Bloggaajien kollehta

Pyhä Isidorus, Internetin suojeluspyhimys

"Oi Pyhä Jumala, koska olet kaiken oivalluksen ja viisauden lähde,
ole meidän ja kaikkien bloggaajien kanssa kaikkialla.
Aivan kuten kuulemme Hengen puhuvan noiden ympärillämme olevien kautta seurakunnissamme ja yhteisöissämme,
auta meitä myös näkemään henki lähimmäistemme sanoissa kyberavaruudessa. Auta meitä tekemään blogosfääristä paikka,
joka edistää toinen toisiltamme oppimista ja uskon jakamista avoimesti.
Pysäytä kätemme kun haluamme julkaista jotain, joka ei ilmaise rakkautta,
jota sinä käsket meitä osoittamaan toisille,
ja auta meitä reagoimaan rakentavasti turhautumiseen ja suuttumukseen,
joita bloggaajatoverimme joskus ilmaisevat.
Me rukoilemme tätä sen jumalallisen rakkauden nimissä,
joka loisti Jeesuksen kasvoilla,
muistaen profeettojasi ja marttyyrejäsi kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina."
Aamen.

(Netistä löytynyttä; suomennettu englannista)

Voitto Viron mietteitä uskosta

Lauttasaaren kirkkoherran Voitto Viron (1914-1999) kirjasta Totuuden Sanakirja. WSOY 1965. Maanläheistä viisautta ennakkoluulottomalta Totuuden palvelijalta!

Totuus tekee vapaaksi
Olemme saaneet käsityksen totuudesta kristillisen sanoman välityksellä. Tämä käsitys sitoo meitä niin kauan kuin näemme sen perusteet riittäviksi. Jos sisäinen tuntomme totuudesta velvoittaa meidät hylkäämään nämä perusteet, olemme vapaat suorittamaan ratkaisumme vilpittömästi. Kristityn kutsumus on olla rehellinen Jumalan edessä. Tästä kutsumuksesta lähtien on pidettävä periaatteessa mahdollisena, että ihminen hylkää kristillisen tien ollakseen uskollinen Kristukselle, joka ei tahdo olla mitään muuta kuin totuus. Olkaa valmiit luopumaan jokaisesta ennakkoasenteesta. Totuus ei voi koskaan sitoa, se vapauttaa. Mutta juuri siksi lienee vaikea ymmärtää, miksi kristitty saattaisi joutua sovittamattomaan ristiriitaan sen totuuden kanssa, jonka Jeesus toi. Kuitenkin on oikein hyväksyä tämä ennakkoasenne: jos näytät minulle totuuden, joka vakuuttaa minun sisimpäni suuremmalla ehdottomuudella kuin Jeesuksen kirkastama totuus, hyvä on: sisimpäni velvoittaa minut uskollisuuteen sitä totuutta kohtaan, jonka lahjoittama vapaus on syvin. Tämä ennakkoasenne vapauttaa meidät fanaattisuudesta, joka valitettavan usein liittyy mielenlaatuun, jota pidetään uskonnollisena. Kun ihminen on vapaa, hänen ei tarvitse puristaa suupieliään yhteen eikä kulkea ympäri silmät leiskuten ja tuomiten ihmistä, joka näkee totuuden toisin. "Mitä kovempi huuto, sen orjuutetumpi henki", sanoi piispa Kares.
Kristillinen vapaus ei ole koskaan yhdentekevyyttä. Se ei merkitse sitä, ettei totuudesta tarvitse välittää, koska emme kuitenkaan kykene tavoittamaan muuta kuin suhteellisen totuuden, totuuden tänään. Kristillinen vapaus on sitä, että meille ei anneta ainoankaan asian yksityiskohtaista, muodollista ratkaisua. Meille annetaan vain henki, jonka varassa elämää tulee pyrkiä elämään: rakkaus. Ja rakkauden hengestä kunkin meidän tulee pyrkiä tekemään ne johtopäätökset, jotka meidän tajunnallemme kuvastavat Kristuksen henkeä. Emme ole sidotut ainoaankaan ihmiseen - emme Paavaliin emmekä Lutheriin, muista puhumattakaan - emme ainoaankaan kirkkoon, emme missään tapauksessa siihenkään, jonka palvelua parhaillaan suoritamme, koska sidottuna oleminen ei saattaisi olla palvelua - emmekä ole sidotut Raamattuunkaan!
Kuinka näin saattaa sanoa? Eikö tämä johda uskonnolliseen anarkismiin? Totuudesta puheenollen ei mitään ratkaisua ole lupa jättää sen varaan, mitä seurauksia siitä on. Palauttakaamme uudelleen mieleemme, että evankeliumit eivät ole totuutta, ne ovat todistusta totuudesta. Me emme usko kirjaan, me uskomme häneen, jota todistus koskee. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että me tunnustamme vain yhden auktoriteetin: Kristuksen hengen. Eikä kukaan saa määritellä meille, mitä Kristuksen henki meille merkitsee. Kukin tajuaa sen omalla tajunnallaan. Ja Jumala on rohjennut jättää valtakuntansa olemassaolon niin hauraan astian kuin ihmisen tajunnan varaan!
Meillä on kristityn vapaus olla riippumattomia ihmisistä ja riippuvaisia vain siitä, mikä meille kirkastuu Jumalan tahdoksi. On selvää, että tästä on seurauksena mielipiteiden valtava paljous. Mutta muuta mahdollisuutta ei ole. Ei ole mitään niin inhottavaa asiaa kuin yksimielisyys uskonnollisissa asioissa. Sillä kun ottaa huomioon, millaisia me olemme, yksimielisyys voi johtua ainoastaan henkisestä terrorista. On uskonnollisia ryhmäkuntia, joiden keskuudessa vallitsee ehdoton yksimielisyys. Tällainen yksimielisyys on pelottava, huolestuttava asia. Tutustukaa siihen ryhmään, niin havaitsette, että sen keskuudessa vallitsee henkinen pakkovalta, uskonnollinen diktatuuri.
"Miten teistä on?" Tämän kysymyksen Jeesuskin usein teki niille, jotka kysyivät häneltä. Jokaisella on oikeus ratkaista kysymys totuudesta oman sisäisen tajunsa mukaan.

Ainoa oikea
Jos uskoo Kristukseen, näkee hänessä Jumalan suurimman kirkkauden. Kristityn kannalta voi hyvinkin tuntua siltä, että hänen uskonsa on ainoa oikea usko. Mutta huomattava on, että tämän todisteena meillä on vain oma uskomme toisia uskoja vastaan, eikä se riitä. Ei taida olla viisasta olla kristillisen uskon palvelija niin itsetietoisesti, että se loukkaa ja tympäisee niitä, joiden usko on toinen. Nöyryydellä voi palvella tehokkaammin kuin itsetietoisuudella.
Ei ole kaunista, jos seurakunnan palvelijat ja kristityt yleensä syyllistyvät toisinuskovien tuomitsemiseen. Hänen, joka puhuu ainoasta oikeasta, tulee myös ensin tuntea kaikki uskonnot perinpohjin voidakseen puhua niin itsetietoiseen sävyyn.
Syitä siihen, että vakaumus totuudesta on niin erilainen, on useita. Jokainen meistä on kyvyiltään ja ymmärrykseltään rajoittunut. Monessa tapauksessa liian suuri itsetunto ja sanomaton tyhmyys saa ihmisen kuvittelemaan, että hän on kaikessa oikeassa. Erilaiset korostukset voivat riippua sekä erilaisesta hengellisestä kehityksestä että luonteesta, rodusta, ilmastosta, kulttuuripiiristä, ympäristöstä ja kasvatuksesta ym. Kun ymmärrämme, että syyt totuuden erilaiseen tajuamiseen toisaalta ovat kysymyksen vaikeudessa, toisaalta meidän rajoittuneisuudessamme, ei ole aihetta hämmentyä. Oikeassa ei, mikäli ajatellaan kristillisesti, ole kukaan, joka on teoreettisesti oikeassa. Oikeassa on se, joka rakastaa.
Jeesuksen kuvaus - onko se vertaus vai kuva, en tiedä - viimeisestä tuomiosta (Mt.25:31-46) sekä hänen muu opetuksensa ilmaisee täysin selvästi, ettei Jumala pidä viimeisellä tuomiolla uskonnon tenttiä, vaan siinä on kysymys hyvin käytännöllisestä asiasta: meidän suhteestamme lähimmäiseen.

Harhaoppi ja lahko
Perusharhaoppi kristityn kannalta on rakkauden puute, kuvitelma, että voisi olla kristitty pelkkien uskonnollisten mielipiteittensä varassa, kuvitelma, että Jumalaa erityisesti kiinnostaisi, mitä mieltä kukin on mistäkin uskonnollisesta asiasta. Kristittynä ei voi olla oikeassa intellektuaalisesti. Kristittynä ei voi olla oikeassa teoreettisesti. Kristittynä voi olla oikeassa vain, jos rakastaa, sillä "Jumala on rakkaus". Ja kun Jumala on rakkaus, silloin kaikki se, mikä ei ole rakkautta, merkitsee Jumalan ulkopuolella olemista.
Ei ole kaunista nimittää ketään lahkolaiseksi. Eihän ole mitään, mikä turvaisi meidät sitä vastaan, etteikö vanhin tai suurin kirkkokunta sisäiseltä olemukseltaan olisi lahko yhtä hyvin kuin siitä eronnut suunta. Lahkomielisyyden perustuntomerkkejä ovat, että se korostaa yksipuolisesti jotain epäolennaista kohtaa, ja että se pitää omaa suuntaansa ainoana oikeana, niin että vain siihen kuuluvat pelastuvat. Tällainen kanta ei voi olla kristillisen mielen mukainen. Siltä puuttuu lisäksi suhteellisuuden- ja huumorintaju, niinkuin diktatuurisilta ryhmiltä yleensä.
Kristityn tulee suhtautua kaikkiin toisinajatteleviin ystävällisesti. Erityisesti meidän kannattaa kunnioittaa heitä heidän alttiutensa ja innokkuutensa takia. Emme myöskään saa aiheetta epäillä heidän vilpittömyyttään. Vain niillä, jotka itse ovat epärehellisiä, on taipumusta aina epäillä muiden rehellisyyttä. Vakaumuksia ei oteta hyllyltä, niihin kasvetaan sisäisesti - tai niihin langetaan.

Todistaminen ja pilkka
Sana Kristuksesta on kyllä olemukseltaan hullutusta niille, jotka ovat hänen valtakunnastaan etäällä. Mutta ei se ole hullutusta siksi, että se onkin hulluutta, sillä sitähän se ei ole, vaan syvää totuutta ja viisautta. Mutta monesti "todistajat" uskonnollisella imelyydellään antavat kristittynä olemisesta todellakin vastenmielisen ja hävettävän kuvan. Silloin sietää tarkkaan ajatella, onko kysymys Kristuksen häpeän kantamisesta vai Kristuksen väärinkäsittämisen ja tyhmyyden häpeän kantamisesta.
Kristitty voi myös esiintyä alituisena saarnailijana, jolla on joka tilanteeseen Jumalan sana huulilla. Hän voi alituiseen tuomita toisinajattelevia. Hän voi pitää kaikkea iloa syntinä. Hän voi yksinkertaisesti edustaa Herraansa niin yksinkertaisesti, että normaali ihminen ei voi muuta kuin tympääntyä. Olkaamme varuillamme, jos meitä pilkataan. Se on todennäköisesti pelkästään meidän oma vikamme. Pahinta on, että siinä tapauksessa Kristuksen nimi helposti joutuu pilkatuksi meidän tähtemme.
Jo kuvitelma siitä, että pitäisi aina sanoa jotain uskonnollista ollakseen Kristuksen todistaja, voi aikaansaada henkisen pakonomaisuuden ja epäluonnollisuuden. Kaikki, mikä ei ole luonnollista, aiheuttaa asiallisessa ihmisessä häpeää. Totuus ei ole koskaan hävettävä. Mutta jos meissä on neuroosinomainen pakko sanoin julistaa tätä totuutta lakkaamatta ja pelko siitä, että emme muussa tapauksessa ole kristittyjä emmekä "todista", me joudumme henkiseen pakkotilaan, josta emme selviä luonnollisesti ja häpeämättä.
Paljon turhaa omantunnon kipeyttä johtuu siitä, että kristitty tuntee velvoitusta yleiseen naiiviin ja syystäkin vastenmieliseen tyrkyttämällä todistamiseen. Sillä voi olla hyvä tarkoitus, mutta sen muodot ovat todistus tyhmyydestä.
Jotkut katsovat velvoituksekseen kysyä toiselta ihmiseltä: "Oletko sinä pelastettu?" Mikään ei viittaa siihen, että Jeesus olisi milloinkaan kysynyt keneltäkään tällaista kysymystä, joka on erittäin epähieno, koska kysyjällä ei voi olla aihetta edellyttää, että hänen edessään oleva ihminen on juuri nyt valmis tekemään hänelle täydellisen synnintunnustuksensa. Kysyjä myös pitää selvänä, että hän itse on pelastettu. Kysymys pelastuksesta voidaan kiristää niin ahtaihin rajoihin, ettei ainoakaan ihminen voisi vastata siihen myötävästi, koska jokaisessa taistelu yhä jatkuu. Mutta pelastus voi olla myös lahja, jonka ihminen on saanut aavistamattaan. Jeesus sanoi Sakkeukselle: "Tänään on pelastus tullut tälle huoneelle." (Lk.19:9) Pelastus ei tullut vain hänelle itselleen vaan koko hänen kodilleen. Sen edellytyksenä oli Jumalan armo ja mielenmuutos. Jos ihmisen usko on sydämen uskoa (Room.10:10), ihminen on pelastunut, vaikka hän yhä on matkalla eikä milloinkaan rohkenisi puhua kohdallaan niin suuresta Jumalan armosta, että sanoisi olevansa pelastettu.

Kiihkoilu ja fanaattisuus
Kiihkoilu ja fanaattisuus uskonnollisista kysymyksistä keskusteltaessa on yllättävän yleistä, kun ajattelee, että uskomisen luulisi tekevän ihmisen lempeämmäksi. Syynä voisi olla:

1. Kuvittelu, että jos itse olen vilpitön ja olen näistä asioista jotain mieltä, jokaisen muun vilpittömän ihmisen pitäisi olla samaa mieltä, ja ellei hän ole, hän on tahallaan väärässä. Tämä on mieletön kuvittelu.
2. Kuvittelu, että ihmisen autuus riippuu siitä, mitä mieltä hän on erinäisistä asioista, eikä niinkään siitä, mitä tämä ihminen sisimmässään on ja miten hän elää.
3. Ihmisen halu hallita toista ihmistä. Kun halu hallita brutaalisti on kukistettu uskon kautta, sama halu jatkaa elämäänsä uskonnollisen pinnan alla ja esiintyy uskonnollisella alueella. Fanaattisessa uskonnollisuudessa esiintyy tiedostamatonta halua nitistää toinen ihminen.
4. Pelko, että omat ympyrät murretaan. Ei ole helppo säilyttää vaivoin hankittua turvallisuutta, jos joku osoittaa sen perusteet kestämättömiksi. Siksi omaa vakaumusta täytyy puolustaa viimeiseen saakka.
5. Tunneperäinen asennoituminen, jolle tosiasiat ovat vieraita. Vakaumuksemme ei ehkä ole syntynyt siten, että olisimme kiihkottomasti verranneet toisiinsa eri mahdollisuuksia ja valinneet sen, millä oli pätevimmät perusteet, vaan siten, että ensin olemme jotain mieltä, koska haluamme olla sitä mieltä, ja myöhemmin keräämme perustelut "vakaumuksemme" tueksi. Tunneperäinen asennoituminen aiheuttaa asenteen tunneperäisen puolustuksen.

Ehkä tästä kiihkoilusta voisi jotain hyvääkin löytää, selittämällä asioita parhain päin. Uskonnoliset asiat merkitsevät ihmiselle hyvin paljon. Ei ole yhdentekevää, mitä mieltä ollaan, koska vakaumukset säätelevät ihmisen toimintaa. Kaikki kiihkoilu on haitaksi asialle, jota sillä ajetaan. Kiihkoilevasta asenteesta voinee päästä vapautumaan tutustumalla itseensä, tajuamalla, miten omatkin vakaumukset muuttuvat ja ymmärtämällä, ettei Kristuksen asiaa ole koskaan voitu ajaa kiihkolla.
Ei ole viisasta kiistellä. Jos vielä voittaisikin kiistan, ei kuitenkaan ole voittanut ihmistä. Meillä on paljon suurempi halu olla oikeassa kuin tehdä oikein. Totuuden edustajalla on aina syytä olla rauhallinen, koska totuus kuitenkin pysyy, olipa tilapäisten keskustelujen tulos mikä tahansa. Totuus ei näet näy olevan pelkästään meidän henkilömme varassa. Jeesukselle tosin sattui kerran sellainen valtava tapaus, että hän "tukki fariseusten suut". (Mt.22:34) Niin suurta ihmettä harvoin enää tapahtuukaan. Kuitenkaan ei kerrota, miten fariseusten sydänten kävi. Eniten Jeesus valtasi ja yhä valtaa sydämiä rakkaudellaan. Sen uskon edustaja on aina voittavan armeijan sotilas, jonka olemuksessa rakkaus säteilee kirkkaimmin.

Vapaamielisyys ja usko
- Pastori on hyvin vapaamielinen.
- En tiedä, lausuitteko kiitoksen vai moitteen. Sanat eivät ilmaise mitään, niiden henki ilmaisee kaiken. Jos olette tarkoittanut sanalla "vapaamielinen" sitä, että en välitä totuudesta enkä omastatunnosta, olen pahoillani. Mutta jos olette ymmärtänyt sillä sanalla totuutta, joka tekee vapaaksi, vapaaksi fanaattisuudesta, ennakkoluuloista, ihmisten ja oman minän orjuudesta, olen kiitollinen, jos se toteutuisi vähäsen pyrkimyksessäni palvella.

Uskovainen ihminen on ihminen, joka tahtoo seurata Kristusta. Uskova ihminen ei ole valmis. Hän on matkalla. Se ei ole osaamisen vaan tahtomisen asia.

Ihminen, tunne itsesi!

Platonin sanoin "ihminen on sielu, joka käyttää ruumista." Sieluntoimintoja voidaan ehkä verrata kävelyyn ja aivoja, hermostoa, lattiaan, jolla kävely tapahtuu.
Ihminen elää sisäisten kokemusten maailmassa, joka on ainoa todellisuus, josta voimme olla varmoja: muusta todellisuudesta meillä on vain välillistä tietoa tajunnan välityksellä. Nykyihmiseltä puuttuu yleisesti taju sielullisen erikoislaadusta; se pyritään esineellistämään fyysisen kaltaiseksi tai palauttamaan fyysiseen. Ihmiskuva jää todellista ahtaammaksi.
Sielunelämä on ensi sijassa aistillista, tunteellista ja mielikuvallista tajuntaa ympäristöstä, myös oman ruumiin tiloista. Sellainen on myös eläimellä. Mutta ihmisellä on lisäksi itsetajunta. Eläimelläkin on älykkyyttä, "ajattelua", mutta ihmisessä älykkyys tulee tietoiseksi. Ihminen tietää mitä ajattelee, tuntee, tahtoo. Itsetajunta on ihmisellä ilmeisesti uusi ja vielä verraten heikko ominaisuus, joka hukkuu helposti tajunnan aaltoiluun.
"Henki uinuu kivessä, hengittää kasvissa, liikkuu eläimessä ja tulee tietoiseksi ihmisessä." (Friedrich von Schelling)
Itsetajuntaan sisältyy tunto jonkinlaisesta sielunelämän keskipisteestä, joka on tietoisten sisäisten aktien tekijä. Sitä tarkoitan sanalla "minä" kun sanon MINÄ ajattelen. Sitä voi luonnehtia eräänlaiseksi ihmisyyden ydinvoimaksi, joka antaa vaikutelman "samana pysymisestä" (identiteetistä) tajunnan vaihtuvien sisältöjen virrassa.

Ihmisyyden laadut näyttävät muodostavan neljä sisäkkäistä järjestelmää, jotka ovat toisiinsa hierarkkisessa suhteessa siten, että "ylempi" pyrkii säätelemään "alempaa." Ruumiillisuutemme elollisuus säätelee - antaa muodon - ruumiillisuutemme epäorgaanisille aineille ja voimille. Sielu "käyttää" ruumista, ilmaisee ja toteuttaa tajunnan impulsseja. Ja tajunnan piirissä ilmenee sitä säätelevä ylempi prinsiippi, itsetajunta, minä, josta käsin pyrkii muodostumaan jokin järjestys usein sekavaan sielunelämään.

Ihminen on jäsentynyt kokonaisuus, ensinnäkin ruumiillinen olento, pitkän luonnonevoluution tulos, jossa voidaan erottaa fyysinen järjestelmä, hienorakenteinen mekanismi; toiseksi elollinen järjestelmä, joka syntyy, kasvaa, elää ja kuolee. Voidaan kysyä, onko elollinen oma laatunsa ja lainalaisuutensa, joka muodostaa elottomista aineista ja voimista väliaikaisen kokonaisuuden.
Elollisuus ilmenee ruumiin rytmisissä toiminnoissa (aineenvaihdunta, hengitys, verenkierto, unen ja valvetilan vaihtelu). Vallitseva biologinen ajattelu haluaa rajoittua fysikaalis-kemiallisiin voimiin, mutta sille on edelleen ongelma, miten elimistön kokonaisuus eli muoto, muodostuu ja pysyy yllä.

Sielu on tavallaan hengen perusta, mutta ne eivät ole sama asia, koska henki tiedostaa sielun ja koetaan arvokkaammaksi kuin sielu. Henki on lähinnä sisäistä toimintaa ja yhteydessä tietoisen tahdon kanssa. Hengessä yksilö ylittää itsensä biologisena olentona. Henki on usein yritetty torjua ihmiskuvasta.
Henkenä ihmiselle on mahdollista kohota myös itsessään olevan luonnon, ruumiin ja sielun, halujensa, egoisminsa yläpuolelle. Henkisiä ovat itsetajuntaa edellyttävät toiminnat, kuten ajattelu ja korkeampien arvojen tajuaminen.
Henkisen toiminnan liikkeellepanijana on varsinainen minä. Se on olemisen taso, joka selittää ihmisen kyvyn "arkipäiväisen itsensä" ylittämiseen, totuudellisuuteen ja eettisyyteen, ja joka koetaan vain elämällä se. Ihminen kykenee tiedostamaan itsensä minäolennoksi ja kysymään: Kuka minä olen?(1

Ihmistä voidaan verrata kasviin: kukka on henki. Varsi on sielu. Juuret ovat ruumis. Myös: Minä eli Henki  on puutarhuri, puutarha on sielumme ja maaperä on ruumiimme. Tai: Minä on taiteilija, sielu hänen taideteoksensa ja ruumis kankaansa. Sielu ei ole henki eikä aine, vaan niiden välinen suhde. Sielu on aineen kannalta katsoen henkeä ja hengen kannalta katsoen ainetta. Blavatskyn mukaan aine on henkeä sen alimmalla tasolla ja henki on ainetta sen korkeimmalla tasolla. Mitään täysin kuollutta ainetta ei ole. Kirkko on sekoittanut käsitteet henki ja sielu samoin kuin yleinen kielenkäyttö käyttäessään molempia lausetapoja vuorotellen merkityksessä henki. Kuitenkin jo Paavali erotti ne varmasti toisistaan sanoessaan ihmisen olevan henki, sielu ja ruumis (mm. 1 Tess.5:23). Perry Stone kirjassaa Parantava ateria (Kuva ja Sana 2009) esittää mielenkiintoisen yhteyden: 
Jerusalemin temppeli            Ihmisruumis
Ulommainen piha                 Ruumis
Sisäpiha                              Sielu
Kaikkein pyhin                    Henki

"Sillä Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka ja tunkee lävitse, kunnes se erottaa sielun ja hengen..." (Hepr.4:12, v. 1938 käännös). Erottelu sielun ja hengen välillä on perustavanlaatuinen. Sen kieltäminen on mystikoiden kokemusten kieltämistä. Ihmisen on täysin mahdotonta tulla täysin vapaaksi huolimatta kaikista maailman psykologisista tempuista, jos hän ei saavuta jälleen yhteyttä henkeensä ja juurru lujasti siihen. Henki on paikka, jossa Jumala asuu ja jossa me olemme Jumalan kuva, aivan kokonaan oma itsemme. Meidän henkemme on avoimuutta Jumalaa kohtaan ja kykyä ottaa vastaan Jumala (vrt. Room.8:16).(4

Enemmistö ihmisistä kuolee välittämättä siitä ja tietämättä sitä, onko elämällä mitään tarkoitusta vai eikö ole, onko ihmisellä olemuksessaan jotain jumalallista vai onko hän pelkkä nahkasäkki joka sisältää lihaa, verta, luita, hermoja ja lihaksia. He ovat vieraita omalle itsellensä. Ennen kuin alamme mietiskellä uraamme, saattaisi olla viisaampaa mietiskellä itseämme.

Ei ole epäilystäkään siitä että sinä olet olemassa. Sitä tiedät että olet tässä ja että olet tietoinen olento, mutta sinä olet totutun asenteen takia pitänyt selvänä, että tämä minä oli ruumis. Vaikkapa puolet ruumiistasi olisi leikattu pois ja sinä silti eläisit, tietoisuus minän olemassaolosta pysyisi heikentymättömänä ja aivan yhtä voimakkaana kuin ennen. Egon tajuaminen, minä-tietoisuus, ei ole erottamattomasti sidottu tietoisuuteen fyysisestä ruumiista.
Jos olet syvästi vajonnut ajatuksiisi, sinä et edes kuule sanoja jotka joku sanoo sinulle. Kuulet todellisuudessa tajunnallasi, mielelläsi. Fyysinen korva on vain väline, minä joka kuulee on enemmän mieli kuin ruumis. Ruumis ei ole sinä. Se ei ole sielu.
Sanot totuttuun tapaan "minun ruumiini", sillä vaikka et tietoisesti havaitse sitä, jokin sinussa saa sinut automaattisesti käyttämään tätä possessiivista omistusmuotoa, joka ilmaisee että ruumis kuuluu sinulle, jolloin se ei ole sama kuin sinä.
Unitila on mentaalinen tila, tajunta joka toimii itsessään. Joukko ajatuksia, jotka kulkevat tietoisuuden kautta. Jos minä voi erottaa itsensä niin täydellisesti ruumiista, että se elää uudelleen unessa, joka on sarja ajatuksia ja mielikuvia, silloinhan uni ei ole mitään muuta kuin mieli, tajunta. Uni olisi todiste, että ihminen on ruumiista erillinen tajunta ja että sielu ei ole mitän muuta kuin tämä tietoisuus.
Syvässä unessa ei ole mitään tietoisuutta egosta. Kun heräät, minä palaa olemaan. Jos minä olisi vain ruumis, ei olisi mitään joka eläisi tuon ajallisen sielun kuoleman yli jota sanomme uneksi, sinä et voisi koskaan vaipua uneen. Ruumis ei voisi menettää tietoisuuttaan kuolematta, jos sen ainoa tajunta olisi se itse.

Tuntemukset, tunteet ja tunteenomaiset mielialat ovat osa sisäistä rakennettasi, mutta eivät se osa, joka pysyy kautta elämäsi muuttumattomana kuten "minä", ego. Egoismi, yksilöllisyys, halut ja muistot ovat perimmälti vain mielen eri asteita. Ne ovat ajatuksia. Itseasiassa ei ajatusten ja tunteitten välillä ole mitään eroa, paitsi että ajatukset muuttuvat vielä nopeammin. Kun ne ovat kuolleet, sinä jatkat elämistä. Syvässä unessa kaikki ajatukset häviävät. Ellei minä olisi muuta kuin ajatuksia, se siis voisi lakata olemasta nukkuessa. Kuinka sinä saattaisit tietää, että sinulla on jatkuvasti muuttuvia ajatuksia, ellei sinussa olisi jotain kiinteää ja muuttumatonta, minkä vastakohdan avulla saattaisit nähdä ja tajuta eron. Täytyy olla jokin osa sinua joka ei muutu, jotta voisit saada käsityksen siitä että kaikki muu muuttuu.
Se mikä on tietoinen jostakin kohteesta on Tietoisuus. Kuka tuntee sen? SE joka havaitsee ja jota itseään ei havaita. Tajunta on ruumiissa oleva havaitsija, ja tuo jokin toinen on tajunnan sisällä oleva havaitsija. Me sanomme "minun tajuntani". Se merkitsee jotain joka on tajunnan taustalla. Se jokin on minä, yksilön Todistaja. Mikä muodostaa tajunnan? Fyysiset aistimykset, vai ajatukset vai tunteet? "Minä" sisältää kaikki nämä ainekset, mutta se ei täysin tyhjenny niihin.
Ihminen ei ole kahlehditty katoavaiseen minäänsä, hän vain uskoo olevansa. Tämä usko perustuu illuusioon, että viisi aistia ovat ihmisen elämässä hänen tietoisesti toimivat apulaisensa ja siksi aistein havaittava maailma on kestävä ja todellinen maailma. Aistit pettävät häntä ja hän pettää itseänsä.(2

..."Persoonallinen ihminen sellaisena kuin hänet tunnemme taipumuksineen, haluineen ja ajatuksineen ei ole koko ihminen, vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän vääristynyt 'aineeseen heijastunut kuva' ihmisen todellisesta Minästä, hänen hengestään eli kuolemattomasta sielustaan. Tämä Minä kahlehdittuna elimistöön, joka kuuluu fyysiseen ilmiömaailmaan, elää itse puhtaasti älyllisessä maailmassaan. Se on jumalallinen kaikkialla olevan elämän kipinä, ja siinä piilevät sen ominaisuudet: tieto, hyvä tahto ja kyky; alkuperältään puhtaasti henkisenä se ei koskaan voi tahraantua pahasta, so. ajatuksista tai haluista, jotka ovat ristiriidassa maailmankaikkeuden harmonian kanssa. Mutta juuri siksi, että tämä Minä on vain siemen, jossa jumalalliset ominaisuudet piilevät mahdollisuuksina, täytyy sen kasvaa maaperässä, jossa sen luonto voi kypsyä. Tämä maaperä on rajoitettu, ilmiöllinen elämä aineellisessa ruumiissa. 'Henki inkarnoituu', kuten sanotaan; koko Minä ei astu ruumiiseen; se vain elähdyttää ruumista, niin että siihen syntyy tietoisuus, ja maaelämän aikana siihen sitten kehittyy persoonallinen itsetietoisuus. Hengen lihaksitulon tarkoituksena on tietysti, että se heräisi tietoiseksi omista mahdollisuuksistaan eli tulisi itsetietoiseksi. Tämä voi tapahtua vain siten, että hengen heijastus aineeseen, ruumiillinen itsetajunta, henkevöityy niin, että molemmat minuudet eivät enää ole toisistaan erillään kuten kaksi rantaa, joita silta yhdistää, vaan ne sulavat yhteen yhdeksi ainoaksi Minäksi, ainoaksi yliruumiilliseksi, ylipersoonalliseksi itsetajunnaksi. Jotta tämä tulisi mahdolliseksi tarvitaan kuitenkin pitkä persoonallisen ihmisen puhdistus.
Henki tahtoo luontonsa mukaisesti sitä mikä on järkevää ja hyvää - sen tahto on sellainen, mitä me kutsumme epäitsekkääksi; ruumiillinen tietoisuus sitä vastoin pyrkii luontonsa mukaisesti siihen, mikä on järjetöntä ja pahaa, mikä aikaansaa epäsopua maailmassa - sen tahto on sellainen, mitä me kutsumme itsekkääksi. Tällaiseen pitkään puhdistustyöhön ei yksi lyhyt maallinen elämä riitä. Se jatkuu sen tähden ruumiillisen kuoleman jälkeen; väitetään jopa, että henki, korkeampi Minä, monta kertaa inkarnoituu eri ruumiisiin - mikä myös näkyy olleen yleinen usko vanhalla ajalla, samoin kuin vielä tänä päivänä kaikki itämaiset uskonnot julistavat tätä oppia jälleensyntymisestä eli reinkarnaatiosta."
(Pekka Ervast: Tulevaisuuden uskonto. Ihmisyyden tunnustajat 2001.)

Meillä on henkis-fyysinen ruumis, näkymätön muotohahmo, joka antaa muodon ja pitää koossa aineen, joka on vain lainassa luonnolta ja samaa olemusta kuin esim. kivikunta. Kaikki ruumiin solut uusiutuvat aika ajoin, mutta ruumis säilyy samana. Kuollessaan ihminen menettää ruumiinsa.
Ruumiin muotohahmo luotiin ihmisen hengen tueksi ja sielun tukikohdaksi. Syntiinlankeemuksen johdosta se on joutunut liian läheiseen suhteeseen aineen kanssa ja kulkee sen kera luonnollisen häviön tietä. Ilman ruumiin koossapitävää ja muotoa antavaa voimaa ihmistä uhkaa ennen pitkää henkinen "häipyminen", "katoaminen" henkisen maailman äärettömyyksiin. Juuri tämä pakottaa ihmisen etsimään uutta ruumiillistumista maan päällä lujittaakseen minävoimaansa ja kokeakseen ruumiin tunnon.
Kristus henkisti ruumiinsa, muotohahmonsa, läpikotaisin; Hän voitti sen lopullisesti omakseen kuolemalta mahdollistaakseen sen kerran meille kaikille. Ei siis ole ristiriitaa jälleensyntymisen ja viimeisenä päivänä tapahtuvan ruumiin ylösnousemuksen välillä, eivätkä ne ole sama asia kuten jotkut väittävät!(3
Pythagoraan mukaan kun sielu on kokonaan tullut hengeksi, ei hän kadota yksilöllisyyttään, vaan hän tekee sen täydelliseksi yhtymällä alkukuvaansa Jumalassa.
1 Tess.5:23:n perusteella Origenes ajattelee, että hengessään ihminen kykenee partisipoimaan Pyhän Hengen kautta Jumalaan. lankeemus kuitenkin lamaannutti hengen alkuperäisen voiman eikä ihminen langenneena pysty ilman Logoksen apua ja opastusta saavuttamaan alkuperäistä suhdetta Jumalaan. Ilmaisulla "sielu" Origenes viittaa lankeemuksen jälkeiseen tilaan - sielulla hän ymmärtää siis langennutta ymmärrystä.
Klemens Aleksandrialaisen mukaan koska Kristus-Logos on Isän kuva ja kaltaisuus, järjellisellä sielulla varustettu ihminen kykenee Logoksen koulussa kasvamaan kuvan kaltaisuuteen, heijastamalla itseään Kristus-Logoksen esikuvaan. Logoksen ilmestyminen ruumiissa todistaa ihmisruumiin ontologisesta hyvyydestä. "Jumalan Logos tuli ihmiseksi, jotta sinä oppisit ihmiseltä sen, miten ihminen voi tulla Jumalaksi", hän kirjoittaa Protreptikos-teoksessaan.
Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo: "Kun opitte tuntemaan itsenne, silloin teidät tunnetaan ja te ymmärrätte olevanne elävän Isän lapsia. Jollette opi tuntemaan itseänne, te elätte köyhyydessä ja olette köyhyys."
"Teidät pelastaa se, mikä on sisimmässänne, jos tuotte sen esiin. Jos teidän sisimmässänne ei sitä ole, se, mikä teiltä puuttuu, vie teidät tuhoon."
Suufilainen ajatus: "Se, joka tuntee itsensä, tuntee Herransa."(5

(1 Reijo Wilenius: Mihin maailma menee. WSOY 1991. (2 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (3 Hans-Werner Schroeder: Ylösnousemusruumiin ymmärtämiseksi. Kristiyhteisö 1/1990. (4 Wilfrid Stinissen: Syvemmälle rukoukseen. Kirjapaja Oy 2004.
(5 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009.

Uskonto ja kristittynä oleminen

Päivitetty viimeksi 24.4.2013


"Uskonto sinään on verrattavissa säveltaiteeseen, uskontoja eri mestarisäveltäjien suuriin sävellyksiin, kirkkoja, papistoja ja seurakuntia taas orkestereihin, kuoroihin, solisteihin, jotka opettelevat mestarein sävellyksiä esittämään." [...] "Uskonto on totuuden henki, uskonnot ovat tämän hengen ilmennyksiä; uskonnot ovat siis samanarvoisessa suhteessa uskontoon. Voimme myös sanoa: uskonto on äiti, uskonnot ovat hänen lapsiaan. Uskonto perustuu ihmiskunnan povessa piilevään ikuiseen, sammumattomaan henkisen tiedon ja totuuden kaipaukseen. Uskonto on ihmissydämen kaipuu Jumalan luo."

"Vanha usko huutaa ihmiselle: Sinä et ole itseäsi luonut, sinä sekä tajuat järjelläsi että tiedät sielussasi, että olet riippuvainen korkeammasta voimasta, Jumalasta; sinä tulet sen vuoksi aina vaeltamaan epävarmuudessa ja ahdistuksessa, ellet kuuntele sanojani ja usko siihen, mitä minä sanon. Mutta jos uskot, saavutat rauhan. Vanha usko käsittää ja tunnustaa ihmisen myötäsyntyisen uskonnollisen tarpeen, mutta sen sijaan, että se selvittäisi hänelle, mistä se on muodostunut, se vaivuttaa hänet tietämättömyyden horrostilaan. Uskonnollisen taipumuksen tutkimus on kuitenkin osoittanut meille, että sen voiman kaikenlainen vaimentaminen on sekä väärin että ihmisarvoa alentavaa sen vuoksi, että sellainen menettely kutistaa ihmisen varsinaista ihmisyyttä; se osoittaa meille että uskonnollinen kaipuu, kaukana siitä, että se pyytäisi uskoa, pyytää tietoa elämästä, koska sillä kuten kaikilla ihmisen henkisillä taipumuksilla on alkunsa hänen korkeammassa järjessään, jonka olemukseen kuuluu tiedonjano. Uusi usko kehottaa siksi: astu ulos pimeydestä päivän valoon, ihminen, ja tunnista oma tosi olemuksesi! Olet järkevä olento, ja sellaisena sinun syvin tarpeesi on ymmärtää itseäsi, elämääsi, suhdettasi kaikkeen siihen, mikä on jotain muuta kuin sinä itse, kutsuttakoon sitä sitten Jumalaksi, maailmaksi tai miksi tahansa. Kohtalo ei sido sinua tietämättömyyteen. Pitääkö sinun silloin tulla toisten orjaksi, sinun, joka olet synnyltäsi kuninkaanpoika jumalsyntyisen järkesi kautta! Ei, nouse ylös ja ota vaarin esikoisoikeudestasi!" [...]
"Jokaisella suurella opilla on ollut ensimmäinen julistajansa eli perustajansa. Hän on persoonassaan edustanut ajan henkistä kaipuuta ja samalla tuonut siihen ratkaisun. Ja koska ihmiskunnan henkinen tarve kaikkina aikoina on ollut ja on sama, on ratkaisukin yksi ja sama, vaikka se eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa on esitetty eri muodoissa. On itse asiassa kamala vääryys syyttää näitä ihmiskuntamme uranuurtajia niistä järjettömyyksistä, joita sittemmin, kun jonkin aikaa heidän esiintymisestään on kulunut, on tarjottu ihmisille uskonnon nimissä, ja kestää ehkä vielä kauan, ennen kuin uskonnolliset yhdyskunnat ovat lopullisesti kuitanneet velkansa, jonka ne ovat aikaansaaneet vääristelemällä ja tulkitsemalla väärin tai tyystin syrjäyttämällä ne opit, joita heidän kunnioittamansa ja jumaloimansa uskonnon perustaja on alun perin julistanut." - Pekka Ervast

Jaakko Hämeen-Anttila (Usko. Kirjapaja Oy 2005) toteaa, että "usko on varmasti uskonnon ydin. Uskoa - intuitiivisen oivalluksen merkityksessä, erillään oppiin liittyvistä väitelauseista - voidaan hyvällä syyllä pitää kaikille uskonnoille yhteisenä." Niin ikään kirjoittaa Eliphas Lévi:

"Mikä tahansa oppi on vain uskonkappale, joka kuuluu erikoiselle seurakunnalle; usko on tunne yhteinen koko ihmiskunnalle."

Uskonto eli religio tarkoittaa sananmukaisesti uudelleen liittymistä. Ihminen on jumalsyntyinen henkiolento ja uskonnon harjoittamisella liitymme uudelleen jumalalliseen syntyperäämme. Uskonnollinen elämänalue kuuluu siis luonnollisena osana ihmisolemukseen. Ateismi on sairaus, henkinen puutostila. Olemme kaikki hengessä köyhiä (Matt.5:3) ja istumme sokeina tien vieressä kerjäten henkeä (Luuk.18:35-43). Yliaistillisuuden hyväksyvä maailmankatsomus on edellytys aidolle uskonnolliselle elämälle.

Franz Hartmanin mukaan sanalla "uskonto" on todistettavasti kolme erillistä merkitystä:

1. Aluen alkaen se merkitsee tietynlaisen hengellisen harjoituksen harjoittamista, jonka avulla korkeampia prinsiippejä ihmisen rakenteessa kehitetään ja yhdistetään uudelleen (sidotaan takaisin) jumalalliseen lähteeseen johon ne kuuluvat. Tässä merkityksessä se on sama kuin jooga (yog, sitoa, "valjastaa"). 
2. Toisessa aspektissa se viittaa tietoon todellisesta yhteydestä joka on mikrokosmisen ihmisen - kokonaisuuden osana - ja henkisen ja aineellisen maailmankaikkeuden makrokosmoksen välillä. Tässä merkityksessä se on tiedettä.
3. Kolmantena ja yleisesti hyväksyttynä termi "uskonto" merkitsee tiettyjä muotojen, seremonioiden ja käytäntöjen järjestelmää, joiden avulla jotain oletettua ulkoista jumalolentoa palvotaan tai lepytetään, ja tavoitellaan hänen suosiotaan, niin että syntinen voi paeta ansaittua rangaistusta ja kiertää lain. Tässä merkityksessä se on taikauskoa.

"Todistaa, että on Jumala! Voiko olla mitään tyhmempää ajatusta - todistaa Jumalan olemassaolo. Todistaa Jumalan olemassaolo on aivan samaa, kuin todistaa oman elämänsä olemassaoloa. Todistaa kenelle? Millä? Miksi? Jos ei ole Jumalaa, niin ei mitään ole. Kuinka hänen olemassaoloaan siis voisi todistaa?" kysyy kirjailija Leo Tolstoi, ja lisää: "Jumala on ainoastaan niitä varten, jotka katsovat Hänen puoleensa ja lähestyvät Häntä. Sille, joka on kääntynyt poispäin Hänestä ja kulkee Hänen luotaan, ei ole eikä voi olla Jumalaa."

"Keski-iän ohittaneiden, ts. yli 35-vuotiaiden potilaitteni joukossa ei ole ainoatakaan, jonka perimmäinen ongelma ei liittyisi uskonnolliseen asennoitumiseen. Jokainen sairastuu viime kädessä siksi, että on menettänyt sen, mitä elävät uskonnot ovat voineet kaikkina aikoina antaa uskovaisilleen. Kukaan, joka ei jälleen saavuta uskonnollista asennoitumista, ei todella parane. Tällä ei luonnollisestikaan ole mitään tekemistä uskontunnustusten tai johonkin kirkkoon kuulumisen kanssa."(C.G. Jung)

Kristinusko on tarkoitettu meidän aikamme länsimaiselle ihmiselle ja objektiivisena tosiasiana Kristus on koko maailmaa varten. Jokaiselle ihmiselle annetaan mahdollisuus kohdata kristillinen virike maan päällisessä elämässä.

Joku on sanonut, että on yhtä monta tapaa olla kristitty, kuin on kristittyjä ("Missä on koolla kaksi kristittyä, on kolme mielipidettä"; tai kuten Nietzsche totesi: "Oikeastaan on ollut vain yksi kristitty, ja hän kuoli ristillä"). Kristitty on oikeastaan jokainen, joka tunnustautuu kristityksi. Kukaan muu ei sitä voi päättää hänen puolestaan! Schelling sanoo: "Kristinuskon varsinaisena sisältönä on yksinomaan Kristuksen persoona. Kristus ei ole opettaja, kuten on tapana sanoa, Kristus ei ole perustaja, hän on kristillisyyden sisältö." Hän on kristinuskon suuri esikuva, Hän joka on tuleva, taivaallinen ihminen - "Isän täydellisyysajatus ihmisestä", sanoo Pekka Ervast.

"Kristittynä oleminen johtaa meidät yhä enemmän myös todelliseen ihmisyyteen" (Hans-Werner Schröder); "Jos Jeesus oli ihminen, me emme varmastikaan ole. Mutta meillä on kutsumus tulla ihmisiksi", sanoo Voitto Viro, ja toisaalla: "Meillä on vasta unelma ihmisestä. Hänestä kertovat evankeliumit."
Hänen mukaansa kristittynä oleminen on kahden henkilön välinen sisäinen suhde, Jeesuksen ja häntä etsivän ihmisen. Tätä suhdetta voidaan nimittää uskoksi. Mutta kenties on parempi tuon rasitetun "usko"-sanan sijasta sanoa sitä kiintymykseksi tai rakkaudeksi. Kristittyä on määritelty ihmiseksi, "jossa on syttynyt rakkaus Kristukseen."
Kirkossa käyminen ei ole kristittynä olemisen edellytys, vaan sen seuraus: Matt.26:7-/Mark.14..."Olisihan sen voinut myydä kalliista hinnasta ja antaa rahat köyhille." Palvonta, jota nainen osoitti Kristukselle, ohitti tuolla hetkellä rakkauden lähimmäistä kohtaan: "Hän teki minulle hyvän teon." Yksi käsky ei kumoa toista eikä ole ristiriidassa sen kanssa. Mutta rakkaus Jumalaan tulee ensin.(1 Kirkkoisä Origeneksen mukaan jokainen matka kirkkoon on pyhiinvaellus. Kirkkoon meneminen on matka sydämeen, joka avautuu ottamaan vastaan kirkon salaisuuden. Kirkossa käynti on sekä fyysinen että henkinen pyhiinvaellus. "Mutta ei riitä että olemme kirkon jäseniä, meidän täytyy olla Kristuksen jäseniä" (Sadhu Sundar Singh).
Kristillisyys on eräässä perusmerkityksessään Kristukseen kastettua ihmistä kuvaava tekninen termi.(1 "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaan tekin toisianne" (Joh.13:34-35). Se ei ole päämäärä vaan lähtökohta, jota Herramme pitää kristityn tuntomerkkinä: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni." Humanismin ja kristillisyyden tärkeysjärjestyksiä ei voi sovittaa yhteen - ne sulkevat pois toinen toisensa. Jos noudatamme yksinomaan toista käskyä, Kristuksen käskyä rakastaa lähimmäistämme - se ei sinänsä tee meistä kristittyjä. Kenties me sen ansiosta olemme mukavia ihmisiä, mutta tämä ei ole välttämättä sama asia.(1 Rakastamme Jumalaa ja Jeesuksen kautta kaikkia ihmisiä. Jumala teki meidät omaksi, so. Poikansa, kuviksi, Poikansa, joka on näkymättömän Jumalan kuva (1 Moos.1:26; Kol.1:15).
"Kristityt ovat maailmalle samaa kuin sielu ruumiille" sanoo 100-luvulta peräisin oleva kirjoitus, kirje Diognetukselle. Siinä kristittyjä kutsutaan jopa "uudeksi ihmislajiksi."
"Huomispäivän kristitty tulee olemaan mystikko tai sitten häntä ei ole ollenkaan" (Karl Rahner, 1904-1984).

(1 Äiti Tekla: Lasin hämäryys; ajatuksi ortodoksisesta hengenelämästä. Karas-sana 1997.

Luominen; synti, perisynti

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

Genesiksen 1. luvussa valo, henkiselle katseelle havaittava valo, on olemassa ennen aurinkoa ja kuuta, yliaistillinen ennen aistillista. Jumala loi valon omasta olemuksestaan, valo ei ole mitään muuta kuin Jumala, Jumalan olemus(1. "Vesi" on kosmisen aineen protoelementti, jumalallinen alkuaine, josta maa muodostettiin. Hengen "liikkuminen" saattaa elämänvoiman matkaan. Henki elähdyttää neitseellisen aineen(2. Genesiksen alku voidaan tulkita valon voitoksi pimeydestä, järjestyksen voitoksi kaaoksen voimista. Sumerilaisessa luomismyytissä Marduk, Enlilin poika, nujertaa alkumeressä asustavan kaaoksen lohikäärmeen Tiamatin ja halkaisee sen ruumiin kahtia taivaaksi ja maaksi. (11 Luomistyö tarkoittaa sitä, että Jumala asettaa kaaokselle rajat. Kaaoksesta jäävät jäljelle yö ja meri: hämärä on yön raja, ranta on meren raja.

"Jumala, jo ammoisista ajoista sinä olet ollut kuninkaani, sinä teet suuria tekoja kaikkialla. Sinä hämmensit voimallasi meren, sinä murskasit merihirviöiden päät. Itsensä Leviatanin päät sinä musersit ja ruhon annoit petojen ruoaksi" (Ps.74:12-14).

Välittömästi näiden jakeiden jälkeen on vuorossa luomiskertomus:

"Sinä puhkaisit kuohumaan lähteet ja purot, sinä kuivasit ehtymättömät virrat. Sinun on päivä ja sinun on yö, olet pannut paikoilleen auringon ja kuun. Sinä olet määrännyt kaikki maan rajat, sinä olet luonut kesän ja talven" (Ps.74:15-17).

1. Moos.1:2 "Syvyyksiksi" käännetty heprean sana tehom on sukua babylonian sanalla tiamat. "Autioksi ja tyhjäksi" käännetty ilmaus on hepreaksi tohu wabohu - "sikin sokin", toisin sanoen kaaos. Jumalan ja kaaoksen hirviön taistelu toistuu viimeisen kerran aikojen lopussa:

"Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön" (Jes.27:1).

Ilmestyskirjan mukaan on tulossa lopullinen taistelu lohikäärmettä vastaan, ja peto nousee merestä. Kuvaus uudesta taivaasta ja uudesta maasta ilmoittaa selkein sanoin, että merta ei enää ole (Ilm.21:1).
Gen.1:ssä ihminen luodaan kuudentena päivänä ("Jumalalle tuhat vuotta on kuin yksi päivä": aurinko, joka määrää päivän ja vuoden, luotiin vasta neljäntenä päivänä) "Jumalan kuvaksi"; Gen.2:ssa hänet luodaan ensimmäisenä "maan tomusta". Sir Ronald Fisher (1890-1962), yksi 1900-luvun tärkeimmistä evoluutiobiologeista, sanoi radiopuheessa 1947: "Perinteisellä tavalla uskonnolliselle ihmiselle evoluutioteorian olennainen uutuus on se, ettei luominen olekaan kauan sitten loppuun saatettu, vaan yhä käynnissä, keskellä uskomattoman pitkää kestoaan. Genesiksen kielellä elämme kuudetta päivää, luultavasti sen varhaista aamua, eikä jumalallinen taiteilija olekaan vielä vetäytynyt työnsä äärestä ja julistanut sen olevan hyvä. Kenties niin voi tapahtua vasta kun Jumalan varsin epätäydellinen kuva on oppinut paremmin pitämään huolta hallitsemansa planeetan asioista."(12 Taiteilija Osmo Rauhala kommentoi Suomen Kuvalehdessä 14.8.2009: "Olen aika skeptinen ihminen, mutta onhan se aikamoinen sattuma, että keskeiset luomisen rakenteet ovat Raamatussa olleet oikein jo tuhansia vuosia. Ajan suhde valoon vastaa nykytieteen näkemystä. Niin myös elämän synty merestä ja kehittyminen kaloista lintuihin ja nisäkkäisiin. Sitä sopii pohtia."

Sana Jumala, Elohim, sulkee piiriinsä sekä naisellisen että miehisen, ja sitä voidaan pitää Jumalan androgyynisen luonteen symbolina. Aadam on miehen nimitys; "Ihminen" on hepreaksi ben adam, oikeastaan "ihmisen poika" (sic!), adama merkitsee maata ja on feminiini, adom on punainen väri. Maa on Israelissa punaista, mutta punainen on myös elämän ja valon väri. Jumala loi valon ja pimeyden, maan ja veden ennen kuin hän loi ihmisen. Naisellinen olento adama luotiin siis ennen miestä, Aadamia. Tzaila, hepr. "kylkiluu"; muut yhtäläiset hepr. sanat ovat tzela, "syntiinlankeaminen" ja tzelem, "jumalan kuva". Inman huomauttaa, että muinaisilla juutalaisilla oli sanasutkauskäsitteitä, joista yksi on tässä: Aadam lankesi naisen takia Jumalan luodessa naisen omaksi kuvakseen - lankeemuksen syyn miehensä rinnalla.(13
Kun lusiferinen viettelys astui kuvaan, ihminen ihastui itseensä ja omatahtoisesti luopui kuuliaisuudesta Herralle. Tosin ihminen ei voinut lähteä Jumalan kädestä valmiina, tahdottomana robottina: tietty kehitystie on kuljettava, mutta syntiinlankeemus oli jotain, joka tapahtui liian aikaisin ja johti liian syvälle. Seurauksena - ei rangaistuksena - oli vajoaminen yhä tiiviimpään ja kovettuneempaan maailmaan, "pukeminen nahkavaatteisiin" (1 Moos.3:21), ja sen myötä kaikki ruumiillisuuden vaivat. Jos ihminen olisi syönyt myös elämänpuusta, hän ei olisi voinut kuolla vaan olisi elänyt iankaikkisesti. Ja tästä kauhistuttavasta kohtalosta Jumala varjeli hänet. Jumala on armahtanut meitä niin, ettei meidän tarvitse langenneina olentoina elää tässä fyysisessä majassa iankaikkisesti.(14
Aadam ja Eeva olivat alasti paratiisissa, mutta se ei nolottanut heitä. Tämä ei tarkoita, että he olisivat olleet fyysisesti alastomia. He olivat tunteiltaan paljaat, läpeensä aitoja ja rehellisiä, mutta he eivät hävenneet, sillä he tunsivat tulevansa hyväksytyiksi sellaisenaan(3. Paratiisikertomuksessa puhutaan siitä miten Jumala seurusteli Aadamin ja Eevan kanssa illan viileydessä. Tämä kohta on elävä kuva Jumalan lähellä elämisestä, itsestään selvässä ykseydessä Hänen kanssaan, ja harmoniasta luonnon voimien kanssa. Tämä todellinen paratiisin puutarha ei ole ensi sijassa paikka vaan tietoisuuden tila. Luodun ihmisen ensimmäinen tehtävä oli antaa eläimille nimet (1. Moos.2:19-20). Tämä oli alku sille luomistyölle, jota ihmisen - Jumalan puutarhan hoitajan - tuli jatkaa. Ihminen luotiin maan tomusta kun muu luomakunta oli jo luotu. Kreikkalainen maailmaa tarkoittava sana Kosmos merkitsee harmoniaa. Sen vastakohta on epäjärjestys, kaaos. Jumala asetti Aadamin viljelemään ja varjelemaan puutarhaansa (1. Moos.2:15). Kirkkoisien mukaan ihmiset muodostavat mikrokosmoksen, joka liittää yhteen Jumalan ja maailman. Sergei Bulgakov pohti 1900-luvun alussa, että Jumala tarvitsee maailmaa. Jos Jumala eläisi ilman maailmaa, hän eläisi vain itseään varten eikä olisi olemassa oman itsensä ulkopuolella. Tällöin Jumalaa ei olisi lainkaan olemassa, sillä oleminen merkitsee olemista toiselle. Mestari Eckartin mukaan ei ainoastaan ihminen tule tietoiseksi itsestään Jumalan kautta vaan samanaikaisesti Jumala tulee ihmisen kautta tietoiseksi itsestään.
Meiltä puuttuu taju ykseydestä Jumalan, toisten ihmisten ja kosmoksen kanssa. Tunnemme olevamme aivan kuin sekä taivaan että maan hylkäämiä - Jeesuksen tavoin taivaan ja maan väliin ristiinnaulittuja.(8 Ehtoollista kutsutaan ortodoksisessa teologiassa luomakunnan sakramentiksi: ihminen yhdistyy leivän ja viinin - luomakunnan lahjojen - välityksellä Jumalaan.
Olivatko Aadam ja Eeva onnellisia paratiisissa? Vaikea sanoa. Onko onni tunne, jonka tunnistaa vasta, kun on onneton? Ennen käärmettä Aadam ja Eeva vain tottelivat sokeasti. Paratiisillinen tila oli ihmiselle itse asiassa hyvin epä-älyllinen ja moraalisesti laiskistava. Vasta karkotuksen jälkeen ihmisestä tuli ihminen hyvine ja huonoine puolineen.(9 Muinaisessa Lähi-idässä käärme oli viisauden symboli ja välittäjähahmo, joka edusti kykyä ymmärtää elämän ristiriitaisuutta (jotkut käärmeet ovat myrkyllisiä ja jotkut eivät). Kertomus kuvaa heräämistä alkutietoisuuden hämäryydestä minä-kokemukseen, vaistonvaraisesta tilasta hyvän ja pahan tiedostamiseen. Tämä oli suuri edistysaskel evoluutiossa, mutta se toi mukanaan koko joukon vaikeuksia, jotka alkoivat kaivertaa ihmistä sillä hetkellä kun hän tuli tietoiseksi itsestään: kuolema, sairaus, kärsimys, syyllisyys, yksinäisyys. Syntiä ei ole syödä tiedon puusta, vaan se, että ihminen käsittäessään itsensä erilliseksi minäksi, kääntyi pois Jumalasta eli todellisesta olemuksestaan.(16
Syntiinlankeemus jatkuu edelleen: ajan merkit ovat selvästi luettavissa. Mutta niin ikään on alkanut uusi luominen Kristuksessa. Syntiinlankeemuksesta seurasi itsenäistyminen, mutta sivutuotteena itsekeskeisyys kasvavassa määrin. Itsenäistyminen oli välttämätön saavutus, jotta meistä voisi tulla epäitsekkäitä: et voi antaa omastasi, ellei sinulla ole mitään omaa mistä antaa(4. Ihminen vapaasti toimivana olentona on luonnostaan sieluttoman täydellisyyden vastakohta - täydellisyyden, joka olisi todellisuudessa epätäydellisyyttä, jos se olisi pakottanut ihmisen tekoihin, joista hän ei ensinkään olisi iloinnut. Hän ei tuntisi eroa Jumalan ja kiven välillä.(10

Totellessaan ja kieltäytyessään pelosta nauttimasta tiedon hedelmää ihminen olisi jäänyt viattomaksi ja tyhmäksi kuin lammas, mutta uteliaana ja uppiniskaisena kuin valon enkeli hän itse katkaisi lapsellisuutensa, ja langetessaan vapaana maan päälle hän veti Jumalan mukaan lankeemukseensa.

Ja sen tähden hän tämän ylevän lankeemuksen alhosta nousee kunniakkaana Pääkallopaikan suuren tuomitun seurassa ja astuu hänen kanssaan taivasten valtakuntaan. Sillä taivasten valtakunta kuuluu järjelle ja rakkaudelle, kahdelle vapauden lapselle! - Eliphas Lévi

Aadam, järki, tahtoi ymmärrystä ja tietoa, Eeva, sydän, sanoi, "saavutat sitä vain kokemuksen kautta". Kun ihminen söi tiedon puusta ja astui symbolisesti askelen pois eläimen tietoisuudesta kohti ajattelun korkeampaa tasoa, hän menetti välittömän kontaktin Jumalaan; hänet karkotettiin paratiisista.(14 Ihminen rikkoi alkuperäisen suhteensa Jumalaan tekemällä valinnan, vapaan teon. Vapaus ja vastuu omista teoista seuraa nyt ihmistä. Jos ihmiseltä kiellettäisiin vapaus ja vastuu, se olisi hänen typistämistään ja halventamaistaan. Friedrich Schillerin mukaan syntiinlankeemus oli maailmanhistorian onnellisin hetki. Sanoja "synti" ja "lankeemus" ei esiinny Raamatun tekstissä, mutta "karkottaminen" kyllä. Karkottaminen on osa synnytystä: lapsi ajetaan kohdusta, jossa kaikki on ollut vaivatonta, niin hapen kuin ravinnon saanti. Nyt alkaa elämä; työ, vaivannäkö ja seksuaalisuus.(17
Stephan A. Hoeller tulkitsee gnostilaisten näkemystä: Aadam oli psyyken dramaattinen ruumiillistuma eli "sielu": mielen ja tunteiden yhdistelmä, ajattelun ja tunteiden alku. Eeva kuvasi pneumaa eli "henkeä", joka edusti korkeampaa, transsendenttista tietoisuutta. Eeva on muutoksen liikkeellepaneva voima.  Ilman Eevaa istuisimme kaikki vielä puun alla unelmoiden viattomuuden tilassa. (17 Naisen ruumiillinen ja henkinen kehitys on aikuistumisen kynnyksellä nopeampaa kuin miehen. Pinnallisesti katsottuna nainen petetään ja hän lankeaa tottelemattomuuteen ja houkuttelee miehensäkin siihen. Mutta kun kertomus luetaan tarkemmin, nainen osoittautuu miestä paljon suoraselkäisemmäksi. Nainen ottaa itse vastuun teostaan. Mies sen sijaan syyttää naista ja lopulta Jumalaa tapahtuneesta sanoessaan Luojalleen: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." (1 Moos.3:12)(15

Synti, hamartia, on "ampumista ohi maalin" sanatarkasti käännettynä, so. olla jotain muuta kuin miksi meidät on tarkoitettu. Jokaisen ihmisen sisässä asuu luonnostaan halu täydellisyyteen. Ihminen yrittää mutta ei osaa, ja tätä nimitetään synninteoksi.
Enneagrammi kuvaa tarkasti 9 estettä Jumalan kokemisellemme. Se on kartta jonka avulla voi ymmärtää kuinka ihmiset kadottavat yhteytensä Jumalaan ja löytävät sen jälleen. Opetus on, että jokaisella tyypillä on luonteenomainen syntinsä, joka häiritsee matkaa kohti eheyttä ja saa ampumaan ohi elämässä, "maalin" ollessa psykologinen ja hengellinen eheys. Ymmärtämällä ja muuntamalla peruspakkomielteemme, voimme kokea "olemuksemme", kohottaa tietoisuutemme ja kokea Jumalan Armon. Kristinuskossa on 7 "kuolemansyntiä", enneagrammi lisää kaksi uutta, petoksen ja pelon synnit, jotka tulevat itämaisesta uskonnollisesta traditiosta.

Pekka Ervast on selittänyt asiaa näin: Jumala rakastaa maailmaa, maailma on Jumalan itsensä ilmennys, siis Jumala rakastaa itseään; Hänen ulkopuolellaan ei ole mitään. Tämä rakkaus ihmisessäkin ilmenee niin, että se ensin ihastuu itseensä ja sitten kaikkeen. Ihminen ei voi rakastaa ensin muuta kuin sitä maailmaa, joka lähinnä on hänen maailmansa, omaa itseään. Aineeseen astuminen, alaspäin menevä kehitys on välttämätön, jotta ihminen oppii enemmän ja enemmmän rakastamaan itseään. Hän lankeaa pois alkuperäisestä Jumalan kuvasta, joka siemenenä on hänen sisässään, ja itsekkyys kehittyy.
Itsekkyys on luonnollista vain niin kauan kuin ihminen ei muusta tiedä. Ihmisen ensimmäinen läksy on rakastaa itseään, jotta hän tulisi inhimilliseksi yksilöksi. Kun olemme tämän oppineet, alkaa epäitsekkyyden läksy: rakkautemme ulkonee toisiin ihmisiin ja laajenee vähitellen kunnes käsittää koko maailman - Isä Jumalan ihannekuva, Kristus, voi tulla meihin täydellisesti asumaan ja olla meissä täydellisesti elävä. Kun rakastamme, tulemme lähemmäs Jumalan sydäntä ja todellista itseämme. Kun pyrimme kohti rakkautta ja koemme rakkauden, luovat voimat virtaavat maailmaan. Sen sijaan että täyttäisi meidät, rakkaus virtaa meidän kauttamme toisille. Emme voi pidättää sitä, se on tarkoitettu jaettavaksi. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi, Kristus on meissä.
Kun tunnistamme tämän rakkauden maailmassa, tunnistamme sen itsessämme ja voimme ilmaista sitä toisille. Pienet asiat, kuten esim. miten huolehdit itsestäsi ja ympäristöstäsi, viittaavat sihen onko sinulla jonkinlaista rakkautta itseäsi kohtaan. Sinulla on oikeus tähän, sillä se on Kristus sinussa. Missä on rakkautta, siellä on Jumala, joten kun tunnet rakkautta itseäsi kohtaan, voit sanoa: "Niin, se on Kristus minussa joka saa minut rakastamaan itseäni".

"Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä" sanoo vanha (ja oikea) Raamatun käännös: entos hymoon ei mitenkään voi tarkoittaa "teidän keskellänne". G.W.H. Lampen mukaan "keskellänne" tai "keskuudessanne" on epätodennäköinen käännös. S. MacLean Gilmour huomauttaa, että "sisäisesti" vastaa "sanan normaalia kreikkalaista käyttöä." Vastaava lause löytyy Tuomaan evankeliumista "kehittymättömämmässä muodossa."
Se on rakkauden, kaiken toden ja hyvän valtakunta, joka ei ole ulkopuolella meitä vaan ihmisessä itsessään, kätkettynä siemenenä. Marian evankeliumi(5 kertoo vapahtajan sanoneen opetuslapsilleen: "Varokaa, ettei kukaan eksytä teitä väittäessään: 'Hän on täällä!' tai 'Hän on tuolla!' Tosi ihminen on teidän sisimmässänne. Seuratkaa Häntä."

Rudolf Steiner puolestaan esitelmässään "Perisynti ja armo"(6, selittää, kuinka Lusiferin viettelys tapahtui juuri kun ihminen oli vasta astumaisillaan minuuden portista, joten hän ei ollut vielä täysin moraalisesti vastuullinen. Tapahtuma heitti kuitenkin varjonsa koko ihmisen minäkehitykseen, vaikka ihminen minuudessaan ei tullut syntiseksi, vaan sieluruumiiltaan.

"Tämä on se jyrkkä ero sen synnin välillä, johon me ihmisinä nyt syyllistymme, ja sen, mikä silloin juurtui syntinä ihmisluontoon", Steiner toteaa. Seurauksena oli, että ihmisen täytyi kaikissa seuraavissa ruumiillistumissaan vajota yhä syvemmälle fyysiseen maailmaan.

"Vajoamisen aiheuttajana oli tämä sieluruumiissa tapahtunut teko. Sen kautta ihminen joutui alaspäin vievälle pinnalle, ja minänsä keralla hän nyt seuraa luontonsa sellaisia voimia, jotka juontuvat hänen esiminäiseltä kehitysajaltaan."

Steiner jatkaa kuvaamalla, miten sieluruumiissa piillyt alkuperäinen synti vähitellen levisi siirtyen ihmisen periytyviin ominaisuuksiin aiheuttaen ihmissuvun jatkuvan rappeutumisen.

"Näin olemme Lusiferin vaikutuksesta saaneet pysyvän virikkeen, jota tosimmassa merkityksessä voimme kutsua perisynniksi. Sillä se, mikä Lusiferin vaikutuksesta juurtui sieluruumiiseemme, periytyy sukupolvesta sukupolveen."

Kuten ihminen on langennut ilman omaa syytään, hänen täytyy myös voida nousta ilman omaa ansiotaan. Perisynnin turmeleman sieluruumiin voi parantaa Kristus-virikkeen ansiosta.

"Se on se tasoitus, mitä todellisessa merkityksessään sanotaan 'armoksi'. Armo on perisyntikäsitteen vasta-arvo, täydennys. Näin siis Kristuksen virtaaminen ihmiseen, mahdollisuus tulla yhdeksi Kristuksen kanssa, mahdollisuus sanoa kuin Paavali: 'En minä, vaan Kristus minussa', ilmaisee kaiken, mitä tarkoitamme armo-käsitteellä."

Ilmiselvästi enkeleiden lankeemus oli tapahtunut ennen ihmisen lankeemusta, koska langennut Lusifer viekoitteli Eevaa. Sen tähden "luomakunta" kokonaisuutena oli jo langennut ennen ihmisen lankeemusta. Jos koko maa oli täydellinen paratiisi, miksi rajoittaa Aadam pieneen osaan? Jos epätäydellisyys oli jo kudottu luomakunnan kudokseen, se selittäisi miksi. Tätä tukee se, että kun Aadam ja Eeva lankesivat, heidät karkoitettiin puutarhasta - mikä vihjaa että ulkopuoli oli jo pahempi paikka.

Jälleen kuulemme Pekka Ervastilta, että synnissä on kaksi puolta: 1. Teemme pahaa toisille. 2. Teemme pahaa omaa olemustamme kohtaan, elämää, Jumalaa kohtaan. Toisen jaottelun mukaan synnillä tarkoitetaan ensin ihmisen yksityisiä virheitä ja harhautumisia ja niiden vaikutusta ihmiseen itseensä, henkilökohtaista ihmiskohtaloa, jota ihminen kantaa sielullisuudessaan: ihmisen arvo vähenee. Toiseksi synti on tosiasia, joka ulottuu pitkälle yli yksityisen ihmisen ja hänen arvonsa: perisynti. Maan kohtalo. Koko maallisen olemassaolon tila. Synnin sairaus, jota ihminen kantaa ruumiillisuudessaan. (Perisynti, oikeammin "alkusynti", lat. peccatum originale) Jeesus Kristus on "Jumalan Karitsa, joka ottaa kantaakseen maailman synnit" ja hän saattoi antaa synnit anteeksi: näin hän vaihtoi syyn ja seurauksen eli karman lain armon laiksi!
"Kun Jumala antaa meille anteeksi, kielteinen karmamme (eli syntimme) sovitetaan joksikin aikaa. On kuin Jumala ottaisi tämän karman painon harteiltamme, jotta saisimme aikaa kulkea itsehallinnan polkua ja valmistautua läpäisemään kokeen sitten, kun se tulee jälleen eteemme. Ja tämä koe tulee jälleen."(7

Syntiä Pyhää Henkeä vastaan ei anneta anteeksi, ihminen ei voi rikkoa elämän lakeja, jotka Jumalan Pyhä Järki on määrännyt, vaan sillä on luonnolliset, karmalliset seuraukset. "Te olette Pyhän Hengen temppeli"; totuuden, vilpittömyyden ja rehellisyyden hengen pitäisi asua meissä, ja ellemme anna sille sijaa, teemme sitä vastaan syntiä. Kaiken hyvän mittapuun täytyy olla meissä itsessämme. Jos teemme syntiä itseämme vastaan, teemme syntiä Pyhää Henkeä vastaan. En voi pyytää toiselta anteeksi oltuani itselleni epärehellinen, tai käytettyäni ruumistani väärin. Jumala ei voi muuttaa pahoja taipumuksiani - minun täytyy kantaa seuraukset.

Matt. 5:28 "Jokainen joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on jo sydämessään tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan": Tämä lause selventää synnin kätkettyä luonnetta. Henkilökohtainen synti perustuu yhtä paljon aikomukseen kuin tekoon. Aikomus vahingoittaa meitä henkilökohtaisesti - teko saattaa usein vahingoittaa muita. Teko on sisäisen näkymättömän ominaisuuden ulkoinen, fyysinen ilmennys. Synnin palkka on kuolema, minän kuolema: tällainen ihminen on elävänä kuollut.

"Maailmassa ei ole sitä vääryyttä, ei sitä pahetta, ei sitä syntiä, jonka alkusyynä ei olisi itsekkyys."

"Kaiken pahan alkujuuri on tietämättömyys." - Buddha

(1 Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005. (2 Fr. Sergius Bulgakov: The Holy Grail & The Eucharist. Lindisfarne Books 1997/Annie Besant: Kristinuskon salainen puoli. Teosofinen Seura ry. 1949. (3 Marianne Williamson: Palatkaamme rakkauteen. WSOY 1993. (4Rudolf Frieling: Kristinuskon olemus. Uusi Sampo/Eberhard Kurras: Kristinuskon uudistuminen. Karisto 1999. (5Nag Hammadin kätketty viisaus; gnostilaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä. WSOY 2001. (6 Rudolf Steiner: Perisynti ja armo. Suomen antroposofinen liitto 1980.
(7 Elizabeth Clare Prophet & Patricia R. Spadaro: Sydämen Alkemia. Lumina Osk. 2007. (8 Thomas Keating: Sisäinen eheytyminen. Kirjapaja Oy 1999. (9 Taina West: Uskonto vie, politiikka vikisee. Kirjapaja Oy 2007. (10 Sadhu Sundar Singh: Näkyjä henkimaailmasta. WSOY 1927. (11 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (12 Alister McGrath: Dawkinsin Jumala. Kirjapaja Oy 2006. 13) H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006. (14 Stefan Einhorn: Salattu Jumala. Otava 2009. (15 Kari Kuula: Nainen uudessa uskossa - Uuden testamentin naiskuvia. Kirjapaja Oy 2002. (16 Willigis Jäger & Christoph Quarch (toim.): Aalto on meri - mystinen henkisyys. Basam Books Oy 2012. (17 Dorothee Sölle: Raamatun vahvat naiset. Kustannusosakeyhtiö Nemo 2004.

Paha

 Päivitetty viimeksi 24.4.2013

"Paha on hyvän hillitöntä haluamista, taitamattoman tahdon hedelmätöntä hapuilemista." - Eliphas Lévi

Emme saa tietää miten käärme oli päässyt paratiisiin, yhtä vähän kuin miksi lohikäärme oli taivaassa, josta arkkienkeli Mikael on sen heittänyt maan piiriin. Kristus otti Juudaksen opetuslasten joukkoon. Pahalla on tarkoitus. Lohikäärmeen viha on suunnaton, koska se tietää aikansa olevan lyhyt ihmiskunnan kehitystä ajatellen. Hyvällä sitä vastoin ei ole mitään rajoja. Hebreankielessä ei ole numeroita kuten ei kreikankielessäkään, vaan kullakin kirjaimella on oma lukuarvonsa. Aadam merkitään ADM: A=1, D=4, M=40. 1+4+4+0=9, joka on siis Aadamin luku, ihmiskunnan luku. Ilmestyskirjassa ihmisen tulevaan kehitykseen esteitä aiheuttavan pedon luku on 666, eli 6+6+6=18=1+8=9: ihminen itsessään on kaiken kehitystä ehkäisevän pahan syy. Peto, joka "on ollut ja mennyt, ja on vielä tuleva", on me itse sellaisena kuin luulemme olevamme.
Pedon merkki otsalla johtuu ajatustemme vääristä töistä ja merkki kädessä kättemme pahoista töistä. Pelastettujen luku on 144 000 eli 1+4+4+000=9: käytännöllisesti katsoen ihmiskunta kokonaisuudessaan pelastetaan(1.

Pekka Ervast selittää näin: Kaikki mikä meissä on pahaa ja itsekästä, on vierasta. Se ei ole ihmisen todellista itseä, vaan voima, joka tulee ulkoapäin. Sana jota UT:ssa käytetään puhuttaessa syntien anteeksi antamisesta, merkitsee "ajaa ulos". UT:ssa kerrotaan paljon siitä miten ihmisessä voi olla paha henki, hän on kuin riivattu ollessaan pahan vallassa. Himomurhaajakin voi olla tavallisissa oloissa normaali ihminen. Juuri minuutensa nojalla ihminen voi ehdoin tahdoin eristäytyä muusta maailmasta, sulkeutua omaan itseensä, ruveta palvelemaan omaa itseään. Jumala erotti itsestään osan omasta tajunnastaan. Ihmisen äly ei ole kiinni Jumalan älyssä. Ihmisen jumalsyntyinen järki kääntää Jumalalle selkänsä ja paha tulee maailmaan. Jumala ei väkivalloin estä meitä tekemästä pahaa. Me ihmiset olemme saaneet vallan käsiimme maan päällä ja meidän on se vapaaehtoisesti luovutettava Kristukselle. Jumala sallii pahan, koska me sallimme sen.

Aine on rajoitusta, muotoa, siksi voi olla myöskin olemassa pahaa ja itsekkyyttä keskitettynä johonkin muotoon. Tietyssä muodossa eläminen synnyttää luonnollisen elämisen halun, elossa pysymisen halun, ja siitä kehittyy paha luonnollisella tavalla. Vanhoissa mytologioissa ja filosofioissa aine on nähty pahana, henki hyvänä, mutta tämä on väärä kärjistys. Ei olisi ilmennystä, joka pohjautuu aineeseen, ellei aineen ohella olisi henkeä eli tajuntaa. Paha aiheutuu olemassaolosta itsestään. On yksi ainoa Jumaluus, suuri tuntematon, johon kaikki vastakohdat uppoutuvat, myös henki ja aine, ja kärsimys ja nautinto, suru ja ilo yhtyvät yhdeksi rajattomaksi rakkaudeksi ja myötätunnoksi. Paha on harhaa, ohimenevää, ajallista. Ainoastaan pahan mahdollisuus on ikuisuudessa olemassa, sillä ilman sitä ei olisi ilmennyttä hyvää. Rakkauteen ei olisi mahdollisuutta, ellei olisi mahdollisuutta pahaan. Paha on totuuden kieltämistä, että kaikki on Jumalan ilmennystä. Kaiken pahan perustana maan päällä on useimpien ihmisten todellisen identiteettinsä oivalluksen kadottaminen.

Rudolf Steiner jakaa pahan kahteen voimaan: kovettavia voimia, jotka johtavat sieluttomaan, ennalta laskettavaan tilanteeseen ja lamautumiseen, kutsutaan antroposofiassa ahrimanisiksi voimiksi: Raamatun Perkele, peto. Ahriman on alunperin zarathustralaisuuden pahuuden perikuva. Steiner otti käyttöön nimen, mutta antoi sille perinteistä poikkeavan näkemyksen. Ahriman viekoittelee meitä pitämään tietoisuutemme tulevaisuudessa, pyrkien täyttämään meidät pelolla ja huolella. Ahrimaniset voimat yrittävät sitoa ihmisen materiaan ja kertoa, ettei mitään materiasta erillistä henkisyyttä ole olemassakaan.
Vastakkaisia, hajoamiseen ja kaaokseen vieviä voimia, jotka vievät ihmisen uhkarohkeuteen yltävään itsehuomioon, kutsutaan lusiferisiksi: Raamatun Saatana, käärme. Lusifer viekoittelee meitä pysymään menneisyydessä, tai pikemminkin sallia menneisyyden varjostaa nykyisyyden. Lusiferiset voimat yrittävät luoda ihmisestä superolennon, joka henkisesti luulee voivansa tehdä mitä vain itsekkäästi ja pöyhkeästi.

Keskelle, todellisten "pahantekijöitten" väliin, ristiinnaulittiin Kristus. Ihminen löytää itsessään keskitien kahden äärimmäisyyden välillä, jotka yksipuolisina ovat negatiivisia. Keskustasta käsin toimivan ihmisen käyttäytyminen ei ole ennalta määrättyä, hän ei saata yksilöllistä hyvää pahan vastakohdaksi vaan sen "väliin" ilmentämään henkistä keskustaa. Hyvä on elävä virta, paha on tästä oikealle tai vasemmalle eriytynyt ja ottanut lujasti määrätyn hahmon. Se on "jäänyt jälkeen". Miksi Jumala ei tuhoa Kiusaajaa? Jumalahan rakastaa häntä! Rakkaus ei koskaan tuhoa ketään vaan mieluummin kärsii rakastetun tähden. Kunhan aletaan rukoilla hänen puolestaan ja rakastaa häntä, on koittamassa aivan uusi kristillisen valon tajuaminen.(2 Lähi-idässä on laajalle levinnyt näkemys, että Paholainen alkoi kadehtia Aadamia, kun tämä oli luotu Jumalan kuvaksi. Teema on juutalaista perua ja löytyy myös Koraanista. Paholaista meidän tuntemassamme hahmossa ei esiinny Vanhassa testamentissa, koska hän on suhteellisen myöhäinen lisä juutalaisten ajattelussa.
Heprean ja aramean kielissä sana satan merkitsee estäjää, vastustajaa tai vihollista, myös oikeudessa toimivaa syyttäjää tai sotilaallista tai poliittista vastustajaa, ja on arvoväritykseltään varsin neutraali; samasta kantasanasta johdettua ilmaisua käytetään myös Jumalaa kuuliaisesti palvelevasta enkelistä, joka estää Bileamin aasia jatkamasta matkaa suuntaan, johon Jumala ei tahdo Bileamin menevän (4 Moos.22:32). Saatana ei ole alkujaan henkilö, vaan yksi Jumalan ominaisuuksista. Saatana ei ole olento, vaan yksi Jumalan voimista. Se käy selväksi kuningas Daavidin väestönlaskua käsittelevästä kertomuksesta, joka sisältyy 2 Samuelin kirjaan ja 1 Aikakirjaan. 2 Sam.24:1 teksti kuuluu: "Herra vihastui jälleen Israeliin, ja yllyttääkseen Daavidia kansaa vastaan hän sanoi: 'Mene ja laske Israelin ja Juudan väki.'" Sen sijaan myöhemmin kirjoitettu Aikakirja (1 Aik.21:1) ei ole enää voinut hyväksyä ajatusta Herran pahuudesta, vaan muotoilee asian: "Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelissa väenlaskun." Kun paha henki vaivaa Saulia, sen lähettää Jumala eikä Saatana, pahojen henkien päämies (1 Sam.16:14-15). Hes.28:12-19 ja Jes.14:12-19 on tulkittu kuvaukseksi Saatanan lankeemuksesta; jälkimmäisessä Paholainen saa myös nimensä Lusifer - valonkantaja. Lusifer on planeetta Venus kirkkaana aamutähtenä. Ennen John Miltonia Lusiferilla ei ole koskaan ollut paholaisen nimeä. Päinvastoin kristittyjen Vapahtajan sanotaan kutsuneen itseään Ilmestyskirjassa (22:16): "Minä olen... kirkas aamutähti (eli Lusifer)."(5
Jo kristinuskon syntyhetkellä Golgatalla toinen Kristuksen rinnalle ristiinnaulituista ryöväreistä tuomitaan helvettiin ja toiselle luvataan pääsy paratiisiin, vaikka kumpikin on elänyt yhtä viheliäisen elämän. Jos siis kristinusko ylipäänsä johtaa vapauteen ja lunastukseen, se tapahtuu ristiriidan ja sovittamattomien vastakohtaisuuksien kautta. Jos ihminen on Jumalan kuva, niin eivätkö häntä raastavat ristiriidat ole peräisin Jumalan sisäisestä ristiriitaisuudesta? Carl Gustav Jungin mukaan Jumalan syvä sisäinen ristiriitaisuus pakottaa hänet uhraamaan poikansa, valoisan, hyvän puolensa, lepyttääkseen pimeän, vihaavan puolensa. Jumalan pimeän puolen olemassaolosta todistaa sekin, että hän ei halua kitkeä pahuutta maailmasta juurineen ja että ihmisiä kiusaava Saatana jää aina vaille ansaitsemaansa rangaistusta. Ehkä Kristus nimenomaan tahtoi tunnustaa tuonpuoleisen ristiriidan, kun hän valitsi kirkkonsa perustajaksi juuri sisäisesti ristiriitaisen, yltiöpäisen kiivailijan Pietarin, joka halusi seurata häntä kaikkensa antaen mutta kielsi hetimiten mestarinsa. Sigmund Freud kirjoittaa eräässä yhteydessä, että ehkä ei tarvita suurtakaan analyysikykyä sen arvaamiseen, että Jumala ja Paholainen olivat alkujaan identtisiä, että "Jumala oli yksinäinen luonne, joka myöhemmin jakautui kahdeksi vastakkaisten ominaisuuksien määrittelemäksi luonteeksi. Varhaisessa uskonnossa Jumalalla oli vielä kaikki ne kauhistuttavat tunnusmerkit, jotka yhteen kokoamalla muotoiltiin myöhemmin hänen vastakohtansa."(4 DEMON EST DEUS INVERSUS, kabbalistinen aksiooma: kirjaimellisesti "paholainen on jumala ylösalaisin". Tämä tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa pahaa tai hyvää vaan voimat, jotka luovat yhden, luovat toisen, ja ne työskentelevät aineiden luonnon mukaisesti.(5 
 Lutherin mukaan ihminen kohtaa salatun Jumalan syyttävänä, vaativana ja kauhistuttavana, mutta Kristuksessa ilmoitetun Jumalan ihminen kohtaa rakastavana Isänä ilman vihaa.
Kirkkoisät eivät hyväksy Jumalaa, jolla olisi sekä hyvä että pimeä puoli. Lähtökohtana on inkarnaatio, jossa Jumala selvästi päätti seistä ihmisen, oman kuvansa, rinnalla. Maksimos Tunnustajan mukaan maailmaan syntynyt ja kärsinyt Jumala otti itseensä koko maailman, pahuutta lukuun ottamatta. Jumalan työ alkaa katastrofin jälkeen. Hän ei selittele eikä tuomitse, vaan auttaa. (3 Pahuuden ongelman ratkaisemiseksi on juutalaisen ja kristillisen ajattelutavan pakko sallia selkein sanoin ilmaistun monoteistisen elämänkatsomuksen muuttuminen hiljaisella sopimuksella dualistiseksi, ja persialaisen ajattelutavan vaikutuksesta tämä dualistinen maailmankuva vahvistui entisestään.(4
Ihmiselle hyvää on se mikä tuottaa onnellisuutta. Pahaa se, mikä estää edellistä toteutumasta. Uskonnollisen elämän alueella hyvää on se mikä edesauttaa ihmisen ja hyvän, rakastavan Jumalan välistä elävää kanssakäymistä. Pahaa kaikki se mikä estää ihmistä tavoittamasta Jumalan hyvyyttä ja rakkautta. Sen sai rikas nuorukainen kokea.

"Mitä muuta paha on kuin hyvän puutetta." (Augustinus)

(1 Max Heindel: Rosenkreutzilainen maailmankatsomus eli mystillinen kristinoppi. (2 Voitto Viro: Totuuden sanakirja. WSOY 1965. Kuva: Rudolf Steinerin veistos, Ihmiskunnan edustaja. (3 Torsti Lehtinen: Saatana. Kirjapaja Oy 2004. (4 Jonas Gardell: Jumalasta. Johnny Kniga Kustannus 2006. (5 H.P. Blavatsky: Kabbalan sanakirja. Biokustannus 2006.

Usko ja tieto

Päivitetty viimeksi 24.4.2013

"Keskustelussa uskovaisen kanssa tuntuu järki olevan se merkki, jolla Jumala ilmaisee, kenet on valinnut kadotukseen."

"Dogmi syö uskoa kuin home leipää."

- Markku Envall

"Kahdenlaiset ihmiset tuntevat Jumalan: ihmiset, joilla on nöyrä sydän - samantekevää, ovatko he viisaita vai tyhmiä - ja todella viisaat ihmiset. Ainoastaan ylpeät ja keskinkertaisella järjellä varustetut ihmiset eivät tunne Jumalaa.

- Pascal

"On todella mahdotonta uskoa oman tietonsa vastakohtaa kadottamatta samalla tietoaan, ja yhtä mahdotonta on päästä tietoon jonkun uskomansa vastakohdasta kadottamatta samalla uskoaan."

"Järkeillä uskosta on puhua järjettömiä, sillä uskon kohde on järjen ulkopuolella. Jos minulta kysytään: onko Jumala olemassa? vastaan: uskon hänen olevan. Mutta oletteko siitä varma? – Jos siitä olisin varma, en sitä uskoisi; silloin sen tietäisin."

- Eliphas Lévi

Tunnustaudumme Kristukseen jo kun etsimme ja tahdomme seurata häntä. Elävä usko Kristukseen on Kristuksen omaksumista hengessä, avautumista Kristukselle, jotta Hänen olemuksensa voisi virrata meihin, ristiinnaulitun vapahtajan ylösnousemista ihmisen ruumiillisessä olemuksessa. "Uskon on henkilökohtaista läsnäoloa, Kristuksen itsensä läsnäoloa" (Kallistos Ware).

"Usko Jumalaan" voi pintapuolisesti tarkoittaa, että minulla on jonkinasteinen luottamus Jumalan olemassaoloon, mutta syvemmässä uskonnollisessa mielessä se tarkoittaa, että minulla on syvä luottamus jumalalliseen, suuntaudun elämässäni sen mukaan ja järjestän elämäni niin, että se vastaa tätä vakaumusta. Silloin usko on vaikuttava voima, sydämen ja tahdon suhde ulkoisin silmin näkymättömään.
Usko ei ole opittujen asioiden totena pitämistä, ei sentimentaalinen mielenliikutus eikä tiettyjen moraalisten tapojen omaksumista, painopisteen siirtämistä vanhojen rajojen sisällä. Usko on sydämen näkövoima, henkinen aisti joka avautuu järjen valaistuessa totuuden tiedolla, ja johtaa uskonnolliseen elämään: pää, sydän ja kädet yhteistyössä. Uskonvoima ikään kuin laskeutuu ajattelusta tunteeseen ja tunteesta fyysiseen ruumiiseen. "Hyvät teot" voivat kummuta esiin korkeamman luonnon välttämättömyydestä. Tie uskoon käy epäilyksen kautta; rehellinen epäileminen on totuuden etsimistä, mielen puhdistamista epäjumalien palveluksesta. Usko herää, kun ristiriita tunteen ja järjen välillä on poistettu. Pää on nykyihmisen sielun elämän painopiste, aivot taistelevat sydäntä vastaan. Tiedonpuun rinnalla täytyy elpyä Elämänpuun voima.
Voitto Viro kirjoittaa: "Joku hurskas kuuluu sanoneen, että hän uskoo ilman muuta, mitä Raamattu sanoo, ja jos Raamattu sanoisi, että Joona nieli valaskalan, hän uskoisi senkin. Tällainen ei ole osoitus suuresta uskosta vaan suuresta yksinkertaisuudesta."

Rudolf Steiner: "Totta on: yksinkertainen mieli voi aavistaa kristinuskossa piilevät totuudet. Mutta aina ei mieltä tyydytä aavistus; se kehittyy korkeammalle ja tahtoo tietää, tahtoo oppia tuntemaan. Mutta silloinkin, kun se kohottautuu korkeimpiin viisauksiin, jää kristinuskoon vielä syviä salaisuuksia. Se on yksinkertaisinta mieltä, mutta myös korkeimmalle kehittynyttä älyä varten!" Albert Einstein totesi: "Tiede ilman uskontoa on rampa, uskonto ilman tiedettä on sokea."

Mielen muutos, kääntyminen, on ymmärryksen valaistuminen ja kääntyminen totuuden valon puoleen (kreik. Metanoia ei tarkoita "kääntymystä"). Ihminen ei enää rakasta itsekästä, persoonallista elämää, vaan sitä elävää, ihmeellistä ihannetta, jonka on nähnyt - todellisuutta epätodellisuuden sijasta - ja sitä hän ikävöi ja tavoittelee. Kääntyminen merkitsee siis sitä, että ihminen muuttaa sitä suuntaa, josta hän etsii onnea. Ihminen saattaa vain asennoitua oikealla tavalla, "kääntyä".

Usko jolle tieto on vaaraksi, on vaarallinen (Mutta myös: "Kaikki tieto alkaa uskosta ja päättyy siihen". - Novalis). Voitto Viro: "Jeesuksenkaan vaikutuksesta ei suggestiotekijä voinut puuttua. Mutta näyttää siltä, että hän pikemminkin vältti sen vaikutuksia: kun hän huomasi, että ihmiset kiinnittivät liian paljon huomiota ihmeisiin, ilman että mitään tapahtui sydämissä, hän saattoi vetäytyä pois, eikä hän liioin halunnut tehdä fantastista vaikutusta paljastamalla sisäisen elämänsä salaisuuksia, ennen kuin opetuslapset olivat kasvaneet tajuamaan niitä sisältäpäin." [...] "Sen seikan uskominen, että Raamattu on Jumalan sana tai että Jeesus on sanonut ja tehnyt sen, mitä Raamattu sanoo hänen tehneenkin, ei tee ihmisestä kristittyä. (Jaak.2:19-20) Jos uskossa olisi kysymys uskonnollisista vakaumuksista, kristityllä ei olisi mitään eroa hinduun."
Jaakko Hämeen-Anttila puolestaan toteaa: "Uskoa voidaan ajatella järjen rajat ylittävänä tietona. Oppi on inhimillistä, mutta usko jumalallista." Augustinuksen kaksi komplementaarista periaatetta kristillisten uskontotuuksien ymmärtämiseksi: Usko, että ymmärtäisit; ymmärrä, että uskoisit. "Usko ei ole luulemista. Luulo on passiivista. Usko on aktiivista" (Edith Hamilton).

"Ei mikään oppi kuulu uskoon, sillä usko on henkinen voima ja näkemys. Usko on ihmisen sisin ja salaisin kyky." [...] "Apostoli sanoo, että ihmisen henki tutkii Jumalan hengen salaisuuksia. Mutta ennen kuin ihmisessä ovat auenneet hänen sisäiset aistinsa, uskoo eli paremmin sanoen pitää hän totena, mitä tietäjät ja näkijät kertovat ja ovat kertoneet näkymättömän maailman asioista." [...] "Usko ja tieto eivät ole keskenään ristiriidassa. Todeksi luuleminen ja tieto ovat toistensa vastakohtia, sillä kun ihminen jonkun asian tietää, ei hänen enää tarvitse luulla sitä todeksi. Usko sitä vastoin on siveellinen voima, joka ei suinkaan ole tiedon vastakohta, vaan sen synnyttäjä." (Pekka Ervast: Pieni Ruusu-Risti Katekismus. Ruusu-Risti 1953)

Kristillis-gnostilainen opettaja, Theodotos, kirjoittaa: "Meitä ei tee vapaaksi pelkkä kaste, vaan tieto siitä, keitä me olimme ja mitä meistä on tullut, missä olemme olleet tai mihin olemme joutuneet, minne olemme matkalla ja mistä meidät on vapautettu, mitä on syntymä ja mitä jälleensyntyminen." (Klemens Aleksandrialainen, Katkelmia Theodotokselta)(1

Gnostilaiset korostivat välittömän kokemuksen ensisijaisuutta. Gnostilainen voi hyväksyä "uskossa" mitä muut ovat sanoneet, ainoastaan väliaikaisesti, kunnes hän on löytänyt oman polkunsa. Gnostilaisuus oli hengen liike ilman ehdottomia rajoja. Todellinen Gnosis on mystinen tieto ja kokemus, johon tullaan sisäisin, intuitiivisin keinoin, ja joka ylittää asioiden ulkomuodon, jonka tavallinen yksilö hyväksyy "todellisuutena". Ulkoinen kristitty pyrkii pelastukseen elämän jälkeen, sisäinen kristitty etsii "gnosista" tässä elämässä. Gnosis punoutuu suoraan "tietoon" ja kokemukseen pyhästä, mieluummin kuin nojaa pelkästään uskoon tai pyhien tekstien tutkimiseen. Tietomme gnostilaisuudesta on huomattavasti laajentunut kun Nag Hammadin kirjasto löydettiin Egyptistä 1945. Nämä epätavalliset dokumentit suureksi osaksi kuvaavat kohtaamisia ylösnousseen Kristuksen ja Hänen seuraajiensa välillä. Ajatukset niissä ovat vallankumouksellisia, ja paljastavat joitain hyvin ajankohtaisia ideoita. Esimerkiksi ylösnoussut Kristus puhuu yksilön totuuden etsimisen tärkeydestä. Carl Jung kutsui gnostikkoja ensimmäisiksi psykologeiksi. Voidaan sanoa, että Jungin teoria arkkityypeistä on muinaisten gnostilaisten opetusten uudelleen elpymistä, ilmaistuna nykyaikaisen maailman kielellä. Nag Hammadin löytö saattaa myös auttaa selittämään miksi sellaisia ihmisiä kuin Blake, Rembrandt, Dostojevski, Tolstoi ja Nietzche kiehtoi Kristus, mutta kiusasi kristillinen oikeaoppisuus. Tavallaan nämä miehet olivat nykyaikaisia gnostikkoja, jotka kyselivät samoja kysymyksiä kuin monet kysyvät tänään: kuka oli Kristus, ja kuinka tulisi ymmärtää ylösnousemus tai toinen tuleminen? Miksi olemme täällä; miksi on hyvä ja paha? Onko gnostilaisella kristillisyydellä sen uskossa henkilökohtaiseen polkuun valaistumiseen samankaltaisuutta itämaisiin uskontoihin?

Eräät valtauoman opettajatkin tekivät "kirkkokristityissä" eron oivaltavien "gnostikkojen" ja yksinkertaisten uskovien välillä. Augustinuksen mukaan se mihin ihminen ei aisteillaan kykene, siihen hän pystyy oman sielunsa sisäisyydessä, sillä ikään kuin kuudentena aistina ihmissielu voi ymmärtää jumalallisia ja iankaikkisia. Hänen käsitykseensä pelastuksesta liittyy illuminaatio (in-luminatio=sisäinen valaistuminen). Langennut ihminen voi oppia tuntemaan sekä itsensä että todellisuuden varsinaisen olemuksen ainoastaan Logoksen valossa: lankeemuksessa menetetty ymmärryksen valo saadaan Logoksen koulussa jälleen takaisin. Klemens Aleksandrialaisen mukaan kristillisessä gnosiksessa on kyse tiedon ja rakkauden yhdistymisestä; näin hän kirjoitti filosofisimmassa teoksessaan, joka oli tarkoitettu kristinuskon tuntemuksessa pidemmälle edenneille, joilla on edellytykset ymmärtää mainittu ajatus.
Paavali etenee pitemmälle kuin Luther, joka pysähtyi "oikeamielisyyteen yksin uskosta". Luther erotti uskon ja tiedon ja nimitti ajattelua "älyn portoksi". Uskon ja tiedon erottamisella ei ole mitään tekemistä Paavalin kanssa, se on täysin hänen oppinsa vastaista. Todellista tietoa ei voi toiselle valmiiksi pureksittuna tarjota, voi vain antaa tienviittoja osoittamaan suuntaa. Sen täytyy jo olla meissä ennen kuin pystymme sen kuulemaan. Totuus, iankaikkinen elämä, Jumala, on meissä, lähempänä kuin kädet ja jalat; sen tähden sitä ikävöimme. Se pyrkii esiin, mutta käännämme huomiomme usein muualle. Usko on iäisen ja ajallisen, kahden rakastavaisen vetovoima toisiaan kohti. Missä taivas ja maa yhtyvät, syntyy usko. Äly näkee aatteellisesti, käsittää asian teoreettisesti. Lopullinen vakaumus, välitön tietäminen, on tulosta intuitiosta, transsendenttisesta kyvystä, ihmisen olemuksessa piilevästä totuuden vaistosta. Myös Jeesus etsi itseään ennen Jordanin kastetta.

Tosi usko ei pysähdy itseensä, se on vasta alku ja on alati kasvava. Jeesus puhuu vuoren siirtämisestä uskon voimalla (Matt.17:20). "Vuorten siirtäminen" oli tavanomainen juutalainen sananparsi, jolla ymmärrettiin suurten, hämmästyttävien vaikeuksien voittamista. Uskosta alkaa ihmisen sisäinen vapautuminen, pelastustyö; Kristus hänessä vapahtaa ja pelastaa, mutta ihmisen täytyy "valvoa ja rukoilla": "Ahertakaa pelolla ja vavistuksella pelastumiseksenne, sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa tahtomisen ja vaikutusvoiman hyvän tahtonsa toteutumiseksi" (Fil.2:12).
"Odotan yhä, samalla jo saan, toivon yhä, samalla jo omistan, ihmettelen yhä, samalla tiedän." (Henry J.M. Nouwen)

"Tässä maailmassa maanviljelys perustuu neljään asiaan. Sato voidaan korjata varastoon veden, maan, tuulen ja valon ansiosta. Jumalankin maanviljelys perustuu neljään asiaan, jotka ovat usko, toivo, rakkaus ja tieto. Usko on maamme, jossa juuremme ovat. Toivo on vesi, joka ravitsee meidät. Rakkaus on tuuli, joka saa meidät kasvamaan. Tieto on valo, Valo on tieto, joka kypsyttää meidät."
(Gnostilainen Filippuksen evankeliumi(1)

"Meidän tulee rukoilla, ei enemmän totuutta vaan enemmän tahtoa elää sen totuuden pohjalta, joka meillä jo on. Eikä että Jumala rakastaisi meitä vaan että me itse rakastaisimme Jumalaa enemmän ja auttaisimme häntä antamalla hänen toimia kauttamme, ruumistamme käyttäen." (Paul Brunton: Totuuden jäljillä. Karisto Oy 2005.)

(1 Nag Hammadin kätketty viisaus; gnostilaisia ja varhaiskristillisiä tekstejä. WSOY 2001.