RAKKAUS ON JUMALASTA 1/4: HOMOSEKSUAALISUUS ESOTEERISEN TIEDON VALOSSA

(Päivitetty 23.2.2007)

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 1 numerossa 2/2004, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten.

"Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkoittaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta, ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa." (1 Joh.4:18)

Uusi Testamentti on täynnä kehotuksia olla pelkäämättä: "Älä pelkää", sanoo enkeli Sakariaalle, sitten Marialle. "Älkää pelätkö", sanoo enkeli paimenille kedolla. "Älkää pelätkö", sanoo Kristus opetuslapsille kävellessään vetten päällä. Niin sanoo enkeli naisille tyhjällä haudalla, ja niin sanoo heille myös Ylösnoussut itse.

Tänäkin päivänä ihminen voi psykologisesti elää Vanhan Liiton lain ikeen alla, pelätä Jumalaa ja Hänen "vihaansa", vieläpä kutsuen itseään kristityksi! Tämä on totta erityisesti niiden kohdalla, jotka vanhoillinen ympäristö on kietonut pauloihinsa ja saanut epäilemään olemassaolonsa oikeutusta omana itsenään, oikeuttaan rakastaa toista ihmistä menettämättä Jumalan rakkautta.
Tämä voi ilmetä myös käsityksenä kohtalon ankaruudesta, kunnes ihminen tulee tietoiseksi Jumalan rakastavasta oikeamielisyydestä kohtalonsa kulussa. Jumalan rakkauden "kääntöpuolen" joutuu kyllä kohtaamaan jokainen, joka ei tartu niihin mahdollisuuksiin, joita elämä eteemme tuo; silloin ei auta muu kuin lyödä päätään seinään riittävän monta kertaa, että oppi menee perille! Seinät nousevat vastaan joka puolella, kunnes ihminen tajuaa että on muutoksen aika, ja muutos alkaa omasta sisimmästä, ei ulkoisista olosuhteista.
Aivan oma lukunsa on vieraan pelko, joka näyttäytyy kristillisen rakkauden vastaisena käyttäytymisenä. Tämä on monille heteroille ominainen asenne homoseksuaaleja kohtaan, myös kristillisten kirkkojen piirissä. Rakkaus, jonka pitäisi olla suurempi uskoa ja toivoa, onkin yhtäkkiä valikoivaa ja ehdollista.
Pelko tappaa henkisen kokemuksen: menetämme myötäelämisen kyvyn ja kosketuksen Jumalaan. Ratkaisu on sydämen avaaminen pelon vastakohdalle - rakkaudelle! Pelko on sulkeutumista, rakkaus avautumista.

Esoteerikolle tämä ei välttämättä ole ongelma. Yksi homoseksuaalisuutta vastaan paljon käytetty, luomisteologinen argumentti menettää merkityksensä jo tarkastellessamme luomiskertomusta esoteerisen tiedon valossa.

Tiedämme, että Genesiksen ensimmäisessä luvussa "Jumalaksi" käännetty hepreankielinen sana Elohim onkin monikkomuoto, ja vaikka se yksikössä on feminiininen, monikossa sille on annettu maskuliininen pääte; toisin sanoen, jumalat - tai "mies-jumalattaret", jos niin halutaan - loivat ihmisen omaksi kuvakseen, miehiseksi ja naisiseksi* - oli siis vain yksi, androgyyni luomus, mies-nainen. Vasta toisessa luvussa sukupuolet erotetaan ja mukaan tulee aineellisuus, "maan tomu". Hengessä sukupuoleton, sielullisesti kaksineuvoinen, ainoastaan fyysisesti jompaakumpaa - sellainen on ihminen; ruumis maan tomusta, henki Jumalasta, sielu maan ja taivaan liitosta.
(Elohimit ovat Exusiai-olentoja, "valtoja", eli muodonhenkiä, yksi yhdeksästä hierarkiasta, jotka toteuttavat Maailmankaikkeuden Suuren Arkkitehdin Suurta Suunnitelmaa; ne mainitaan Raamatussa ja meitä lähinnä ovat enkelit.)

Teosofisen liikkeen omintakeinen ja johtava persoona Suomessa, Pekka Ervast, viittasi homoseksuaalisuuteen useita kertoja, omana aikanaan (1875-1934) hyvinkin radikaalisti: lyhyesti tiivistäen, homoseksuaalit ovat hänen mukaansa "kolmas sukupuoli", välittäjiä miehen ja naisen välillä, välivaiheena kohti sukupuolten uudelleen yhdistymistä kaukaisessa tulevaisuudessa.
Yksinkertaisemminkin asian voi ymmärtää jälleensyntymisen valossa, kun tiedämme, että esim. Rudolf Steinerin mukaan sukupuolten vaihtelu on sääntö. Poikkeuksellisesti ihminen voi pysyä samassa sukupuolessa 2-3 inkarnaatiota, seitsemän ollessa maksimi. Kun yksilö oltuaan nainen useassa elämässä, päättää vaihtaa mieheksi, ruumis muuttuu, mutta mieli säilyy naisellisena, ja tämä epätäydellinen muutos tekee yksilöstä homoseksuaalin. Biseksuaalit, transvestiitit ja transsukupuoliset kuulunevat samaan kategoriaan, ero lienee muutoksen laajuudessa; olemme yksilöitä tässäkin suhteessa.
Voimme siis katsoa joko tulevaisuuteen tai menneisyyteen, mutta oli teorian laita miten tahansa, joka tapauksessa voimme ainakin todeta, että monien maaelämien sarjassa homoseksuaalisuus ei näytä kovin isolta asialta! Ja kukapa meistä näkisi toisen ihmisen kohtalon.
Riittää kun kyseenalaistamme yleisesti vallitsevan, kapea-alaisen Jumala-kuvan, josta voisi jopa sanoa, että ihmiset tahtovat luoda Jumalan omaksi kuvakseen, pieneksi ja pikkumaiseksi. Esimerkiksi tuo primitiivinen taikausko ikuisesta kadotuksesta on mitä hirveintä Jumalan pilkkaa, tehdessään rakastavasta Isästä paholaisen!

Ainoa syntimme on erossaolo Jumalasta, "eksymisemme Hänestä, Hänen olemuksensa kieltämisemme"(1, joka luo erillisyyttä myös ihmisten kesken, uhaten suhteitamme kuolemalla ("kuoleentuva mainen olemassaolo"(2). Synti vääristää ihmisten yhteiselämää Kristuksen ruumiin jäseninä. Yksin emme voi elää Jumalan tarkoittamalla tavalla; itseensä sulkeutuva elämä on kuolemaa. Kysymys on myös tietämättömyydestä, ja tietämättömyyden vastalääke on tieto: "Ja totuus on tekevä teidät vapaiksi." (Joh.8:32)
Muistakaamme, ettemme koskaan oleta itsestäänselvyytenä, että kohtaamamme lähimmäinen, ystävämme, lapsemme, tuntee kiintymystä vastakkaiseen sukupuoleen! Toisten ihmisten kohtaaminen vailla rajoja on kommuuniota.

(* "Naisinen" ei toki ole aivan suomenkielen mukainen sana, mutta "naisellinen" ei vastaa tarkoitusta; sen pari ei olisi "miehinen" vaan "miehekäs".) (1 Ihmisen vihkitoimituksen rukouksista. (2 Kristiyhteisön credo.

RAKKAUS ON JUMALASTA 2/4: JUMALA ON RAKKAUS

 Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 2  numerossa 3/2004, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten.

Julkisuudessa käydyssä keskustelussa homojen oikeuksista unohdetaan yleensä tosiasia, että pohjimmiltaan ei ole kysymys sukupuolista ja seksistä, vaan ihmisistä ja rakkaudesta!

Sukupuolisuus on ikäänkuin luonnon pakosta sytyttänyt meissä rakkauden. Me käymme rakkauden koulua ja rakkauden täytyy alkaa niistä, jotka ovat meitä lähinnä. Se ei pelkää aistillisia ilmaisumuotoja, mutta sen olemus ei niihin tyhjenny. Kristillinen etiikka puhuu rakkaudesta klassisin termein:

epitymia - lipido, halu seksuaaliseen täyttymykseen;

eros - kahden rakastavaisen välinen rakkaus;
filia - sukulaisuuteen ja ystävyyteen perustuva rakkaus;

agape - jumalallinen rakkaus, joka antaa itsensä vapaasti odottamatta vastalahjaa; mitä Jumala rakastaa, tulee rakkauden arvoiseksi, koska Jumala rakastaa sitä!

Eri asteet rakkaudessa ovat askelmia, joita nousemme, ja ne myös tarvitsevat toisiaan; mitä olisi rakkaus kahden ihmisen välillä ilman ystävyyttä ja vapautta itsekkäästä omistushalusta?

Kun Kristus ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyy opetuslapsilleen ja kysyy Pietarilta, "Rakastatko minua enemmän kuin nämä?", evankeliumi käyttää sanaa "agape", eli Kristuksen kysymys lähtee agape-rakkaudesta, mutta Pietari ei siihen yllä, vaan vastaa filia-rakkaudesta käsin: "Rakastan, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas." Samoin käy kun Herra toistaa kysymyksensä. Kolmannella kerralla Kristus tulle Pietaria vastaan filia-rakkauden tasolle.

Kristus sanoi jokaiselle meistä, "Te olette maailman valo"; rakkauden ihme on se, että kun kaksi valoa tulee yhdeksi, tuo yksi valo kirkastaa maailmaa enemmän kuin kaksi. Kaksi ihmistä, edessä ainoastaan yksi elämä, ulkoisesti erillään, yhdistettynä hengessä, kuten on Jumalan ja ihmisen todellinen luonto. Jumala teki kanssamme Uuden Liiton Kristuksessa, ja Kristuksen rakkautta me pyrimme ruumiillistamaan Hänen käskynsä mukaan: "Uuden käskyn minä annan teille, että rakastatte toisianne, niin kuin minä olen teitä rakastanut." (Joh.13:34)

Myös homoseksuaalien tulee voida rakastaa toisiaan avoimesti vailla pelkoa, iloisena merkkinä Jumalan uudesta luomistyöstä oikeudenmukaisuudessa, rakkaudessa ja rauhassa, Kristuksen kautta.

"Lapsukaiset, älkäämme rakastako sanalla tai kielellä, vaan teossa ja totuudessa." (1 Joh.3:18)

Vain harvat tuntevat rakkauden tarpeeksi hyvin - ei hyödyttömänä tunteena tai mielen toivomuksena - ilmaistakseen sitä joka päivä teoissa, kuten Kristus ilmaisi rakkautensa äärimmäisenä uhritekona. Tunne on toki tärkeä, mutta vain yksi rakkauden aspekti ja välillä ehkä harhaanjohtavakin. Rakkaudella on tuntomerkkejä, joita saavuttaaksemme meidän täytyy kasvattaa itseämme:

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii."

(1 Kor.13:4-7)

Parisuhde on paras koulu tosi ihmisyyteen. Voimme kasvaa rakkaudessa, ja myös rakkaus kasvaa ymmärryksessä ja epäitsekkyydessä. Meidän täytyy vain löytää sisimmästämme rohkeus ja vakaumus vastustaa monia kuolemia, joiden kautta rakkaus voi kuolla, ottaa riski ja hyväksyä tuon rakkauden haavoittuvuus yhä uudelleen ja uudelleen; rohkeus rakastaa toista, ei ainoastaan sellaisina kuin nyt olemme, vaan sellaisina, joiksi olemme tuleva...

Rakkaus on se uusi virike, jonka Kristus toi maailmaan, rakkaus on maan kehityksen päämäärä! Jos usko voi siirtää vuoria, mitä voikaan rakkaus, tuo kaikista suurin, jota ilman emme ole mitään? Vaikka usko ja toivokin katoaisivat, rakkaus pysyy iäti - se on maailmankaikkeuden alkuvoima!

RAKKAUS ON JUMALASTA 3/4: KIRJAIN JA HENKI

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 3 numerossa 4/2004, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten. 

Mitä tarkoittaa, että jokin on "luonnollista"? Kun sanomme jonkin olevan luonnollista, me usein tosiasiassa tarkoitamme, että se on laajasti hyväksyttyä tai harjoitettua, kun taas jokin, joka on "luonnotonta", on vierasta meille. Jos jokin on luonnotonta, niin sitä on yritys tukahduttaa tai muuttaa omaa luontoaan - ikään kuin kätkisimme kynttilämme vakan alle tai hautaisimme talenttimme maahan. Se on valhetta ja itsepetosta, jolla kiellämme rakkauden periaatteen elämässämme. Se on rikos Pyhää Henkeä vastaan, sillä ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli.

Roomalaiskatolinen kirkko tunnustaa, että homoseksuaalisuus on luontaista, ei valittua, mutta vaatii samalla homoja elämään selibaatissa. Kuitenkin kirkko sanoo, että selibaatti on erityinen kutsumus, joka ei sovellu kaikille! Voimme vain arvella, että kun ihminen on tarpeeksi pitkällä henkisellä tiellään, seksuaalisuus muuntuu, jalostuu, mutta se ei toimi toisinpäin: itsensä pakottamisesta ei seuraa edistystä vaan ainoastaan patoutumia, jotka joskus ryöpsähtävät pintaan.

Protestanttisetkin kirkot kompastuvat huomaamattaan ristiriitaan oman oppinsa kanssa, jos ne vaativat että homojen täytyy elää selibaatissa tai muuttua heteroiksi pelastuakseen, sillä silloinhan ei enää päde periaate "yksin armosta uskon kautta", vaan astutaan lain tekojen alueelle!

Miksi vedotaan Vanhaan Testamenttiin, Israelin kansan lakeihin - emmekö ole kristittyjä? Toisaalta taas Paavalikin kiistämättömistä ansioistaan huolimatta oli vain ihminen, eikä kelpaa korkeimmaksi auktoriteetiksi. Jos tahdomme olla kristittyjä, meidän täytyy olla Kristuksen seuraajia, Kristus-keskeisiä. Emmekö silloin ylitse kaiken asettaisi uskomme keskushenkilön, Herramme ja Vapahtajamme oman elämän ja opetukset! Tässä yhteydessä ei tarvitse kuin viitata siihen, kuinka Hän seurusteli aikansa sorrettujen ja halveksittujen kanssa, fariseusten paheksunnasta piittaamatta, ja kyseenalaisti monet vanhat säännöt ja traditiot. Keväällä 2000 kohuttiin ruotsalaisen Elisabeth Ohlsonin valokuvanäyttelystä, Ecce Homo, joka purevasti peilasi tätä teemaa meidän aikaamme.

Entäpä sitten Kristuksen sanat, sellaiset helmet kuten "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi"... tai: "Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven."

Vanhat rakenteet uudistuvat toivottoman hitaasti. Ihmiskunnan tietoisuuden kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vielä vastaan rimpuillen. Ei ole ihme, että moni homoseksuaali luopuu turhautuneena kaikesta järjestäytyneestä uskonnollisuudesta, pahimmassa tapauksessa menettää tyystin uskonsa. Jos kuuluu ahdasmieliseen uskonnolliseen yhteisöön ja haluaa siitä irti, eikä löydä muuta keinoa kuin kieltää tyystin Jumalan olemassaolo, se on kuin ampuisi tykillä kärpästä; uskonnollisuus, joka ahdistaa ihmistä, ei ole tervettä, mutta tässä tapauksessa lääkkeellä on turhan voimakkaat sivuvaikutukset!

Kysymystä homoseksuaalisuudesta tulisi lähestyä ennemmin Hengen kuin kirjaimen näkökulmasta, ei kysyen, "mitä Raamattu sanoo?", vaan yrittäen kuulla, mitä Henki sanoo seurakunnille nyt. Luukas kertoo, että sinä 50:ntenä päivänä ylösnousemuksen jälkeen, jolloin israelilaiset juhlivat kymmenen käskyn Moosekselle antamista, 12 opetuslasta kokivat hengen niin yksilöllisesti, että jokainen kykeni sanomaan, "mitä henki hänelle lausui."

Jumalaa ei tarvitse enää etsiä jostain kaukaa, korkeuksista, Jumala on muuttanut ihmisen sisimpään. Se on ensimmäisen helluntain sanoma. Jeesus sanoi: "Miksi ette jo itsestänne päätä, mikä oikeata on?" (Luuk.12:57). Lakikirjan sijaan täytyy kääntää katse omaan itseen. Sellainen itsenäinen vapaus voi olla pelottavaa. On helpompi turvautua valmiisiin vastauksiin, kivitauluihin kirjoitettuihin käskyihin, tarvitsematta ajatella itse, tulla laiksi itselleen. Kristus sanoi, ettei tullut tekemään lakia tyhjäksi, vaan täyttämään sen: Hän tuli täydentämään lain uudella, korkeammalla lailla, rakkaudella - Hän on lain päämäärä, täyttymys. Kuten Jumala sormellaan kirjoitti käskynsä kivitauluihin, Kristus kirjoitti maahan uuden rakkauden käskyn (Joh.8). Kivi on poistettu haudan suulta ja sen myötä kivitaulut. Kristus on perustuksemme, kulmakivemme, ja meistäkin voi tulla eläviä rakennuskiviä. Sauluksesta, fanaattisesta fariseuksesta, tuli uusi ihminen, kun Ylösnoussut kirkkaudessaan ilmestyi hänelle!

Raamatun tulkinnan professori ja metodistipappi Walter Wink korostaa, että Jumalan Sana on Kristus, Raamattu on Sanan todistaja, ja Raamatun palvonnan sijaan meidän pitää arvostella jopa Raamattua Kristuksen ilmestyksen valossa; Raamattu sisältää oman oikaisunsa periaatteet.

On syytä ottaa vakavasti modernin teologisen tutkimuksen tuoma valaistus Raamatun surullisen kuuluisiin homokohtiin, joiden takia Raamattua niin usein käytetään väärin, lyömäaseena. Tässä emme puutu niihin yksityiskohtaisesti, sillä tietoa on riittämiin tarjolla hänelle, joka sitä kaipaa (esim. Martti Nissinen: "Homoerotiikka Raamatun maailmassa", Yliopistopaino 1994). Uudempi tutkimus ottaa huomioon ajan ja kulttuuritaustan, jota vasten kirjoitukset syntyivät. Ylimalkaisesti voimme todeta, että Vanha Testamentti tuomitsee niin samaa kuin eri sukupuolta olevien raiskauksen, prostituution ja rituaalisen pakanallisen seksuaalikäyttäytymisen (mutta toisaalta taas hyväksyy esim. moniavioisuuden ja orjuuden, ja on pullollaan määräyksiä, joita yksikään kristitty tänä päivänä ei koe tarpeelliseksi noudattaa). Se mitä Paavali vastustaa, on kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista tunnettua pederastiaa, joka kulttuurillisena ilmiönä ei vastaa homoseksuaalisuutta sellaisena kuin sen tänä päivänä tunnemme.

Mitä tulee Jeesukseen, Hän näyttää vaikenevan asiasta. Matteus 19:12, "Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia", halutaan usein nähdä tässä valossa, ja miksi ei, sanoohan Jeesuskin lopuksi, "Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon", vaikka teksti puhuukin eunukeista, sen aikaisesta vähemmistöstä.

RAKKAUS ON JUMALASTA 4/4: KIRKOT JA HOMOLIITTOJEN SIUNAUS

Tämä kirjoittamani neliosainen artikkelisarja on alunperin ilmestynyt Kristiyhteisö-lehdessä, osa 4 numerossa 1/2005, ja sitä on hieman laajennettu nettijulkaisua varten.

Päivitetty 6.12.2025

1968 USA:ssa pastori Troy Perry, kun hänet oli erotettu helluntaiseurakunnasta tunnustauduttuaan avoimesti homoksi, perusti protestanttisen kirkon nimeltä Metropolitan Community Church eli MCC, joka suuntaa sanomansa pääasiallisesti "sateenkaarikansalle", "hlbt-ihmisille" (homoille, lesboilla, biseksuaaleille ja trans-ihmisille). Tänä päivänä kirkkokunta on levinnyt ympäri maailman, kolmisensataa kirkkoa parissakymmenessä maassa - nykyään myös Suomessa - joka puhuu selvää kieltään siitä, että sille on tarvetta. Kuitenkin sopii kysyä, onko tarkoituksenmukaista gettoutua uskonnollisellakin elämänalueella?

Toisenlainen esimerkki löytyy Australiasta, jossa 1973 pastori Mario Schoenmaker siunasi kahden ihmisen, Elisabethin ja Agnesin liiton. Tämä Rakkauden Liitto-seremonia (The Covenant of Love) oli rakkauden teko kahdesta syystä: ensinnäkin oli pariskunnan rakkaus, jonka he halusivat tunnustaa julkisesti, ja toiseksi rakkaus, joka ilmaistiin siunauksen suomisena heidän suhteelleen. Tapauksesta nousi valtava kohu mediassa, mutta on merkillepantavaa, että perustava motivaatio koko tapahtuman takana - RAKKAUS - mainittiin ainoastaan lainauksen yhteydessä pastori Mariolta. Toistuvasti hän puhui rakkaudesta, ja toistuvasti rakkaus haudattiin ylenmääräisen tuomitsemisen ja mitättömyyksien alle. Hän sanoi: "Kristuksessa me olemme vapaat... ja kirkon pitäisi istuutua (tai kenties polvistua) ja tarkastella uudelleen luovan rakkauden ihmettä. Paria, jonka olen liittänyt yhteen Rakkauden Liittoon, pitäisi onnitella ja kunnioittaa. Heidän oli rakkaus, johon harvoin olen törmännyt... heidän oli omistautuminen toisilleen, joka minun ajattelutapani mukaan on puhtaasti jumalallista... sillä RAKKAUDELLA, kaikella rakkaudella täytyy aina olla jumalallinen alkuperä."

Pastori Mario jatkoi valitsemaansa tietä, vaikka joutui kirkkonsa tutkimuksen kohteeksi. Osittain näiden tapahtumien seurauksena hänen johdollaan syntyi 1975 uusi, "Australian riippumaton kirkko"  - The Independent Church of Australia (nykyiseltä nimeltään Rosa Veritas), esoteerinen ja mystinen kristillinen liike, joka on sitoutunut henkisen vapauden, ihmisarvon, yksilöllisyyden ja rakkauden periaatteille.

1960-70 luvuilla vaikutti myös ainakin Englannissa ja Amerikassa omaperäinen kirkkokunta, The Process Church of the Final Judgment, joka vihki samaa sukupuolta olevia pareja samalla tavalla kuin vastakkaista sukupuolta olevia.

Internetin aikakaudella koko maailma on hetkessä edessämme, ja on hyvä havaita, että se on täynnä lukemattomia kirkkokuntia, jotka eivät ainoastaan toivota homoja tervetulleiksi, vaan lisäksi siunaavat heidän parisuhteensa!

Suomessakin toimii teosofisen liikkeen piiristä noussut Vapaa Katolinen Kirkko, jonka piispain synodi 1997 päätti, että joskaan vihkiminen ei ole mahdollista, pappi voi piispan luvalla siunata tällaisen suhteen "papin tai piispan vakavan henkilökohtaisen harkinnan jälkeen".

 2013 käänsin Suomen Kristiyhteisön lehteen tohtori Nail Michael el Arifin kirjoituksen - joka oli puolestaan käännös saksankielestä - Pohjois-Amerikan Kristiyhteisön uutiskirjeestä, josta seuraavat otteet: "Kristiyhteisö on nyt pannut alulle siunauksen parisuhteelle. Seitsenpiiri [Kristiyhteisön johto. - suom.huom.] oli nimittänyt komitean nimeltä siunausryhmä. Ryhmän ehdotuksesta Seitsenpiiri on nyt päättänyt, että kuka tahansa pappi saa antaa yllä luonnostelemani kaltaisen siunauksen (kulttinen päätös, tarkoituksenmukainen puhe, ja yksilölliset elementit jotka voivat edeltää tai seurata tätä). [...]

"Se ei pelkästään jätä tilaa yksilöllisille elementeille, vaan itse asiassa vaatii niitä. Tosiasia, että lukuun ottamatta kulttista päätöstä, ei ole vakiintunutta riittiä, merkitsee että jokaisen parin täytyy työskennellä papin kanssa luodakseen omat sanansa, muotonsa ja sisältönsä, tai ainakin päättää omaksua sisällön heitä edeltäneiltä pareilta, siinä määrin kuin näitä on saatavilla. Ajan mittaan nämä voivat sitten edesauttaa parisuhteen siunauksen riitin luomisessa." ["Kulttinen päätös" - vakiintuneen suomenkielisen nimen mukaisesti - on lyhyt rituaali, joka päättää usein esim. seminaarit ja vastaavat tapahtumat, ja sitä käytetään myös iltahartautena. Se on hyvin pelkistetty ja sisältää viikon evankeliumin lukemisen ja Isä meidän-rukouksen.] Minulla on ollut ilo olla tässä asiassa uuden ajan airut Suomen Kristiyhteisössä, tämän artikkelisarjan yllämainitussa lehdessä julkaistun alkuperäisversion myötä. Kristiyhteisön rituaalit ovat myös ei-jäsenten käytettävissä, ja on hyvä tiedostaa että toiminta on kirkollisveron sijasta vapaaehtoisten lahjoitusten varassa. Kristiyhteisössä myös heteroparit käyvät ensin maistraatissa läpi siviilivihkimisen ennen avioliiton sakramenttia. Kristiyhteisön sakramenttitekstit ovat peräisin Rudolf Steinerilta, eikä niitä muuteta: avioliiton sakramentissa puhutaan "miehestä" ja "naisesta", joten sitä ei voi käyttää. Jotkut kokevat tämän ongelmana, mikä oli minulle yllätys kun kuulin asiasta, koska en ollut itse ajatellut sitä niin. Siunaus mikä siunaus, se on minusta pääasia; ev. lut. kirkossa avioliitto ei ole sakramentti, enkä nykyään hirveästi näe eroa käsityksessä. En koe että avioliitto "sakramenttina" olisi yhtään "pyhempi"; eihän esim. hautaan siunaus Kristiyhteisössä ole sakramentti, mutta tekeekö se siitä vähemmän pyhän kuin kaste? En usko! Sitä paitsi tosiasia, että siunauksesta tehdään yksilöllinen, parin näköinen, antaa sille mielestäni vielä suuremman arvon kuin jokin valmis kaava. 

Suomessa toimii myös Gnostilainen Kirkko, jonka häämessun kaava on sama kaikille pareille. 

Tänä päivänä samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaus on ajan vaatimus kirkoille, jotka tahtovat pysyä mukana ihmistietoisuuden kehityksessä, joka kuuluu Jumalan suunnitelmaan!

Tosin itseasiassa jo alkukirkossa vihittiin samaa sukupuolta olevia pareja liittoon keskenään, ja nimenomaan keskinäisen kiintymyksen ja rakkauden perusteella, kun taas avioliitto oli 1100-luvulle asti lähinnä ylimystön omaisuusjärjestelyjä varten. Tämä "veljesliitto" tai "veljeksi tekemisen toimitus" muistutti paljon avioliiton siunausta. 1300-luvulla homovainojen yleistyessä Länsi-Euroopassa, liitot kiellettiin. Ortodoksisessa kirkossa käytäntö jatkui paikoin 1900-luvun alkuun asti. Oli myös pyhimyspareja, tunnetuimpana 200-luvulla eläneet Sergios ja Bakkos. (Ks. esim. "Synti vai siunaus; homoseksuaalit, kirkko ja yhteiskunta", Kirjapaja oy 2003.)

Tietenkin on epätodennäköistä, että tämä kirkollinen toimitus olisi alun alkaen tarkoitettu parisuhteen siunaukseksi tänä päivänä käytävän keskustelun mielessä, mutta epäilemättä sitä kuitenkin käytettiin paljon siinä tarkoituksessa.

Minun ja edesmenneen avopuolisoni suhteen alkuaikoina en pitänyt tarpeellisena edes kihlausta.

Oltuamme yhdessä kaksi vuotta, suoritimme eräänä keväisenä iltana kahden keskisen sormusten vaihto-rituaalin järven rannalla, iso kivi alttarinamme ja Raamattu sen päällä. Vahvistimme sen seuraavana aamuna käymällä yhdessä ehtoollisella Kristiyhteisössä. Kihlauskin oli meille pyhä ja ennen kaikkea meidän näköisemme. 

Tällaisen rituaalin kautta, jossa pari julistaa julkisesti tunteet ja sitoumukset, jotka he ovat yksityisesti säilyttäneet välillään, ja heidät ohjataan tunnistamaan Jumalan siunaus ja täydellinen rakkaus heijastuneena toinen toisissaan, siunaus voi heidän kauttaan levitä laajempaan yhteisöön. Kahden ihmisen rakkaus ilmentää aina Jumalan rakkautta ja muistuttaa meitä korkeimmasta kutsumuksestamme rakastaa Jumalaa ja rakastaa toinen toistamme. Rakkaudesta tulee todellista myös ystäville, omaisille ja muille osallistujille, auttaen hävittämään pelkoa ja ennakkoluuloa kenties aiemmin tuntematonta kohtaan. Niin ikään heillä on mahdollisuus ilmaista oma tukensa ja siunauksensa konkreettisesti läsnäolollaan. Sellaisten kokemusten kautta asenteita voidaan muuttaa.

Homoliittojen irrallaan oleminen yhteisön liturgisesta elämästä - vaikka juridisesti ovatkin päteviä - pelaa maallisen ideologian pussiin, jonka mukaan liitot ovat vain yksityisiä sopimuksia yksilöiden kesken, jotka eivät ole vastuussa muille kuin toisilleen. Kristilliset liitot ovat vastuunalaisia Hänelle, joka tulee luoksemme sakramenteissa ja rituaaleissa. Jeesus Kristus on jokaisen liiton Herra, ja tämän Herruuden välittää kirkko Hänen ruumiinaan (ja kirkko olemme me!).

Kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä ovat toinen toisilleen Jumalan lahja Häntä vastaan kapinoivan langenneen maailman keskellä, siksi kirkonkaan ei pidä hylätä heitä "ulkoisen olemassaolon pimeyteen".

Kristilliset liitot luovat uutta elämää, aivan kuten Jumala ei ole sulkeutunut itseensä vaan luo elämää kaikissa muodoissaan. Tätä ei pidä käsittää vain lasten hankkimisena; jollain tavalla jokaisen kristillisen liiton täytyy laajentaa elämän rajoja, olla tuottava ja runsas.

"Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa" sanottiin ihmiselle ennen sukupuolten erottamista. Voisiko ajatella, että tämä kehotus suunnattiin mikrokosmiselle ihmiselle, ihmiselle omana pienoismaailmanaan, niin kuin Isän tahdon Isä meidän-rukouksen merkityksessä täytyy tapahtua meissä, meidän elämässämme, ja siten meidän kauttamme maailmassa?

"Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä". (Joh.15:5)

[Tänä päivänä olen naimisissa: solmimme liiton nykyisen puolisoni kanssa vuonna 2018 keskellä viikkoa maistraatissa virka-aikaan, vain yhden ulkopuolisen todistajan läsnäollessa, eikä mitään juhlia pidetty. Vihkijä puhui hyvin, olin tyytyväinen, enkä kaivannut mitään muuta. Toki sitä edelsi se että tuleva avioliittomme kuulutettiin Sateenkaarimessussa, ja pappi rukoili puolestamme siellä; aloite tähän ei tullut meiltä, mutta kyllä se lämmitti mieltä. Nykyään olen buddhalainen - niin ikään vuodesta 2018 - ja avioliitto nähdään buddhalaisuudessa yleisesti laillisena sopimuksena kahden ihmisen kesken; se ei ole "pyhä" eikä edes välttämätön.]