Voitto Viron mietteitä uskosta

Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!

Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.

Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.

Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.

Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.

Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:

1. Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
2. Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
3. Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
4. Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
5. Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.

Ehkä tästä kiihkoilusta voisi jotain hyvääkin löytää, selittämällä asioita parhain päin. Uskonnoliset asiat merkitsevät ihmiselle hyvin paljon. Ei ole yhdentekevää, mitä mieltä ollaan, koska vakaumukset säätelevät ihmisen toimintaa. Kaikki kiihkoilu on haitaksi asialle, jota sillä ajetaan. Kiihkoilevasta asenteesta voinee päästä vapautumaan tutustumalla itseensä, tajuamalla, miten omatkin vakaumukset muuttuvat ja ymmärtämällä, ettei Kristuksen asiaa ole koskaan voitu ajaa kiihkolla.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.

Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.

Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.

Uskonto ja kristittynä oleminen

Päivitetty viimeksi 24.4.2013


"Uskonto sinään on verrattavissa säveltaiteeseen, uskontoja eri mestarisäveltäjien suuriin sävellyksiin, kirkkoja, papistoja ja seurakuntia taas orkestereihin, kuoroihin, solisteihin, jotka opettelevat mestarein sävellyksiä esittämään." [...] "Uskonto on totuuden henki, uskonnot ovat tämän hengen ilmennyksiä; uskonnot ovat siis samanarvoisessa suhteessa uskontoon. Voimme myös sanoa: uskonto on äiti, uskonnot ovat hänen lapsiaan. Uskonto perustuu ihmiskunnan povessa piilevään ikuiseen, sammumattomaan henkisen tiedon ja totuuden kaipaukseen. Uskonto on ihmissydämen kaipuu Jumalan luo."

"Vanha usko huutaa ihmiselle: Sinä et ole itseäsi luonut, sinä sekä tajuat järjelläsi että tiedät sielussasi, että olet riippuvainen korkeammasta voimasta, Jumalasta; sinä tulet sen vuoksi aina vaeltamaan epävarmuudessa ja ahdistuksessa, ellet kuuntele sanojani ja usko siihen, mitä minä sanon. Mutta jos uskot, saavutat rauhan. Vanha usko käsittää ja tunnustaa ihmisen myötäsyntyisen uskonnollisen tarpeen, mutta sen sijaan, että se selvittäisi hänelle, mistä se on muodostunut, se vaivuttaa hänet tietämättömyyden horrostilaan. Uskonnollisen taipumuksen tutkimus on kuitenkin osoittanut meille, että sen voiman kaikenlainen vaimentaminen on sekä väärin että ihmisarvoa alentavaa sen vuoksi, että sellainen menettely kutistaa ihmisen varsinaista ihmisyyttä; se osoittaa meille että uskonnollinen kaipuu, kaukana siitä, että se pyytäisi uskoa, pyytää tietoa elämästä, koska sillä kuten kaikilla ihmisen henkisillä taipumuksilla on alkunsa hänen korkeammassa järjessään, jonka olemukseen kuuluu tiedonjano. Uusi usko kehottaa siksi: astu ulos pimeydestä päivän valoon, ihminen, ja tunnista oma tosi olemuksesi! Olet järkevä olento, ja sellaisena sinun syvin tarpeesi on ymmärtää itseäsi, elämääsi, suhdettasi kaikkeen siihen, mikä on jotain muuta kuin sinä itse, kutsuttakoon sitä sitten Jumalaksi, maailmaksi tai miksi tahansa. Kohtalo ei sido sinua tietämättömyyteen. Pitääkö sinun silloin tulla toisten orjaksi, sinun, joka olet synnyltäsi kuninkaanpoika jumalsyntyisen järkesi kautta! Ei, nouse ylös ja ota vaarin esikoisoikeudestasi!" [...]
"Jokaisella suurella opilla on ollut ensimmäinen julistajansa eli perustajansa. Hän on persoonassaan edustanut ajan henkistä kaipuuta ja samalla tuonut siihen ratkaisun. Ja koska ihmiskunnan henkinen tarve kaikkina aikoina on ollut ja on sama, on ratkaisukin yksi ja sama, vaikka se eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa on esitetty eri muodoissa. On itse asiassa kamala vääryys syyttää näitä ihmiskuntamme uranuurtajia niistä järjettömyyksistä, joita sittemmin, kun jonkin aikaa heidän esiintymisestään on kulunut, on tarjottu ihmisille uskonnon nimissä, ja kestää ehkä vielä kauan, ennen kuin uskonnolliset yhdyskunnat ovat lopullisesti kuitanneet velkansa, jonka ne ovat aikaansaaneet vääristelemällä ja tulkitsemalla väärin tai tyystin syrjäyttämällä ne opit, joita heidän kunnioittamansa ja jumaloimansa uskonnon perustaja on alun perin julistanut." - Pekka Ervast

Jaakko Hämeen-Anttila (Usko. Kirjapaja Oy 2005) toteaa, että "usko on varmasti uskonnon ydin. Uskoa - intuitiivisen oivalluksen merkityksessä, erillään oppiin liittyvistä väitelauseista - voidaan hyvällä syyllä pitää kaikille uskonnoille yhteisenä." Niin ikään kirjoittaa Eliphas Lévi:

"Mikä tahansa oppi on vain uskonkappale, joka kuuluu erikoiselle seurakunnalle; usko on tunne yhteinen koko ihmiskunnalle."

Uskonto eli religio tarkoittaa sananmukaisesti uudelleen liittymistä. Ihminen on jumalsyntyinen henkiolento ja uskonnon harjoittamisella liitymme uudelleen jumalalliseen syntyperäämme. Uskonnollinen elämänalue kuuluu siis luonnollisena osana ihmisolemukseen. Ateismi on sairaus, henkinen puutostila. Olemme kaikki hengessä köyhiä (Matt.5:3) ja istumme sokeina tien vieressä kerjäten henkeä (Luuk.18:35-43). Yliaistillisuuden hyväksyvä maailmankatsomus on edellytys aidolle uskonnolliselle elämälle.

Franz Hartmanin mukaan sanalla "uskonto" on todistettavasti kolme erillistä merkitystä:

1. Aluen alkaen se merkitsee tietynlaisen hengellisen harjoituksen harjoittamista, jonka avulla korkeampia prinsiippejä ihmisen rakenteessa kehitetään ja yhdistetään uudelleen (sidotaan takaisin) jumalalliseen lähteeseen johon ne kuuluvat. Tässä merkityksessä se on sama kuin jooga (yog, sitoa, "valjastaa"). 
2. Toisessa aspektissa se viittaa tietoon todellisesta yhteydestä joka on mikrokosmisen ihmisen - kokonaisuuden osana - ja henkisen ja aineellisen maailmankaikkeuden makrokosmoksen välillä. Tässä merkityksessä se on tiedettä.
3. Kolmantena ja yleisesti hyväksyttynä termi "uskonto" merkitsee tiettyjä muotojen, seremonioiden ja käytäntöjen järjestelmää, joiden avulla jotain oletettua ulkoista jumalolentoa palvotaan tai lepytetään, ja tavoitellaan hänen suosiotaan, niin että syntinen voi paeta ansaittua rangaistusta ja kiertää lain. Tässä merkityksessä se on taikauskoa.

"Todistaa, että on Jumala! Voiko olla mitään tyhmempää ajatusta - todistaa Jumalan olemassaolo. Todistaa Jumalan olemassaolo on aivan samaa, kuin todistaa oman elämänsä olemassaoloa. Todistaa kenelle? Millä? Miksi? Jos ei ole Jumalaa, niin ei mitään ole. Kuinka hänen olemassaoloaan siis voisi todistaa?" kysyy kirjailija Leo Tolstoi, ja lisää: "Jumala on ainoastaan niitä varten, jotka katsovat Hänen puoleensa ja lähestyvät Häntä. Sille, joka on kääntynyt poispäin Hänestä ja kulkee Hänen luotaan, ei ole eikä voi olla Jumalaa."

"Keski-iän ohittaneiden, ts. yli 35-vuotiaiden potilaitteni joukossa ei ole ainoatakaan, jonka perimmäinen ongelma ei liittyisi uskonnolliseen asennoitumiseen. Jokainen sairastuu viime kädessä siksi, että on menettänyt sen, mitä elävät uskonnot ovat voineet kaikkina aikoina antaa uskovaisilleen. Kukaan, joka ei jälleen saavuta uskonnollista asennoitumista, ei todella parane. Tällä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä uskontunnustusten tai johonkin kirkkoon kuulumisen kanssa."(C.G. Jung)

Kristinusko on tarkoitettu meidän aikamme länsimaiselle ihmiselle ja objektiivisena tosiasiana Kristus on koko maailmaa varten. Jokaiselle ihmiselle annetaan mahdollisuus kohdata kristillinen virike maan päällisessä elämässä.

Joku on sanonut, että on yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä ("Missä on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä"; tai kuten Nietzsche totesi: "Oikeastaan on ollut vain yksi kristitty, ja hän kuoli ristillä"). Kristitty on oikeastaan jokainen, joka tunnustautuu kristityksi. Kukaan muu ei sitä voi päättää hänen puolestaan! Schelling sanoo: "Kristinuskon varsinaisena sisältönä on yksinomaan Kristuksen persoona. Kristus ei ole opettaja, kuten on tapana sanoa, Kristus ei ole perustaja, hän on kristillisyyden sisältö." Hän on kristinuskon suuri esikuva, Hän joka on tuleva, taivaallinen ihminen - "Isän täydellisyysajatus ihmisestä", sanoo Pekka Ervast.

"Kristittynä oleminen johtaa meidät yhä enemmän myös todelliseen ihmisyyteen" (Hans-Werner Schröder); "Jos Jeesus oli ihminen, me emme varmastikaan ole. Mutta meillä on kutsumus tulla ihmisiksi", sanoo Voitto Viro, ja toisaalla: "Meillä on vasta unelma ihmisestä. Hänestä kertovat evankeliumit."
Hänen mukaansa kristittynä oleminen on kahden henkilön välinen sisäinen suhde, Jeesuksen ja häntä etsivän ihmisen. Tätä suhdetta voidaan nimittää uskoksi. Mutta kenties on parempi tuon rasitetun "usko"-sanan sijasta sanoa sitä kiintymykseksi tai rakkaudeksi. Kristittyä on määritelty ihmiseksi, "jossa on syttynyt rakkaus Kristukseen."
Kirkossa käyminen ei ole kristittynä olemisen edellytys, vaan sen seuraus: Matt.26:7-/Mark.14..."Olisihan sen voinut myydä kalliista hinnasta ja antaa rahat köyhille." Palvonta, jota nainen osoitti Kristukselle, ohitti tuolla hetkellä rakkauden lähimmäistä kohtaan: "Hän teki minulle hyvän teon." Yksi käsky ei kumoa toista eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Mutta rakkaus Jumalaan tulee ensin.(1 Kirkkoisä Origeneksen mukaan jokainen matka kirkkoon on pyhiinvaellus. Kirkkoon meneminen on matka sydämeen, joka avautuu ottamaan vastaan kirkon salaisuuden. Kirkossa käynti on sekä fyysinen että henkinen pyhiinvaellus. "Mutta ei riitä että olemme kirkon jäseniä, meidän täytyy olla Kristuksen jäseniä" (Sadhu Sundar Singh).
Kristillisyys on eräässä perusmerkityksessään Kristukseen kastettua ihmistä kuvaava tekninen termi.(1 "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaan tekin toisianne" (Joh.13:34-35). Se ei ole päämäärä vaan lähtökohta, jota Herramme pitää kristityn tuntomerkkinä: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni." Humanismin ja kristillisyyden tärkeysjärjestyksiä ei voi sovittaa yhteen - ne sulkevat pois toinen toisensa. Jos noudatamme yksinomaan toista käskyä, Kristuksen käskyä rakastaa lähimmäistämme - se ei sinänsä tee meistä kristittyjä. Kenties me sen ansiosta olemme mukavia ihmisiä, mutta tämä ei ole välttämättä sama asia.(1 Rakastamme Jumalaa ja Jeesuksen kautta kaikkia ihmisiä. Jumala teki meidät omaksi, so. Poikansa, kuviksi, Poikansa, joka on näkymättömän Jumalan kuva (1 Moos.1:26; Kol.1:15).
"Kristityt ovat maailmalle samaa kuin sielu ruumiille" sanoo 100-luvulta peräisin oleva kirjoitus, kirje Diognetukselle. Siinä kristittyjä kutsutaan jopa "uudeksi ihmislajiksi."
"Huomispäivän kristitty tulee olemaan mystikko tai sitten häntä ei ole ollenkaan" (Karl Rahner, 1904-1984).

(1 Äiti Tekla: Lasin hämäryys; ajatuksi ortodoksisesta hengenelämästä. Karas-sana 1997.

Lapsen kaltaisuus

 Päivitetty 25.4.2012

Lasten kaltaisten on taivaan valtakunta. Juuri pieni lapsi on kaikkein herkin totuuden suhteen; niin kauan hän uskoo vanhempien sanaa, kuin huomaa heidän puhuvan totta, mutta aina tahtoo lapsi itse tutkia ja kokeilla kaikkea, myös erehdyksiä tehden. Sitä paitsi lapsi, joka elää "taivasta" tässä ja nyt, samalla nauttii aistiensa kautta maailmasta ja elämästä, eikä näe siinä mitään olennaisesti pahaa. Lapsen kaltaisuus on sielun ominaisuus, ei järjen asia. Kristinusko on mitä yksinkertaisinta, ja samalla kätkee sisäänsä mitä korkeimpia mysteereitä. Vuosisatoja se levisi, ei niinkään opillisten todistelujen kautta, vaan itse Kristus kulki sydämestä sydämeen ja sielusta sieluun halki maailman. Vasta meidän aikanamme on ymmärrettävä Kristus, tiedostettava Hänet(1.

Lapsi symboloi myös ihmisen kehittyvää puolta. Jeesus sanoo ..."sillä minä sanon teille, että heidän enkelinsä taivaissa näkevät aina minun Isäni kasvot, joka on taivaissa" (Matt.18:10). Jos lapsi tarkoittaa ihmissielun voimia, silloin enkeli taivaissa symboloi sielun henkistä ydintä: henkisen Itsemme silmin katselemme aina Isän kasvoja, koska se on yhtä Hänen olemuksensa kanssa. Meissä elää ja vaikuttaa Jumalan Henki, olemme Hänen lapsiaan ja Häneltä me saamme isällistä apua, neuvoa, lohdutusta, anteeksiantoa, kuten tuhlaajapojan tarinassa. Mutta lapsi kasvaa ja kehittyy ja Isä odottaa meidän tulevan joskun täysi-ikäisiksi. "Tulkaa täydellisiksi niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen!" voidaan ymmärtää vapauttavaksi, jopa rohkaisevaksi tulevaisuuden sanaksi. "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista" - ainoastaan ihmisessä oleva Jumala voi päästä sen rajan yli(2.

Marko Pogacnik kirjassaan "Sydämen evankeliumi" (Eeston Books 2000) selittää vertauksen eksyneestä lampaasta (Matt.18:12-13) niin, että 99 lammasta, jotka uskollisesti seuraavat laumaa, tarkoittaa henkisesti heräämättömiä ihmisiä, jotka eivät kuuntele sisintään vaan menevät massan mukana. Eksynyt lammas symboloi ihmisen yksilöllistymisprosessia: oman tiensä kulkijan on oltava valmis myös harhateille. "Ihmiskunnan paimenet" puoltavat ihmisen henkilökohtaista itsenäistymistä.

Pikkulapsen aivot ovat tietyssä suhteessa kehittyneemmät kuin aikuisen. Ne yhteydet aivosolujen välillä, jotka mahdollistavat "ajattelun", ovat lapsella kaksinkertaiset verrattuna aikuiseen, ja monet näistä yhteyksistä häviävät suunnilleen samaan aikaan kuin puhe kehittyy. Samaan aikaan kun alamme antaa nimiä ympäristössämme oleville asioille, menetämme kenties toisen, myötäsyntyisen kyvyn. Voisiko se olla kyky kokonaisuuden hahmottamiseen; kyky, joka meillä on syntymästämme saakka ja joka katoaa, kun pikkulapsi yrittää antaa aistivaikutelmille ajatuksen rakennetta? Ehkä juuri myötsyntyinen kykymme kokea todellisuus katoaa, ja ehkä juuri sitä yritämme myöhemmin elämässämme vaivalloisesti saada takaisin?(3

Antiikin maailmassa ajateltiin että ihminen harjoittaa uskonnollisia menoja saadakseen jumalat suosiollisiksi itselleen. Lasten ei uskottu kykenevän tällaiseen. Hän ei voi tuoda uhria eikä pieni lapsi voi osoittaa kunnioitusta ja palvontaa jumalille. Jumalat eivät ikään kuin hyödy lapsen palvonnasta, koska lapsi on niin pieni ja heikko ettei hänellä ole mitään annettavaa heille. Jeesuksen seuraamisessa ei ole ensisijaisesti kyse siitä, mitä suurta ihminen voi antaa Jeesukselle. Asia on juuri päinvastoin. Jeesus itse haluaa siunata omiaan sen sijaan, että hän odottaisi heiltä jotakin. Lapsi on heikko ja avuton, täysin aikuisen määräysvallan alla. Ihminen ei itse ansaitse tai hanki yhteyttään Kristukseen, vaan se annetaan hänelle lahjaksi. Hän ei voi sitä ansaita, mutta ei vastustaakaan. Ja toisaalta se on otettava vastaan.(4 

Kun Jeesus sanoi: "Ellette tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan", hän ei tarkoittanut, että lapsen esikuvallisuus olisi lapsellisuudessa, typeryydessä tai oikullisuudessa. Tätä on todella syytä tähdentää. Mystikko, joka unohtaa Jeesuken edellisiä täydentävät sanat: "Olkaa terävät niin kuin käärmeet" ja itsepintaisesti tulkitsee ne väärin, ikään kuin niissä olisi kysymys vastuuttomaksi, herkkäuskoiseksi ja äärimmäisen epäkriittiseksi tulemisesta ja joka uskoo, että nämä ominaisuudet voivat viedä ihmisen lähemmäksi Jumalan viisautta, voi panna väitteensä todenperäisyyden koetukselle. Juuri hänen uskonsa estää häntä käsittämästä totuuden.
Niin kuin lapsi elää täysin äitinsä varassa, joka edustaa sille korkeampaa olentoa, tulee oppilaan hylätä egonsa ja antautua Jumalan käsiin, mikä on aitoa nöyryyttä. Toiseksi nämä sanat kehottavat häntä etsimään totuutta uusin mielin, epäitsekkäästi ja perinteisistä ennakkoluuloista vapaana. Kolmanneksi ne ovat muistutus siitä, että lapsen luontainen hyvyys ja viattomuus, jotka ovat niin jyrkkä vastakohta aikuiselle, ovat mystillisen tietoisuuden saavuttamisen ehto.(5

"Jumalan lapseuden käsitteeseen sisältyy hyvin paljon sitä uutta, minkä ihmiskunta sai kristinuskon myötä. Tosin käsite on ensin puhdistettava siitä, mitä sentimentaalisuus on siitä tehnyt. Lentoon vielä kykenemättömältä linnulta ei voi kieltää oikeutta saada istua pesässä odottamassa ja avaamasta oikealla hetkellä nokkaansa. Kuitenkaan ei kristityn kuvaan todellakaan kuulu käyttäytyä erityisen aikuistumattomasti. 'Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi'. Vääristämällä Paavalin opin uskon kautta oikeamieliseksi tulemisesta johtavat teologit pyrkivät tänään todistamaan oikeaksi oman linnunpesänsä kristinuskon. Onko oikein sivuuttaa sana 'voimasta'?" - Michael Bauer

"Helluntai on hengellisen täysi-ikäiseksi tulemisen juhlapäivä." - Thomas Keating

"Viisas on kuin lapsi." - Tao te ching

(1 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911/Rudolf Steiner: Viides evankeliumi. Suomen antroposofinen liitto 2002. (2 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (4 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (5 Paul Brunton: Ajatuksia etsijän tieltä. Karisto Oy 1992.

Kristus

Päivitetty viimeksi 31.8.2012

"Korkein, mitä meille voidaan antaa, on sanoma Jeesus Kristuksesta. Meidän pitää ottaa se hyvin vastaan! Eikä vain järjellä, meidän on otettava se vastaan sisimmässämme, niin kuin fyysinen ruumis ottaa vastaan ravinnon." - Rudolf Steiner

Kristinusko syntyi täyttämään kaiken sen, mikä on kaikissa uskonnoissa elänyt, se on vanhojen uskontojen täyttymys, niin kuin Kristus sanoi juutalaisten laista ja profeetoista, ettei Hän tullut niitä kumoamaan vaan täyttämään. Kaikki uskonnollinen julistus ennen Jeesus Kristusta on Kristus Jeesuksen ennalta julistamista. Esikristillisten uskonnon perustajien kohdalla on oleellista se mitä he ovat opettaneet. Jeesus Kristuksen kohdalla ratkaisevaa on usko hänen persoonaansa. Klemens Aleksandrialaisen (k.n. 215) mielestä muilla uskonnoilla ja filosofialla oli oma merkityksensä: jumalallinen Logos oli valmistanut niiden avulla tietä kristinuskolle ja kasvattanut ihmisiä ymmärtämään, mistä kristinuskossa oli kysymys.
Kun aika oli täyttynyt, kolme itämaan tietäjää, persialaista maagia, tuli tervehtimään lasta, jonka syntymän he lukivat tähdistä. Tuolloin astrologia oli vielä pyhä, jumalallinen tiede, josta se sittemmin on rappeutunut. Israelin kansan messiaaninen tehtävä oli valmistaa Kristukselle soveltuva ruumis 42 sukupolven kuluessa; siksi veren puhtauteen kiinnitettiin erityistä huomiota.
Neitseellisen sikiämisen aihe on yleismaailmallinen ja neitsytjumalattaria on useissa uskonnoissa. Kanonisoiduissa evankeliumeissa Marian neitsyys ei korostu. Neitsyyden painottamisen kannalta ratkaiseva oli apokryfinen Jaakobin kirja. Siinä todistaja, Salome, tarkastaa Marian neitsyyden synnytyksen jälkeen! Kirkkoisille teksti oli auktoriteetti, johon he viittasivat ja jota he puolustivat. Jaakobin evankeliumin kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt kristitty n. 200 jKr., ja se on täynnä mielikuvituksellisia yksityiskohtia. Vaikka keskivertokristitty ei ole koskaan kuullut tästä kirjasta, sillä on kuitenkin tiedostamaton vaikutus hänen ajatteluunsa. Tätä Jaakobin protoevankeliumia, kuten sitä myös kutsutaan, ei ole koskaan luettu kanonisten tekstien joukkoon, mutta muuten kyseessä on selkeästi vaikutusvaltaisin apokryfinen kirjoitus kirkon historiassa. Tekstiä on käytännössä käytetty eräissä suhteissa ikään kuin se olisi kanoninen.
Luukas (2:48) nimittää Mariaa ja Joosefia Jeesuksen vanhemmiksi ja Joosefia Jeesuksen isäksi. Johannes toteaa evankeliumissaan (1:45, 6:42) että Jeesus oli Joosefin poika. Paavali kirjeessään roomalaisille (1:3) toteaa, että Jeesus "lihan puolesta on syntynyt Daavidin siemenestä." Gal.4:4-5 "Naisesta syntynyt" on tavallinen ihmistä tarkoittava ilmaus (Mt.11:11 se viittaa Johannes Kastajaan). Mikään ei viittaa jotenkin poikkeavaan syntymään. Mk.6:3 "Marian poika": on keinotekoista selittää, että Markus haluaisi sanavalinnallaan viitata neitseelliseen sikiämiseen; ilmaushan esiintyy epäuskoisten nasaretilaisten repliikissä.
Joosef on Matteuksen ja Luukkaan (toisistaan huomatttavasti poikkeavissa) sukupuuluetteloissa ilmoitettu Daavidin kuningashuoneen jälkeläiseksi; Mariasta evankeliumit eivät tätä missään vaiheessa totea. Sukupuiden laatijat ovat epäilemättä pitäneet Jeesusta Joosefin poikana. Luuk. 1:27 mainitsee erityisesti Joosefin olevan "Daavidin sukua". Mishnassa mainitaan, että Daavidin huoneen jäsenet toimivat Jerusalemin temppelin puunhakkaajina. Heistä tuli usein myös luonnostaan puuseppiä, koska he saattoivat ottaa talvimyrskyjen kaatamista puista myös omat tarveaineensa. Tämä selittäisi myös Joosefin ammatin. Luuk.2:33, 48 puhuu ongelmattomasti Jeesuksen "isästä" ja 2:27, 41, 43 "vanhemmista". Hyvin vanha traditio väittää, että Jeesus olisi ollut 19-vuotias kun Joosef kuoli.
Jesaja (7:14) profetoi alkutekstin mukaan kiistatta, että "nuori nainen" (hepr. alma) synnyttäisi pojan. Kreikankielisessä Raamatussa, Septuagintassa, sana käännettiin "neitsyeksi", parthenos, jota Matteus käyttää; neitseestä syntyminen sinänsä ei ollut kovin keskeinen osa Matteuksen teologiaa. Myöskään Luukas ei tee siitä kovin keskeistä oppia. Luukkaalla on vielä säilynyt jälkiä toisesta, vanhemmasta näkemyksestä. Apostolien teoissa hän esittää varhaisen kristologian antaessaan Pietarin julistaa helluntaipäivänä "täynnä Pyhää Henkeä": "Jumala on tehnyt Jeeuksen Herraksi ja Messiaaksi - tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte."
Oppi neitseestäsyntymisestä ei mahtunut Paavalin eikä Markuksen edustamiin teologisiin malleihin, ja myös Johanneksen evankeliumin yläkristologia on siitä riippumaton. Markus ei ole ylipäätään kiinnostunut Jeesuksen syntymästä eikä ole koskaan kuullut, että siinä olisi jotain merkillistä. Hän mainitsee Jeesuksen äidin vain pariin otteeseen eikä koskaan myönteisin sanankääntein, maallista isää ei esiinny lainkaan. Joh.1:45 puhuu suoraan Jeesuksesta "Joosefin poikana". Paavali ja Johannes edellyttävät Jeesuksen pre-eksistenssin. Apt.10:38, Mk.1:9-11 mukaan Jeesus tuli Jumalan pojaksi kasteessa. Eusebios kirkkohistoriassaan kertoo juutalaiskristityistä, jotka hyväksyivät neitseellisen sikiämisen ajatuksen, vaikka hylkäsivät Jeesuksen jumaluuden. Myös Koraani tunnustaa Jeesuksen neitseellisen sikiämisen, vaikka hänen jumaluutensa jyrkästi torjutaan. "Onhan ihan yhdentekevää, miten Jeesus on syntynyt, sen rinnalla, että hän on syntynyt", kirjoittaa Voitto Viro, ja Malcolm Guite lisää: "On mahdollista hyväksyä mysteerin totuus ilman, että uskoo kirjaimellisesti ihmeeseen." Ilman pääsiäissanomaa ei ole kristinuskoa, mutta usko neitseestä syntymiseen ei ole millään tavoin ratkaisevaa kristinuskolle.
Uskontunnustuksen lause, jossa Jeesuksen Kristuksen kerrotaan siinneen Pyhästä Hengestä ja syntyneen Neitsyt Mariasta tähdentää pikemminkin Kristuksen alkuperää samaan aikaan sekä jumalallisena että inhimillisenä olentona kuin Marian mahdollista sukupuolista koskemattomuutta(7. Krishnan syntymästä on olemassa Jeesuksen syntymän kanssa lähes identtinen kertomus. Myös siinä tavataan neitseellinen sikiäminen ja neitseellinen syntymä; myös siinä kerrotaan pahasta, joka uhkaa vastasyntynyttä - eivätkä paimenetkaan puutu kedoltaan. Hän, joka etsii pelastussanomaa, havaitsee tarinoiden samankaltaisuuden olevan merkki kertomuksen välittämästä syvemmästä totuudesta. Kertomuksessa viitataan ihmiseen itseensä. Se kuvaa ihmisen syntymää Jumalasta. Jeesus ja Krishna ovat kumpikin Jumalasta syntyneen ja Jumalaan sulautuneen ihmisen perikuvia.(8 

Rudolf Steinerin mukaan "meidän täytyy jälleen päästä Kristuksen ymmärtämiseen. Huolimatta syvästä kunnioituksesta Jeesuksen syntymäjuhlaa kohtaan, sitä kohtaan, miksi joulujuhla on pelkästään muodostunut, meidän täytyy jälleen oppia ohjaamaan merkitystä toiseen syntymään, joka tapahtuu ylimaallisena syntymänä Johanneksen toimittaman kasteen kautta Jordanissa." Alkukristityt suuntasivat huomionsa enemmän tähän henkiseen kuin ruumiilliseen syntymistapahtumaan. "Ihmisen Poikaan" liittyi "Jumalan Poika".
Jordanin kasteessa kuului taivaasta ääni: "Sinä olet minun rakas Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin" (Luuk.3:22). Monet varhaiset ja luotettavat lähteet käyttävät tätä lukutapaa tukeutuen psalmiin 2:7. Sanat toistuvat Apt.13:33, sekä Hebr.1:5, 5:5. "Sinuun minä olen mieltynyt" käytetään Jes.42:2:een tukeutuen harmonisoimaan Luukkaan kohta Matteuksen ja Markuksen kanssa, jotka sanovat tällä tavoin. Jordanin kasteen tapahtumaa voidaan pitää myös Kristus Jeesuksen "hedelmöittymisenä" ja Kristuksen kolmen vuoden vaikutusaikaa jonkinlaisena "sikiökautena", mikä sitten Golgatan mysteerissä päättyi Ylösnousseen syntymään. Kosminen olento, Aurinkohenki, korkein Jumala, rajoitti itsensä ja astui ihmisenä maan maailmaan, kantaen ihmisen kohtalon. "Kristus kuoli kosmisesti Auringosta alaspäin Maata kohti, hän tuli alas maan päälle", sanoo Rudolf Steiner.
Jo Kristuksen inkarnaatio oli eräs itsensä uhraamisen muoto: hänen oli astuttava joka tavalla alemmas. Jeesus oli ristiinnaulittu jo ennen kuin hänet ripustettiin ristille. Hänet oli ristiinnaulittu sielullisesti ja hengellisesti(1. Jeesus vetäytyi 40 päiväksi erämaahan, ja heti Hän kohtasi maan ihmisen kiusaukset. Nyt alkoi Kristuksen kolmivuotinen vaikutus maan päällä, alussa riemullista voittokulkua ja suuria tunnustekoja, loppua kohti taival käy yhä raskaammaksi, maisen ruumiin taakan painaessa Herraa enemmän ja enemmän, huipentuen Getsemanessa, jolloin Hän verta hikoillen kamppailee kuoleman mahtia vastaan, joka ennenaikaisesti uhkaa temmata Hänen ruumiinsa. Mielenkiintoista kyllä, myös helluntailainen Perry Stone kirjassaan Parantava ateria, yhtyy tähän: "Nämä kaksi tuntia [Getsemanessa, Matt.26:42, 44] olivat niin kiihkeitä, että ne heprealaiskirjeen mukaan (5:7-8) olivat viedä Kristukselta hengen ja hänen oli pyydettävä, että Jumala varjelisi hänet ennenaikaiselta kuolemalta. Jumala säästi Kristuksen hengen Getsemanen puutarhassa hirvittävän tuskan pakottaessa veren purkautumaan hänen ihonsa läpi."
Lisäksi Hän oli huolissaan, kykenisikö ihmiskunta seuraamaan Häntä läpi Golgatan teon. Sillä sen mitä tapahtui, täytyi tapahtua! Juudaksen kavaltaessa Herransa, hän vain täytti suuren uhrin, jonka oli ottanut kantaakseen jo ennen syntymäänsä (Kristus valitsi 12 opetuslasta, myös Juudaksen!), ja kun Pilatus halusi päästää Kristuksen vapaaksi, vastustajavallat tekivät työtään hänen kauttaan, koettaen estää tulevan. Kreikkalainen UT käyttää toistuvasti sanontaa "deii", "täytyy, on tarpeen". "Ihmisen Pojan piti kärsimän!" (Room.3:19 ja Mark.8:31) "Jos Kristus ei olisi kuollut, kuolemaa ei olisi voitettu." (Augustinus) Jeesus sanoo: "Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni -- saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." (Joh.10:18)
Kolmen vuoden aikana Kristus tuli yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi, Kristus Jeesukseksi, Ihmisen Pojaksi ja Jeesus puolestaan yhä enemmän Jumalan kaltaiseksi, Jeesus Kristukseksi, Jumalan Pojaksi. Hän tuli yhdeksi kaikista ihmisistä, jotta kaikki ihmiset voisivat olla yhtä hänen kanssaan(1. Enkeliolennot palvelivat Kristusta (esim. Matt.4:11, 26:53; Mark.1:2, 1:13), mutta tullessaan yhä enemmän ihmiseksi, hän Ihmisen Poikana ei enää hallinnut enkeleitä, vaan ihmisenä jopa tarvitsi niiden apua (Luuk.22:43)(2.

Sanat ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", ovat itseasiassa riemuitseva huudahdus; George M. Lamsan, Jeesuksen äidinkielen aramean tuntijan mukaan ne on käännettävä "Jumalani, Jumalani, tähän osaan minut säästettiin", "tähän kohtaloon minut valittiin", tai "oli määrätty, että minun tuli kuolla näin" - ei missään tapauksessa niin kuin ne on käännetty!(3 Hän levitti kätensä ristillä koko maailmaa siunaten! Myös ihminen on risti levittäessään kätensä - Kristus on meissä ristiinnaulittu ja haudattu.

Ilman kärsimystä ja kuolemaa ei olisi ylösnousemusta, tästä puhuu vanha vertauskuva rististä, johon puhkeavat ruusut kukkimaan*. Mutta jos taas yksipuolisesti tuijotamme vain Ristiinnaulittua, kadotamme näkyvistä Ylösnousseen! Risti on valtava symboli, siinä yhtyy horisontaalinen, ajallinen ulottuvuus, ja vertikaalinen, yliajallinen. Kristus Jeesus astui alas tuonelaan, ja toi muassaan valon. Antiikin kreikkalainen käsitys oli, että sielu jatkaa kuoleman jälkeen olemassaoloaan haadeksessa eli manalassa. Kyseessä ei ollut rangaistuspaikka, vaan enemmän kyse oli synkästä ja ilottomasta olemisesta, elämän poissaolosta. Juutalaisuuden sheol eli tuonela muistuttaa olemukseltaan haadesta. Siellä kuolleet jatkavat varjomaista elämää. sheolissa ei voinut saada mitään aikaan, ei ajatella, siellä ei ollut tietoa eikä viisautta (Saarn.9:10). Siihen ei liittynyt enempää toiveita hyvästä kuin pelkoa pahastakaan. Ei ollut eroa sillä, oliko hyvä vai paha (Saarn.9:2). Taivaskin tunnettiin, mutta vain jumalien asuinsijana. Hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa jonkun ihmisen uskottiin päässeen jumalien seuraan taivaaseen; juutalaisessa perinteessä etuoikeus suotiin Henokille ja Elialle. Nyt kuolemanrajakokemuksen läpikäyneet kertovat usein rakkautta säteilevän valo-olennon kohtaamisesta!
Golgatan teko oli ainutkertainen aikainkäänne. Kun veri virtasi ristiltä ja ruumis laskettiin maan hautaan, itse maa elävänä organismina sai vastaanottaa suuren ehtoollisen henkisen alkemian! Max Heindelin mukaan kun Vapahtaja ristiinnaulittiin ja Hänen ruumiinsa lävistettiin viidestä kohtaa, Häntä pistettiin viiteen keskukseen joissa elämänruumiin pyörteet kiertävät (nk. "chakrat"). Ja orjantappurakruunun paino vaikutti vuodon myöskin kuudennesta keskuksesta. Noin v. 52 kirjoittanut samarialaissyntyinen historioitsija Thalluskin viittaa merkilliseen pimeyteen koko luonnossa, kahdestatoista kolmeen iltapäivällä (Matt.27:45-46). Max Heindelin mukaan Golgatalla "levisi yli maan mahdoton henkinen auringonvalovirta"..."Kuten kaikki nopeat ja korkeat valoväreilyt, niin tämä suuri virta sokaisi ihmisten silmät säteilevällä loistollaan ja sen tähden sanotaan, että aurinko pimeni. Itse asiassa tapahtui aivan päinvastoin. Aurinko ei pimentynyt, vaan loisti ihanassa kirkkaudessa."
Kristus on kohtalon Herra, maan korkeampi minä: verisitein Hän on liittynyt ihmiskuntaan, astunut alas aina maan sydämeen saakka! Kristus työskentelee kosmisesti maailmassa ja mystisesti jokaisen sielun sisimmässä. "Kristuksen veri sisältää Hänen sielunsa syvimmän olemuksen, maailmankaikkeuden sydämen" (John Matthews). Me pyrimme monin keinoin tuntemaan Kristuksen, rakastamaan häntä ja kunnioittamaan hänen läsnäoloaan meissä ja toisissamme. Yksi tapa kehittää tätä suhdetta sisäisen ja ulkoisen Kristuksen kanssa, on viettää Messua.

Uusi Testamentti ei missään kohdin puhu Jumalan eikä Jumalan vihan sovittamisesta. Kaikki sovitukseen liittyvät sanat puhuvat maailman ja ihmisen sovittamisesta sillä tavalla, että sovituksen perusteena on Jumalan rakkaus (Room.5:10; 2 Kor.5:18-20; 1 Joh.2:2, 4:10). Jeesuksen työ täyttyy, todellistuu, sovitus realisoituu hetkenä, jolloin annamme sovittaa itsemme Jumalan kanssa. On ikiaikaiseen kokemukseen pohjautuva tosiasia, että Jeesuksen elämässä ja kuolemassa, hänen persoonassaan yleensä, on voima, joka voi sovittaa meidät Jumalan, itsemme ja lähimmäistemme kanssa. Mutta tätä tosiasiaa on usein esitetty niin mekaanisella tavalla, että on aiheutettu syvä vastenmielisyys koko asiaa kohtaan. (3
Sadhu Sundar Singh on selittänyt inkarnaation välttämättömyyttä seuraavalla vertauksella: Oli kerran kuningas. Hänen suurvisiirinsä oli oppinut ja hurskas mies. Matkustellessaan Palestiinassa häntä syvästi liikutti mitä hän kuuli Kristuksesta, ja hän rupesi kristityksi. Kotiin palattuansa hän kertoi ihmisille olevansa kristitty ja uskovansa Vapahtajaan, joka tuli tänne maailmaan pelastamaan syntisiä. Kuningas sanoi hänelle: "Jos minä haluan saada jonkin asian tehdyksi, sanon siitä palvelijalleni, ja se tulee tehdyksi. Miksi siis olisi Kuningasten Kuningas, joka voisi pelastaa ihmiset sanan sanomalla, tullut itse tänne maailmaan ja ruvennut ihmiseksi?" Visiiri pyysi yhden päivän aikaa vastatakseen kysymykseen. Hän lähetti hakemaan taitavaa kirvesmiestä ja pyysi häntä veistämään nuken sekä pukemaan sen ihan sellaiseksi kuin kuninkaan vuoden vanha pikku poika sekä tuomaan sen hänelle seuraavana päivänä. Seuraavana päivänä olivat kuningas ja visiiri yhdessä soutelemassa, ja kuningas pyysi vastausta kysymykseensä. Samassa tuli kirvesmies nukkeineen rannalle. Kuningas ojensi kätensä ottaakseen vastaan nuken, jota hän luuli omaksi lapsekseen. Visiiriltä ennakolta saamiensa ohjeitten mukaisesti kirvesmies päästi nuken putoamaan veteen. Kuningas heti hyppäsi perässä pelastaakseen hukkuvan lapsensa. Hetken päästä sanoi visiiri: "Oi kuningas, eihän sinun olisi tarvinnut hypätä veteen. Olisihan riittänyt, että olisit käskenyt minun mennä! Miksi piti sinun itsesi syöksyä veteen?" Kuningas tuumi: "Isänrakkaus pakotti siihen." Visiiri sanoi: "Rakkaudesta kaikkivaltias Jumalakin tuli ihmiseksi pelastaakseen maailman suorittamatta sitä pelkällä sanallaan."
Niin ikään Sadhu kertoo seuraavanlaisen tapauksen: "Kerran saarnatessani Bhutanissa Kristuksen evankeliumia sanoin: 'Hän kuoli pelastaakseen syntiset.' 'Kuinka niin?' sanoivat ihmiset. Mutta läsnä oli muuan nuori mies, joka sanoi: 'Se on totta.' Luulin miestä kristityksi, mutta kun puhuttelin häntä, hän kertoi, ettei ollut koskaan kuullut Kristuksesta. Hän sanoi: 'Se on aivan totta. Tämän miehen kuoleman kautta voivat muut pelastua.' Minä sanoin: 'Kuinka niin?' Hän vastasi: 'Isäni kuolema pelasti minut. Eräänä päivänä luiskahti jalkani täällä vuoristossa, minä putosin ja menetin ylen paljon verta saamastani haavasta. Kun isäni sai kuulla siitä, vei hän minut sairaalaan. 'Hän on kuoleman partaalla', sanoi lääkäri. 'Hän on ainoa poikani', sanoi isä. 'Häntä ei voi pelastaa, häneltä menee nyt henki. Hän on menettänyt liiaksi verta, eikä ole mitään tehtävissä', lisäsi lääkäri. 'Jos voidaan tehdä jotain, olen siihen valmis', sanoi isä. 'Jos joku tahtoo antaa verensä, voin pelastaa hänet', sanoi lääkäri. 'Minä olen valmis antamaan henkeni ja vereni', sanoi isäni. 'Niin tapahtui. Minä jäin eloon ja isä kuoli, ja isäni kuolema pelasti minut.'" "Aivan samoin", sanoi Sadhu, "olin minä pudonnut pyhyyden vuorelta, henkeni oli menettänyt verensä, elämä oli paennut, minä olin kuolemaisillani: Vapahtaja siirsi verensä minuun - Hän antoi henkensä, ja minä pelastuin. Ne, jotka ovat valmiit antamaan koko sydämensä, ymmärtävät kyllä, kuinka totta on, että me Jeesuksen Kristuksen kuoleman kautta voimme pelastua. Minä olen kokenut sen todeksi. Jos tahdot pelastaa elämää, täytyy sinun antaa siitä elämä."(6

Pekka Ervastin mukaan tie Kristuksen luo kulkee toisten uskontojen kautta. Toisin sanoen, kun tutustumme muihin uskontoihin, ymmärrämme paremmin kristinuskoakin. "Pakana" ei tarkoita toisuskoista, vaan "jokapäiväistä ihmistä", häntä, joka ei ole herännyt kaipaamaan tarkoitusta elämälleen ja etsimään totuutta.
Jokainen meistä on kutsuttu tulemaan Johannes-ihmiseksi, tekemään tietä Herralle: "Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä"! Johannes Kastaja oli "suurin vaimoista syntyneiden joukossa, mutta pienin taivasten valtakunnassa on suurempi kuin hän"; ts., hän on kynnyksellä, Vanha Testamentillisen uskonnon korkeimpana edustajana hän oli päässyt niin pitkälle kuin vanhan liiton tiellä oli mahdollista ja julisti alkavaa uutta aikakautta, jota Kristuksen ensimmäinen suuri tunnusteko, veden muuttaminen viiniksi, kuvasti.

Jotkut kysyvät, miksi Jumala ei riitä, vaan tarvitaan Jeesuskin. Kannattaa harkita, eikö meidän uskomme Jumalaan ilman Jeesuksen persoonaa leijuisi ilmassa ja olisi vailla lujaa kiinnekohtaa. Epäilenpä, onko ketään, joka jaksaisi uskoa Jumalaan Isänä, ellei hän voisi luottaa Jeesuksen persoonaan. Hän oli sellainen kuin Jumala olisi, jos Jumala olisi ihminen.(3 Uusi testamentti esittää Jeesuksen ihmiseksi tulemisen todistavan Jumalan olemassaolosta (esim. Joh.3:32, Ilm.1:2). Vähäiset antiikin kirjallisuuden viittaukset Jeesukseen ovat todistaneet hänen historiallisuutensa, jota ei enää millään taholla tosissaan epäillä. Johannes Damaskolaisen mukaan Kristus oli kumonnut Vanhan testamentin kuvakiellon tulemalla ihmiseksi. Athanasius kirjoitti: "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta meillä olisi jumalallistumisen mahdollisuus; ja hän ilmestyi ruumiin kautta, jotta me voisimme saada käsityksen näkymättömästä Isästä." Myös sekä Luther että Ristin Johannes (1542-1591) näkivät Jumalan paljastavan itsensä Jeesuksessa. He uskoivat, että Kristusta seuraamalla ihminen saattoi myös ymmärtää kätkettyä Jumalaa.
Justinos Marttyyrille Jeesus oli Jumalan ainoasyntyinen Sana (Logos), "toinen Jumala", joka on saanut syntynsä Isästä aivan kuin soihtu on saanut tulensa toisesta soihdusta.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoi oppilailleen: ”Verratkaa minua johonkin ja kertokaa, millainen olen.” Simon Pietari sanoi hänelle: ”Olet kuin oikeudenmukainen sanansaattaja”. Matteus sanoi: ”Olet kuin viisas filosofi”. Tuomas sanoi: ”Opettaja, en pysty sanoin kuvaamaan, millainen olet”. Tuomaan lausunnon Jeesus hyväksyi ja otti hänet erilleen muista, paljastaen salattuja asioita.
Varhaiskristillisissä teksteissä toistuu ajatus, että Jeesus esiintyi oppilailleen välillä eri hahmoissa, usein esimerkiksi lapsena eli laskeutuen heidän ymmärryksensä tasolle. Johanneksen salaisen kirjan mukaan Hän on yksi, ”jolla valossa näytti olevan monta muotoa”. Filippuksen evankeliumin mukaan Jeesus ilmestyi sellaisena kuin Hänet pystyttiin näkemään: ”suurille suurena, pienille pienenä, enkeleille enkelinä, ihmisille ihmisenä”… Vuorella Hän ilmestyi oppilailleen kirkkaudessaan suurena, tehden myös heidät suuriksi jotta he pystyivät näkemään Hänet sellaisena – eli kohottaen heidän tietoisuutensa omalle tasolleen! Opetuslapset näkivät Jeesuksen valomeressä, sellaisena kuin hän on. Valo on Pyhä Henki, Herran kirkkaus.

On luovuttava elämästään löytääkseen elämän - luovuttava itsekkyydestä löytääkseen todellisen Minänsä. Itsekkyys on se, mikä pimentää ihmisen (Matt.6:23). Emme vapaudu vioistamme analysoimalla pimeyttä, vaan tuomalla ne ymmärryksen valoon! Esim. hyvää on tehtävä hyvän vuoksi, ei siksi että meitä kutsuttaisiin hyväksi. Minkä haluamme pidättää itsellämme, sen me menetämme. Mitä annat, sitä saat. Meidän täytyy elää, antaa elämän virrata kauttamme, auttaa myös toisia elämään samalla rakentaen omaa elämäämme. Ei ole elämää ilman kuolemaa, ei uusiutumista ilman vanhan kuolemaa - rypäleet täytyy murskata, jotta niistä voitaisiin tehdä viiniä - täytyy päästää irti vanhoista ajatuksista ja antaa tilaa uusille käsitteille, kuolla pois tietämättömyydestä ja illuusiosta, ennen kuin voi syntyä hengellisesti uudestaan. Kristuksen viimeinen uhri ristillä, "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?", viimeinen uhri joka meidän täytyy uhrata, on Minun Jumalani - egon kuva itsestään laajennettuna Jumalaan(4. Vanha ruusuristiläinen tunnustus sanoo: "Jumalasta olemme syntyneet, Kristuksessa kuolemme (so. eläessämme!), Pyhästä Hengestä synnymme uudelleen (henkiseen maailmaan)". Suomenkielen sana "luovuus" sisältää kaksoismerkityksen: luovu vanhasta, jotta uusi voi syntyä.

Vertaus peltoon kätketystä aarteesta (Matt.13:44) kertoo kuinka ihminen maan päällä työtä tehdessään löytää aarteen, mutta ei voi saada sitä omakseen ellei ensin käännä huomioitaan pois ulkomaailmasta, kuten Jeesus sanoi: "Mene ja myy kaikki mitä sinulla on". Paavali puhuu tästä aarteesta, "Jumalan salaisuudesta, Kristuksesta", "jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol.2:2-3). Aarteen löytänyt mies meni iloissaan, ilon vaikutuksesta (apo kharaas): Khara on toisinto sanasta kharis, armo. Molemmat merkitsevät iloa, nautintoa, sulolahjaa, mielihyvää, kiitosta. Ihminen saa valtakunnan "armosta", se on odottamaton ilo. Ilman työtä ei voi aarretta löytää, mutta hän tuntee, ettei kuitenkaan ole sitä työllään ansainnut: se on armoa. Se on Pyhä Henki, joka tuo totuuden, joka tekee vapaaksi: vrt. Paavalilla Pyhän Hengen armolahjat, kharismata, eli Pyhän Hengen suloiset lahjat(5.

Pelkkä harrastelu ei riitä, vaaditaan täydellistä antaumusta, totuuden etsimistä koko sydämestä, mielestä ja sielusta. Vuorisaarnan kehotus, "etsikää ensin taivasten valtakuntaa, niin kaikki muukin teille annetaan", puhuu siitä miten meidän on täytettävä maalliset velvollisuutemme, mutta pidettävä koko ajan ihanne mielessämme, eli kuten intialainen sananlasku sanoo: "Luoja ruokkii kyllä linnut, mutta ei hän heitä ruokaa niiden pesään. " Deepak Chopran mukaan Jeesuksen sanat "Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?" (Matt.16:26) tulee tulkita samoin - pidä henkinen visiosi jatkuvasti mielessä.

* Ruusu symboloi Kristuksen veren lunastavaa voimaa; symboli kokonaisuudessaan kuvaa hengen voittoa aineesta. Symbolin syvempi, kätketty merkitys on Marian ruusun ja Kristuksen ristin yhteys, jumalallisen feminiinisen ja jumalallisen maskuliinisen liitto. (Tämäkin on vain eräs tulkinta monista.)

(1 Helmer Knutar: Kristiyhteisö-lehti 2/1986. (2 Sergei O. Prokofjec: Kaksitoista pyhää yötä ja henkiset hierarkiat. Suomen antroposofinen liitto 2006. (3 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (4 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (5 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (6 Streeter & Appasamy: Sadhu Sundar Singh. WSOY 1923. (7 Heinimäki - Jolkkonen: Luterilaisuuden ABC. Edita Publishing Oy 2008. (8 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012.

Kristinusko ja kirkko

Päivitetty viimeksi 22.4.2015

 

"Kristinusko on kaikkien Idän Viisaitten mietiskelyjen hedelmä, sillä ne syntyivät uudestaan Jeesuksessa Kristuksessa." - Eliphas Lévi

Pääsiäistapahtumassa kaukana oleva tulevaisuus oli ilmaantunut välähdyksenomaisesti esiin "jo nyt". Siitä johtuen ei kyetty henkisesti näkemään riittävän tarkasti ajallisesti pitkää väliaikaa pääsiäisestä viimeiseen päivään, vaan alkukristittyjen keskuudessa vallitsi pian tapahtuvan maailmanlopun odotus. Paljon käytetyn sanonnan mukaan varhaiskristityt julistivat Jeesuksen paluuta, mutta tulikin kirkko. Voisi myös pohtia, olisiko kristinuskoa myöskään ilman Platonia. Raamatun kääntäjät korvasivat yhteen kokoontunutta ryhmää tarkoittavan heprealaisen termin qaahaa kreikan "kansankokouksella", ekklesia. Tertullianus sanoi: "Missä tahansa on kolme henkilöä, vaikka he ovatkin maallikkoja, siellä on Kirkko."
Augustinus (354-430): "Se mitä nykyään nimitetään kristilliseksi uskonnoksi, oli olemassa jo vanhoina aikoina, eikä se puuttunut ihmissuvun alkuaikoina, ennen Kristuksen ilmestymistä lihassa, mistä alkaen tosiuskontoa, jo aikaisemmin olemassa ollutta, alettiin nimittää kristilliseksi". Augustinuksen ajattelutavan mukaan oli henkeä etsivä sielu Kristus-tapahtuman jälkeen toisissa tilanteissa kuin sitä ennen. Hän oli varma siitä, että se mitä mystikko mysteerivalmistuksen avulla etsi, oli Jeesuksessa Kristuksessa ilmestynyt ulkoiseen historialliseen maailmaan. Sveitsiläinen teologi Karl Barth väitti mm. että kristinusko on Jumalan yritys tavoittaa ihmiskunta, kun taas muut uskonnot ovat ihmiskunnan yritys tavoittaa Jumala.
Kristinusko ei syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen syntyi, eikä kristinusko syntynyt, kun Jeesus Nasaretilainen kuoli. Historian Jeesus oli juutalainen elämänsä loppuun asti. 
Sanaa "kristitty" käytettiin ensimmäisen kerran Syyrian Antiokiassa, joka oli hellenistikristittyjen tärkein keskus ja samalla kristinuskon toinen keskus Jerusalemin jälkeen. Sinne oli Jerusalemista paennut monia vainottuja hellenistejä ja se oli myös kristillisen pakanalähetystyön keskus. Jo noin vuoden 300 tienoilla Armeniasta tuli ensimmäinen virallisesti kristitty kansakunta. Jo ennen Konstantinus Suurta itäistä Rooman valtakuntaa hallinnut Galerius oli tunnustanut kristinuskon sallituksi uskonnoksi v. 311. Vuonna 313 kristinusko sai keisari Konstantinukselta laillisen uskonnon aseman nk. Milanon suvaitsevaisuusediktin myötä, joka takasi vapaan uskonnonharjoituksen Rooman valtakunnan alueella. Vainojen aikana valtiolle takavarikoitu seurakuntien omaisuus palautettiin. Konstantinuksen aikana kristittyjä oli ehkä kuusi miljoonaa. Konstantinuksen hallituskausi oli pisin sitten Augustuksen, ja sen aikana kristinusko kulki laittomasta virallisesti suvaituksi, lailliseksi, suosituksi.
Kerrotaan, että ennen lokakuussa 312 käytyä taistelua kilpailevaa keisaria Maxentiusta vastaan, Konstantinus näki näyssä ristin ja enkelin, joka sanoi: "In hoc signo vincit" ("Voita tämän merkin alla"). Mikäli vaikkapa Martin Luther King olisi saanut saman viestin, tämä olisi saattanut tulkita sen tarkoittavan: "Voita vain ristin kautta, älä miekan, voita kärsivän rakkauden tien kautta, älä väkivaltaisen pakkovallan kautta." Konstantinus ymmärsi näyn toisin ja korvasi Rooman viireissä ja aseissa keisarillisen kotkan Khi-Ro-merkillä ja aloitti verilöylyn. Konstantinus voitti taistelun, mutta jotkut kristityt ovat sitä mieltä, että todellinen taistelu kuitenkin hävittiin; taistelu Jeesuksen mullistavasta opista, jonka mukaan meidän tulisi rakastaa vihollistamme.(5
Keisari Konstantinuksen uskontopolitiikkaa ei voi selittää yksinomaan hänen henkilökohtaisella vakaumuksellaan. Roomalainen valtiotaito oli tosiasioiden tunnustamista ja niiden taitavaa hyväksi käyttämistä. Yksi sen keskeisistä periaatteista kuului: jos et kykene voittamaan vastustajaa, liittoudu sen kanssa. Rooman valtioaate ja kristinusko liittyivät yhteen. Aiemmin marginaalisen ja osittain vainotunkin vähemmistöryhmän kultista tuli yksi uuden politiikan keskeisistä rakennusaineista. Koska oli edullista kuulua valtakunnan johdon suosimaan uskontoon, yhä useammat omaksuivat kristinuskon. Joukoittain kirkkoon liittyneiden ihmisten parissa oli paljon niitä, jotka eivät ottaneet uskoaan kovin vakavasti. Kristinusko palveli Konstantinuksen valtakunnan yhdistämistarkoitusta kuitenkin ainoastaan, jos sen opit ja käytännöt standardisoitaisiin, joten hän pyrki sovittamaan kiistakysymykset määräyksellä. Kun se epäonnistui, hän kutsui piispat yhteen ja määräsi heidät sopimaan erimielisyytensä kirkon ja valtakunnan hyväksi. Termin oikeaoppisuus käyttö ennen Nikaian konsiilia v. 325 on anakronismi. Sana edellyttää tunnustetun, ainakin puolivirallisen standardin, ja vuosina jolloin kristinusko oli lainsuojaton uskonto Rooman valtakunnassa, sellaista standardia ei ollut olemassa.
Konstantinus säilytti tittelinsä Pontius Maximus roomalaisen jumalpanteonin ylipappina kuolemaansa asti, ja perinteiset pakanajuhlat ja tavat jatkuivat keisarin valvonnan alla. Hänet kastettiin vasta vähän ennen kuolemaansa, joka tosin oli verraten yleinen tapa tuohon aikaan, jotta maksimaalinen määrä syntejä tulisi pestyksi pois. Samalla kertaa Konstantinus oli suuri kirkon hyväntekijä, lahjoittaen suuret määrät rahaa ja maata, mm. maan jolla nykyinen lateraanipalatsi sijaitsee, ja hän rakennutti suuren kirkon Pietarin kunniaksi paikalle, missä on nykyinen Pietarin kirkko Vatikaanissa. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa lännen Roomasta idän Bysanttiin, jonka hän risti Konstantinopoliksi, Konstantinuksen kaupungiksi (nyk. Istanbul). Keisarin läsnäolo kaupungissa nosti sen merkitystä myös kirkollisessa mielessä, ja kilpailu Rooman ja Konstantinopolin välillä valtakunnan päivinä ennakoi kilpailua, joka kehittyi kirkon itäisen ja läntisen haaran välillä.
Vähitellen kristinusko vakiintui Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Kirkon kasvu teki mahdolliseksi, että keisari Theodosius Suuri (k. 395) antoi vuonna 380 säädöksen, jolla kristinusko sai keisarillisen uskonnon aseman Rooman valtakunnassa ja vuonna 392 hän kielsi muiden uskontojen julkisen harjoittamisen. Laki merkitsi kohtalokasta iskua myös katolisen kristinuskon kanssa kilpailleille kristinuskon muodoille, ja samoihin aikoihin vahvistettiin myyttiä alkuperäisestä yhtenäisestä kristinuskosta. Nimitykset "oikeaoppisuus" (ortodoksia) ja "harhaoppisuus" (kerettiläisyys, heresia) kertovat pikemminkin käyttäjänsä arvostuksista ja näkökulmista kuin todellisista rakenteista. Niitä käyttäessä tulee tyypillisesti kuvanneeksi omaa ryhmäänsä ja sen hyväksymiä käsityksiä oikeaoppisiksi ja vastaavasti kilpailevia ryhmiä ja omista poikkeavia käsityksiä harhaoppisiksi.(6
Sekä Pietari että Paavali matkasivat Roomaan joskus ennen 60-luvun puoliväliä, ja molemmat menehtyivät Neron vainoissa. Näiden kahden miehen liittyessä Rooman seurakunnan varhaispäiviin, se antoi kirkolle suuren auktoriteetin sen kiistoissa kilpailijoidensa kanssa oikeudesta vaatia itselleen kristinuskon oikeaa muotoa. Koska Rooma oli valtakunnan suurin kaupunki, sen seurakunnasta tuli myös nopeasti suurin valtakunnassa. Se oli myös rikkain, koska se houkutteli kasvavaa määrää kauppiaita ja yläluokan jäseniä. Roomalaisuus (romanitas) selitettiin kristillisen uskon perustaksi ja muita uskontoja ja kristinuskon haaroja alettiin nopeasti kohdella epäroomalaisina.
Voitto Viro kirjoittaa: "Sinä hetkenä, jolloin kristinuskosta tuli valtionuskonto, kristityt saivat kaksi isänmaata. Kumpaakin rakastaessaan he eivät kyenneet rakastamaan kumpaakaan...kun orjasta tulee valtias, hänestä tulee hirmuvaltias. Kristityn kutsumuksena oli olla orja, Kristuksen ja jokaisen lähimmäisensä orja. Valtiaana kristitystäkin tuli hirmuvaltias." [...]
"Kirkon kohtalona on, sitten kun siitä on tullut olemassaolevan valtion suosima, olla aina ajastaan jäljessä. Se muuttuu hyökkääjästä puolustajaksi. Se puolustaa laitoksiaan, asemaansa, etujaan, oikeuksiaan. Vallankumouksellisena sillä ei ole mitään oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Hyväksyessään tietyn katsomuksen ja tyytyessään siihen se on samalla jäänyt ajastaan jälkeen. Sillä aika ei tyydy entisyyteen, aika tähtää tulevaan. Koko elämä rakentuu kuoleman ihmeelle. Sijoittuessaan laitoksena muiden laitosten joukkoon se sanoutuu irti vallankumouksesta. Vain heikko puolustautuu. Väkevä hyökkää." [...]
"Kristinusko on puku johon kirkko on pukenut Kristuksen hengen kahden vuosituhannen kuluessa."

Keskiajan kristikuntaa on verrattu vapaana rehottavaan kukkaketoon ja silloista elämänasennetta on usein kuvattu pyhiinvaellukseksi, matkalla olemiseksi, Jumalan yhteyteen pyrkimiseksi. Luterilaisuus toi vapaana rehottavan kedon tilalle tasaisen, hoidetun nurmikon ja uuden ajattelutavan, jota voi luonnehtia paikalleen asettumiseksi. Kristittynä elämiseen oli enää yksi esivallan ylhäältä päin antama malli: luterilaisuudesta tuli yhteisöllistä, tiukasti valvottua uskoa. Se oli opetusta, joka oli omaksuttava. Se oli yhteistä jumalanpalvelusta, johon oli osallistuttava. Käytännössä reformaatio johti patriarkaalisen ajattelun vahvistumiseen. Varhainen protestantismi oli vahvasti maskuliinista. Uskonpuhdistuksessa uskonto puhdistettiin naiseudesta ja kristinuskon naisihanteeksi vaihtui ahkera Martta(1. "Missä uskonpuhdistuksen henkäys on kulkenut, on mystillisyyden ihana kukka kuihtunut kuin erämaan tuulen polttamana." (Annie Besant) Vaikka Luther onnistuikin erottamaan kirkkonsa paavin vallasta ja toimi samalla esikuvana monissa muissakin maissa, Konstantinuksen aikaansaamaa valtion ja kirkon liittoa ei todellisuudessa purettu. Protestanttiset maat ajoivat oman protestanttisen kirkkonsa etuja samalla virkaintoisella vimmalla kuin katolinen kirkko, jota vastaan ne 0livat kapinoineet.(5 Ruotsi-Suomessa reformaatio toteutettiin korostetusti ylhäältä käsin, se ei ollut kansanliike.

Mutta: "Emme ole kristinuskon lopussa, vaan alussa" (Christian Morgenstern).
Filosofi Schelling on kirjoittanut kristinuskon kolmesta tietoisuusasteesta: pietarilainen, paavalilainen, johanneslainen. Pietarilaista kristinuskoa edustaa katolinen kirkko, idässä ja lännessä. Paavalilaista protestanttiset kirkot; johanneslainen kristinusko tekee vasta tuloaan.
Johannes, se opetuslapsi jota Jeesus rakasti, joka ainoana heistä seisoi mestarinsa ristin juurella ja sittemmin kirjoitti evankeliumeista syvällisimmän sekä sai vastaanottaa näyn ihmiskunnan tulevaisuudesta. Rudolf Steinerilta kuulemme, että Johannes ei ollut kukaan muu kuin kuolleista herätetty Lasarus. Myös johtaviin raamatuntutkijoihin lukeutuva professori William Brownlee toteaa, että "neljännen evankeliumin sisäisten todisteiden mukaan johtopäätös on, että rakastettu opetuslapsi on Betanian Lasarus" (vain Johanneksen evankelimi kertoo Lasaruksesta: "Herra, katso, se, joka on sinulle rakas, sairastaa" Joh.11:3)(2. Lasaruksen kuolema oli viimeinen vanhan ajan mysteerivihkimys, jossa kandidaatti kolme vuorokautta käyskenteli tuonen tuvilla ja oppi elämän ja kuoleman salaisuudet. Johannes on vihkimysnimi. Nyt Kristus itse toimi hierofanttina; Hänen koko maan päällisestä elämästään oli tuleva suuri mysteeridraama, vanhojen mysteereiden täyttymys: salaisuudet oli paljastettu, esirippu kaikkein pyhimpään repesi!

"Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa." (Joh.16:12)
Ihmiskunnan kehitys kulkee eteenpäin, kirkot tulevat perässä, usein vastaan rimpuillen. Voitto Viro kirjoitti vuonna 1965: "Kristus antaa meille rauhan, mutta hän ei jätä meitä rauhaan. Kaikki huononee meidän käsissämme sukupolvien vaihtuessa. meillä on aina vaarana tehdä uskosta museo, vaikka se tarkoitettiin vallankumoukseksi. Itse asiassa uskon perusteet eivät muutu, mutta meidän tapamme uskoa on aina muuttamisen tarpeessa."

Pekka Ervast menee rohkeasti niinkin pitkälle, että hän väittää, että kun Rooman kirkko 300-luvulla pääsi valtaan, ei enää ole voinut puhua mistään "kristikunnasta": kristinuskon toteuttaminen on jäänyt yksilöiden ja pienten ryhmien asiaksi. Kristinusko ei koskaan alusta saakka ole ollut yksi, "siististi sidottu paketti." Tällainen käsitys voi johtua vain puutteellisesta ja yksipuolisesta kirkkohistorian tuntemuksesta. Monimuotoisuus ilmenee jo UT:n sisällä. Ainuttakaan "kristillistä valtiota" ei ole olemassa, se on sula mahdottomuus! Ajatellaan vaikka vain asepalvelusta ja valan vannomista, joista esim. kveekarit ovat perinteisesti pidättyneet Kristuksen opin mukaan. Kansa voi olla kristitty vain jos jokainen kansalainen sitä on. Yksilöt yksilöinä seuraavat Kristusta.

Jo juutalaiset papit vastustivat ankarasti Kristusta ja Hänen oppiaan, kuten tänäkin päivänä juuri kirkkojen piirissä taistellaan totuutta vastaan. Kuninkaanpojan häihin (Matt.22:1-14) kutsuttiin toki ensin pappeja, opettajia, kirjanoppineita, jotka kuitenkin ylenkatsoivat kutsua. Herodeksen aikaiset juutalaiset hengenmiehet katsoivat Jumalan ilmoituksen päättyneen ja tutkivat vain vanhoja ilmoituksia, kuitenkin niiden syvemmän ymmärryksen kadottaneina: he eivät kyenneet tunnistamaan Kristusta! Myös tänään oppineet hengenmiehet ajattelevat Jumalan ilmoituksen päättyneen Uuteen Testamenttiin, eikä kylmä materialistinen äly enää tavoita kristinuskon henkisten sisältöjen ymmärtämystä. Tieto henkisistä sisällöistä tulee nytkin herodiaanisen valtapiirin ulkopuolelta(3.
Perinteinen kristinusko on ollut laajasti sosiaali-poliittinen, kulttuurillinen ilmiö, joka on huolehtinut lähinnä kollektiivisesta uskosta ja ajattelusta; uskonto tutussa muodossa, instituutiot ja säännöt. Monet kristityt pitivät yhtenä harhaopin vaaroista sitä, että se rohkaisee papiston ja sen arvovallan vastustamiseen. Piispa Irenaeus kritisoi ankarasti gnostilais-kristittyjä siitä, että he uskalsivat kokoontua ilman piispan lupaa, ja että kaikkien vihittyjen katsottiin saaneen karismaattisen kyvyn Pyhän Hengen suoraan inspiraatioon. Kokouksen alussa vedettiin arvalla, kuka toimi papin roolissa, kuka jakoi piispana sakramentin, kuka luki jumalanpalvelustekstit jne. Roolit kiersivät jatkuvasti henkilöltä toiselle. Niin miehet kuin naisetkin osallistuivat tasavertaisesti arpojen nostamiseen. Kirkkoisät hyökkäsivät gnostilaisuutta vastaan myös siksi, että naisilla oli siinä tällainen asema. Tertullianus kauhistelee, että kaikilla oli yhtäläinen sisäänpääsy, he kuuntelivat ja rukoilivat yhtäläisesti - jopa pakanatkin, jos joku sattui tulemaan... Rauhansuudelma jaettiin kaikkien tulijoiden kanssa, sillä he eivät välittäneet mielipide-eroista!
Kristillisen kirkon tilaa halki vuosisatojen kuvaa hyvin Jeesuksen sana, "Katso, tulee hetki ja on jo tullut, jona teidät hajotetaan kukin tahollensa ja te jätätte minut yksin" (Joh.16:32).

Bernard Shaw on sanonut: "Tähän asti ihmiskunta on aina päästänyt irti Barabbaan. Entä jos nyt kokeeksi päästettäisiin irti myös Kristus." Fedor Dostojevski katsoi, että kirkko on langennut kaikkiin niihin kolmeen kiusaukseen, joilla Saatana yritti vietellä Jeesuksen luopumaan tiensä kulkemisesta: leivän, vallan ja ihmeiden palvonnan kiusaukseen.
Viinitarhavertauksessaan (mm. Matt.21:33-46) Jeesus viittaa pojalla itseensä. Niin on kristillisen kirkon historian aikana Jeesus usein "heitetty ulos" ja Hänen perintöänsä käytetty miten on mielitty. Lopputuloksena "Jumalan valtakunta otetaan teiltä pois ja annetaan kansalle, joka tekee sen hedelmiä"(4.
Zen-buddhalaiset sanovat: "Pese suusi joka kerta kun lausut sanan 'Buddha!'" Kristinuskon uusi elämä alkaa tismalleen silloin, kun joku kykenee nousemaan kirkossa ylös ja sanomaan: "Peskää suunne joka kerta kun sanotte 'Jeesus!'" [...] Käyttäen hänen omia sanojaan: "On teille hyväksi, että menen pois, sillä jos en mene pois, Puolustaja (Pyhä Henki) ei voi tulla teidän tykönne." Tai kuten enkeli sanoi opetuslapsille, jotka tulivat etsimään Jeesuksen ruumista haudasta: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä. Hän on noussut ylös ja mennyt edellänne..." Kristillinen jumalisuus ei kuitenkaan päästä häntä menemään, vaan jatkaa elävän Kristuksen etsimistä historiallisen kertomuksen kuolleesta kirjaimesta. Niin kuin Jeesus sanoi juutalaisille: "Te tutkitte kirjoituksia, sillä niissä te luulette teillä olevan ikuisen elämän."(7

(1 Ahola - Antikainen - Salmenvuori: Eevan tie alttarille. Edita Publishing Oy 2002. (2 Michael Baigent, Richard Leigh & Henry Lincoln: Pyhä Veri, Pyhä Graal. Bazar kustannus oy 2005. (3 Kristiyhteisö-lehti 4/1986: Helmer Knutar, Herodes ja tietäjät. (4 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (5 Malcolm Guite: Mihin uskovat kristityt. Otava 2009. (6 Marja-Leena Hänninen - Maijastina Kahlos - Ulla Lehtonen: Uskonnot Antiikin Roomassa. Kustannusosakeyhtiö Teos 2012. (7 Alan Watts; kirjassa Zenin ilosanoma, WSOY 1976.

Raamattu

"Raamattu ei ole ylin. Kristus on ylin." - Voitto Viro

 "Molemmat lukevat Raamattua yötä päivää, mutta siinä, missä minä näen valkoista, sinä näet mustaa." - William Blake

 "Aina kun pyhä teksti sotii omaatuntoasi vastaan, hylkää teksti."- Mahatma Gandhi

"Virallinen kristinusko" tänään, mitä siihen luetaan kuuluvaksi ja mitä ei, on kokoonpantu vuosisatojen kuluessa kirkolliskokousten päätöksillä, äänestämällä. Raamattummekin voisi olla huomattavan erilainen; tietyt kirjoitukset sisällytettiin siihen, toiset jätettiin pois.
"On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa." (Joh.21:25)
Johann Salomo Semler (1725-1791), saksalainen teologi, jonka tausta oli pietismissä, mainitaan tavallisesti tieteellisen raamatuntutkimuksen varsinaisena perustajana. Hän torjui jyrkästi sanainspiraatio-opin: ilmiselvästi Raamatussa oli kirjoja ja kohtia, jotka eivät rakentaneet lukijaa ja joita ei siis voinut pitää inspiroituina. Jumalan sana ja Raamattu eivät olleet identtiset. Kristillisten teologien tavanomaisen käsityksen mukaan Raamattu on vain ikään kuin kolmannen asteen jumalansanaa. Varsinaisesti "Jumalan Sana" tarkoittaa Kristusta. Toisen asteen jumalansanaa on alkukristillinen suullinen saarna Kristuksen merkityksestä. Raamattu on kolmannen asteen jumalansanaa, sikäli kuin se todistaa tai ennustaa Kristuksesta. Neljännen asteen jumalansanaa on tämänkin päivän sananjulistus.

Nykyisissä Raamatun käännöksissä hyvinkin tärkeät asiat on käännetty vallitsevan kirkon opin mukaisesti, vaikka muitakin yhtä päteviä vaihtoehtoja olisi - vaihtoehtoja, jotka muuttaisivat asian sisällön radikaalisti! Esim. mainittakoon niin painava sana kuin tuomio: kreikan sanan krisis voi kääntää kriisi, ja kriisi on käänne, jossa on uusi mahdollisuus!
Luther lausui Kopernikuksesta: "Tuo hullu mies haluaa kääntää päälaelleen kaiken astronomisen tietouden, mutta kyllähän me tiedämme, ettei Joosua käskenyt maan pysähtyä, vaan hän käski auringon pysähtyä." Apt. 15. luvussa Luukas esittää Jerusalemin seurakunnan nimissä "pakanakristityille" minimimääräykset: "Karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, verta, lihaa josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta." Kristikunnassa on myöhemmin vähin äänin luovuttu veren karttamisen ja oikean teurastustavan vaatimuksista, vaikka sen takana olivat Luukkaan mukaan alkuseurakunta ja Pyhä Henki. Raamatullisuus on väistämättä aina valikoivaa! Ei ole olemassa mitään kiistatonta raamatullisuuden tulkintaa, jonka kaikki voisivat hyväksyä. Missään tapauksessa ei ole raamatullista sekään, että jokainen Raamatun sana otetaan kirjaimellisesti. Jokainen kannanotto Raamatun sanaan, myöskin kirjaimellinen omaksuminen, on inhimillinen tulkinta. Raamatullisuuden ylimpänä kriteerinä pidetään yleensä, että Jumalan sanaa syvimmässä mielessä on se, mikä "ajaa Kristusta". Mutta on selvää, ettei voi olla yksimielisyyttä siitäkään, mikä sana ajaa Kristusta ja mikä ei. Kukin esittää tässä tulkintansa "oman evankeliuminsa mukaan". Raamatullisuus ei ole valmis eikä itsestään selvä asia. Sekin on annettu ihmisten käsiin. Eikä mikään raamatullisuus voi koskaan olla niin raamatullista, ettei sen tehtävänä olisi enää pyrkiä syventymiseen raamatullisuudessa.(1
Pyhissä kirjoituksissa on enemmän kuin historiallinen, kirjaimellinen merkityksensä: niitä voidaan avata usealla avaimella, jotka vievät entistä syvemmälle, näköalan laajetessa laajenemistaan. Jo kirkkoisä Origenes huomautti, että kaikki eivät voineet seurata Jeesusta "vuorelle", jossa Hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan. Origeneen mukaan Raamatulla on "ruumis" (historiallinen merkitys), "sielu" (järjen avulla löytyvä kuvainnollinen merkitys), "henki" (sisäinen merkitys niille, joilla on "Kristuksen mieli") (2.
Vertaus kylvösiemenistä kertoo, että siemenet, ajatusaiheet, jäävät hyödyttömiksi, elleivät ne putoa ajattelijan sieluun, jossa itävät ja kasvavat, kunnes tuottavat runsaan sadon. Jos itsepintaisesti vaadimme, että Raamattua pitää tarkastella tietyssä valossa, siitä voisi tulla este jollekin toiselle löytää Jumala!

"Silloin hän avasi heidän silmänsä käsittämään kirjoitukset." (Luuk.24:45)
Paavali mainitsee tarinan Aabrahamin kahdesta vaimosta, joista toinen oli vapaa, toinen orjatar ja sanoo: "hatina estin alleegoroumena", "tämä on allegoriaa", selittäen toisen merkitsevän Vanhaa ja toisen Uutta liittoa (Gal.4:22-31). Puhuessaan israelilaisten paosta Egyptistä, Paavali viittaa vertauskuvallisesti kasteeseen, hengelliseen ruokaan ja juomaan, ja kallioon joka oli Kristus (1 Kor.10:1-4). Hän vertaa Kristusta ja seurakuntaa mieheen ja vaimoon, ja sanoo kristittyjä Kristuksen ruumiin jäseniksi (Ef.5:23, 30). Hebrealaiskirjeessä kuvataan allegorisesti juutalaista uhrijärjestelmää(3. Oikeaoppisuuden ja agnostisuuden yleinen virhe on omaksua kirjaimellinen, mekaaninen näkökanta - kirjain joka kuolettaa - sen sijaan mitä Raamattu itse vaatii itselleen, nimittäin mystinen näkökanta.Monesti ei ole yhtään väliä onko kertomus allegorinen vai tosiasiallinen historiallinen muistiinpano: kummassakin tapauksessa totuus jonka se sisältää, on henkinen periaate johon se viittaa. Kun luemme Raamattu etsien Jumalan olemusta ja tahtoa, saamme täsmälleen saman viisauden näimme sen sitten allegoriana tai historiana. On myös mahdollista lukea allegoriseksi mikä tahansa mihin uskollasi on vaikea ulottua. Joitain tosiasioita emme mitenkään voi lukea allegorisiksi jos kristinuskossa on määrä olla yhtään totuutta. Ennen kaikkea Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen historiallinen todellisuus!

Jos ajatellaan, että Raamatussa on sanottu kaikki mitä meidän tarvitsee tietää, mitä me saamme tietää, metafyysisistä kysymyksistä, että näkijöitä ja profeettoja oli vain Raamatun aikoina, käsissämme on pelkkä muinaisjäänne eikä elävä, henkinen virtaus historiassa, jonka alkulähde pulppuaa Golgatalla, ja jolla on oma itsenäinen kehityskulkunsa kohti suurenmoista tulevaisuutta, jota se on meille avaamassa.
Kristinusko on edelleen kehittyvä ja eteenpäin menevä virike; kirkot eivät voi sitä omia, dogmit eivät voi sitä kahlita, edes Raamatun kansien väliin se ei mahdu! Jos tämä kielletään, revitään irti kristinuskon henkiset juuret ja se kuihtuu ravinnon puutteeseen eikä tuota hedelmää. Jo UT sisältää viittauksia muihinkin ilmoituksiin kuin Jeesuksen puheet: näyt ja unet, joissa saadaan toimintaohjeita konkreettisia tilanteita varten. Kristinuskon alkuaikoina Kristuksen seuraajia nimitettiin Apostolien tekojen maininnan mukaan "heiksi, jotka ovat matkalla tai tiellä", ja Kristus kutsui itseään "tieksi" eikä staattiseksi olotilaksi.
Ensimmäisiä kristillisiä heresiologeja olivat Jerusalemin seurakunnan johtajat, jotka pitivät Paavalia ensimmäisenä kerettiläisenä. Heidän uskostaan ei näytä suuresti poikkeavan Jeesuksen jumaluuden kieltäneiden ebioniittien vuorostaan harhaoppiseksi tuomittu juutalaiskristillisyys n. 150 jKr. Muuttuvassa tilanteessa se ei muuttunut - kun taas alkuseurakunnassa kaikki oli vielä valinkauhassa. Yksi varhaisimmista harhaopeista oli konservatismi(4.

(1 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. (2 Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 V.H.V: Elämästä ja kuolemasta; kristinuskon alkuperäinen oppi. Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike 1911. (4 Köyhät kerettiläiset, ebionit kirkkoisien teksteissä.