetkenä, jolloin kristinuskosta tuli valtionuskonto, kristityt saivat kaksi isänmaata. Kumpaakin rakastaessaan he eivät kyenneet rakastamaan kumpaakaan...kun orjasta tulee valtias, hänestä tulee hirmuvaltias. Kristityn kutsumuksena oli olla orja, Kristuksen ja jokaisen lähimmäisensä orja. Valtiaana kristitystäkin tuli hirmuvaltias." [...]
"Kirkon kohtalona on, sitten kun siitä on tullut olemassaolevan valtion suosima, olla aina ajastaan jäljessä. Se muuttuu hyökkääjästä puolustajaksi. Se puolustaa laitoksiaan, asemaansa, etujaan, oikeuksiaan. Vallankumouksellisena sillä ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Hyväksyessään tietyn katsomuksen ja tyytyessään siihen se on samalla jäänyt ajastaan jälkeen. Sillä aika ei tyydy entisyyteen, aika tähtää tulevaan. Koko elämä rakentuu kuoleman ihmeelle. Sijoittuessaan laitoksena muiden laitosten joukkoon se sanoutuu irti vallankumouksesta. Vain heikko puolustautuu. Väkevä hyökkää." [...]
"Kristinusko on puku johon kirkko on pukenut Kristuksen hengen kahden vuosituhannen kuluessa."

Keskiajan kristikuntaa on verrattu vapaana rehottavaan kukkaketoon ja silloista elämänasennetta on usein kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi. Luterilaisuus toi vapaana rehottavan kedon tilalle tasaisen, hoidetun nurmikon ja uuden ajattelutavan, jota voi luonnehtia paikalleen asettumiseksi. Kristittynä elämiseen oli enää yksi esivallan ylhäältä päin antama malli: luterilaisuudesta tuli yhteisöllistä, tiukasti valvottua uskoa. Se oli opetusta, joka oli omaksuttava. Se oli yhteistä jumalanpalvelusta, johon oli osallistuttava. Käytännössä reformaatio johti patriarkaalisen ajattelun vahvistumiseen. Varhainen protestantismi oli vahvasti maskuliinista. Uskonpuhdistuksessa uskonto puhdistettiin naiseudesta ja kristinuskon naisihanteeksi vaihtui ahkera Martta(1. "Missä uskonpuhdistuksen henkäys on kulkenut, on mystillisyyden ihana kukka kuihtunut kuin erämaan tuulen polttamana." (Annie Besant) Vaikka Luther onnistuikin erottamaan kirkkonsa paavin vallasta ja toimi samalla esikuvana monissa muissakin maissa, Konstantinuksen aikaansaamaa valtion ja kirkon liittoa ei todellisuudessa purettu. Protestanttiset maat ajoivat oman protestanttisen kirkkonsa etuja samalla virkaintoisella vimmalla kuin katolinen kirkko, jota vastaan ne 0livat kapinoineet.(5 Ruotsi-Suomessa reformaatio toteutettiin korostetusti ylhäältä käsin, se ei ollut kansanliike.

Mutta: "Emme ole kristinuskon lopussa, vaan alussa" (Christian Morgenstern).
Filosofi Schelling on kirjoittanut kristinuskon kolmesta tietoisuusasteesta: pietarilainen, paavalilainen, johanneslainen. Pietarilaista kristinuskoa edustaa katolinen kirkko, idässä ja lännessä. Paavalilaista protestanttiset kirkot; johanneslainen kristinusko tekee vasta tuloaan.
Johannes, se opetuslapsi jota Jeesus rakasti, joka ainoana heistä seisoi mestarinsa ristin juurella ja sittemmin kirjoitti evankeliumeista syvällisimmän sekä sai vastaanottaa näyn ihmiskunnan tulevaisuudesta. Rudolf Steinerilta kuulemme, että Johannes ei ollut kukaan muu kuin kuolleista herätetty Lasarus. Myös johtaviin raamatuntutkijoihin lukeutuva professori William Brownlee toteaa, että "neljännen evankeliumin sisäisten todisteiden mukaan johtopäätös on, että rakastettu opetuslapsi on Betanian Lasarus" (vain Johanneksen evankelimi kertoo Lasaruksesta: "Herra, katso, se, joka on sinulle rakas, sairastaa" Joh.11:3)(2. Lasaruksen kuolema oli viimeinen vanhan ajan mysteerivihkimys, jossa kandidaatti kolme vuorokautta käyskenteli tuonen tuvilla ja oppi elämän ja kuoleman salaisuudet. Johannes on vihkimysnimi. Nyt Kristus itse toimi hierofanttina; Hänen koko maan päällisestä elämästään oli tuleva suuri mysteeridraama, vanhojen mysteereiden täyttymys: salaisuudet oli paljastettu, esirippu kaikkein pyhimpään repesi!

"Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa." (Joh.16:12)
Ihmiskunnan kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vastaan rimpuillen. Voitto Viro kirjoitti vuonna 1965: "Kristus antaa meille rauhan, mutta hän ei jätä meitä rauhaan. Kaikki huononee meidän käsissämme sukupolvien vaihtuessa. meillä on aina vaarana tehdä uskosta museo, vaikka se tarkoitettiin vallankumoukseksi. Itse asiassa uskon perusteet eivät muutu, mutta meidän tapamme uskoa on aina muuttamisen tarpeessa."

Pekka Ervast menee rohkeasti niinkin pitkälle, että hän väittää, että kun Rooman kirkko 300-luvulla pääsi valtaan, ei enää ole voinut puhua mistään "kristikunnasta": kristinuskon toteuttaminen on jäänyt yksilöiden ja pienten ryhmien asiaksi. Kristinusko ei koskaan alusta saakka ole ollut yksi, "siististi sidottu paketti." Tällainen käsitys voi johtua vain puutteellisesta ja yksipuolisesta kirkkohistorian tuntemuksesta. Monimuotoisuus ilmenee jo UT:n sisällä. Ainuttakaan "kristillistä valtiota" ei ole olemassa, se on sula mahdottomuus! Ajatellaan vaikka vain asepalvelusta ja valan vannomista, joista esim. kveekarit ovat perinteisesti pidättyneet Kristuksen opin mukaan. Kansa voi olla kristitty vain jos jokainen kansalainen sitä on. Yksilöt yksilöinä seuraavat Kristusta.

Jo juutalaiset papit vastustivat ankarasti Kristusta ja Hänen oppiaan, kuten tänäkin päivänä juuri kirkkojen piirissä taistellaan totuutta vastaan. Kuninkaanpojan häihin (Matt.22:1-14) kutsuttiin toki ensin pappeja, opettajia, kirjanoppineita, jotka kuitenkin ylenkatsoivat kutsua. Herodeksen aikaiset juutalaiset hengenmiehet katsoivat Jumalan ilmoituksen päättyneen ja tutkivat vain vanhoja ilmoituksia, kuitenkin niiden syvemmän ymmärryksen kadottaneina: he eivät kyenneet tunnistamaan Kristusta! Myös tänään oppineet hengenmiehet ajattelevat Jumalan ilmoituksen päättyneen Uuteen Testamenttiin, eikä kylmä materialistinen äly enää tavoita kristinuskon henkisten sisältöjen ymmärtämystä. Tieto henkisistä sisällöistä tulee nytkin herodiaanisen valtapiirin ulkopuolelta(3.
Perinteinen kristinusko on ollut laajasti sosiaali-poliittinen, kulttuurillinen ilmiö, joka on huolehtinut lähinnä kollektiivisesta uskosta ja ajattelusta; uskonto tutussa muodossa, instituutiot ja säännöt. Monet kristityt pitivät yhtenä harhaopin vaaroista sitä, että se rohkaisee papiston ja sen arvovallan vastustamiseen. Piispa Irenaeus kritisoi ankarasti gnostilais-kristittyjä siitä, että he uskalsivat kokoontua ilman piispan lupaa, ja että kaikkien vihittyjen katsottiin saaneen karismaattisen kyvyn Pyhän Hengen suoraan inspiraatioon. Kokouksen alussa vedettiin arvalla, kuka toimi papin roolissa, kuka jakoi piispana sakramentin, kuka luki jumalanpalvelustekstit jne. Roolit kiersivät jatkuvasti henkilöltä toiselle. Niin miehet kuin naisetkin osallistuivat tasavertaisesti arpojen nostamiseen. Kirkkoisät hyökkäsivät gnostilaisuutta vastaan myös siksi, että naisilla oli siinä tällainen asema. Tertullianus kauhistelee, että kaikilla oli yhtäläinen sisäänpääsy, he kuuntelivat ja rukoilivat yhtäläisesti - jopa pakanatkin, jos joku sattui tulemaan... Rauhansuudelma jaettiin kaikkien tulijoiden kanssa, sillä he eivät välittäneet mielipide-eroista!
Kristillisen kirkon tilaa halki vuosisatojen kuvaa hyvin Jeesuksen sana, "Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin" (Joh.16:32).

Bernard Shaw on sanonut: "Tähän asti ihmiskunta on aina päästänyt irti Barabbaan. Entä jos nyt kokeeksi päästettäisiin irti myös Kristus." Fedor Dostojevski katsoi, että kirkko on langennut kaikkiin niihin kolmeen kiusaukseen, joilla Saatana yritti vietellä Jeesuksen luopumaan tiensä kulkemisesta: leivän, vallan ja ihmeiden palvonnan kiusaukseen.
Viinitarhavertauksessaan (mm. Matt.21:33-46) Jeesus viittaa pojalla itseensä. Niin on kristillisen kirkon historian aikana Jeesus usein "heitetty ulos" ja Hänen perintöänsä käytetty miten on mielitty. Lopputuloksena "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä"(4.
Zen-buddhalaiset sanovat: "Pese suusi joka kerta kun lausut sanan 'Buddha!'" Kristinuskon uusi elämä alkaa tismalleen silloin, kun joku kykenee nousemaan kirkossa ylös ja sanomaan: "Peskää suunne joka kerta kun sanotte 'Jeesus!'" [...] Käyttäen hänen omia sanojaan: "On teille hyväksi, että menen pois, sillä jos en mene pois, Puolustaja (Pyhä Henki) ei voi tulla teidän tykönne." Tai kuten enkeli sanoi opetuslapsille, jotka tulivat etsimään Jeesuksen ruumista haudasta: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä. Hän on noussut ylös ja mennyt edellänne..." Kristillinen jumalisuus ei kuitenkaan päästä häntä menemään, vaan jatkaa elävän Kristuksen etsimistä historiallisen kertomuksen kuolleesta kirjaimesta. Niin kuin Jeesus sanoi juutalaisille: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä niissä te luulette teillä olevan ikuisen elämän."(7

(1 Ahola - Antikainen - Salmenvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002. (2 Michael Baigent, Richard Leigh & Henry Lincoln: Pyhä Veri, Pyhä Graal. Bazar kustannus oy 2005. (3 Kristiyhteisö-lehti 4/1986: Helmer Knutar, Herodes ja tietäjät. (4 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (5 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (6 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (7 Alan Watts; kirjassa Zenin ilosanoma, WSOY 1976.

Raamattu

"Raamattu ei ole ylin. Kristus on ylin." - Voitto Viro

 "Molemmat lukevat Raamattua yötä päivää, mutta siinä, missä minä näen valkoista, sinä näet mustaa." - William Blake

 "Aina kun pyhä teksti sotii omaatuntoasi vastaan, hylkää teksti."- Mahatma Gandhi

"Virallinen kristinusko" tänään, mitä siihen luetaan kuuluvaksi ja mitä ei, on kokoonpantu vuosisatojen kuluessa kirkolliskokousten päätöksillä, äänestämällä. Raamattummekin voisi olla huomattavan erilainen; tietyt kirjoitukset sisällytettiin siihen, toiset jätettiin pois.
"On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh.21:25)
Johann Salomo Semler (1725-1791), saksalainen teologi, jonka tausta oli pietismissä, mainitaan tavallisesti tieteellisen raamatuntutkimuksen varsinaisena perustajana. Hän torjui jyrkästi sanainspiraatio-opin: ilmiselvästi Raamatussa oli kirjoja ja kohtia, jotka eivät rakentaneet lukijaa ja joita ei siis voinut pitää inspiroituina. Jumalan sana ja Raamattu eivät olleet identtiset. Kristillisten teologien tavanomaisen käsityksen mukaan Raamattu on vain ikään kuin kolmannen asteen jumalansanaa. Varsinaisesti "Jumalan Sana" tarkoittaa Kristusta. Toisen asteen jumalansanaa on alkukristillinen suullinen saarna Kristuksen merkityksestä. Raamattu on kolmannen asteen jumalansanaa, sikäli kuin se todistaa tai ennustaa Kristuksesta. Neljännen asteen jumalansanaa on tämänkin päivän sananjulistus.

Nykyisissä Raamatun käännöksissä hyvinkin tärkeät asiat on käännetty vallitsevan kirkon opin mukaisesti, vaikka muitakin yhtä päteviä vaihtoehtoja olisi - vaihtoehtoja, jotka muuttaisivat asian sisällön radikaalisti! Esim. mainittakoon niin painava sana kuin tuomio: kreikan sanan krisis voi kääntää kriisi, ja kriisi on käänne, jossa on uusi mahdollisuus!
Luther lausui Kopernikuksesta: "Tuo hullu mies haluaa kääntää päälaelleen kaiken astronomisen tietouden, mutta kyllähän me tiedämme, ettei Joosua käskenyt maan pysähtyä, vaan hän käski auringon pysähtyä." Apt. 15. luvussa Luukas esittää Jerusalemin seurakunnan nimissä "pakanakristityille" minimimääräykset: "Karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, verta, lihaa josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta." Kristikunnassa on myöhemmin vähin äänin luovuttu veren karttamisen ja oikean teurastustavan vaatimuksista, vaikka sen takana olivat Luukkaan mukaan alkuseurakunta ja Pyhä Henki. Raamatullisuus on väistämättä aina valikoivaa! Ei ole olemassa mitään kiistatonta raamatullisuuden tulkintaa, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Missään tapauksessa ei ole raamatullista sekään, että jokainen Raamatun sana otetaan kirjaimellisesti. Jokainen kannanotto Raamatun sanaan, myöskin kirjaimellinen omaksuminen, on inhimillinen tulkinta. Raamatullisuuden ylimpänä kriteerinä pidetään yleensä, että Jumalan sanaa syvimmässä mielessä on se, mikä "ajaa Kristusta". Mutta on selvää, ettei voi olla yksimielisyyttä siitäkään, mikä sana ajaa Kristusta ja mikä ei. Kukin esittää tässä tulkintansa "oman evankeliuminsa mukaan". Raamatullisuus ei ole valmis eikä itsestään selvä asia. Sekin on annettu ihmisten käsiin. Eikä mikään raamatullisuus voi koskaan olla niin raamatullista, ettei sen tehtävänä olisi enää pyrkiä syventymiseen raamatullisuudessa.(1
Pyhissä kirjoituksissa on enemmän kuin historiallinen, kirjaimellinen merkityksensä: niitä voidaan avata usealla avaimella, jotka vievät entistä syvemmälle, näköalan laajetessa laajenemistaan. Jo kirkkoisä Origenes huomautti, että kaikki eivät voineet seurata Jeesusta "vuorelle", jossa Hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan. Origeneen mukaan Raamatulla on "ruumis" (historiallinen merkitys), "sielu" (järjen avulla löytyvä kuvainnollinen merkitys), "henki" (sisäinen merkitys niille, joilla on "Kristuksen mieli") (2.
Vertaus kylvösiemenistä kertoo, että siemenet, ajatusaiheet, jäävät hyödyttömiksi, elleivät ne putoa ajattelijan sieluun, jossa itävät ja kasvavat, kunnes tuottavat runsaan sadon. Jos itsepintaisesti vaadimme, että Raamattua pitää tarkastella tietyssä valossa, siitä voisi tulla este jollekin toiselle löytää Jumala!

"Silloin hän avasi heidän silmänsä käsittämään kirjoitukset." (Luuk.24:45)
Paavali mainitsee tarinan Aabrahamin kahdesta vaimosta, joista toinen oli vapaa, toinen orjatar ja sanoo: "hatina estin alleegoroumena", "tämä on allegoriaa", selittäen toisen merkitsevän Vanhaa ja toisen Uutta liittoa (Gal.4:22-31). Puhuessaan israelilaisten paosta Egyptistä, Paavali viittaa vertauskuvallisesti kasteeseen, hengelliseen ruokaan ja juomaan, ja kallioon joka oli Kristus (1 Kor.10:1-4). Hän vertaa Kristusta ja seurakuntaa mieheen ja vaimoon, ja sanoo kristittyjä Kristuksen ruumiin jäseniksi (Ef.5:23, 30). Hebrealaiskirjeessä kuvataan allegorisesti juutalaista uhrijärjestelmää(3. Oikeaoppisuuden ja agnostisuuden yleinen virhe on omaksua kirjaimellinen, mekaaninen näkökanta - kirjain joka kuolettaa - sen sijaan mitä Raamattu itse vaatii itselleen, nimittäin mystinen näkökanta.Monesti ei ole yhtään väliä onko kertomus allegorinen vai tosiasiallinen historiallinen muistiinpano: kummassakin tapauksessa totuus jonka se sisältää, on henkinen periaate johon se viittaa. Kun luemme Raamattu etsien Jumalan olemusta ja tahtoa, saamme täsmälleen saman viisauden näimme sen sitten allegoriana tai historiana. On myös mahdollista lukea allegoriseksi mikä tahansa mihin uskollasi on vaikea ulottua. Joitain tosiasioita emme mitenkään voi lukea allegorisiksi jos kristinuskossa on määrä olla yhtään totuutta. Ennen kaikkea Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallinen todellisuus!

Jos ajatellaan, että Raamatussa on sanottu kaikki mitä meidän tarvitsee tietää, mitä me saamme tietää, metafyysisistä kysymyksistä, että näkijöitä ja profeettoja oli vain Raamatun aikoina, käsissämme on pelkkä muinaisjäänne eikä elävä, henkinen virtaus historiassa, jonka alkulähde pulppuaa Golgatalla, ja jolla on oma itsenäinen kehityskulkunsa kohti suurenmoista tulevaisuutta, jota se on meille avaamassa.
Kristinusko on edelleen kehittyvä ja eteenpäin menevä virike; kirkot eivät voi sitä omia, dogmit eivät voi sitä kahlita, edes Raamatun kansien väliin se ei mahdu! Jos tämä kielletään, revitään irti kristinuskon henkiset juuret ja se kuihtuu ravinnon puutteeseen eikä tuota hedelmää. Jo UT sisältää viittauksia muihinkin ilmoituksiin kuin Jeesuksen puheet: näyt ja unet, joissa saadaan toimintaohjeita konkreettisia tilanteita varten. Kristinuskon alkuaikoina Kristuksen seuraajia nimitettiin Apostolien tekojen maininnan mukaan "heiksi, jotka ovat matkalla tai tiellä", ja Kristus kutsui itseään "tieksi" eikä staattiseksi olotilaksi.
Ensimmäisiä kristillisiä heresiologeja olivat Jerusalemin seurakunnan johtajat, jotka pitivät Paavalia ensimmäisenä kerettiläisenä. Heidän uskostaan ei näytä suuresti poikkeavan Jeesuksen jumaluuden kieltäneiden ebioniittien vuorostaan harhaoppiseksi tuomittu juutalaiskristillisyys n. 150 jKr. Muuttuvassa tilanteessa se ei muuttunut - kun taas alkuseurakunnassa kaikki oli vielä valinkauhassa. Yksi varhaisimmista harhaopeista oli konservatismi(4.

(1 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (2 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (4 Köyhät kerettiläiset, ebionit kirkkoisien teksteissä.

Esoteerinen kristinusko

Uskonnolla on aina eksoteerinen ja esoteerinen puolensa, ulkoinen kuori ja sisäinen ydin, esipiha ja kaikkein pyhin. Eksoteerinen kristinusko on tekemisissä Raamatun kirjaimen ja moraalisten tapojen kanssa; esoteerinen kristinusko etsii henkeä kirjaimen takaa ja pyrkii ihmisen sisäiseen uudistumiseen, läpeensä kristillistymiseen. Lain orjuus vaiko vapauttava evankeliumi - joka tahtoo helppoja vastauksia tarvitsematta itse ajatella omilla aivoillaan, tyytynee edelliseen.
Esoteerinen ei ole eksoteerisen vastakohta tai laajennus, vaan kokonaan oma ulottuvuutensa. Valtavirran kristillisyyteen tänä päivänä viitataan eksoteerisena, ulkoisena, koska se keskittyy Jeesus Nasaretilaisen fyysiseen elämään. Jeesus opetti kansaa vertauksilla, opetuslapset saivat tietää "Jumalan valtakunnan salaisuudet". Paavali ravitsi "lapsia maidolla, täysikasvuisia vahvalla ruoalla". Vain se, jolla on "korvat kuulla", kuulee. Sekä Jeesus että Paavali opettivat, että uskonto ei ole pelkkää uskoa oppeihin vaan käytännöllistä tietoa (gnosis) tiestä saavuttaa uudelleen syntymäoikeutensa "Jumalan poikana/tyttärenä".
Ensiksi on uskonto tutussa muodossa: instituutiot ja säännöt, jotka on tarkoitettu ohjaamaan toimiamme ja säätelemään sosiaalisia suhteitamme. Sisäinen traditio opettaa, että emme ole kokonaan mitä voisimme olla. "Esoteerinen uskonto käsittelee sielua ja vapauttaa sielun mielestä ja materiasta nyt, eikä tuonpuoleisessa. Sen päämääränä on sielun kohottaminen ja yhdistäminen Jumalaan juuri tässä elämässä maan päällä. Eksoteerinen uskonto tähtää enemmän uskonnon seuraajien olosuhteitten ja statuksen parantamiseen. Se vaatii uskonnollisten velvoitteiden noudattamista, virsien laulamista ja harrasta rukoilemista Jumalan miellyttämiseksi palkkion toivossa tuonpuoleisessa."(1
Gal.1:15-22 Paavali vannomalla vakuuttaa, ettei ole apostoleilta saanut tietojaan Kristuksesta (kertomus on ristiriidassa Apt.9. luvun kanssa, mutta uskomme kai ennemmin hänen omaa todistustaan), eikä hän yleensä muutenkaan näytä tuntevan Jeesuksen elämän tapahtumia ja suullisia opetuksia. Ne olivat hänestä toissijaisia verrattuna hänen omiin henkisiin kokemuksiinsa: "Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista; enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut" (Gal.1:11-12). Oikeammin: hän on saanut sen "Jeesuksen Kristuksen ilmestyksen (apokalypsin) kautta"(2. Tietäessään Kristuksesta Paavali vainosi kristittyjä, mutta kun hän tunsi Kristuksen, vainottiin häntä itseään.

Niin Markionin kuin Valentinoksenkin teologia nojasi vahvasti Paavaliin, joka sai jotkut varhaiset kirkkoisät epäröimään apostolin sisällyttämistä kaanoniinsa. Paavali oli Markionin mukaan ainoa apostoli, joka oli oikein ymmärtänyt uuden sanoman Kristuksen tuottamasta pelastuksesta. Markionin nostaessa Paavalin tunnetuksi, se vaikutti vahvasti siihen että muut tunnustivat apostolin auktoriteetin, jollaista hän todennäköisesti ei muuten olisi saanut. Paavali oli monien gnostilaisten lahkojen suosikkiapostoli, hän näytti yhdeltä heidän omistaan. Paavali oli maailman suurimpia mystikoita.
Roomalaiskirjeessä 16:7 Paavali tervehtii kunnioittavasti naisapostolia nimeltä Junia, ja Uuden Testamentin kirjoissa mainitaan kristittyjen johtajina toimineita naisia, esim. Apt. 9:36 Jeesuksen opetuslapsi nimeltä Tabita eli Dorkas. Room.16:1 Foibe on käännetty "seurakunnan palvelija" - itseasiassa "diakoni" (joka on pappeuden aste). Klement Aleksandrialainen kirjoitti 1. Kor. selityksissä, että apostolit työskentelivät naisten seurassa ja että nämä olivat "sisaria" ja "pappikumppaneita". Naisten vihkiminen papinvirkaan oli olemassa käytäntönä kauan Uuden Testamentin aikojen jälkeen, ehkä tunnetuimpana heistä 300-luvulla vaikuttanut Pyhä Olympias Konstantinopolilainen.(3 Naisten opettamiskielto (1 Tim. 2:12) ja Efesolaiskirjeen naiselle osoitettu käsky alistua miehensä tahtoon eivät ole Paavalin omia opetuksia. Nämä jälkipaavalilaiset kirjeet (myös Kol., 2 Tess., Titus) ovat todennäköisesti hänen oppilaidensa kirjoittamia(4.

"Totuus ei tullut maailmaan sellaisenaan, vaan esimerkkien ja vertauskuvien välityksellä. Muuten maailma ei voisi ottaa sitä vastaan."
(Gnostilainen Filippuksen evankeliumi; Nag Hammadin kätketty viisaus. WSOY 2001)

Kuulemaani saarnaa lainaten, tehtävämme on tulla esoterikoiksi, luoda suhde henkiseen maailmaan tekemällä matka sisäsuuntaan. Vieraat, jotka Jeesuksen vertauksessa (Matt.22:1-14) oli kutsuttu kuninkaanpojan häihin, mutta eivät halunneet tulla, olivat liikaa ulkoisen elämän hyörinän pauloissa. Vieras, joka ei ollut pukeutunut häävaatteeseen, joka juutalaisissa häissä annetaan ovella, ei ollut tullut ovesta, Kristuksen kautta ("Minä olen ovi!"); hän jäi sanattomaksi, hänellä ei ollut vaadittavia henkisiä kykyjä. Ihmiselle, jolla on kyky kantaa henkistä, annetaan; siltä, joka vain luulee jotain omistavansa, otetaan sekin pois. Hänet palautettiin ulkoisen olemassaolon pimeyteen, jossa on "itku ja hammastenkiristys." Se on se henkinen pimeys, jossa suuri osa ihmiskuntaa elää sidottuna kohtaloonsa. "Joka ei usko, on kadotettu": joka ei usko omaa ikuisuuttaan eikä sitä etsi, pysyy samanlaisena katoavaisena olentona kuin tähänkin asti, hän on "kadotettu" tämän elämän osalta. "Harvat ovat valitut": harvat valitsevat etsiä. "Nyt on otollinen aika": kuoleman jälkeen ei voi aloittaa mitään uutta.

(1 C.W. Sanders: Sisäinen ääni. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (3 Laurence Gardner: Maria Magdaleenan arvoitus. Bazar Kustannus Oy 2006. (4 Ahola - Antikainen - Salmesvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002.

Esoteerinen, esoterikos (kreik.), sisäinen. Myös "salainen", "luottamuksellinen". Ajattelutapa, jossa pyritään ymmärtämään aisteille näkymätöntä todellisuutta. Vanhemmat esoteeriset traditiot olivat salaisia; niissä oppilaiden piti läpäistä erilaisia kokeita, initaatioita, jotka valmistivat heidät vastaanottamaan henkistä tietoa. Näin oli laita myös alkukirkossa, jossa oli käytössä katekumenaatti (ks. Pekka Ervast: Paavali ja hänen kristinuskonsa. Ruusu-Ristin kirjallisuusseura ry. 1957).

"Mielialat ja tunteet johdattavat esoteerisuuteen omassa sisäisyydessämme, ajattelun alueella taas vastaavasti meditatiivinen sieluntila. Kultin (= seremoniallinen jumalanpalvelus, tässä Ihmisen vihkitoimitus, Kristiyhteisön ehtoollismessu) esoteerinen todellisuus koetaan sen uskon kautta, joka meillä on kultin tapahtumaa kohtaan. Ilman tätä voimaa, joka on samalla myös henkinen 'havaitsemiselin', koettaisiin kultti vain ulkoisena aistimuksena ja mieltä vailla olevana tapahtumana. Kehittämällä oikeanlaatuista mielialaa sekä oikeita tunteita uskonnollisessa toiminnassa, sekä kehittämällä meditatiivista sieluntilaa ja uskoa, jonka kautta oppii näkemään, tulevat esoteeriset kokemukset mahdollisiksi, ja ne voivat kristinuskoa koskevan ajattelun sekä käsitteiden kautta muuttua 'esoteeriseksi kristinuskoksi'."

- Michael Debus: Esoteerinen ja eksoteerinen krstinusko. Kristiyhteisö-lehti 3/1994.

Helvetti

"Jumala ei rankaise ketään, jumalattomuus rankaisee itse itsensä. Jotkut uskovat Jumalalla olevan ominaisuuksia, joita pitäisivät epäinhimillisinä ihmisillä." - Irma Weisen

Vertauksen mukaisesti (Matt.13:24-30) sekä luste että nisu saavat kasvaa yhdessä elonkorjuuseen saakka, jolloin luste erotetaan ja heitetään tuleen. Jo mm. kirkkoisä Gregorius Nyssalainen (n.335-394), Basileios Suuren (n.330-379) nuorempi veli, vuodesta 372 Nyssan kaupungin piispa, aikana jolloin kristikunnassa vielä oli elävää tietoa, on selittänyt tämän vertauksen siten, että pelto on ihmissydän, johon elämän kuluessa kerääntyy sekaisin hyvää ja pahaa, mutta kuolemassa tapahtuu erotus: paha poltetaan, hyvä korjataan talteen, mutta molemmat puolet meidän on koettava elämässämme kasvaaksemme sisäisesti.(1 Hän opetti, että kuolemattomat sielumme on luotu hyviksi, emmekä kykene muuttamaan niitä toisenlaisiksi. Voimme kyllä saastuttaa niiden pintakerrosta, mutta emme kykene tekemään niistä pahoja. Sielussa ei nimittäin ole osia, joita pystyisimme irrottelemaan tai rikkomaan, niin että ne menisivät pilalle. Siksi jokaisen ihmisen sielu pyrkii pohjimmiltaan kohti hyvää. Toisten matka perimmäiseen hyvyyteen on pitkä ja vaivalloinen, toisten lyhyempi, mutta kaikki tulevat saavuttamaan päämääränsä.(4

"Jokainen ihminen on tulella suolattava" (Mark.9:49), joko hänen täytyy puhdistaa itsensä katumuksella ja mietiskelyllä, tai luonto tekee sen vastoin hänen tahtoaan. Todellinen rakkaus on tuli, joka polttaa pois kaiken arvottoman, mutta sille joka kieltää rakkauden ja jatkaa itsekästä elämäänsä, se tuli on hävityksen tuli. Tuli koskee kaikkea aineellista, ulkokohtaista; ihmisen ikuiseen olemukseen ei hävityksen tuli vaikuta, sillä se on ikään kuin tulta itsessään. Maailmassa palavat himojen tulet ja niiden vastapainona pyhyyden tuli, ilman niitä ei olisi elämää. "Jos suola käy suolattomaksi" (Mark.9:50), jos sielu on ollut aivan kuin eloton, kun siitä puuttuu kaikki itsenäinen toiminta - kun se ei ole "kylmä" eikä "palava" - siinä ei ole mitään mikä voisi kuolemaa vastustaa.
Helvetti on henkisen olemuksemme disharmoniaa Jumalaa kohtaan; kun suhtaudumme disharmonisesti kaikkeen kauniiseen ja hyvään, henkisesti terveeseen ja puhtaaseen, valoon ja elämään, se painaa meitä alaspäin henkiseen tuskaan ja onnettomuuteen. Jos mielessäsi on rakkautta, se tuottaa rakkautta myös elämääsi. Se on taivaan merkitys. Jos mielessäsi on pelkoa, se tuottaa pelkoa myös elämääsi. Tätä tarkoittaa helvetti(2. "Helvetti vetäytyy sieluun eikä sielu helvettiin" (Oscar Busch). Ihmiset takertuvat pelkoihinsa paljon syvemmin kuin luottavat rakkauden voimaan. Deepak Chopra kirjoittaa, että ihmiset ottavat osaa kaikkien taivaiden ja helvettien luomiseen kulttuureissa ympäri maailman, kuvittelemalla näitä ulottuvuuksia ja sitten uskomalla omiin luomuksiinsa. Yksikään lapsi ei ole niin tulisesti rakastettu kuin mielen lapsi. Rakkaus, usko ja kiintymys ovat voimakkaita luovia työkaluja.

Kallistos Waren mukaan helvetti on minä itse vailla yhteyttä muihin ihmisiin.

"Helvetissä kaikille annetaan yllin kyllin ruokaa ja sitten metrin pituiset syömäpuikot. Jokaisella on niin paljon ruokaa kuin hän ikinä tarvitsee, mutta koska syömäpuikot ovat liian pitkät, kukaan ei koskaan saa ruokaa suuhunsa. Taivaassa kuva on täsmälleen samanlainen. Jokainen saa tarvittavan ruoan, mutta sielläkin syömäpuikot ovat metrin mittaiset. Tosin taivaassa ihmiset ovat oppineet käyttämään syömäpuikkoja ruokkiakseen toisiaan. Jo pelkkä myötätuntoinen ele voi hetkessä muuttaa helvetin taivaaksi." - Vietnamilainen kansantarina(5

"Meidät tuomitaan sen pahan tähden, jota olemme tehneet, mutta erityisesti sen hyvän tähden, jonka olemme jättäneet huomaamatta ja sen tosiasian tähden ettemme ole rakastaneet lähimmäistämme." (Pyhä Maksimos Tunnustaja)
Jos ihminen sitoutuu aistitodellisuuteen niin, ettei muuta ajattelekaan, hän voi juuttua fyysiseen niin, että on sielullisesti helvetissä. Joka johtaa itsetuntemuksensa vain maallisista asioista, kadottaa kaiken itsensä tuntemisen kun materia häviää. Alkukristillisellä ajalla tunnettiin käsitys seitsemästä taivaasta, jotka ovat seitsemän erilaista tajunnantilaa, eri asteisia, mutta kaikki taivaisiin kuuluvia; kolme alinta olivat "epäpyhiä", joita myös helveteiksi on kutsuttu(1. Kirkkoisä Origenes (n.185-251), joka syntyi Aleksandriassa kristittyyn perheeseen, tunnetaan patristisen kauden tuotteliaimpana kristillisenä kirjailijana. Oppinut kirkkoisä Jeremia kutsui häntä "suurimmaksi kirkon opettajaksi apostolien jälkeen". Hän oli kuuluisin helvettiopin kyseenalaistaja. Hänen oli mahdotonta ajatella, että helvetti olisi ikuinen, sillä silloin kaikkivaltiaan Jumalan tahto kaikkien ihmisten pelastamiseksi ei toteutuisi (ja paholainen näyttäisi voittavan osaksi!). Origenes päätyi ajattelemaan, että helvetti on prosessi, jossa ihminen parannetaan taivaskuntoon ("Mitään epäpuhdasta ei sinne päästetä." Ilm.21:27). Hänen käsityksensä mukaan Jumalan luomistyön lopullisena päämääränä oli kaikkien järjen saaneiden olentojen, jopa Saatanankin, palauttaminen alkuperäiseen jumalalliseen yhteyteen. Kuinka ajallisista synneistä voisi seurata iankaikkinen rangaistus? Epäsuhta rikkomuksen ja rangaistuksen suuruuden välillä osoittaa, että kysymys ei ole oikeudenmukaisuudesta! "Silmä silmästä, hammas hampaasta", julistaa Vanha testamentti puolustaen kaikessa armottomuudessaan kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Jeesus kertoo paimenesta, joka lähti etsimään yhtä kadonnutta lammasta ja etsi kunnes löysi; kuinka Jumala saattaisi olla toisenlainen jos Jumala on rakkaus!(3 Kuka isä laittaisi lapsensa kärsimään ikuisesti? Olemmeko me siis parempia kuin Jumala? Eihän Jumala voi syyllistyä kostamiseen, pahan maksamiseen pahalla! Jos helvettiin uskotaan, olisi ainakin lakattava puhumasta Jumalan rakkaudesta.
Origeneen mielestä "tuli" ei tarkoita meidän tuntemaamme ulkoista tulta, vaan omantunnon syytösten synnyttämää moraalista tuskaa sielussa. Kukin sielu sytyttää siis oman omantuntonsa tulen helvetissä. Emme koe tätä tuskaa nykyisen elämämme aikana kovin voimakkaasti, koska ruumiimme estää sielua tajuamasta moraalista tilaansa. Origeneen oppia kaikkien pelastumisesta (Apokatastasis) ei julistettu avoimesti kaikille vastaantulijoille. Sitä pidettiin teologisen viisauden viimeisenä salaisuutena, eräänlaisena aurinkona, joka lämmittää ihanasti, mutta saattaa turmella katsojansa silmät. Sitä voivat tuhoutumatta katsoa vain hengellisesti ja moraalisesti vahvimmat kristityt. Rivikristittyjen massoille se ei sovi. Jos he kuulisivat kaikkien lopulta pelastuvan, he palaisivat synnin lyhytaikaisiin nautintoihin ajatellen, että niitä ehtii sitten sovittaa kuoleman jälkeen.(4 Origenes perustaa käsityksensä kaiken ennalleen palauttamisesta Pietarin saarnaan Apt.3:12-26.
Origeneen ja hänen seuraajiensa mukaan yksinkertaiselle enemmistölle riittää pyrkimys elämän parantamiseen, rangaistuksen pelko ja palkkion toivo. Kristinuskon varsinainen sisältö koskee hengellisiä kristittyjä, joiden päämääränä on jumalallistuminen: heistä tulee välittömän jumalayhteyden muuttamia uusia luomuksia (mm. Kol.2:9-10). Ortodoksisessa opetuksessa Jumalan Kuvalla viitataan luontoisuuden ontologiseen perustaan, jonka varassa ihmisen kutsumuksena on kasvaa täyteen Jumalan kaltaisuuteen. Kun Kristus otti Jumalana omakseen ihmisluonnon, hän teki mahdolliseksi meille ottaa osaa hänen jumaluudestaan, pyrkiä hänen kaltaisekseen ja pelastua hänessä.
Irenaeus Lyonilainen ilmeisesti ensimmäisenä esitti, että ihminen on kuva, mutta pyrkii kaltaisuudeksi. Ortodoksinen jumalallistuminen (kr. theosis) tarkoittaa Jumalan tarjoaman pelastuksen vapaaehtoista hyväksymistä, joka ilmenee myös käytännön toimintana. Theosis tai lat. deificatio viittaa ihmisen "jumalallistumiseen" kahdella tasolla: eheytymisen ja yhteyden mielessä. Diadokhos Fotikelainen kirjoitti: "Kaikissa meissä, jotka olemme ihmisiä, on Jumalan kuva. Kuitenkin vain niissä, jotka suuressa rakkaudessa ovat sitoneet vapautensa Jumalaan, on myös hänen kaltaisuutensa."
Mestari Eckart selittää, että meistä kaikista voi tulla Jumalan Poikia. Jeesus itse ilmaisee samanlaisia ajatuksia vedotessaan Vanhan testamentin jakeeseen (Ps.82:6): "Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: 'Minä sanoin: te olette jumalia'?" (Joh.10:34, v. 1933 käännös)

Kenenkään ei tarvitse kuoleman jälkeen lausua tuomiota: tuomio on sisäinen. Jokainen tuomitsee itse itsensä - itsessään synnintekijän elämä tuomitsee hänet. Juudas Iskariot petettyään Herransa hirtti itse itsensä. Jumala ei ole milloinkaan heittänyt ketään helvettiin eikä milloinkaan tule heittämään, mutta ihminen itse kietoutuneena syntiin luo itselleen itse helvetin; Jumala ei ole koskaan helvettiä luonut. (6 Ketään ei voi siirtää taivaaseen edes armon avulla, ellei hän armon avulla ole siellä. Eikä ketään voi vastoin tahtoaan tuomita kadotukseen, jos joku on sisäisesti vapaa kadotuksesta. Lampaat ja vuohet eroavat omasta aloitteestaan. Ei kukaan saata olla onnellinen helvetin pimeydessä eikä myöskään synnin tuhoaman elämän jälkeen onnellinen valossakaan; mihin hyvänsä synnintekijä menee, hän on helvetissä.(6
Onko kadotus ikuinen vai ei, se ei riipu Jumalasta vaan meistä itsestämme. Kysymys on teoreettinen. Ei luulisi kenenkään olevan niin taipumaton, että tekee ikuisesti vastarintaa Jumalalle. Jokaisen ihmisen kadotus on hänen elämänsä tyhjyys ja hänen sisäinen tuskansa hänen itsekkyytensä tähden, ja jos tuska puuttuu, kadotus on suurempi, koska kadotuksen muuttuminen taivaaksi on silloin etäämmällä. Ei voi tulla kysymykseen, että ei-kristityn sisäinen tuomio lähtisi samoista perusteista kuin kristityn. Ajatus, että "pakanat" tuomittaisiin ulkoapäin annetulla tuomiolla kadotukseen, on epäkristillinen. Se perustuu väärään käsitykseen sekä kadotuksesta että Jumalasta. Maailmankirjallisuuden ehkä hurjimmat ja yksityiskohtaisimmat kuvaukset helvetin tuskista ovat syntyneet buddhalaisuuden piirissä. Hindulaisten Bhagavadgita antaa ymmärtää, että helvetti voisi olla jopa "länsimaisittain" syntisen ikuinen osa, uudelleensyntymisestä toiseen kerta kerralta pirullisempi ilman toivoa. Vuorovaikutuksella ja yhteisellä taustalla on epäilemättä merkitystä.
On raamatullisesti perusteltua, että tuomio on suhteellinen ja vastuusta riippuva; "Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan." (Luuk.12:47-48)
Monessa uskovassa on viha, joka vaatii: Jumalan täytyy tuomita. "Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!" (Luuk.15:30) Tuhlaajapojan vanhemman veljen henki vaatii tuomiota.(3 Arkkityyppien draamasta kertovassa Ilmestyskirjassa puhutaan syyttäjästä, joka syytti veljiämme Jumalan edessä päivin ja öin. Syyttäjä on niiden ihmisten arkkityyppi, jotka ottavat tavakseen arvostella ja tuomita muita.(5 Jos näemme vain roskan toisen silmässä, emme näe ollenkaan hirttä omassa silmässämme. Jeesus rukoili hänet ristiinnaulinneiden puolesta.

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (2 Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. WSOY 1993. (3 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (4 Kari Kuula: Helvetin historia. Kirjapaja Oy 2006. (5 Elizabeth Clare Prophet & Patricia R. Spadaro: Sydämen Alkemia. Lumina Osk.2007. (6 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927.

Ihmisen Minä ja karma

Reinkarnaatio ja karma eli jälleensyntyminen ja kohtalo, kaikkein loogisimmat maailmanselitykset, jotka saumattomasti kuuluvat yhteen, ovat Jumalan asettamia luonnonlakeja, joihin Hän itsekään ei puutu. Jumala on lahjoittanut ihmisille vapaan tahdon ja rajoittanut kaikkivaltiuttaan meihin nähden. Jeesus sanoi: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis..." (Matt.28:18-20). Hän käyttää valtaansa ihmisten kautta. Dietrich Bonhoeffer ymmärsi enemmän kuin kukaan muu Jeesuksen vertausten merkityksen Mestarin poissaolosta, joissa isäntä matkusti kaukaisille maille jättäen kaikkien asioiden hallinnan palvelijoiden käsiin. Jeesus sanoi, että elämän eksistentiaalinen luonne on tällainen. Ihmiskunta on omillaan.
Pelastuksella on kahdenlainen merkitys: vapauttaa sinut kohtalostasi ja siitä johtuvista jälleensyntymistä fyysiseen ruumiiseen, sekä se, että sinut nostettaisiin ylös siitä hengellisestä tietämättömyydestä jossa olet(1.

Minä kykenee maailmaan syntyessämme valikoimaan maailmasta sellaista, mikä on sille sukua; emme ole vain perintötekijöidemme ja ympäristömme tuote. Arkiminämme elää menneisyydestä, henkinen alkukuvamme, korkeampi Minämme tähtää tulevaisuuteen; arkiminä on kuin kovettunut kuori, korkeampi Minä on alati virtaava. Arkinen itse on kuin palvelija, joka huolehtii herransa taloudesta tämän ollessa kaukaisilla mailla. Ylitajunta, tietoisuutemme todellinen lähde ja keskus, ruumiillistuva, kuolematon Minä, säilyttää ja ymmärtää kaikki opetukset, joita päivätajuntamme ei voi käsittää (2. Ihminen ei esimerkiksi näe ruoansulatuksensa lukemattomia vaiheita. Jos hän näkisi, voisi hän tahdollaan häiritä niitä, joten ihmiselle on vain hyväksi, ettei hän havaitse kaikkia ruumiinsa toimintoja kovin tarkasti.
"Minä" on tosi viinipuu, josta persoonallisuudet maan päällä ovat oksia. Jumala on myös järjestyksen Jumala ja karma on Jumalan vanhurskaus, oikeamielisyys. Jumalan tahto on hyvä Laki, joka on rakkaus ja oikeus. Jumalallisessa maailmanjohdossa on järkeä - järkeä ja rakkautta.(10

Maailmaa johtaa täydellinen oikeus ja kaikki Jumalan lapset saapuvat kerran Hänen jalkojensa juureen miten kaukana he harhailevatkin. "Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaa tuomitsemaan vaan sitä varten, että maailma hänen kauttaan pelastuisi". Kohtalossa ei ole tuomiota eikä rangaistusta, se on persoonaton voima. Jeesuksen saapuminen toi mukanaan totuuden kaksiteräisen miekan, joka auttaa ja herättää sitä joka ottaa sen vastaan, mutta rankaisee niitä jotka torjuvat sen(1. Ihmisellä on yleensä sammumaton tiedonjano, mutta hän ei kiirehdi seuratessaan siveellisiä ihanteitaan.(10 Jumalan rakkaus ei ole sentimentaalista. Se on vahvaa rakkautta, joka etsii meidän lopullista Hyväämme, eikä sen tähden suojele meitä kokemuksilta joita tarvitsemme kasvaaksemme. "Älkää eksykö, ei Jumala anna itseään pilkata." (Gal.6:7)

"Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' - näin sanoo Herra." (Room.12:9)

"Jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään." (Room.14:12)

"Niin on Jumalan valtakunta, kuin jos mies kylvää siemenen maahan; ja hän nukkuu, ja hän nousee, öin ja päivin; ja siemen orastaa ja kasvaa, hän ei itse tiedä, miten. Sillä itsestään maa tuottaa viljan: ensin korren, sitten tähkän, sitten täyden jyvän tähkään" (Mark.4:26-28). Nukkuminen tässä tarkoittaa kuolonunta, mutta siemen kasvaa päivin ja öin. Kasvu ei tapahdu nopeasti ja yhtäkkiä, mutta mikään ei mene taaksepäin, kaikki kulkee eteenpäin(3
Alemmilla kehitysasteilla voi käydä niin, että henki johdetaan hänen tietämättään uuteen ruumiillistumiseen. Hän ei tiedä vielä mitään jälleensyntymisen laista. Hän on kuin tietämätön ja alaikäinen lapsi, joka luottavaisesti seuraa johtajaansa kysymättä minne. Kehittyessään henki ottaa itse kohtalonsa ohjat käsiinsä ja menee vapaaehtoisesti ja täysin tietoisena aineeseen. Kehittymättömälle aineellinen elämä on aina houkutteleva, mutta kehittyneelle lienee aineeseen laskeutuminen todellinen koetus.(10

Vertaus peltoon kätketystä aarteesta (Matt.13:44): Kuoleman jälkeen Maa näyttäytyy siihen katseensa vielä kohdistavalle sielulle kuvana pellosta. Jos juuri päättynyt elämä on eletty ihmiskunnan jumalallisten päämäärien hengessä, niin ruokamullan pimeydestä loistaa kulta-aarre. Tämän havaitsemiseksi sielussa on saatava heräämään kaipuu voida elää uudelleen Maan maailmassa ja päästä jatkamaan siellä alettua pyrkimistä henkeä kohti.(9

Marko Pogacnik tulkitsee Jeesuksen vertausta hedelmättömästä viikunapuusta (Luuk.13:6-9); ihmiselle tarjotaan yhä uudelleen mahdollisuus astua seuraava askel henkilökohtaisen kehityksensä tiellä; elämä on kärsivällinen, mutta ihminen epäröi ja pelkää muutosta. Lopulta voimien virtaus patoutuu ja sisäinen jännitys aiheuttaa muutosvoimien purkauksen: tapahtuu "onnettomuus", joka muuttaa olosuhteet täysin, vieden kehitystä eteenpäin ("Ehkä se ensi vuonna tekee hedelmää; mutta jos ei, niin hakkaa se pois")(4.
Kristuksen kirotessa viikunapuun...ne, joiden elämä on hedelmätöntä ja jotka eivät täytyä sitä tarkoitusta, jota varten Jumala on heidät luonut, kuihtuvat ja hävitetään. Ei ole määrättyä aikaa, jolloin tulee tehdä hyvää, sillä kaikki ajat ovat yhtä sopivat hyville töille: ihmisen itse täytyy tehdä elämänsä hedelmää tuottavaksi ja siten täyttää sen tarkoitus.(12
Kallisarvoinen helmi (Matt.13:45): Helmi on simpukan tuskan hedelmä ulkoisessa luonnossa. Halu omistaa kallis helmi merkitsee siis maallisten kohtaloiden mukanaan tuoman vaikeuden täyttä hyväksymistä ja sen tunnustamista, että kärsimys on oikeastaan eteenpäin ajava voima kohtalossa.(9 Mitä vastustuksenhaluisempi henki on, sitä enemmän lähestyy tämä parannustyö vanhatestamentillista muotoa "silmä silmästä, hammas hampaasta."(10

Kuten viinitarhavertauksessa (Matt.21, Mark.12, Luuk.20), johon Jeesus otti aiheen profeetta Jesajalta (5:1-7), viinitarha on mainen elämä ja ihminen on vain sen vuokralainen, ei omistaja. Hänen täytyy maksaa vuokraa, tuoda elämänantajalle siitä joitain tuotteita, eli löytää elämän kokemuksistaan sellaista, joka ravitsee hänen ikuista olemustaan, muuten hän on hukkaan elänyt(3."Karma on kohtaloksi tullutta toimintaa" (Steiner). Vaikutin on tärkeämpi kuin itse teko. Ylistyksen toivossa tehty hyvä teko kuuluu fyysilliseen tasoon. Kun vaikutin on syy henkisellä tasolla, se kantaa hedelmää tällä tasolla.(10
Edgar Caycen mukaan karma on yksinkertaisesti malli muistille. Se on yhdistelmä tietoa, joka on varastoitu nk. "Akaasisiin aikakirjoihin", Elämän kirjaan (ks. Ps.139:16, Daniel 7:10, Fil.4:3, Ilm.20:12), ja jota alitajunta ammentaa nykyhetkeen. Ihminen on elämänsä suhteen aktiivinen osallistuja, ei pelkästään vastahakoinen katsoja. Elämä on lukemattomien mahdollisuuksien ja valintojen summa. Menneisyyden vaikutus tarjoaa vain puitteet mahdollisuuksille ja todennäköisyyksille.
Jumala seuraa samaa menetelmää kuin rakennusmestari, joka ensiksi laatii piirustukset, joiden mukaan rakennus on rakennettava. Piirustukseen ei ole merkitty kaikkia rakennuksen sisustukseen kuuluvia yksityiskohtia eikä aineksia, joita rakennusta varten on käytettävä, vaan ainoastaan sen ulkonaiset rajat. Samoin Jumalakin on määrännyt jokaisen ihmisen elämänrakennuksen pääviivat, joiden mukaan elämä ulkonaisesti muodostuu. Sisustamisen Hän jättää ihmisen itsensä määrättäväksi (ks. myös Ps. 31:16; Jer. 10:23; Saarn. 8:8)(5.
Kaksi ihmistä saattaa kohdata samanlaiset vaikeudet - toinen ehkä katkeroituu, toinen voi nähdä tapahtuneen tilaisuutena johonkin uuteen. Reaktio määrää miten asiat kehittyvät tästä eteenpäin. Hyviä tekoja seuraa tyytyväisyys, huonoja tekoja suru; niin yksinkertaista se on. Kaikki mitä teemme heijastuu lopulta itseemme, teko ei pääty sitä tehtäessä - se kantaa hedelmän, joka palaa tekijälleen. Minä yksilönä olen osa myös yhteistä karmaa ja kaikki muut yksilöt ovat osallisia minun karmastani(6.

"Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi." (Jer.1:5)
"- Eikö Esau ollut Jaakobin veli? sanoo Herra. Jaakobia minä rakastin, mutta Esauta vihasin."
(Mal.1:2) Origenes kirjoitti: "Kun Raamattua tutkitaan suurella uutteruudella Esauta ja Jaakobia koskien, huomataan, että 'Jumalassa ei ole epäoikeudenmukaisuutta' siinä mitä heistä sanotaan ennen kuin he syntyivät ja olivat tehneet mitään, tässä elämässä tietenkin, että 'vanhempi palvelisi nuorempaa', ja kuten huomataan, ei ole epäoikeudenmukaisuutta tosiasiassa, että Jaakob tunki tieltään veljensä jopa kohdussa, edellyttäen että me uskomme että ansioittensa vuoksi jossain edellisessä elämässä Jaakob oli ansainnut Jumalan rakkauden siinä määrin, että oli arvollinen olemaan etuoikeutettu veljeensä nähden."(11
Joh.3 - uudestisyntyminen vedestä ja hengestä: vesi merkitsee monin paikoin Raamatussa aineellista luomista, "Jumalan henki liikkui vetten päällä". "Mikä on syntynyt lihasta on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä"..."Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita." Emme tiedä mistä henki tulee tai minne se menee, mutta ruumiin tiedämme olevan lihaa.(10

Ei ole olemassa yhtä tiettyä reinkarnaatioajatusta. Teologiassa on tapana rakentaa jonkinlainen "haamuvastustaja", jotta se sitten voitaisiin torjua erilaisin argumentein, tutkimatta tarkasti mistä tekstiyhteydestä, mistä ympäristöstä kulloinenkin ajatus on peräisin ja mihin se ajatuksellisesti sopii. Ei ole selvää, mikä reinkarnaatiokäsitys torjutaan kristinuskoon soveltumattomana. Esim. anglikaaninen teologi Geddes McGregor näkee kristillisissä käsityksissä tuonpuoleisuudesta suuren puutteen, joka korjautuisi reinkarnaatioajatuksen avulla. Engl. uskontofilosofi John Hick muotoilee kolme vastaväitettä klassista kristillistä katsantokantaa vastaan: a) Vastaamatta jää kysymys ilman omaa pelastushistoriaa kuolleiden lasten kohtalosta. b) Se ei kykene mitenkään selittämään kaikkia ihmiselämän erilaisia lähtökohtatilanteita ja kehitysmahdollisuuksia. c) Vain harvat ihmiset olisivat ehtineet saavuttaa lyhyen maanelämänsä aikana sellaisen kehitysasteen, joka olisi lähelläkään ikuisen palkinnon tai rangaistuksen ansaitsemista.
Toteamus, on elämää kuoleman jälkeen, on yhdenmukainen reinkarnaatioajatuksen ja kristinopin välillä. Kummankaan mukaan maanpäällinen olemassaolo ei ole kuolemassa tyhjiin ammennettu. Molemmat ottavat huomioon ihmisen mahdollisen eteenpäin kehittymisen ja täydellistymisen.
Ennakkoluulo, että reinkarnaatioajatus veisi arvon ihmisen nykyiseltä elämältä, on väärä: vakavasti otettavassa muodossa se näkee kovasti vaivaa osoittaakseen, että on kaikkein tärkeintä elää vastuullisesti tämä nykyinen elämä. Kristillisessäkin traditiossa uudempien käsitysten mukaan on painotettava tätä nykyistä elämää tässä ja nyt.
Erilaisissa läntisissä reinkarnaatiokäsityksissä tapaamme ajatuksen, että yksittäinen ihminen kehittämällä itseään on vastuussa myös maan ja koko ihmiskunnan evoluutiosta.
Viimeistä tuomiota tulkitaan eri tavoin. Erästä uudempaa käsitystä voitaisiin sanoa "itsetuomioksi". Ihminen tunnustaa virheensä ja syyllisyytensä ja havaitsee oman todellisen identiteettinsä. Tämä muistuttaa Rudolf Steinerin kuvausta vainajan tilasta. Sekä tuomioajatus että reinkarnaatio- ja karma-ajatus yhtyvät siinä, että inhimillinen kärsimys sovitetaan ja tapahtuneet vääryydet hyvitetään.
Myös kristinusko tuntee syklisiä elementtejä, ja toisaalta reinkarnaatiouskokin tarjoaa suoraviivaisesti tarkoitushakuisia elementtejä.
Perinteisen kristillisen käsityksen mukaan ruumiiton sielu jatkaa olemassaoloaan ihmisen kuoleman jälkeen eräänlaisessa välitilassa, kunnes se aikojen lopussa yhtyy taas ruumiiseen. Tämä oletus sisältää selvästi dualistisen tendenssin. Sitä vastoin mm. antroposofia tuntee moniulotteisen ihmiskuvan, joka ei kiistä aineen ja ruumiin merkitystä ja lähtee siitä, että on olemassa jatkuvuus yksittäisten inkarnaatioiden välillä.
Kaikki teologiset oppirakennelmat eivät näe vapahdusta yksinomaan Jumalan aktiviteetin tuloksena, eikä läntinen reinkarnaatiousko ole yksinkertaisesti puhdas suoritus- ja itsevapahdususkonto, esimerkkinä Rudolf Steinerin käsitys Kristuksesta vapahtajana. Teologi Karl Rahner näkee ajatuksen puhdistautumisesta, kiirastulesta, mahdollisuutena päästä kristillisestä näkökulmasta keskusteluyhteyteen reinkarnaatioajatuksen kanssa.(8

Vain siinä määrin kuin avaudumme antamaan anteeksi lähimmäisellemme, kykenemme olemaan osallisia Jumalan anteeksiantamuksesta. Mutta anteeksianto ei ole samaa kuin synninpäästö. Tätä sisäistä lakia ei voi kumota edes armo, koska armo ei voi olla mekaanista vaan on lahja, jonka sydän antaa ja sydän ottaa vastaan.Me voimme pyytää rikkomuksiamme anteeksi ihmisiltä. Mutta vaikka saammekin heiltä anteeksi, emme voi poistaa muita tekojemme seurauksia kuin mahdollisen välien rikkoutumisen. Emme pysty eliminoimaan sitä pahaa vaikutusta, joka teostamme on levinnyt, emmekä edes kykene seuraamaan sen jälkiä, koska emme tiedä minne se on levinnyt. Syntien anteeksisaaminen ihmisiltä ja Jumalalta ei siis merkitse sitä, että tekojemme seuraukset lakkaisivat vaikuttamasta. Anteeksianto on Jumalan voima, josta alkaa uusi elämä, niin että seurauksena on ainakin jossakin määrin toisenlaisia syitä, jotka vuorostaan aikaansaavat toisenlaisia seurauksia. Mutta entisyyttä ja sen jatkumista, sitä joka kerran tapahtui ja jonka tapahtuminen vaikutti olemassaoloon, sitä mikään nykyinen ei muuta. Tuhlaajapoika sai anteeksi, mutta hän ei voinut palauttaa takaisin menneitä vuosiaan. "Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä kolikkoa myöten" (Matt.5:26).(7
Armo on karman neutraloiminen yksinomaan tietoisuudessa, oppimalla sen läksyt ilman fyysistä tekoa. Armo on aina mahdollinen, mutta useimmat valitsevat maksaa karmansa fyysisesti koska he eivät kykene tasapainottamaan sitä puhtaasti tietoisuudessa.(1
Armoksi voidaan kutsua sitä rakkautta, jolla Jumala rakastaa kaikkia luotujaan, tuota kipinää hänestä itsestään. Hän on asettanut tuon kipinän kaikkeen, mikä elää. Tässä kipinässä on kasvava voima tulla tuleksi, leimuavaksi tuleksi, joka etsii lähtökohtaansa löytääkseen tämän kerran lainmukaisessa järjestyksessä, joka vallitsee sekä henkistä että aineellista maailmaa antaen hengelle mahdollisuuden löytää tie kotiin sumujen ja usvien läpi. Sitä voidaan kutsua armoksi, ellemme mieluummin kutsu sitä rakkaudeksi.(10

(1 Paul Brunton: Totuuden jäljllä. Karisto Oy 2005. (2 Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari. Suomen antroposofinen liitto 2002/Paul Brunton: Meditaatio ja karma. Karisto 1999. (3 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (4 Marko Pogacnik: Sydämen evankeliumi. Eeston Books 2000. (5 Johannes Greber: Yhteydessä henkimaailman kanssa I. Suomen Spiritualistinen seura 1953. (6Kevin Todeschi: Akaasiset aikakirjat. (7 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (8 Entiset elämät ja nykyisyys. Suomen antroposofinen liitto ry 2004.
(9 Emil Bock: Ne kolme vuotta. Kirjokanta Oy 2008. (10 Oscar Busch: Jälleensyntyminen, karma ja kuolemanjälkeinen elämä. Biokustannus 2007. (11 Mark L. Prophet & Elizabeth Clare Prophet: The Lost Teachings of Jesus I. Summit University Press 1986. (12 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927.